Kotiin Katajamäelle

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle

498 s., Karisto 2010, 5.p.

isotekstinen

Huomasin kesällä kirjastossa työskennellessäni, että Anneli Kivelän Katajamäki -sarja on todella suosittu. Kirjat juuri ja juuri ehtivät palata hyllyyn, kun joku ne nappaa lainalle. Jäin pohtimaan, että mikä näissä kirjoissa on niin kiehtovaa, että kaikki tuntuvat haluavan lukea niitä. Päätin ottaa selvää asiasta ja lainasin sarjan ensimmäisen osan Kotiin Katajamäelle. Valitsin isotekstisen painoksen, sillä normaalia painosta ei ollut saatavilla. Se kuvaa siis suosiota melko hyvin, sillä ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007.

Yksinhuoltaja Minne jää yllättäen työttömäksi ja elämä tuntuu jokseenkin ankealta. Elämä tamperelaisessa kerrostalossa menettelee, mutta sitten Minne perii kummisedältään pienen Pihlaja -nimisen mökin Katajamäeltä. Kun Minne palaa lapsuutensa kesäpaikkaan, joka on ollut suvulla jo pitkään, alkaa mielessä elää ajatus muutosta suvun alkujuurille. Pienessä kylässä Minne päätyy uteliaiden ihmisten puheenaiheeksi, mutta se ei estä Minneä ja 8-vuotiasta Joonaa viihtymästä omassa mökissään.

Minnen ympärillä pörrää jos jonkinlaista miestä. Kyläkoulun johtajaopettaja alkaa välittömästi liehitellä Minneä eikä ex-avomieskään ole täysin luopunut toivosta Minnen suhteen. Kulmilla pyörii myös naapurin Arto, Minnen lapsuudenkaveri, joka tekee taloon remonttia. Uteliailla riittää puhuttavaa, mutta Minne keskittyy enimmäkseen uuteen työhönsä ja poikaansa, vaikkakin myös mieskuvioille on juonessa sijansa.

Mielestäni Kivelä kuljettaa juonta hyvin ja sopivalla tempolla. Hän kirjoittaa sujuvasti ja rehellisesti, sillä kirja yksinkertaisuudestaan huolimatta naurattaa ja itkettääkin. Yksinkertaisuudella tarkoitan sitä, että Kivelä ei krumeluuraa hienostelevalla kielellä tai keksi huikaisevia juonenkäänteitä. Itse asiassa juoni on aika ennalta-arvattavakin välillä, mutta se ei estä Kivelää saamasta juoneen mukaan myös yllätyksiä. Olen myös todella tosissani siinä, että tämä kirja itkettääkin, sillä Kivelän teksti on jotenkin aitoa ja tunne välittyy siitä erinomaisesti. En todellakaan odottanut, että liikuttuisin tämän kirjan parissa. Haluan myös mainita erikseen sen, että Kivelä käyttää erästä todella hurmaavaa sanavalintaa puhuttaessa Minnen äidin miesystävästä. Sana "vaariystävä" on jotenkin niin hellyyttävä, että se ansaitsee mainintansa.

Hieman moitin tätä teosta paitsi tuosta ennalta-arvattavuudesta niin myös siitä, että välillä esimerkiksi Minnen miesasiat junnaavat paikoillaan ja lopussa mennäänkin sitten sellaisella ryminällä eteenpäin, että käänteet tuntuvat epäuskottavilta. Tietyt asiat ovat hieman kliseisiä, mutta kuitenkin tunteiden aitous ja tekstin sujuvuus paikkaavat näitä virheitä. Vaikka kirjan loppu jättää tarinan aika mielenkiintoisesti auki, niin en silti tiedä aionko lukea seuraavia osia. Ehkä sitten, jos joskus onnistun saamaan niitä käsiini.

♠♠♠♠