Nurmettuva tie, päättyvä polku

Markku Mantila: Nurmettuva tie, päättyvä polku

Peräseinäjoki-trilogia, osa 3

14h 47min., Docendo 2022

lukija: Jussi Puhakka

Markku Mantilan hieno Peräseinäjoki-trilogia on tullut päätökseensä Nurmettuvan tien, päättyvän polun myötä. Siinäkin pääosassa on politiikan konkari Allan Lauttamus, joka pääsee näyttämään osaamistaan aivan uudella tavalla. Kirjan tapahtumat saavuttavat 2000-luvun, joten trilogian aikana ehtii tapahtua paljon kaikenlaista niin politiikan ja yhteiskunnan saralla kuin henkilöhahmojenkin elämissä.

Kuten sarjan edellistä osaa käsittelevässä postauksessa kirjoitin, on tämä trilogia sellainen, johon pitää tutustua itse, jotta voi ymmärtää sen koko yhteiskuntaa luotaavan ulottuvuuden. Mantila tuo yhteiskunnalliset muutokset onnistuneesti esiin yksilöiden kautta. Hahmoissa riittää monipuolisuutta, he ovat inhimillisiä ja värikkäitäkin persoonia.

Jos kaipaat luettavaksesi jotain juurevaa ja yhteiskuntaa luotaavaa, suosittelen tätä trilogiaa. Itse pidin myös miljööstä, joka rakentuu pitkälti Peräseinäjoen ja Seinäjoen alueelle. Kumpikin on minulle tuttuja, joten mikäs niissä viihtyessä. Äänikirjatoteutuksen puolesta on pakko sanoa, että Jussi Puhakka sopii aivan erinomaisesti lukijaksi näihin kirjoihin, sillä hän tavoittaa onnistuneesti pohjalaisen puheennuotin silloin, kun sitä tarvitaan.

Kuun sisar

Lucinda Riley: Kuun sisar

779 s., Bazar 2020

alkup. The Moon Sister, 2018

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Laura Noponen

Olen parina kesänä napannut aina kulloinkin vuoroaan odottaneen Seitsemän sisarta -sarjan kirjan lomakirjakseni. Nyt olin pääsiäisen jälkeen lomalla ja päätin ottaa seuraavan osan jo hieman etukäteen luettavakseni. Kuun sisar on sarjan 5. osa ja pidin tästä kyllä todella paljon.

Kirja kertoo Tiggysta eli Taygetesta, joka on aina tuntenut vahvaa hoivaviettiä ja suojelunhalua eläimiä kohtaan. Hän työskentelee Skotlannin ylängöillä Kinnairdin tilan villieläinhoitajana. Siellä hän tapaa hämmentävän Chilly-vanhuksen, joka tuntuu tietävän paljon sellaistakin, mitä hänen ei oikeastaan pitäisi tietää. Skotlannin lumisissa maisemissa Tiggy yllättäen löytää jäljet sukujuuriensa pariin Espanjan Granadaan.

Teoksen toisessa aikatasossa kerrotaan Tiggyn isoäidin, kuuluisan flamencotanssija La Candelan tarina. Köyhästä romaniyhteisöstä ponnistanut Lucia niitti mainetta ympäri maailman aina New Yorkin parrasvaloja myöten. Hän syntyi vuonna 1912 ja hänen nuoruusvuosiinsa mahtui myös Espanjan sisällissota, joka muutti koko tiiviin ja värikkään romaniyhteisön elämän.

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä. Skotlannin ylängöillä ja Espanjan auringon alla viihtyi yhtä hyvin. Ehkä erityisen kiehtovaa oli romaniyhteisön asuinsijojen kuvaus, sillä perheet asuivat vuorenseinämään louhituissa luolissa, joista oli tehty koteja keittiöineen, ovineen ja ikkunoineen. Myös hahmoissa oli monta mukavaa tyyppiä, kuten Cal ja Angelina, joiden parissa viihtyi hyvin. Tiggyn hahmosta pidin myös, sillä hänessä on herkkyyttä ja päättäväisyyttä samassa paketissa. Tähti on ollut tähän mennessä suosikkini ja samoin hänestä kertova teos Varjon sisar, mutta kyllä tämä teos ja Tiggy aika lähelle pääsevät.

Kissa joka suojeli kirjoja

 Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja
182 s., Tammi 2021
alkup. Hon o namorō to suru neko no hanashi, 2017

suom. Raisa Porrasmaa

Pitkään lukuvuoroaan odotelleiden kirjojen luku jatkui Notsukawan teoksella Kissa joka suojeli kirjoja. Teos on lyhyt, mutta ei erityisen nopealukuinen, vaan pikemminkin hieman pureksimista vaativa. Se kertoo kirjoja rakastavasta nuoresta Rintarosta, jonka isoisä kuolee yllättäen. Hän on ollut pojan ainoa perheenjäsen, joten nyt Rintaro jää entistä enemmän yksin ja on vaarassa sulkeutua kirjojen maailmaan kokonaan. Isoisän antikvariaatista muodostuu Rintarolle entistä suurempi voimavara.

Oikeastaan Rintaron pitäisi pakata ja valmistautua muuttoon tätinsä luokse, mutta tuntuu vaikealta ryhtyä toimeen. Hän lintsaa koulusta ja viettää aikaansa antikvariaatissa isoisän rutiineja toistaen. Yllättäen antikvariaattiin saapuu puhuva kissa, joka esittäytyy Tiikeriksi. Hän pyytää Rintaron apua kirjojen pelastamiseksi.

Kaiken kaikkiaan Rintaro päätyy kissan johdattamana neljään labyrinttiin, joissa hänen on kohdattava haastava vastustaja. Mikään maaginen seikkailu ei ole kyseessä, vaan pikemminkin filosofinen mittelö, jossa poikaa auttaa hänen rakkautensa kirjoihin ja niiden tuoma ymmärrys elämästä. Kissa joka suojeli kirjoja on nimen omaan kirjoja ja lukemista rakastavan ihmisen kirja, niin paljon siinä on samaistuttavia ajatuksia. Mielestäni teoksen selkein viesti on, että kirjat opettavat empatiaa ja empatian avulla voi selviytyä haastavistakin tilanteista.

Vaikka löysin kirjasta samaistuttavia kohtia, ei tämä silti ehkä ihan täysin ollut minun kirjani. Ihan ok lukukokemus, mutta ei jättänyt mitään vau-fiilistä.

Lukupiirikirja: Tulirinta

 Anna Kortelainen: Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä
306 s., Tammi 2020
kansi: Anders Carpelan

Lukupiirissä on ollut toiveena niin Anna Kortelaisen tuotanto kuin tosipohjainen romaanikin, joten valitsin meille huhtikuun kirjaksi taidemaalari Albert Edelfeltin ainoasta aviolapsesta kertovan romaanin Tulirinta - romaani Erik Edelfeltistä. Jostain syystä nuorena keuhkotautiin kuolleesta Erikistä ei ole juuri jäänyt kirjallisia lähteitä eikä hänen vaiheistaan tiedetä kuin pääpiirteet, vaikka hän olikin tunnetun suvun jäsen ja aktiivinen yhteiskunnallinen toimija.

Kortelainen punoo romaaninsa faktojen ympärille. Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääosin Erikin (1888-1910) viimeisiin elinvuosiin, jolloin hän opiskelin Ranskan Montpellierissä kokeellista sielutiedettä. Takaumien kautta kurkistetaan vaiheisiin Suomessa, kun Erik toimi aktiivisesti nuorisojärjestöissä ja jopa radikalisoitui siinä määrin, että kuului venäläistämistoimiin rajuin toimenpitein vastanneisiin Verikoiriin.

Vaikka Kortelainen jälkisanoissaan kuvaa, miten faktojen puute avasi hänelle romaanikirjailijana monia mahdollisuuksia, niin valitettavasti tästä näkyy se, että paljon on pimennossa. Esimerkiksi kirjan keskivaiheista alkaen Kortelainen kuvaa laajasti ranskalaisia viiniviljelmiä kurittanutta viinikirvaa, joka toimii vertauskuvana sille, miten keuhkotauti riuduttaa sairastuneita. Tiettyyn pisteeseen asti vertauskuva tuntuu osuvalta, mutta jossain kohtaa alkaa tuntua siltä, että viiniviljelmien tuhoa kuvaillaan niin laajasti siksi, että romaani saisi täytettä.

Tulirinta ei mielestäni ole mitenkään kovin vetävä romaani, pikemminkin tuntuu, että pieni pala kerrallaan riittää. Rakenne on hieman poukkoileva ja aikasiirtymiä on melkoisen paljon. Erik itse jää melko ulkokohtaiseksi eikä hänestä tämän romaanin myötäkään oikein saa otetta. Kortelainen on ollut niukkojen lähteiden vuoksi tiukassa tilanteessa, mutta siitä huolimatta uskon, että Erikistä olisi näiden faktojen pohjalta saatu aikaan värikkäämpikin romaani. 

Myrkyllinen liitto

Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto
9h 34min., Punainen silakka 2021
alkup. Seijo no Kyusai, 2008
suom. Raisa Porrasmaa
kansi: Tony Eräpuro

Higashino on kyllä täysin omanlaisensa dekkaristi! Myrkyllinen liitto on aiemmin kuuntelemani Uskollisen naapurin itsenäinen jatko-osa, jossa rikostutkimuksen keskiössä nähdään tutut poliisit Kusanagi, Kishitani ja Mamiya sekä Kusanagin pitkäaikainen ystävä, professori Yukawa.

Yoshitaka Mashiba on menestynyt yritysjohtaja, joka löytyy myrkytettynä kotoaan. Poliisin katse kääntyy nopeasti vaimon suuntaan, mutta tämä oli tapahtumahetkellä vierailemassa vanhempiensa luona satojen kilometrien päässä. Tutkinnan edetessä tapaus näyttää koko ajan mahdottomammalta ratkaista, suorastaan täydelliseltä rikokselta. Jopa loogisen päättelyn mestari fyysikko Yukawa tuntuu ajautuvan umpikujaan.

Pidin tästäkin kirjasta, kuten Higashinon kahdesta muustakin suomennetusta teoksesta. Higashino on ovela ja yllättävä kirjailija, jolla on taito osoittaa erikoisimmatkin yhteensattumat lopulta ihan loogisiksi tapahtumaketjuiksi. Toivon, että Punainen silakka jatkaa hänen teostensa julkaisua suomeksi, sillä Higashino tarjoaa Suomessa pohjoismaalaisten dekkarien kirjomaan genreen raikkaan, erilaisen tuulahduksen.

 

Lasten juna

 Viola Ardone: Lasten juna
244 s., Aula&Co 2022
alkup. Il treno dei bambini, 2019
suomentanut Laura Lahdensuu
kansi: Laura Noponen

Ajattelin nyt kevään mittaan lukea minulla pitkään lainassa olleita kirjoja. Yksi niistä on Viola Ardonen Lasten juna, joka kertoo Italian sotalapsista vuonna 1946. Tuolloin maassa virisi hanke, jonka myötä köyhiä lapsia kuljetettiin Etelä-Italiasta maan pohjoisosiin perheisiin, jotka halusivat auttaa. Luvattiin ruokaa, vaatteita ja koti. Niitä saatiin, mutta paljon meni samalla rikki.

Teoksen päähenkilö on Amerigo Speranza, 7 vuotta. Hän asuu kaksin äitinsä donna Antoniettan kanssa. Uuden ikioman kenkäparin toivossa Amerigo taivuttelee äitinsä lasten junan kannalle. Uudet kengät hän saakin, ympärilleen uuden perheen, ruokaa ja elämäänsä aivan uusia mahdollisuuksia. Ensin on ikävä äitiä, siirtolaisuuden päätyttyä Benvenuteja, jotka ottivat hänet omakseen. Lasta repii kahtaalle velvollisuudentunto omaa äitiä kohtaan ja kaipaus oikeaan ja omaksi tulleeseen perheeseen.

Miten rakentuu sotalapsen identiteetti, siitä Ardone antaa oman kuvauksensa teoksen lopussa. Pidin kenkiin liittyvästä symboliikasta. Amerigo tarkkailee ihmisten kenkiä, uudet kengät ovat hänelle iso unelma ja tietynlainen onnellisen elämän mittari. Kuitenkin uudet kengätkään eivät aina tasaa tietä kaikkialle, vaan voivat hiertää kipeästi matkalla.

En ollut aiemmin tiennyt, että Italiassa sotalapsia siirrettiin maan sisäisesti parempiin oloihin sotien jälkeen. Suomalaisittain sotalapsien käsite oli toki tuttu ja Heikki Hietamiehen romaaniin perustuva saman niminen elokuva Äideistä parhain liikuttaa kerrasta toiseen. Eri suuntiin repivä kaipaus särkee sydäntä niin Hietamiehen kuin Ardonen kuvaamana. Sujuvalukuinen mutta monin paikoin surullinen kirja.