Lasten juna

 Viola Ardone: Lasten juna
244 s., Aula&Co 2022
alkup. Il treno dei bambini, 2019
suomentanut Laura Lahdensuu
kansi: Laura Noponen

Ajattelin nyt kevään mittaan lukea minulla pitkään lainassa olleita kirjoja. Yksi niistä on Viola Ardonen Lasten juna, joka kertoo Italian sotalapsista vuonna 1946. Tuolloin maassa virisi hanke, jonka myötä köyhiä lapsia kuljetettiin Etelä-Italiasta maan pohjoisosiin perheisiin, jotka halusivat auttaa. Luvattiin ruokaa, vaatteita ja koti. Niitä saatiin, mutta paljon meni samalla rikki.

Teoksen päähenkilö on Amerigo Speranza, 7 vuotta. Hän asuu kaksin äitinsä donna Antoniettan kanssa. Uuden ikioman kenkäparin toivossa Amerigo taivuttelee äitinsä lasten junan kannalle. Uudet kengät hän saakin, ympärilleen uuden perheen, ruokaa ja elämäänsä aivan uusia mahdollisuuksia. Ensin on ikävä äitiä, siirtolaisuuden päätyttyä Benvenuteja, jotka ottivat hänet omakseen. Lasta repii kahtaalle velvollisuudentunto omaa äitiä kohtaan ja kaipaus oikeaan ja omaksi tulleeseen perheeseen.

Miten rakentuu sotalapsen identiteetti, siitä Ardone antaa oman kuvauksensa teoksen lopussa. Pidin kenkiin liittyvästä symboliikasta. Amerigo tarkkailee ihmisten kenkiä, uudet kengät ovat hänelle iso unelma ja tietynlainen onnellisen elämän mittari. Kuitenkin uudet kengätkään eivät aina tasaa tietä kaikkialle, vaan voivat hiertää kipeästi matkalla.

En ollut aiemmin tiennyt, että Italiassa sotalapsia siirrettiin maan sisäisesti parempiin oloihin sotien jälkeen. Suomalaisittain sotalapsien käsite oli toki tuttu ja Heikki Hietamiehen romaaniin perustuva saman niminen elokuva Äideistä parhain liikuttaa kerrasta toiseen. Eri suuntiin repivä kaipaus särkee sydäntä niin Hietamiehen kuin Ardonen kuvaamana. Sujuvalukuinen mutta monin paikoin surullinen kirja.