Kuolleet omenapuut

Lehtonen, Joel: Kuolleet omenapuut

174 s., Otava 1967, 4. p.

1. p. 1918

Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, jonka päähenkilöt ovat suurelta osin tuttuja jo Putkinotko -teoksesta. Olen kyseisen teoksen viime syksynä lukenut, joten aika hyvin oli tapahtumat vielä mielessä. Novelleissa oli helpompi pysyä mukana ja kiinnostuskin pysyi paremmin vireillä kuin Putkinotkossa.

Kuolleet omenapuut kuvaavat vuotta 1918, joten sisällissotaa koskevia teemoja ei voida välttää. Mielestäni Lehtonen käsittelee hyvin sodan tapahtumia ja henkilöiden mielialoja. Muutenkin yleiset asenteet maan ja kansan tilaa kohtaan nousevat esiin monipuolisesti, vaikkakin lähinnä Juutas Käkriäisen ajatuksien kautta niitä puretaan. On myös mielenkiintoista saada tietää miten Juutas on jatkanut elämäänsä suuren perheensä kanssa.

Mielestäni nämä novellit olivat aika mielenkiintoisia, mutta jotakin todella puuduttavaa siinä oli kuitenkin. Ehkä se johtui siitä, että novellit olivat verrattain pitkiä, jopa yli 20 sivua. Kirjoitustyyli oli myös hyvin rönsyilevä, joten pääasia meinasi joskus hukkua muun sekaan.

♠♠♠

Vuoksen helmi & Pihkovan kellot

Hirvisaari, Laila: Vuoksen helmi

483 s., Otava 2008

---

Hirvisaari, Laila: Pihkovan kellot

420 s., Otava 2009

Nyt on sitten Laila Hirvisaaren Imatra -sarjan kaksi viimeistä osaa luettu. Hirvisaari päättää sarjansa todella mallikkaasti ja lukijalle jää toiveikas olo: henkilöiden "elämä jatkuu" ja heillä on tulevaisuus.

Vuoksen helmi sijoittuu pääosin Imatralle ja siellä olevan Valtionhotellin miljööseen. Päähenkilö on Julia Morton, jonka avioliitto rakoilee ja elämä kuljettaa häntä kauemmas miehestään. Julia politikoi edelleen ja hän tapaa monia mielenkiintoisia persoonia, jotka opettavat häntä katsomaan asioita eri suunnilta. Eletään sortokauden aikaa ja Venäjä vaikuttaa entistä enemmän suomalaisten elämään.

Pihkovan kellot siirtyy aivan toiseen miljööseen, kuten jo teoksen nimikin kertoo. Päähenkilöksi nousee Julia Mortonin ohelle (ja ohikin) Anna Kristiina Kuzmina, joka lähtee Pihkovan liepeille perustettavaan sotasairaalaan hoitajaksi ja lääkäriksi. Siellä Anna Kristiina näkee ja kokee paljon sellaista, mikä järkyttää ja muuttaa häntä. Samoin on Julian laita. Maailmansota muuttaa kaikkia, jotka sen läheltä kokevat.

Itse hieman mietin Pihkovan kellojen liittymistä sarjaan. Toki henkilöt ovat samoja, mutta kuitenkin kun kyseessä on Imatra -sarja, on hieman erikoista siirtää päätösosa Pihkovaan ja Narvan alueelle. Imatrasta vain puhutaan, mutta tapahtumat eivät sijoitu sinne. Toisaalta Pihkovan kellot on todella erinomainen päätösosa, kuten jo aikaisemmin mainitsin.

Hieman jäin myös kaipaamaan ritikanrantalaisia Imatralta. Vilma Haikala oli Vuoksen helmessä kuitenkin melko olennainen hahmo, mutta nyt hänetkin siirrettiin täysin taka-alalle. Muutenkin olisi ollut kiva lukea myös siitä, mitä Ritikanrantaan ja Tornatorille kuuluu. Toisaalta taas kokonaisuus on toimiva näinkin.

Pakko on sanoa, että Pihkovan kellot on luultavasti koko sarjan paras teos, koska siinä on eniten tunnetta ja toimintaa. Hirvisaari olisi minun nähdäkseni voinut rakentaa aiheesta jopa oman yksittäisen romaanin, jos olisi halunnut.

Vuoksen helmi

♠♠♠½

Pihkovan kellot 

♠♠♠♠½

Rakkautta & Kun on tunteet

Jotuni, Maria: Rakkautta. Kun on tunteet.

201 s., Otava 1961

Maria Jotunin kahdesta novellikokoelmasta Rakkautta ja Kun on tunteet on yhteisnide. Rakkautta julkaistiin alunperin vuonna 1907 ja Kun on tunteet 1913.

Rakkautta ja Kun on tunteet käsittelevät nimiensä mukaisesti rakkautta ja rakkauden vaikeutta erilaisten ihmisten kohdalla. Novellien henkilöt ovat niin rikkaita kuin köyhiä, nuoria kuin vanhojakin. Jotunin novelleista löytyy sellaista syvää oivallusta ja ajatusta, joka tekee niistä ajattelemisen arvoisia. Usein varsinainen merkitys on piilotettu rivienväleihin.

Joskus en kyllä ajattelemallakaan hoksannut joidenkin novellien pointtia, sillä ne on saatettu kirjoittaa hieman vaikeaselkoisesti etenkin nykypäivän lukijan näkökulmasta: sanontatavat ovat muuttuneet. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että nämä novellit eivät minun silmissäni yllä Huojuvan talon tasalle, mutta niissä näkyy samaa terävyyttä.

Yhteisniteen eräänlaisessa esipuheessa mainitaan, että Jotunin teokset on kirjoitettu ihmisille jotka ymmärtävät "suurta, viiltävää ja parantavaa huumoria". En tiedä, mutta minä en ainakaan kovin helposti löydä novelleista huumoria. Tietyllä tavalla sitä on olemassa, mutta minulle se ei oikein välity.

♠♠♠

ps. kansikuvaa ei nyt ole, sillä kansi (paperiton) kansi on niin huonossa kunnossa ettei sitä kannata kuvata

Yhden toivon tie

Havaste, Paula: Yhden toivon tie

426 s., Gummerus 2012

Paula Havasteen Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaksi rakkautta. Kaikki jotka ovat lukeneet sen ja pitäneet siitä tulevat varmasti pitämään myös tästä jatko-osasta. Vaikka kyse onkin itsenäisestä jatkosta, niin silti Yhden toivon tie linkittyy tietyiltä osin vahvastikin edelliseen osaan. Siksi suosittelenkin, että kannattaa lukea ensin Kaksi rakkautta, sillä tämä teos paljastaa sen kaikkein olennaisimmat asiat, jotka tekevät siitä niin huikaisevan.

Yhden toivon tie kertoo rinnakkain Annan ja Oilin tarinaa. Anna pakertaa opintojensa kimpussa ja pyörittää taloutta yksin aviomiehen ollessa (jatko)sodassa. Anna joutuu luopumaan paljosta sellaisesta, mikä oli hänelle ennen tärkeää. Onneksi tyttäret ovat omatoimisia ja reippaita, sillä ilman heitä Anna tuskin jaksaisi kaikkia töitään. Oili taas elää melko yltäkylläistäkin elämää Kemissä ja toimii hoitajattarena saksalaisten silmäsairaalassa. Oili on salakihloissa saksalaisen Horstin kanssa ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Mutta sitten tulee rauha ja saksalaiset joutuvat lähtemään. 

Minua henkilökohtaisesti ärsytti pitkään Oilista kertovat osuudet, sillä minua kiinnosti enemmän Annan elämä: onhan Anna jo tutumpi hahmokin edellisestä osasta. Oilin sinisilmäisyys ja naiivius sodasta ja saksalaisista sai minut myös ärsyyntymään. En oikeastaan näe häntä kovin olennaisena hahmona juonen kannalta siinä mielessä, että mielestäni teos olisi ollut kiinnostavampi ilman Oilia. Toisaalta hänen elämäntiensä tuo teokselle lisää tunnetta ja antaa ajattelemisen aihetta. Loppuosa teoksesta on mielestäni jopa raskasta luettavaa.

Toivoisin, että sarjaan tulisi vielä yksi osa, joka kertoisi miten Anna ja Oili selviävät sotakorvausten ja ainaisen puuteen rasittamassa Suomessa. Havaste ei varmastikaan jätä tätä  sarjaa tähän, sillä vielä jää avonaisia kysymyksiä.

♠♠♠♠½

Neljä kertaa Tsehov

Tsehov, Anton: Lokki. Vanja-eno. Kolme sisarta. Kirsikkatarha.

312 s., Otava 1999

suom. Martti Anhava

alkup. Tsaika (1896), Djadja Vanja (1899?), Tri sestry (1901), Visnjovyi sad (1904)

Urakka on takana ja olo on kuin väsyneellä olympiavoittajalla. Selvisinpäs. En ymmärrä miksi Anton Tsehovin näytelmiä niin kehutaan, sillä minä en osaa arvostaa niitä. Jotenkin kaikki lukemani venäläinen kirjallisuus on ollut jotakin sellaista, etten ymmärrä mistä sille niin suuri kunnioitus tulee. Tämän näytelmien yhteisniteen halusin lukea, koska ajattelin näiden näytelmien tuntemisen olevan hyödyksi yleissivistyksen kannalta.

Ihan pakko on sanoa, että en löytänyt Lokista ja Kirsikkatarhasta mitään komediallisia piirteitä, mutta komedioita ne nyt kumminkin ovat olevinaan. Kirsikkatarha on kuitenkin mielestäni paras näistä näytelmistä. Kaikkia näytelmiä vaivaa jo ensimmäiseksi henkilöhahmojen runsaus. Moni varmaan tietääkin, että venäläisillä on usein lempinimiä ja heitä kutsutaan useilla eri nimillä. Se vaikeuttaa huomattavasti näidenkin näytelmien seuraamista, kun joutuu muistelemaan, että kuka kukin olikaan. Näytelmät ovat mielestäni epäuskottavia juoneltaan ja joiltakin osin jopa tönkköjä. Hahmojen käytös on välillä omituista.

Takakannen teksti on mielestäni liioiteltua: "Tsehovilainen suru kauneuden katoamisesta, rakastamisen vaikeus ja henkilöiden avuttomuus kouraisevat yhä syvältä.". Minua näytelmät eivät liikuttaneet tippaakaan, enkä löytänyt sieltä kovin paljon surua kauneuden katoamisestakaan. No, makunsa kullakin.

Yhteisniteestä lienee vielä paikallaan mainita, että kaikki näytelmät on suomennettu Neuvostoliitossa vuonna 1980 julkaistujen painosten perusteella: näin ollen suomennosta ei ole tehty alkuperäisteoksista.

♠

Syysmaa 6: Matkalaiset

Holopainen, Anu: Syysmaa 6 -Matkalaiset

367 s., Karisto 2012

Hei vaan taas kaikille! Olenpas pitänyt pitkän hiljaisuuden, mikä ei johdu lukemattomuudesta kylläkään. Minulta on tulossa tämän kuun aikana pari yhteispostausta, joita varten on vielä osa lukematta, joten ei ole ollut siinä mielessä mitään kirjoitettavaa.

Sitten siis. Olen lukenut Anu Holopaisen koko Syysmaa -sarjan ja ensimmäiset kolme osaa useampaankin otteeseen. Olen jotenki alusta lähtien pitänyt sarjasta kovasti, mutta viimeiset osat ovat hieman tökkineet. En tiedä johtuuko se omasta varttumisestani vai ehkä jopa siitä, että sarjan terä on tylstynyt ihan oikeasti (ainakin minun silmissäni). Matkalaiset on sarjan päätösosa.

Matkalaisissa pääosaan nousevat "uusi sukupolvi" ja sarjan entiset päähenkilöt (Zara, Adaira, Sissa jne.) jäävät taka-alalle. Kaipasin vanhojen päähenkilöitä etualalle, sillä mielestäni ei ole järkeä laittaa "uusia" henkilöitä yhteen teokseen päähenkilöiksi. Nuoret haluavat koetella siipiään, mutta sillä on vakavia seurauksia: Yvana kaapataan ja hänen lapsena saamansa merkki alkaa vaiva; merkki joka vaikuttaa muihin ihmisiin eikä kovin positiivisesti.

Tarinan loppuosa etenee aika nopeasti ja ennalta-arvattavasti. Jotenkin loppuhuipennukselta menee se korkein huippu, jos tietää, että "tämä on sarjan viimeinen osa ja kaikki menee kuitenkin hyvin lopuksi". Lisäksi en oikein enää nauttinut lukemisesta, koska olen pitänyt sarjassa paljon juuri rehevän syksyisen luonnon kuvaamisesta ja puiden palvonnasta (uskonnoista) ja nyt ne ovat siirtyneet pienemmiksi elementeiksi.

♠♠♠