En ikinä luovuta

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta

261 s., Karisto 2017

kannen valokuva: Emilia Mäkinen

kannen suunnittelu: Mari Villanen

 

Bongasin Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teksteistä koostuvan En ikinä luovuta -teoksen jo jokin aika sitten ennakkolistoilta ja laitoin varaukseen. Alunperin huomioni kiinnitti Päivi Lukkarilan nimi, mutta kiinnostuksen herätti myös se miten teos on syntynyt: se on fiktiiviseen muotoon kirjoitettu tarina vakavasti sairastuneen ja nuorena kuolleen Emilia Mäkisen elämästä. Mukana on suoria otteita Emilian blogikirjoituksista ja teoksen tapahtumissa kuvataan samoja tapahtumia kuin mitä tosielämän Emilian elämässä tapahtui.

 

Hevosia ja ratsastusta suuresti rakastava Emilia alkaa yllättäen kärsiä lonkkakivuista. Se ei tunnu olevan mitään vakavaa, mutta kun sitkeän flunssan vuoksi otetuissa verikokeissa paljastuu leukemia, elämä heittää kuperkeikkaa. Alkaa aika sairaalassa Tampereella. Rankat hoidot vievät voimat, mutta palava halu palata vielä rakkaan hevosharrastuksen ja oman Hurri-ponin luo tuovat Emilialle voimaa taistella sairautta vastaan. Sairaalassa Emilia aloittaa aikansa kuluksi myös blogin kirjoittamisen. 

 

Sairaus saadaan väistymään ja elämä tuntuu jatkuvan, mutta lukija tietää jo mitä tulee tapahtumaan: en edes yritä peitellä sitä juonipaljastusten pelossa, sillä teoksen taustat tuntien se on ilmiselvää. Tekstin osalta tämä teos ei edusta mitään suurta taidokkuutta, ja tiedän Lukkarilan kyllä pystyvän parempaankin. Kuitenkin teoksen edetessä minua alkoi suorataan hengästyttää, kun sivut alkoivat käydä vähiin ja tiesin, että samalla myös Emilian aika käy vähiin: milloin tulee se vakava käänne, joka vie täyttä elämää eläneen tytön takaisin sairaalaan?

 

Tämä teos ei ole yllättävä eikä sen mielestäni ole tarkoituskaan olla. Tämä vain on nyt se kirjan kirjoittamisesta haaveilleen Emilian ensimmäinen kirja, joka sai alkunsa Emilian läheisten toivomuksesta. Tämä teos ei ole myöskään sairauskertomus, sillä tässä on paljon valoa ja muutakin kuin sairaalamaailmaa: poneja, ratsastusta, yökyläilyä ystävien kanssa, koulua ja elämäniloa. Siksi sairauden uusiminen tuntuukin niin väärältä. 

 

Kokonaisuutena tämä teos oli toimiva lukupaketti, johon otteet Emilia Mäkisen blogiteksteistä toi vielä lisää aitoutta. Tuntuu vaikealta ja ehkä hieman väärältäkin pisteyttää teosta, jonka taustalla on näin surullisia vaiheita. Siitä syystä jätän pisteet antamatta, mutta suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän teokseen.

Elokuun luetut

Elokuu on ollut varmasti monille arjen alkamisen kuukausi, mutta minä vietin pari viikkoa lomailun merkeissä. Olin kuvitellut, että lomalla ehdin lukemaan mielinmäärin. Vaan niin aika kiisi eteenpäin kavereiden parissa, erilaisissa juhlissa, elokuvien ja tv-sarjojen parissa ja uudesta kodista nauttiessa. Pieni riessukin piti heittää, joten lähdettiin kaverin kanssa katsomaan Huutokauppakeisaria Uuraisille. Oli jännä kokemus päästä paikan päälle seuraamaan kaupankäyntiä! Tv-kameratkin olivat paikalla, joten on mielenkiintoista katsoa näkyykö oma naama ohjelmassa ohimennen. :-D

Kirjoihin ei siis juuri tullut tartuttua, joten en vieläkään päässyt Harry Pottereiden tai oman hyllyn lukemattomien pariin. Loman aikana kirjaston varausjonosta saapui kymmenkunta teosta luettavaksi, joten toviksi jos toiseksikin on tekemistä niissäkin. Tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä, että lukeminen maistuu oikein hyvin! Yhden kirjan olen tälle kuulle jo ehtinyt lukeakin, mutta ensin on elokuun luettujen aika.

Luin elokuussa kuusi kirjaa, joista Paula Havasteen Lumen armo oli todellinen lukunälän herättelijä. Hieno lukukokemus oli myös suomalaisen rakkauden historiasta kertova teos Lemmen ilot ja sydämen salat, joka oli kerrassaan kiinnostava tietopaketti. Jessie Burtonin Nukkekaappi minulta sen sijaan jäi kesken jo ihan alussa, sillä tarina ei vain jotenkin lähtenyt vetämään. Vielä jokin kiinnostus sitä kohtaan kuitenkin jäi, joten ehkä joskus (vuosien päästä) yritän sen parissa uudelleen.

Elokuun luetut:

Anu Kangasniemi: Tavoitteesta tavaksi

 Kristiina Vuori: Siipirikko

Paula Havaste: Lumen armo

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi 

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kirsi Vainio-Korhonen &  Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa

Syyskuulle olen jo ehtinyt lukemaan Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teoksen En ikinä luovuta, joka oli lähestulkoon hengästyttävä lukukokemus tarinan osalta. Kirjoitan siitä tänne lähipäivinä. Nyt otin luettavakseni rentoa chick litiä, ja ainakin alun perusteella Niina Within Taisit narrata, Stella vaikuttaa hyvältä.

 Aurinkoisia syyspäiviä kaikille lukijoilleni!

Lemmen ilot ja sydämen salat

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa

265 s., WSOY 2015

grafiikka: Anna Makkonen

 

Millainen on suomalaisen rakkauden historia? Äkkiseltään minulle nousee päällimmäisenä mieleen siveellisyyden kunnioitus ja se, että aina avioliitto ei ole ollut kahden kauppa  vaan vaikutukset ovat olleet paljon laajemmat. Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen osoittivat minulle tässä kirjassa, että mielikuvani juontaa juurensa 1800-luvun konservatiivisen viktoriaanisen ajan tavoista ja tyylistä. Todellisuudessa esimerkiksi 1700-luvulla oltiin hyvinkin vapaamielisiä ja romanttisia. Suomalaisen rakkauden historiaan mahtuu paljon erilaisia vaiheita, joiden taustalla vaikuttivat niin lait kuin kulttuurisetkin tyylisuunnat. Tämä teos on kattava tietopaketti kaikesta tästä.

 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kiinnostava teos, joka runsaasta faktapitoisuudestaan huolimatta on kirjoitettu selkeäksi ja sujuvalukuiseksi paketiksi. Toisinaan teos tuntui jopa viihdyttävältä, sillä faktoja on maustettu aidoin kirjein ja päiväkirjamerkinnöin. Ajan autenttiset kuvaajat antavat hyvän käsityksen siitä miten asioihin on suhtauduttu eri aikoina. Rahvaan parista kirjallisia merkintöjä ei luonnollisestikaan juuri ole olemassa (ellei sitten päädytty poliisin tai lääkärin kirjoihin), mutta kirjailijat onnistuvat kuvaamaan heidänkin vaiheitaan todellisin esimerkein.

 

Tämän teoksen lukemalla opin taas jotain uutta sellaisesta historian osa-alueesta, jota ei koulujen hissantunnilla opiskella kuin korkeintaan pintaraapaisun tasolla. On aina kiinnostavaa, kun oma näkemys jostain historian ajanjaksosta kirkastuu ihan uudenlaiseksi uusien faktojen linkittyessä jo tiedossa olleisiin asioihin. Pidin tästä teoksesta oikein kovasti ja suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen. Hyvän tietokirjan lukeminen on joskus yhtä suuri nautinto kuin hyvän romaanin lukeminen!

 

♠♠♠♠♠

Viattomuuden loppu

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

11 cd-levyä, Tammi 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio on täällä ja minä otin sen tuttuun tapaan lukulistalle äänikirjana. Maria Kallio on nykyään pomo osastolla, joka tutkii lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia. Marian tiimiin kuuluu vanhan tutun Ville Puupposen ohella Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif. Tiimi joutuu tekemään pitkää päivää, kun lukuisista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomittu nainen surmataan heti tämän vapauduttua vankilasta. Maria tiimeineen pohtii kuka muu olisi halunnut naisen hengiltä kuin uhrit tai heidän läheisensä? Kun vyyhti alkaa lopulta purkautua, siitä paljastuu oletettua monisyisempi. 

Sarjan dekkareilla on kautta linjan ollut hyvin kuvaavia nimiä, ja niin on tälläkin osalla. Lehtolainen kuvaa uutuusdekkarissaan aihetta, josta ei haluaisi tietää mitään ja jota ei toivoisi olevan olemassakaan. Lasten hyväksikäyttö on puhuttava aihe ja tämä dekkari kieltämättä herätti ajatuksia, sillä teoksessa kuvataan kuvitteellisten hahmojen kautta monenlaista suhtautumista ja tapoja päästä eteenpäin tapahtuneesta. Aiheestaan huolimatta tarinaa voi mielestäni kuunnella myös puhtaasti rikoskertomuksena jäämättä sen kummemmin pohtimaan teemaa. 

Mielestäni tämän teoksen kohdalla Lehtolainen onnistuu tavoittamaan jotain siitä sarjan ensimmäisten osien vetävyydestä, joka on saanut minut lukemaan koko sarjan läpi, vaikka en aina olekaan ollut ihan varauksettoman ihastunut. Viattomuuden loppu on sujuvasti kulkeva dekkari, jossa minua ei ärsyttänyt mikään - ei edes Marian hahmo, joka yleensä aina onnistuu jotenkin ärsyttämään tuittupäisyydellään tai hankkiutumalla vaikeuksiin. Kuunnellessani huomasin kuitenkin välillä kaipaavani Pekka Koivun hahmoa, joka on liukunut tässä pieneen sivuosaan, samoin kuin monia muita tuttuja hahmoja Strömin Jennasta Ursulaan. Kuitenkin kuuntelukokemus oli ihan miellyttävä ja jos sarjaan tulee vielä jatkoa, aion kyllä tutustua niihin.

♠♠♠½

Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

277 s., WSOY 2017

 

Mielensäpahoittaja on täällä taas ja tällä kertaa hän kertoo mitä kaikkea mielensäpahoittamista on Suomen sadassa itsenäisyyden vuodessa. Tarina etenee vuosi kerrallaan eli teos sisältää sata tarinaa itsenäisyytemme ajalta. Tarinoissa Mielensäpahoittaja kiteyttää (ainakin omasta mielestään tärkeitä ja olennaisia) asioita Suomen historiasta ja nykypäivästä. Osa tapahtumista käsittelee lähinnä Mielensäpahoittajan omia elämänvaiheita, osassa on laajempi ote.

 

Mielensäpahoittajan Suomi on kirjaideana kertakaikkiaan kiinnostava ja houkutteleva, sillä sanojen mielensäpahoittaminen ja Suomi yhdistäminen on tietyllä tapaa "tabu". Tarkoitan sillä sitä, että mielestäni Suomessa on edelleen paljon sellaista ajatuskantaa, että pitää olla kiitollinen itsenäisyydestä (ja niin pitääkin, tietenkin) ja mitään historian pyörteissä tapahtunutta ei saisi kritisoida ainakaan kovin ankarasti - nykypäättäjille sen sijaan lauotaan täyslaidallisia surutta, mutta historia on pyhä ja koskematon. Siitä syystä mielestäni kyseessä on kiinnostava asetelma ja minua kiinnosti kovasti tietää mistä kaikesta Mielensäpahoittajalla (tai Kyröllä) on sanansa sanottavanaan.

 

Siinä missä ensimmäiset Mielensäpahoittaja-kirjat olivat mielestäni todella hauskoja ja aiheuttivat naurunpurskahduksia, nämä uudemmat kirjat tuntuvat kantaaottavammilta ja vakavahenkisemmiltä. Tässäkin kirjassa on toki huumoria, mutta ei enää siinä määrin kuin ensimmäisissä teoksissa. Huumori pilkahtelee esiin, kun Mielensäpahoittaja kommentoi erittäin osuvasti milloin mitäkin asiaa. Myös hänen hahmonsa perusolemus, vanha itsepäinen mies, on tietyllä tapaa koominen, sillä siinä on niin paljon tuttua ja todellista. Siitä huolimatta komiikka tuntuu tässä teoksessa hukkuvan osuvien kommenttien ja sen seikan alle, että Mielensäpahoittajan osoittamissa asioissa on itse asiassa paljon totta.

 

En tarkoita, että Suomen historian käsittelyä tarvitsisi edes kaunokirjallisessa muodossa lyödä leikiksi, mutta jotenkin sitä huumoriaa odottaa ja kaipaa, kun tietää sitä sarjassa olleen runsaissakin määrin. Lukukokemuksena tämä oli kuitenkin ihan kelpo kirja ja pidin kovasti sen "tarina per vuosi" -rakenteesta. Mielensäpahoittaja hahmona tulee tämän kirjan myötä hieman aiempaa tutummaksi, kun hän kertoo tarkemmin oman elämänsä käännekohdista ja suhtautumisestaan niihin. Hahmossa on jotain sanoisinko jopa rakastettavaa.

 

♠♠♠½

Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo

455 s., Gummerus 2017

Vihat 4

 

Lumen armo on päätösosa Kertestä kertovaan Vihat-sarjaan. Olen tempautunut aikaisempien osien matkaan vauhdilla ja niin kävi myös tämän osan kanssa, vaikka minun onkin sanottava, että yhtä jännittävä ja dramaattinen tämä teos ei ollut. Kokonaisuus kuitenkin toimi ja tunsin oikein pitkästä aikaa suurta halua vain lukea ja lukea.

 

Kertte on kulkenut pitkän matkan kotitorpastaan ensin suureen Turukylään ja siitä vielä isompiin kaupunkeihin merien taakse. Nähty on niin Tokholmin piispanlinna ja Koluvanin upeat kauppapaikat, mutta Kerten mieli palaa takaisin kotiin Larrin luokse. Monta vuotta on kulunut siitä, kun Kertte ja Larri lähtivät tahoilleen pakomatkalle suojellakseen kotitorppaansa ja perhettään. Odottaako Larri yhtä Kertteä, millaiset mahdollisuudet heillä on jatkaa entistä elämäänsä vuosien jälkeen, kun molempia seuraa kirkon viha ja aseistetut miehet? Miten Kertte pystyy palaamaan merten takaa, kun veden vihat eivät ota leppyäkseen? Monta mutkaa on matkassa ennen kuin Kertte voi kokea lumisen maan armollisuuden, joka peittää kaikki menneiden vuosien vihat alleen.

 

Kerten paluu kotitanhuville ei tapahdu ihan niin suoraviivaisesti kuin hän olisi toivonut. Kotona Mimerka ei otakaan emaansa avosylin vastaan ja kysymyksiä herättää myös pieni Usva, joka Kertellä on tuomisinaan Koluvanista. Mikään ei tunnu sujuvan niin kuin Kertte toivoisi ja lopulta näyttää siltä, että Sule-veljen ennustus Kerten matkan jatkumisesta pitää kuin pitääkin paikkansa, vaikka Kertte ei sitä aluksi tahdokaan hyväksyä. Kun näyttää siltä, että Kerten ja Larrin vanhoja rikkomuksia ei ole unohdettu, lähtee pari jatkamaan yhdessä matkaa kohti pohjoisen valkeaa maata, jossa Larri on vuosia kuljeskellut piispanlinnan väkeä paossa.

 

Vaikka Kertte ja Larri ovat lopultakin yhdessä jälleen, ei miehen ole helppo hyväksyä Kerten mukanaan tuomaa lasta eikä Kerttekään mustasukkaisuudelta välty, kun hän ymmärtää Larrinkin lohduttautuneen muiden naisten vieressä. Lumen armossa olennaisena osana onkin parisuhdeproblematiikka, kun toisilleen niin tutut mutta silti vieraiksi käyneet mies ja nainen yrittävät jälleen oppia toimimaan yhdessä paitsi olosuhteiden pakosta myös rakkaudesta ja kaipuusta, jota ovat vuosikausia joutuneet kestämään.

 

Vaikka Lumen armo ei olekaan niin dramaattinen ja jännittävä kuin sarjan muut osat, sopii se hyvin sarjan päätökseksi. Kertte pääsee lopultakin pakoon kaikkia häntä seuraavia vihoja ja tulevaisuus alkaa näyttää varmemmalta. Teoksen nimi Lumen armo selittyy teoksessa hienosti ja Kerten ja Larrin matka onkin mielestäni sangen kekseliäs käänne maailman meriä matkanneen Kerten tarinaan. Tarinan päätöksessä on tiettyä seesteisyyttä myös Kerten hahmon suhteen. En ole aikaisemmin pitänyt hänen hahmostaan, mutta nyt lopultakin hänestä löytyy myös uusia kiinnostavia ja positiivisia puolia. Kertte tuntuu lopultakin kasvaneen oikeasti aikuiseksi kaikkien vuosien jälkeen. Vihat on kokonaisuudessaan hieno sarja, jonka lukeminen on ollut ilo!

 

♠♠♠♠