Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

360 s., Schildts & Söderströms 2015

alkup. How to Build a Girl 2014

suom. Sari Luhtanen

kansi Ellis Buttrey & Head Desing

En olisi varmaan koskaan tarttunut Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö -romaaniin ellei yksi Facebook-kavereistani olisi kehunut kirjaa ja todennut, ettei ole pitkään aikaan nauranut niin paljon kirjaa lukiessaan kuin nyt. Sain tämän varausjonosta jo aiemminkin, mutta silloin en saanut aikaiseksi tarttua tähän teokseen. Olen yllättäen huomannut, että juuri senvihreät kannet kuin tässä kirjassa, aiheuttaa minulle hirveää vastahankaisuutta tarttua teokseen. Näin minusta tuli tyttö nappasi minut kuitenkin niin hyvin mukaansa, että kannen väri unohtui ja antipatiani katosi.

Näin minusta tuli tyttö kertoo Johanna Morriganista. Eletään vuotta 1990 ja esiinnyttyään nolosti paikallis-tv:ssä, Johanna tajuaa, ettei Johannana oleminen ole mitenkään hieno asia elämässä. Hän päättää luoda nahkansa uudelleen ja lakata olemasta se syrjäänvetäytyvä, alati masturboiva pullukka Johanna, joka hän on koko siihenastisen 14-vuotiaan elämänsä ollut. Niin syntyy Dolly Wilde, mustapukeinen, teräväkielinen musiikkitoimittaja, joka ei kaihda mitään eikä ketään. Johanna syntyi uudelleen Dollyna ja hänestä tuli JOKU, mutta sitten hänen tajuntaansa äkisti valkenee, että Dollyssa on jotain perustavanlaatuisesti vääränlaista. Herääkin kysymys, voiko asioita enää korjata.

Alunperin, kun olin kuullut teoksesta pelkän nimen ja nähnyt ällövihreän kannen (ja minä kun yleensä pidän kaikista väreistä!), kuvittelin tämän olevan joku angstihypetys teinin kasvukivuista: tylsää massaa, jolla ei ole enää mitään uutta sanottavaa. On totta, että tämä on kasvutarina ja kuvaus siitä, miten nuori nainen aikuistuu vähitellen. Tässä oli kuitenkin jotakin otteessaanpitävää, eikä tämä ollut ollenkaan sellainen tupakankäryinen ja nuhjuinen rock-maailmassa rämpimisen kuvaus, jota odotin. Tässä oli jotain lähes raikasta, vaikka tupakka, köyhyys, nuhjuisuus ja viinanhuurut eittämättä pääsivät osaansa tässä teoksessa. Viihdyin siis tämän teoksen parissa ihan hyvin ja muutaman kerran huomasin nauruhermoissani hienoista nykimistä, mutta erityisen hauskana tätä en osannut pitää. Oli kuitenkin mukava lukea jotain tavallisesta lukemistostani poikkeavaa, ja siihen tämä kyllä sopi hyvin.

♠♠♠½

Isänmaata varten: Lottajärjestön tarina

Hanna Pukkila: Isänmaata varten - Lottajärjestön tarina

157 s., Amanita 2015

 

Lotta Svärd -järjestö on kuulunut kiinnostuksenkohteisiini jo kauan, mutta siitä huolimatta en ole lukenut yhtäkään sitä käsittelevää tietokirjaa. Kiinnostukseni järjestöä kohtaan heräsi oikeastaan Kun taivas repeää -sarjan myötä, sillä siinä lottatyö on hyvin keskeisessä osassa. Hanna Pukkilan teos Isänmaata varten - Lottajärjestön tarina tarjoaa laajan katsauksen lottajärjestöstä ennen sotia ja niiden aikana.

 

Teos jakautuu siis kahteen osaan, Lotta Svärd ennen sotia ja sotien aikana. Oli kiinnostavaa saada tietoa myös toiminnasta ennen sotia, sillä yleensä lottajärjestöstä puhuttaessa käsitellään nimen omaan sotien aikaa. Samalla kuitenkin koin tämän "ennen sotia" ajan jotenkin tylsästi kuvatuksi ja mielenkiintoa oli vaikea pitää yllä. Teksti tuntui osittain vaikeaselkoiselta ja järjestön tarinan kuvaaminen epäloogiselta. Kun alettiin kuvata sotien aikaa, teksti muuttui heti mielenkiintoisemmaksi ja selkeämmin jaotelluksi.

 

Minulla on ollut jonkinlaisia taustatietoja lottajärjestöstä, kuten esimerkiksi että millaisissa tehtävissä lottia toimi ja millaisia sääntöjä heillä oli - nämä tiedot minulle on pääsääntöisesti tarjoillut kaunokirjallisuus. Tämän teoksen myötä käsitykseni järjestön laajuudesta, toiminnasta ja merkityksestä muuttui, sillä oivalsin organisaation olleen vielä paljon kattavampi kuin tähän asti olin luullut. Lottia esimerkiksi työskenteli myös sellaisissa tehtävissä, joita en ajatellut olleen olemassakaan, kuten säälottina.

 

Teoksessa on paljon kuvia ja ne elävöittävät teosta sopivasti. Niitä on mukava katsella, ja mielestäni kuvia olisi voinut olla enemmänkin. Olisin toivonut teokselta myös jotenkin vähemmän anonyymiä kuvaa lottajärjestöstä eli mielestäni lottien sotakohtaloista olisi voitu kertoa enemmän ja tuoda esiin yksittäisten lottien tarinoita, siis ikään kuin antaa kasvot tälle järjestölle. Nyt minusta välillä tuntui, että lottajärjestö ei ollut muuta kuin lukuja ja ylimalkaisia mainintoja esimerkiksi haavoittuneista, kuolleista tai komennuksella sairastuneista lotista. Paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut kuulla millaisia asioita lotat kohtasivat tehtävissään ja miten heidän elämänsä muuttui, eikä lueskella pelkkiä lukuja ja yrittää suhteuttaa niitä laajempaan viitekehykseen. Siitä huolimatta tämä oli toimiva tietopaketti lottajärjestöstä ja sen toiminnasta, ja mielestäni tämä sopii erityisen hyvin antamaan pohjatietoja järjestöstä tiiviissä muodossa ja laaja-alaisesti.

Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

165 s., WSOY 2015

kansi: Anna Makkonen

 

Toden sanoakseni en aikonut lukea tätä teosta lainkaan tai en ainakaan heti näin tuoreeltaan, vaikka pidinkin paljon Timosen esikoisteoksesta Aika mennyt palaa. Kesäinen illuusioni ei vain vaikuttanut erityisen kiinnostavalta ja kansikin vaikutti jotenkin nihkeäntahmealta, niin että ennakko-odotukseni eivät tätä teosta kohtaan olleet kovin kummoiset. Jostain syystä kuitenkin varasin teoksen ja sainkin sen juuri juhannukseksi lainaan. Lumiomenan Katja kirjoitti tästä hienon blogitekstin ja huomasin kiinnostuvani teoksesta todella. Katjan tekstiin pääset tästä.

 

Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen teos, mutta sen päähenkilö ja hänen perheensä ovat samannimisiä kuin Timosen esikoisromaanissa. Tapahtumat sijoittuvat teoksen nimen mukaisesti kesään. Klarissan ja Mikaelin avioliitto näyttää saapuneen tiensä päähän ja yksissä tuumin he päättävät, että erillään asuminen voisi näyttää mitä he todella haluavat jatkossa tapahtuvan. Klarissa vuokraa kesäksi mökin saaristosta ja asettuu sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Yksinäisyys sujuu paremmin kuin hän arvasikaan, vaikka loppujen lopuksi naapurisaareen asettunut Olavi alkaa kiehtoa Klarissaa yhä enemmän ja enemmän. Loputon, polttava helle tuntuu sekoittaneen Klarissan ajatukset.

 

Minä jotenkin kuvittelin, että Kesäinen illuusioni olisi jokin kepeä viihderomaani, mutta se paljastuikin yllättävän painostavaksi ja jännittäväksi lukukokemukseksi. Kuten esikoisteoksessaan, Timonen sekoittaa realismiin hitusen mystiikkaa ja paletti on valmis. Painostavuus lukukokemuksessa syntyy eritoten mystiikan ja realismin leikistä, mutta myös arkisista elementeistä, kuten paahtavasta ja hellittämättömästä helteestä sekä Klarissaa piinaavista migreenikohtauksista. Minua välillä suorastaan hengästytti lukea tätä teosta, sillä niin tiivistunnelmaiseksi se välillä muodostui. Kyseessä on siis hyvin otteessaanpitävä romaani.

 

Tätä romaania lukiessa aika tuntui hujahtavan ohi kuin itsestään. Pidin tästä teoksesta paljon aina sen viimeisille sivuille saakka, mutta sitten jälleen kerran, ihan kuten Timosen esikoisromaaninkin kanssa, mystiikka vietiin mielestäni liian pitkälle ja tunnelma ikään kuin särkyi. Painostavuus kantoi teoksen loppuun saakka, mutta muuten loppu oli mielestäni jotenkin hyvin raju tälle teokselle. Loppuratkaisu tuntui menevän täysin yli käsityskykyni ja jäin vain ihmettelemään, että "näinkö tässä nyt sitten oikeasti kävikin". Tunnelmani tämän teoksen suhteen ovat siis hyvin hämmentyneet, ja vaikka tätä nyt olenkin pari päivää sulatellut, niin en siltikään tunnu saavan ihan täysin selville, että mitä ihmettä juuri tapahtui. Olisin kaivannut tälle teokselle helpommin ymmärretävää ja kokonaisuuteen nähden tasaisempaa lopetusta, jotta voisin nähdä koko teoksen eheämpänä kokonaisuutena.

 

♠♠♠♠

Hovimäki: Heräämisen aika

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Heräämisen aika

278 s. + Hovimäen aikaan s. 279-304

Gummerus 2004, 3.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan kolmas osa

 

Hovimäki: Heräämisen aika valottaa tapahtumia, jotka jäävät televisiosarjan toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Tässä kirjassa moni asia täydentyy ja muistan, että käsitykseni joistakin asioista muuttui, kun olin ensimmäistä kertaa lukenut tämän teoksen. Vastauksensa saa myös moni kysymys, joita ainakaan minä en tv-sarjaa katsoessani edes huomannut ajatella: miksi Sepän Erkki ei mennyt naimisiin, millainen oli Esterin tie kartanon emännäksi, kuinka Volodja sopeutui Hovimäelle ja niin edelleen.

 

Heräämisen aika kattaa ajanjaksona vuodet 1834-1847, jolloin Suomessa alettiin vähitellen heräämään kansallistuntoon. Kauppa kukoisti, Suomi Venäjän autonomisena osana kehittyi ja muun muassa Saimaan kanavaa alettiin rakentaa. Elämä oli verrattaen rauhallista eikä Venäjältä kuulunut minkäänlaisia hälyttäviä merkkejä. Maassa oli siis verrattaen rauhallista, mutta Hovimäellä tapahtui kuitenkin paljon. Ester palasi leskikapteenskana Pietarista ja asettui Hovimäelle, mutta aivan helposti ei hän emännäksi kartanoon päässyt. Kun kaiken olisi lopulta pitänyt olla hyvin, kohtasivat hovimäkeläiset monia menetyksiä ja kipeimmin ne tuntuivat osuvan Sepän sukuun. Kartanolla Carl Magnus ei näyttänyt parantaneen tapojaan, vaan surut ajoivat hänet eroon Esteristä, jota hän kuitenkin oli aina rakastanut.

 

Minä pidän kovasti tästä kirjasarjan kolmannesta osasta, vaikka joissakin kohdin siinä mielestäni sorrutaan hienoiseen ylimalkaisuuteen ja asioita kiidätetään eteenpäin vimmattua vauhtia. Jälkimmäinen tunne saattaa johtuu kyllä siitäkin, että Heräämisen aika on huomattavasti lyhyempi kuin sarjan muut kirjat. Eniten kuitenkin pidin tämän kirjan tunnelmasta ja siitä, että Sepän Erkki pääsee tässä melkoisen merkittävään asemaan ja nousee Sepän suvusta selkeästi näkyvimmäksi hahmoksi. Erkki on aina ollut hahmona sellainen, josta olen pitänyt, joten on mielenkiintoista kuulla tarkemmin hänen vaiheistaan: tv-sarja kun keskittyy hyvin pitkälti kuitenkin kuvaamaan elämää Hovimäellä ja Lindhofien välittömässä vaikutuspiirissä, kun taas Erkki kulki paljon maailmalla.

 

Yksi syy siihen, miksi pidän tästä teoksesta, lienee se, että tässä herää taas toiveikas tulevaisuuden odotus. Kartanon asiat tuntuvat sujuvan Carl Magnuksen heikkouksista huolimatta, sillä onhan hänellä aisaparinaan vastuullinen lapsuudenystävä Erkki. Lasiruukki kehittyy, elämä jatkuu menetyksistä huolimatta ja tulevaisuutta voi tähytä luottavaisin mielin. Kaikista takaiskuista huolimatta päällimmäinen tunnelma on siis valoisa ja myönteinen, tulevaisuuteen uskova.

 

Tässä teoksessa ei myöskään nouse esiin sellaisia hahmoja, jotka aiheuttaisivat ärsytystä tai olisivat mitenkään erityisen luotaantyöntäviä. Tähän mennessä Carl Magnuksen periluonteen puutteisiin ja heikkouksiinkin on jo ehtinyt tottua, niin että ne eivät aiheuta mitään suurempaa turhautumaa. Joskus silti miettii, että eikö hän todellakaan osaa olla onnellinen siitä mitä on saanut, sillä aina veri kuitenkin vetää muualle kaiken tärkeän ohitse. Esterissäkin ilmenee joitakin piirteitä, jotka ehkä hieman yllättävät, sillä hän osoittautuu yllättäen melko herkäksi ja lempeäksi hahmoksi, kun tähän mennessä hän on näyttäytynyt lähinnä vahvana ja vankkumattomana persoonana. Siispä kuten sanottu: tämä teos muutti aikoinaan joitakin käsityksiäni asioista.

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko ja Keisarin auringon alla.

Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

190 s., WSOY 2015

alkup. La femme au carnet rouge 2014

suom. Lotta Toivanen

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Yllätän itseni(kin) sillä tosiasialla, että olen kesäkuun aikana lukenut jo peräti kolme ulkomaista teosta, kun yleensä luen lähinnä kotimaista. Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen alkoi kiinnostaa minua heti ilmestyttyään keväällä, mutta varasin teoksen vasta äskettäin. Yleensä ulkomaisista kirjoista tartun lähinnä sellaisiin, joiden kirjailijat ovat edes nimeltä tuttuja ja kirjoistakin olen saattanut jotain arvosteluja lukea. Laurainin teos on poikkeus ja tämä oli kyllä HYVÄ. Luin Punaisen muistikirjan naisen lähes yhdeltä istumalta, sillä tässä oli jotain todella lumoavaa. Kyseessä on Laurainin viides ja (toivottavasti vain toistaiseksi) ainut suomennettu romaani.

 

" Laukku on mennyttä, en enää koskaan näe sitä. Osa häntä oli juuri kadonnut mitä rajuimmalla tavalla. -- Mutta ei, laukkua ei enää ollut. Se oli kaukana kadulla, irti riuhtaistuna, liiti juoksevan miehen kädessä, ja tämä avaisi sen ja löytäisi hänen avaimensa, henkilökorttinsa, muistonsa. Koko hänen elämänsä. Hän tunsi miten silmiin kihosi kirveleviä kyyneleitä. " 

Punaisen muistikirjan nainen, s. 8

 

Teos kertoo kirjakauppias Laurent Letellieristä, joka löytää aamukävelyllään hylätyn käsilaukun roskapöntön kannen päältä. Alunperin Laurent aikoo viedä laukun poliisille, sillä on todennäköistä, että kaunis ja tavaroita sisältävä laukku on varastettu omistajaltaan. Laukku kuitenkin jää Laurentin haltuun ja hän ryhtyy jäljittämään laukun omistajaa siitä löytyneiden tavaroiden perusteella. Henkilöllisyyspaperit puuttuvat, mutta moni muu esine, kuten hajuvesipullo, vanha peili, valokuvat, hieroglyfiavaimenperä ja etenkin punainen muistikirja piirtävät Laurentin silmien eteen kuvan naisesta, joka tuntuu välittömästi jotenkin läheiseltä ja tutulta. Lopulta laukku löytää omistajansa, mutta matkaan mahtuu monia käänteitä. Varastettu ja lopulta omistajalleen palautunut laukku muuttaa sekä Laurentin että laukun omistajan elämän.

 

Mielestäni teoksen perusideassa oli jotain hyvin viehättävää, vaikka en osaakaan hienosti kiteyttää tätä perusideaa. Teoksessa on ainakin romanttinen juonne, joka piirtyy esiin jotenkin hienovaraisesti. Romantiikka ei ole vahvimpia lajejani, mutta tässä kirjassa se toimii ja miellyttää. Tuntuu hieman siltä, että tämän kirjan tunnelmia on vaikea pukea sanoiksi, sillä ne pitäisi jokaisen päästä itse kokemaan. Minä ainakin olen vaikuttunut tästä teoksesta, joka sinänsä tuntuu vaatimattomalta, mutta jossa on kuitenkin suuria (ja ehkä näin listattuna hieman kliseisiäkin) ajatuksia: yksi hetki voi muuttaa kaiken, tartu hetkeen, seuraa sydäntäsi, uskalla.

♠♠♠♠

 

Ajatus siitä miten paljon käsilaukun sisältö voi kertoa naisesta, on mielenkiintoinen. Aloin miettimään mitä oman käsilaukkuni sisältö kertoisi minusta. Ainakin sen, että pidän Airwaves-purkasta ja käytän meikkiä. Normaaliolosuhteissa laukku kuitteineen ja paperilappusineen myös paljastaisi kykenemättömyyteni pitää tavaroita aina hyvässä järjestyksessä. ;-)

Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu

155 s., Siltala 2015

graafinen suunnittelu: Leena Warsta

 

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi keräsi paljon huomiota ja se oli myös ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Nälkävuoden ilmestymisestä on parisen vuotta, mutta varmasti edelleen tuo näennäisen pieni kirja elää vahvasti ihmisten mielissä ja asettaa kyllä riman korkealle Ollikaisen toisen teoksen, Musta satu, kohdalla. Nälkävuodessa riitti ammennettavaa ja siitä oli helppo löytää ajatusta ja sanomaa, mutta Musta satu osoittautui jotenkin repaleiseksi kokonaisuudeksi enkä etsimälläkään löydä teoksesta mitään erityistä ajatusta tai asiaa, joka voisi olla sen "sanoma".

 

Musta satu sijoittuu kahteen aikatasoon, joista toinen on nykyaika ja toinen 1930-luku pirtutrokareineen ja poliittisine kuohuntoineen. Yhteinen linkki aikatasoille löytyy Tattarisuolta, jonne trokarit 1930-luvulla piilottivat lastejaan ja jossa huhutaan vietetyn salaperäisiä noitamenoja. Tuon aikatason keskeisin hahmo, pirtutrokari Heino, kohtaa Tattarisuolla asioita, jotka jättävät jälkeensä kysymyksiä aina seuraaviin sukupolviin asti. Nykyajan päähenkilö, perheellinen mies, haluaa selvittää Tattarisuon mysteerin, kun hänen vaimonsa lähtee poika mukanaan ja suvun tragediat valtaavat mielen.

 

Aluksi nämä kaksi aikatasoa vaikuttivat hyvin irrallisilta toisiinsa nähden ja ainoa yhteinen nimittäjä näytti olevan Tattarisuo, mutta yllättäen havahduin siihen, että yhteinen tekijä onkin sukulaisuus näiden aikatasojen miesten välillä. Vaikka tämän yhteisen tekijän oivalsinkin, en silti täysin ymmärrä miksi tähän oli pitänyt kietoa kaksi aikatasoa toisiinsa: totuus on, että 1930-luku oli paljon mielenkiintoisemmin kuvattu kuin nykyaika ja siitä on myös helpompi löytää jonkinlaista sanomaa muun muassa siitä mitä tapahtuu, kun nälkä kasvaa syödessä. Nykyaikaa kuvaava aikataso oli pelkästään jotenkin omituinen ja ehkä hieman tajunnanvirtainen.

 

Musta satu oli Tattarisuomiljöönsä puolesta aika kiehtova ja hienoinen mystiikka toi mukavaa jännitystä tarinaan, mutta siitä huolimatta tämä kirja ei oikein sano minulle mitään. Tästä kirjasta jää vahva muistijälki, sitä en lainkaan kiellä, mutta siitä huolimatta juonenpunonta on jotenkin mitäänsanomatonta eikä tarina näytä johtavan oikein mihinkään "järkevään" lopputulokseen. Mielenkiintokin pysyi ihan hyvin yllä nykyajan aikatasosta huolimatta, mutta silti tämä kirja jäi minulle ulkokohtaiseksi. En tiedä olinko itse asettanut Ollikaiselle riman liian korkealle, mutta minua tämä ei nyt kyllä vakuuta.

 

♠♠♠