Joel Haahtela: Jaakobin portaat
192 s., Otava 2022
Maaliskuun lukupiirikirjana luimme Joel Haahtelan Jaakobin portaat. Haahtela on minulle itselleni sellainen kirjailija, jonka tekstistä on vaikea saada kiinni. Hänen utuinen ja unenomainen tyylinsä ei oikein uppoa, ja tuntuu, että jotain olennaista kirjan sanomasta menee ohi. Samalta tuntui Jaakobin portaiden kohdalla, mutta lukupiirikeskustelun myötä sain uusia oivalluksia.
Teoksen päähenkilönä on mies, joka saa puhelinsoiton jerusalemilaisesta psykiatrisesta sairaalasta. Hänen veljensä on siellä hoidettavana, hän on sairastunut niin sanottuun Jerusalemin syndroomaan, ja tarvitsee saattajaa kotiin. Mies matkustaa Jerusalemiin ja käy ilmi, että veli oli yrittänyt selvittää isoisän muistikirjassa kuvattujen Jaakobin portaiden arvoitusta.
Kuten sanottu, koin vaikeaksi saada tästä kirjasta kiinni. Minusta tuntuu, että vasta loppumetreillä ja etenkin lukupiirikeskustelun myötä oivalsin jotakin. Mies ja hänen veljensä ovat menettäneet äitinsä lapsena. Kumpikin tuntuu ajelehtivan elämässään, etsivän jotain kadonnutta. Kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen, kun mies löytää ikään kuin unennäkönä takaisin äidinrakkauteen, siihen tiettyyn ja silti universaaliin.
Jotenkin oivallus äidinrakkauden merkityksestä ja kaipuusta kolahti minuun. En tiedä halusiko Haahtela käsitellä juuri sitä aihetta, mutta minä löysin tästä ennen kaikkea sen aiheen. Ehkä se nousi minulle niin voimakkaasti esiin, sillä äitini kuolemasta on pian kulunut vuosi. Olen siis käsitellyt aihetta mielessäni hyvin paljon kuluneina kuukausina.
Haahtelan teksti vaatisi varmasti enemmän aikaa ja makustelua kuin mihin minulla oli mahdollisuus. Hänen pienoisromaaninsa ovat tiiviydestään huolimatta monisyisiä, jopa melkein yksityiskohtaisia. Hän ei ole minun kirjailijani, mutta moni lukupiirissä tuntui pitävän hänestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.