Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä

94 s., WSOY 2004

kansi: Mika Tuominen

 

Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.

 

On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.

 

Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.

 

♠♠♠♠♠

Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

10 cd-levyä, 12 h 4 min.

BTJ:n äänikirja 2016 (WSOY 2016)

alkup. L'amica geniale, 2011

suom. Helinä Kangas

lukija: Erja Manto

Erja Manto on suosikkini äänikirjanlukijoista, ja oikeastaan juuri siksi päätin ryhtyä kuuntelemaan Elena Ferranten suuren suosion saavuttanutta teosta Loistava ystäväni. Kieltämättä minua kiinnosti myös teoksen italialainen miljöö ja sodanjälkeiset yhteiskunnalliset muutokset, joita Ferrante kuvaa kahden erilaisen ystävyksen ohessa ja heidän kauttaan.

Suutarin tytär Lila on peloton ja uhmakas, kun taas Elena on enemmän sivustaseuraaja ja miellyttämisenhaluisempi. Lilalla on unelmia, jollaisia kohti Elena ei ikinä uskaltaisi kurkottaa ilman ystäväänsä. Vaikka tyttöjen ystävyys on ristiriitaista ja kilpailuhenkistä, yhdistää heitä kuitenkin halu selviytyä miehisessä maailmassa ja löytää oma paikkansa. Köyhyydessä kasvaneet tytöt toivovat tulevalta parempaa, Lila kiihkeämmin ja laskelmoidummin ja Elena realistisemmin ja varovaisemmin. 

Loistava ystäväni, joka kantaa alaotsikossa nimeä Lapsuus ja nuoruus, kuvaa Elenan ja Lilan varttumista lapsista nuoriksi naisiksi. Tarina jatkuu vielä kolmen kirjan verran, mutta en ole varma jaksanko ja haluanko tutustua niihin, sillä tämä teos ei oikein vastannut odotuksiani. Minusta tuntuu, että tarinan imuun oli vaikea päästä eikä juoni oikein kiinnostanut, mutta kuuntelin kirjan loppuu sen kerran aloitettuani. Täytyy myöntää, että minun on vaikea nähdä miksi tämä kirja on noussut niin suosituksi, sillä minuun tämä ei tehnyt mitään ihmeempää vaikutusta. Kuitenkin kirjan loppuratkaisussa oli jotain sellaista, joka lopultakin onnistui herättämään mielenkiintoni siinä määrin, että toisaalta minua kiinnostaisi tietää mitä seuraavaksi tapahtui.

Mielestäni Loistava ystäväni on jokseenkin tasapaksu teos, jossa ei oikein tapahdu mitään huikeaa. Päivät seuraavat toistaan, naapuruston tytöt kilpailevat keskenään milloin milläkin elämän osa-alueella ja yrittävät löytää paikkansa maailmassa. En usko, että tasapaksuuden tuntuun vaikuttaisi millään tavalla äänikirjan lukija, sillä poikkeuksetta Erja Manto on aina ollut minulle mieleen. En mielestäni myöskään ladannut tälle kirjalle liikaa odotuksia, sillä en oikeastaan odottanut tältä mitään ihmeellistä: kunhan sattumien oikusta päädyin kuuntelemaan. Tämä ei yksinkertaisesti vain tainnut olla minun kirjani, mutta eipä sitä vaan aina onnistu löytämään huippusuositun teoksen suosion salaisuutta.

♠♠♠

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

252 s., Otava 2017

kansi: Kirsti Maula

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.

 

Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.

 

Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.

 

Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.

 

♠♠♠½

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre

37 s., Haamu 2017

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

 

Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.

 

Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!

 

Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.

Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zachris (Sakari) Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

205 s., WSOY 1992, 5.p. (1.p. 1928)

alkup. Gröna kammaren i Linnais gård, 1859

suom. Ilmari Jäämaa

 

Linnaisten kartanon viheriä kamari on kauhuromanttinen tarina Linnaisten kartanon salaperäisestä kummituksesta, joka tuntuu viihtyvän erityisen hyvin viheriässä kamarissa. Kartanoa asuttaa ylhäinen leskimies eversti Littow, hänen kaksi nuorta tytärtään Anna ja Ringa, tyttöjen kotiopettajatar sekä everstin iäkäs täti, joka viihtyy yksikseen. Littowin aatelissuvussa kiertää monenlaisia sukutarinoita, joista osa liittyy läheisesti perheen kotikartanoon. Entistä salaperäisemmän kartanosta tekee viheriä kamari, jossa moni voi todistaa tapahtuneen omituisia ja selittämättömiä asioita. Kun nuori arkkitehti Lithau saapuu kartanoon suunnittelemaan sokkeloisen rakennuksen remontti, joutuu hän majoitetuksi viherään kamariin tilanahtauden vuoksi. Mutta mitä arkkitehti kokee viheriässä kamarissa? Ja miten käy useammankin nuoren sydämessä heräävälle rakkaudelle? Kuka rakastaa ja ketä?

 

Ajattelin, että Linnaisten kartanon viheriä kamari voisi olla sopivaa luettavaa kesäiltoihin huolimatta siitä, että sen miljöö on talvinen. Olin oikeassa, kauhuromanttinen tarina soveltuu mainiosti luettavaksi tähän vuodenaikaan. Tarina lähti mielestäni melko hitaanlaisesti liikkeelle ja aluksi teksti tuntui hieman sekavalta, mutta kun tarinaan pääsi hieman kiinni, pysyi mielenkiinto hyvin yllä. Kyseessä on liki 90 vuotta vanha suomennos, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen, että alussa oli hieman vaikea saada tekstistä kunnolla selkoa. Tarina kuitenkin kokonaisuudessaan oli ihan mielenkiintoinen, vaikka kauhua tässä ei mielestäni ollut oikein nimeksikään eikä romantiikkaakaan ihan valtavissa määrin. Mutta käsitykset muuttuvat, Stephen Kingiin tottuneet nykylukijat toki mieltävät kauhuksi ihan muuta kuin ihmiset vuonna 1859.

 

Tuntui viehättävältä lukea vaihteeksi oikeasti vanhaa teosta kaikkien uutuuksien keskellä. Yleisesti ottaen klassikoiden lukeminen on minulle mieluista, mutta niitä tulee nykyään luettua hyvin harvoin. Aion kuitenkin palata klassikkojen pariin vielä heinäkuun aikana, kun osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. En ole vielä päättänyt mitä lukisin, mutta ehtiihän tässä!

Kesäkuun luetut ja muita kuulumisia

Kesäkuu kului osaltani surullisissa merkeissä. Jouduin alkukuusta tekemään yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä, sillä minun täytyi tehdä lopullinen päätös 3-vuotiaan tyttökissani elämästä. Sydämeni on toden totta murtunut kaikista niistä vaiheista, jotka liittyivät päätöksen tekemiseen. Minun on kauhea ikävä typykkääni, ja vaikka seuranani on vielä kaksi kissaa, eivät ne voi koskaan korvata tätä menetystä: jokainen kissani on minulle yhtä rakas ja yhden puuttuminen sattuu todella pahasti. Olen pohtinut kerta toisensa jälkeen teinkö varmasti kaiken voitavani ja teinkö varmasti oikean päätöksen, vaikka kipeässä sydämessäni tiedän valinneeni viimeisen vaihtoehdon vasta tarkan harkinnan jälkeen. Rakas typy on nyt sateenkaarisillalla ja katselee sieltä meitä kaikkein rakkaimpiaan omana suojelusenkelinämme. ♥ Yritän lohduttautua ajatuksella, että nyt typykällä on aina hyvä olo, mutta menee varmasti vielä aikaa ennen kuin voin sanoa päässeeni surun muurin yli.

Koska mieleni on ollut niin sekaisin ja toisaalta keskittynyt lähinnä vain tähän yllättävään surulliseen elämänmuutokseen, en ole juurikaan jaksanut keskittyä lukemiseen ja kirjoihin. Onneksi töissä on saanut muuta ajateltavaa ja olen kiitollinen kaikesta saamastani tuesta niin työyhteisössä kuin lähipiirissänikin. Sain kesäkuussa luettua/kuunneltua neljä kirjaa. On ollut yllättävän vaikea tarttua kirjoihin, jotka olivat kesken typykän poismenon aikoihin, mutta kun sain ne luetuksi, tuntuu kuin olisin jollakin tavalla päässyt surutyössänikin eteenpäin. Eniten olen lukenut ja katsellut typykän vaiheista kertovaa tilaamaani Ifolorin kuvakirjaa, jonka kokosin akuuteimman suruni aikaan. Se on lohduttanut, itkettänyt ja hymyilyttänytkin välillä. Muut lukemani kirjat ovat

Kristiina Vuori: Filippa

Silja Vuorikuru: Aino Kallas - Maailman sydämessä

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu 

Vaikka suru saattaa pulpahtaa pintaan yhtäkkiä, on kesäkuussa ollut hyviäkin hetkiä. Vähitellen mieli hoitaa itse itseään ja huomaan asteittain palautuvani enemmän omaksi itsekseni. Keskittymiskykykin tuntuu vähitellen palautuvan, joten blogin puolelle tulee varmaan tekstiä luetuista kirjoista piakkoin. Nyt palaan Linnaisten kartanon viheriän kamarin pariin. Kaikkea hyvää heinäkuuhun teille lukijani! ♥♥