Elokuun luetut

Olen ehtinyt elokuun aikana tekemään vaikka mitä, joten kuukausi ei poikkeuksellisesti tunnu menneen mitenkään erityisen nopeasti. Ensiksikin repäisin ja lähdin Helsinkiin Elinan luo. Siitä oli puhuttu pitkin kevättä, mutta olen kyllä hieman hämmästynyt siitä, että todella sain luuni liikkeelle ja lähdin, kotihiiri kun olen. (Yllä oleva kuva on muuten napattu Helsingissä meren rannasta ja vaikka en meri-ihminen olekaan, niin onhan se kuvauksellinen kohde!) Samalla reissulla paikkasin suuren aukon sivistyksessäni, sillä pääsin vihdoin käymään Suomenlinnassa. Juuri sille päivälle oli luvattu kauheaa ukonilmaa, mutta aurinko paistoi täydeltä terältä ja sain noin kolmessa tunnissa tosi hotit rusketusraidat jalkoihini ballerinoista. ;) Lisäksi olen käynyt kaksilla markkinoilla, tehnyt kunnon kirppiskierroksen, nähnyt Haloo Helsingin livenä (on muuten loistava livebändi, suosittelen), hoitanut puutarhaa ja tietysti lukenut!

Aloitin tällä viikolla työharjoitteluni kotikuntani kirjastossa. Tuntuu aika ihmeelliseltä, että tammikuussa sopimusta tehtäessä tuntui harjoitteluun olevan aikaa vaikka kuinka kauan ja nyt siitä on jo ensimmäinen viikko takana. Harjoitteluni loppuu vasta tammikuun puolivälissä, joten syksyni tulee kulumaan hyvin pitkälti kirjojen parissa monessa suhteessa. Odotan mielenkiinnolla mitä harjoittelulla on minulle tarjottavanaan. Satutuntien pidosta on ainakin jo sovittu. :)

Lukemisen suhteen elokuu oli poikkeuksellinen siinä suhteessa, että luin paljon sarjakuvia. Jatkoin myös paluutani teinivuosieni suosikkikirjojen pariin, sillä matkani Ninan parissa jatkui ja "Sanna -sarja" tuli luetuksi loppuun. Nyt kun katson lukemieni kirjojen luetteloa, niin se näyttää jotenkin tosi laimealta, aivan kuin en olisi lukenut mitään "oikeaa", vaikka olenhan minä. Kuukauden huippukirjani oli ehdottomasti Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Luin kaikkiaan 19 kirjaa, joista 6 sarjakuvaa, 1 kuvakirja, 2 tietokirjaa, 5 nuortenkirjaa ja 5 aikuisten romaania. Listana luetut näyttävät tältä:

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Jarkko Sipilä: Valepoliisi

Anu Jaantila: Sanna ja Sam - forever?

Johanna Marttila: Reipas tyttö saa paikan

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 4

Bernhard Schlink: Viikonloppu

Tracey Corderoy: Minä haluan äidin luo!

Ritta Jacobsson: Ninan uudet naapurit, Nina ulkomailla, Ninan innokas ihailija ja Nina sooloilee

Pertti Jarla: Fingerpori - kuntauudistus

Ilkka Heilä: B. Virtasen kotikirja

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää?

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Jim Davis: Garfield treasury 2 & 3

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle

Syksylle en ole tehnyt mitään sen kummempia lukusuunnitelmia, mutta Nina -sarjan lukemista tulen ainakin jatkamaan ja muutamaa uutuuskirjaa odottelen jo innolla ilmestyväksi. Lisäksi olen hieman ajatellut, että pitäisin loppuvuoden aikana jonkinlaisen teemaviikon, jolloin lukisin oman hyllyni lukemattomia kirjoja, ja sen tulen todennäköisesti tekemäänkin. En kuitenkaan aio lyödä vielä mitään lukkoon, sillä fiiliksen mukaan mennään niin kuin tähänkin asti. Nyt kun illat pimenevät, niin ei muuta kuin lukulamput valaisemaan ja hyvä kirja käteen. Lukemisiin!

Kotiin Katajamäelle

Anneli Kivelä: Kotiin Katajamäelle

498 s., Karisto 2010, 5.p.

isotekstinen

Huomasin kesällä kirjastossa työskennellessäni, että Anneli Kivelän Katajamäki -sarja on todella suosittu. Kirjat juuri ja juuri ehtivät palata hyllyyn, kun joku ne nappaa lainalle. Jäin pohtimaan, että mikä näissä kirjoissa on niin kiehtovaa, että kaikki tuntuvat haluavan lukea niitä. Päätin ottaa selvää asiasta ja lainasin sarjan ensimmäisen osan Kotiin Katajamäelle. Valitsin isotekstisen painoksen, sillä normaalia painosta ei ollut saatavilla. Se kuvaa siis suosiota melko hyvin, sillä ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007.

Yksinhuoltaja Minne jää yllättäen työttömäksi ja elämä tuntuu jokseenkin ankealta. Elämä tamperelaisessa kerrostalossa menettelee, mutta sitten Minne perii kummisedältään pienen Pihlaja -nimisen mökin Katajamäeltä. Kun Minne palaa lapsuutensa kesäpaikkaan, joka on ollut suvulla jo pitkään, alkaa mielessä elää ajatus muutosta suvun alkujuurille. Pienessä kylässä Minne päätyy uteliaiden ihmisten puheenaiheeksi, mutta se ei estä Minneä ja 8-vuotiasta Joonaa viihtymästä omassa mökissään.

Minnen ympärillä pörrää jos jonkinlaista miestä. Kyläkoulun johtajaopettaja alkaa välittömästi liehitellä Minneä eikä ex-avomieskään ole täysin luopunut toivosta Minnen suhteen. Kulmilla pyörii myös naapurin Arto, Minnen lapsuudenkaveri, joka tekee taloon remonttia. Uteliailla riittää puhuttavaa, mutta Minne keskittyy enimmäkseen uuteen työhönsä ja poikaansa, vaikkakin myös mieskuvioille on juonessa sijansa.

Mielestäni Kivelä kuljettaa juonta hyvin ja sopivalla tempolla. Hän kirjoittaa sujuvasti ja rehellisesti, sillä kirja yksinkertaisuudestaan huolimatta naurattaa ja itkettääkin. Yksinkertaisuudella tarkoitan sitä, että Kivelä ei krumeluuraa hienostelevalla kielellä tai keksi huikaisevia juonenkäänteitä. Itse asiassa juoni on aika ennalta-arvattavakin välillä, mutta se ei estä Kivelää saamasta juoneen mukaan myös yllätyksiä. Olen myös todella tosissani siinä, että tämä kirja itkettääkin, sillä Kivelän teksti on jotenkin aitoa ja tunne välittyy siitä erinomaisesti. En todellakaan odottanut, että liikuttuisin tämän kirjan parissa. Haluan myös mainita erikseen sen, että Kivelä käyttää erästä todella hurmaavaa sanavalintaa puhuttaessa Minnen äidin miesystävästä. Sana "vaariystävä" on jotenkin niin hellyyttävä, että se ansaitsee mainintansa.

Hieman moitin tätä teosta paitsi tuosta ennalta-arvattavuudesta niin myös siitä, että välillä esimerkiksi Minnen miesasiat junnaavat paikoillaan ja lopussa mennäänkin sitten sellaisella ryminällä eteenpäin, että käänteet tuntuvat epäuskottavilta. Tietyt asiat ovat hieman kliseisiä, mutta kuitenkin tunteiden aitous ja tekstin sujuvuus paikkaavat näitä virheitä. Vaikka kirjan loppu jättää tarinan aika mielenkiintoisesti auki, niin en silti tiedä aionko lukea seuraavia osia. Ehkä sitten, jos joskus onnistun saamaan niitä käsiini.

♠♠♠♠

Garfield Treasury 2 & 3

Jim Davis: Garfield Treasury 2, Paws 2001

Jim Davis: Garfield Treasury 3, Paws 2002

Jim Davisin Karvinen on eittämättä suosikkisarjakuvani. En tiedä mikä siinä lumoaa niin kovasti, sillä vaikka esimerkiksi Simonin kissa vetää sille vertoja oikein onnistuneesti, niin Karvinen on ja pysyy suosikkina. Onkin suoranainen ihme, että en ole sarjishaastetta suorittaessani tai ylipäätään muutenkaan lukenut aikoihin Karvista vaan kaikkea muuta. Lainasin nämä englanninkieliset albumit, kun alkoi tehdä mieli palata tämän hauskan sarjiksen pariin. Valitsin nimenomaan englanninkieliset versiot, sillä näissä on värikuvitus toisin kuin suomenkielisissä.

Karvinen ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, kaikki tietävät millainen tuo laiskanpulskea ahmatti on. Nämä albumit sisältävät aitoa karvismaisuutta tempauksineen, joista saavat kärsiä niin Esko, Osku, postimies kuin lukuisat muut tielle osuvat henkilöt. Näitä sarjakuvia ei voi lukea nauramatta, sillä tapahtumat ovat sen verran korkealentoisia ja humoristisia, että lukijan mielikuvitus lähtee liitoon. Samoin pidän tämän sarjakuvan piirrostyylistä, joka on kyllä toisaalta itseään toistava, mutta samalla onnistunut kuvaesitys tapahtumista.

Englanninkielisenä Karvisen lukeminen ei tuottanut minulle sen suurempia vaikeuksia, mutta välillä kyllä jäin pohtimaan, että mitä jokin sana tarkoitti. Kun lukee periaatteessa tuttua sarjakuvaa vieraalla kielellä, niin pääsee todella testaamaan, että välittävätkö kuvat riittävästi informaatiota tapahtumista. Karvisen kohdalla niin voi sanoa, sillä tiettyjen sanojen vieraus kyllä paikkaantuu kuvien avulla. En tosin tiedä päättelinkö kaiken oikein, mutta aika lähelle ainakin.

En oikeastaan tiedä mitä muuta kirjoittaisin tästä sarjakuvasta. Joistakin sarjiksista vain on ihan hirveän vaikea keksiä mitään sanottavaa, vaikka kuinka niistä pitäisi. Lisää vaikeusastetta antaa sarjakuvan tunnettavuus, sillä en halua kerrata itsestään selviä asioita, jotka miltei jokainen jo tietää. Tiivistetään nyt vielä, että tämä on hyvin piirretty ja lennokas sarjakuva, josta ei huumoria puutu. Jos joskus ottaa jokin asia päähän, niin Karvinen tuo kyllä hymyn huulille. Sitä paitsi Eskolla menee ihan varmasti huonommin kuin kenelläkään muulla! :-D

♠♠♠♠♠

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

281 s., Gummerus 2013

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu tulee varmasti olemaan yksi tämän syksyn puhutuimmista teoksista aihepiirinsä puolesta. Taivaslaulu kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta avioparista Viljasta ja Aleksista, joiden kautta Rauhala maalailee kauniilla sanankäytöllä esiin yhden totuuden siitä, mitä arki uskonyhteisön sääntöjen puitteissa voi olla.

Viljalla ja Aleksilla on neljä lasta, vaikka avioliittoa on takana vasta muutamia vuosia. Parilla on raskasta ja Vilja tuntee kaatuvansa lapsiperheen arjen alle, kun sydämellä on ainainen pelko: mitä jos on taas raskaana, kun edellinenkin lapsi on vielä niin pieni? Miehen ja naisen väliseen rakkauteen liittyy koko ajan pelko, jollaista nuoripari ei uskonut olevan olemassakaan. Silti usko on vahva, vaikka molemmat pystyvät kyseenalaistamaankin asioita, joihin he ovat kasvaneet. Ei ole helppoa valita oman jaksamisen ja oman uskon väliltä, joten tilanne uhkaa kääntyä äärimmäiseen solmuun. Taivaslaulu on ennen kaikkea tarina yhdestä rakkaudentäyteisestä avioliitosta ja yhdestä tiiviistä perheestä, jonka elämään lestadiolaisuus kuuluu ja joka muodostaa sen rajat niin hyvässä kuin ehkä vähän pahassakin.

Kansiliepeessä sanotaan, että "Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijoille näkymän lestadiolaisyhteisön elämään". Se on totta, lukija pääsee kurkistamaan lestadiolaisten perinteiden ja uskon maailmaan, mutta mielestäni Rauhala ei mitenkään mustamaalaa lestadiolaisyhteisöä vaan pikemminkin päin vastoin. Minusta tuntuu, että Rauhala luo aika harmonisen kuvan yhteisöstä, sellaisen aidon välittämisen ilmapiirin. Toisaalta Rauhala nostaa esille pointin, että tuohon piiriin kuuluminen edellyttää oikeauskoisuutta ja yhteisön sääntöjen noudattamista, mutta mielestäni hän siltikin onnistuu olemaan tuomitsematta. Välillä Viljan ajatukset ovat ahdistavia, mutta sellaisilta ne voisivat tuntua, vaikka taustalla olisi jonkin muun kuin lestadiolaisen yhteisön normit ja usko.

Vaikka Vilja kokee uskonsa jopa puristavana vanteena rintansa ympärillä, niin Rauhala tuo kuitenkin esille myös näkökulman, että ei se kaikkien kohdalla ole niin. Viljan ystävän Marian iloinen ja valoisa elämänasenne nostaa esiin sen ajatuksen,  että elämäntilanteita on monia ja toiselle toinen asia sopii paremmin kuin toiselle. Nähdäkseni Rauhala haluaa enemmänkin herättää ajatuksia kuin toitottaa, että kaikki lestadiolaiset olisivat ihan uupuneita arkeensa. Rauhala haluaa nimen omaan herättää keskustelua ja luo tällä myös hyvää vastinetta sille kuvalle, mitä media on kohuillaan lestadiolaisyhteisöistä synnyttänyt.

Mielestäni Taivaslaulun parhaita puolia ovat runollinen kieli ja vertauskuvallisuus. Pidin kovasti siitä miten lempeästi ja kauniisti Rauhala kuvaa Viljan tuntoja äitiydestä ja raskaana olemisesta, siitä miten Vilja on puu ja lapset sen hedelmiä tai että hän on lintuemo, joka huolehtii poikasistaan. Vertauskuvallisuus on onnistunutta, sillä lukijan on helppo tajuta vertausten sisältö. Hienoa on myös todellakin jo mainitsemani ajatuksia herättävyys ja kuitenkin samalla neutraalius: tämä kirja ei arvostele kenenkään valintoja. Pidin myös siitä, miten luonto ja jokin suuri rauha ovat vaikeidenkin aikojen vallitessa läsnä tässä teoksessa.

♠♠♠♠½

Voin sanoa, että tähän saakka minkään arvion kirjoittaminen ei ole ollut näin hankalaa, sillä uskonasiat ovat usein arkoja asioita ja on olemassa se riski, että joku pahoittaa mielensä. Näin minä kuitenkin tämän kirjan koin ja näitä ajatuksia tämä kirja herätti. Minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa tästä kirjasta paljon lisääkin, sillä tämä kirja herätti paljon ajatuksia.

Kyynelten kallio

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta

396 s., Siltala 2011

graafinen suunnit.: Matti Berg

Olen halunnut lukea Teemu Keskisarjan tietokirjan Kyynelten kallio jo kauan aikaa, sillä kirjan nimi on mielestäni todella mielenkiintoinen ja hitusen arvoituksellisen tuntuinen. Kirjan aihepiiri eli menneiden vuosisatojen lainsäädäntö ja rangaistuskäytännöt suhteessa seksuaalisuuteen ja seksuaalisiin tekoihin on myös kiinnostava, sillä se pitää sisällään asioita, joihin ei yleensä törmää esimerkiksi historian opetuksessa tai edes muissa kirjoissa.

Teemu Keskisarja nostaa kirjassaan esille seitsemän tarinaa ihmiskohtaloineen, jotka ovat jääneet kirjanpidon lehdille ja säilyneet meidän päiviimme saakka tarkkaan ylöskirjattuina. Näiden seitsemän tarinan kautta Keskisarja kertoo eritoten 1700-luvun laeista ja rangaistuskäytännöistä luontevasti ja käytännönläheisesti. Hän nostaa teoksessaan esille lainopillisen suhtautumisen onanismiin, avionrikkomiseen, homoseksuaalisuuteen ja erityisesti eläimiinsekaantumiseen, josta on säilynyt paljon lähteitä. On todella valaisevaa saada tietoa tuon ajan maailmankuvasta lakien kautta ja samalla huomata, kuinka uskontosävytteinen maailmankuva todella onkaan ollut.

Tämä kirja on monelta osin aika shokeeraava siinä mielessä, että ihmisten saamat rangaistukset esimerkiksi avionrikkomisesta olivat aivan järkyttävän kovia. Nykypäivän ihmisen on sellaisia vaikea käsittää, mutta Keskisarja toteaakin monessa kohdin, että tuon ajan rangaistuskäytäntöä ja lakia on turha rinnastaa nykypäivään, sillä elinolot ja maailmankatsomukset ovat muuttuneet niin radikaalisti, että vertailu ei ole järkevää ja tuloksia tuottavaa. En kuitenkaan voi olla miettimättä sitä miten paljon enemmän vapauksia laki suo ihmiselle nykyään: tietysti on olemassa määrätyt normit, mutta kuitenkaan samanlaista "mielivaltaa" ei harjoiteta kuin muutama sata vuotta sitten. Mielivalta on hieman huono sana, koska kaikki oli kirjattu lakiin ja rangaistukset määrättiin hyvin tarkasti lakia noudattaen, mutta sellaiselta se hieman minusta tuntuu.

Keskisarja on valinnut kirjaansa mukaan mielenkiintoiset tarinat ja avaa niiden kautta lakikirjojen pykälät sujuvasti ja ymmärrettävästi. Kuitenkin minusta teksti on hieman paperinmakuista ja kuivaa luettavaa, sillä tarinat eivät saa kunnolla tuulta alleen. Jotenkin olisin toivonut jonkinlaista tarinoivampaa otetta, joka kyllä välillä pilkahtaa esiin, mutta katoaa sitten taas. Samoin lukujaot olivat mielestäni hieman erikoisesti tehtyjä, sillä välillä joku luku ikään kuin katkeaa kesken ja jatkuu seuraavassa luvussa "keskeltä". Hienoinen toisto myös hieman pisti silmään, mutta toisaalta on hyvä kerrata ja palauttaa mieliin edellisissä tarinoissa esille tulleet lainopilliset määräykset, sillä suuri infomäärä voi kadottaa yksityiskohdat mielestä.

Kokonaisuutena tämä kirja on siis mielenkiintoinen katsaus erityisesti 1700-luvun maailmaan, mutta olisin toivonut lisää lennokkuutta ja elämänmakua. En itse asiassa alunperin ajatellut, että tässä olisi näin runsaasti varsinaista faktaa, vaan odotin enemmän tällaisia tositarinoita kuin tietoa laeista ja maailmankuvasta. Plussaa tämä kirja ansaitsee kuitenkin siitä, että asioita tarkastellaan tavallisen kansan näkökulmasta eikä korkea-arvoisten virkamiesten tasolta.

♠♠♠♠

Voiko tuulipuvussa lentää?

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää

62 s., Kirjapaja 2011

kuvitus: Virpi Penna

Yleisesti ottaen Tittamari Marttisen kirjat eivät kolahda minuun. Kuitenkin halusin ehdottomasti lukea tämän sanoilla ja kielen rakenteilla leikittelevän Voiko tuulipuvussa lentää? -kirjan lukea, kun se vihdoin osui kohdalleni. Kuulin tästä jo kevättalvella ja tämä alkoi välittömästi kiinnostaa, sillä tykkään itsekin leikitellä sanoilla ja rakenteilla.

Pidän tässä kirjassa siitä, miten iloisesti Marttinen on onnistunut tuomaan esiin suomen kielen monipuolisen rakenteen ja mahdollisuudet, joita sen käytössä piilee. Marttinen todella innostaa lasta ja nuorta (ja aikuistakin) riimittelemään, kyselemään, kokeilemaan ja löytämään uutta kielestä, jota kuulemme päivittäin ja jonka puhujiksi olemme syntyneet. Takakannessa kannustetaan, että "kielellä saa myös irroitella, ja siihen saa ehdottomasti hullaantua". Juuri tuo ajatus todella välittyy tästä teoksesta, johon Virpi Pennan värikäs ja lennokas kuvitus sopii todella hyvin.

Marttinen on kirjoittanut tämän tietopuoleisen teoksensa tarinan muotoon kuin minkä tahansa kuvakirjan, mutta samalla hän on ujuttanut mukaan myös tietoruutuja varsinaiseen juonelliseen tekstiin sisällytetyn tiedon tueksi. Lisäksi Marttinen on saanut tähän ohueen kirjaan sisällytettyä tietoa todella paljon, mutta infoähkyä se ei varmaankaan lapselle tai nuorelle tuota sen enempää kuin aikuisellekaan. Hän käsittelee kirjassa riimittelyä, synonyymejä, homonyymeja, vertauksia, sanojen runsautta ja koko kielen monipuolisuutta. Tästä välittyy aito rakkaus omaan äidinkieleen eli se johtoajatus, mitä hän selkeästi haluaakin välittää kaikille. Marttinen ilmiselvästi haluaa myös kannustaa ja antaa rohkeutta jokaiselle kokeilla kielen rajoja.

Kokonaisuutena pidin tästä riemukkaasta kirjasta kovasti, vaikka odotinkin jotakin hieman erilaista. En odottanut niinkään tietoiskuja ja riimittelyä, vaan pikemminkin selityksiä sanonnoille ja kieli- ja mielikuville. Näitä asioita olisin toivonut tähän kirjaan sisältyvän edes hieman enemmän, vaikka kokonaisuus on toimiva näinkin. Tämä kirja ansaitsee mielestäni erityismaininnan siitä, että Marttinen osoittaa, että ei kieli ole mikään kuolemanvakava asia, vaan että normeja saa rikkoa hyvillä mielin.

♠♠♠♠

Kaksi sarjakuvaa

Pertti Jarla: Fingerpori - kuntauudistus

192 s., Arktinen Banaani 2012

Pertti Jarlan Fingerpori on mielestäni yksi oivaltavimmista sarjakuvista, joita olen koskaan lukenut. Jarla käyttää erinomaisen taitavasti mieli- ja kielikuvia sekä kääntää asioita päälaelleen välillä jopa sangen kaksimielisen huumorin sävyttämänä. Jarla taitaa myös mustan huumorin käytön sekä eräänlaisen ironian, mikä ainakin minuun lukijana vetoaa. Piirrostyyli ei ole mielestäni erityisen houkutteleva yksistään, mutta toimii tekstin kanssa saumattomassa yhteistyössä ja huvittaa lukijaa. Aikaisemmin tämä sarjakuva on ollut minulle tuttu vain lehtien stripeistä. Fingerpori: kuntauudistus pitää sisällään palasen tuon maanmainion kunnan syntyhistoriaa, nykyisyyttä ja ehkä hieman tulevaisuudennäkymiäkin. Erityisesti alituisten väärinymmärrysten kohteeksi joutuvalla kunnanjohtajalla on iso rooli tässä teoksessa, mutta tavallisia kuntalaisiakaan ei unohdeta.

En tiedä mistä johtuu, mutta tätä kirjaa ei jaksanut kovin pitkälle lukea yhdellä istumalla. Toisinaan tietyistä stripeistä on hieman vaikea käsittää, että mitä Jarla ajaa takaa. Lukija joutuu siis alituiseen ajatustyöskentelyyn, mikä saattoi ainakin minulla verottaa tuota lukuvauhtia. Samaten moni strippi nauratti minua, mutta samalla moni juttu jäi vähän niin kuin läpilukemisen tasolle enkä saanut niistä mitään erityistä irti. Tämä kirja on kuitenkin ihan mielenkiintoinen tietopläjäys sarjakuvan ystäville, mutta en tiedä olisinko menettänyt mitään erityistä, jos en olisi tätä kirjaa lukenut.

♠♠♠

 Ilkka Heilä: B. Virtasen kotikirja

256 s., Arktinen Banaani 2009

Ilkka Heilän sarjakuva niin työssä kuin kotonakin alistetusta B. Virtasesta on yksi monien ihmisten suosikeista. Tämä sarjakuva tehoaa minuunkin, ja erityisesti hänen kotikuvauksensa ovat mielestäni mainioita, joten päätin sitten lainata tämän B. Virtasen kotikirjan. Tämäkin sarjakuva on ollut minulle aikaisemmin tuttu vain lyhyistä stripeistä, joten kokonainen kirja B. Virtasen maailmasta oli uusi elämys.

B. Virtasella ei pyyhi hyvin, sillä hän on alituiseen ylityöllistetty niin kotona kuin työpaikallakin. Koti ei ole Virtaselle lepopaikka vaan työleiri, jota topakka Armi-vaimo johtaa tinkimättömästi. Välillä Virtasen oma sisu välähtää esiin, mikä olikin mielestäni yksi tämän sarjakuvan hauskimmista puolista. Samoin tykkäsin kovasti lukea niitä sarjakuvia, missä perheen Pasi-kissa esiintyy. Ilkka Heilä on onnistunut tekemään Virtasen kurjasta elämästä aika hauskaa luettavaa ja katseltavaa, mutta kyllä ainakin minun mielessäni välähtää välillä säälinpoikanen Virtasta kohtaan. Toisaalta jokaisen perheenjäsenen stereotyyppisyys on niin ilmeistä, että suurta mielipahaa ei Virtasen takia ainakaan minun tarvitse tuntea.

Heilän piirrostyyli ei ole suosikkejani, ja jos totta puhutaan, niin en oikeastaan juurikaan pidä siitä. Se kuitenkin sopii erinomaisesti tähän sarjakuvaan ja esimerkiksi näitä Virtasen perheen jäseniä olisi vaikea kuvitella minkään muun näköiseksi tai eri tyylillä piirretyiksi. Heilän sarjakuvan parhaat puolet eivät siis mielestäni ole kuvituksessa vaan siinä viljellyssä mustassa huumorissa, joka vetoaa moniin lukijoihin.

♠♠♠♠

4 x Nina, part. 2

Ritta Jacobsson: Ninan uudet naapurit, 157 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Kära grannar, 1995, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina ulkomailla, 148 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Semesterresan, 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Ninan innokas ihailija, 141 s., Karisto 2002

alkup. Tina - En tjuv i skolan, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina sooloilee, 142 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Spela solo, 1996, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

Matkani Nina -sarjan parissa jatkuu jälleen neljän teoksen voimin. Nämä neljä nyt lukemaani kirjaa olivat yhtä hauskoja kuin edellisetkin osat, mutta Nina sooloilee -kirjassa on myös murheellisempia vivahteita, mikä osoittaa, että Jacobsson osaa kirjoittaa myös vakavista asioista. Näistä neljästä juuri tuo kirja oli ehkä suosikkini juuri siksi, että siinä asioita otetaan myös vakavasti, vaikkakin kyllä pidän kovasti huumorista näissä teoksissa ja nauroin useasti ääneen lukiessani näitä kirjoja. Nina sooloilee -kirjaa lukiessani kuitenkin liikutuin kyyneliin asti, joten se on vielä vaikuttavampaa: yleensähän naurattaa on helpompi kuin itkettää.

Ninan uusien naapurien perheeseen kuuluu 16-vuotias tytär Erika, jota Nina inhoaa alusta lähtien: Ninan poikakaveri Mange kun kiinnittää Erikaan hieman liikaa huomiota. Ninan temperamentti pääsee valloilleen, mikä aiheuttaa monia hihityttäviä hetkiä, sillä Nina todella antaa tulla täyslaidallisia. Erityisen hauskaksi tietyt kohdat tekee se, että Erika luulee Mangen olevan nimeltään Arthur ja Arthurin Mange: Arthur kun on Ninan koira. Moni asia saa huvittavia käänteitä tämän hämmingin johdosta.

Nina keskittyy inhoamaan Erikaa niin paljon, että lopulta kaikki kääntyy häntä itseään vastaan. Nina huomaa, että tietyissä asioissa hän voisi käyttäytyä paljon fiksummin ja aikuismaisemmin kuin mitä hän nyt tekee, ja se on hänelle kasvun paikka. Mielestäni Jacobsson onnistuu tässä kirjassa luomaan edellisten osien tapaan erinomaisesti kuvioita, jotka paitsi huvittavat lukijaa, myös samalla kasvattavat Ninaa hahmona.

Nina ulkomailla kertoo Ninan perheen vaiheista heidän automatkallaan halki Euroopan. He kohtaavat ankaria myrskyjä, muurahaisarmeijan, hajonneen auton takalasin, miljoonasti noloja tilanteita ja  tietysti myös söpöjä poikia ilmaantuu Ninan näköpiiriin. Tuttuun tapaan perhe Bergström onnistuu nolaamaan itsensä aina juuri näiden söpöjen poikien lähettyvillä, kuinkas muuten. Tämä kirja on oikeastaan kauttaaltaan aika kepeän ilotteleva, sillä aihepiiri ei ole monista epäonnekkaista sattumuksista huolimatta vakava. Pidän siitä miten Jacobsson kuvaa teini-ikäisen tuntemuksia omaa perhettään kohtaan, sillä ne ovat varmasti hyvin aitoja ja tosia monelle nuorelle. Hieman minua ehkä ärsyttää Ninan jatkuva ihastuminen uusiin poikiin ja siis tietynlainen kevytkenkäisyys, sillä Ninaa on vaikea ottaa vakavasti niiden asioiden suhteen. Toisaalta Nina on vasta 14-vuotias, mutta silti se ei oikein sovi hahmoon ainakaan minun mielestäni. Lisäksi tässä kirjassa silmiini pomppasi sama huomio kuin parissa aikaisemmassakin osassa: Nina tuntee ikäisekseen hämmästyttävän hyvin erilaiset kukat. Mielestäni se ei ole kovin tavallista, mutta ei kuitenkaan täysin epärealististakaan. Tämä kirja on poikkeuksellinen näihin muihin verrattuna, koska se on kirjoitettu kirjeiksi Fialle eikä päiväkirjoiksi kuten muut osat.

Ninan innokas ihailija on luokan uusi poika Josef, pulskansorttinen ja finninaamainen kömpelys, jota Nina ei voi sietää.  Häntä hävettää, kun pojat kiusaavat häntä Josefista, vaikka Ninalla onkin Jocke, jonka hän tapasi ulkomailla. Suivaantuessaan Ninasta tulee sangen teräväkielinen ja ilkeä, mutta Jacobsson kuvaa kyllä myös sen, että Ninaa kaduttaa käyttäytyä niin: hän ei siis luo sellaista mielikuvaa, että on OK haukkua toisia ulkonäön perusteella. Juonikuviot eivät pyöri pelkästään Ninan ja Josefin ympärillä vaan myös niissä varkauksissa, joita luokassa tapahtuu jatkuvasti. Ne jäytävät luokan välejä ja herättävät epäluuloa. Tämä kirja tietyllä tavalla opettaa, että asioista pitää voida puhua avoimesti ja rehellisyys kannattaa aina. Samalla se opettaa, että "ei ole koiraa karvoihin katsominen" eli että ulkonäkö voi pettää ja ketään ei saisi loukata ja kiusata.

Nina sooloilee -kirjassa Nina joutuu tukalaan tilanteeseen, kun hän saa soolokeikan äitinsä työpaikalta. Heidän Girlsstars -bändinsä muut jäsenet Fia, Mia ja Anna loukkaantuvat tästä ja sulkevat Ninan porukan ulkopuolelle kateuksissaan. Ninan olo on kurja ja yksinäinen. Mielestäni tämä kirja osoittaa hyvin, että ei saisi kadehtia ketään tosissaan, ja näyttää sen, miltä yksin jätetystä tuntuu. Samaan syssyyn myös Ninan Arthur -koira sairastuu. Yhtäkkiä koirasta tulee Ninalle todella rakas, vaikka eivät he ole koskaan olleetkaan ylimpiä ystäviä. Ilman parhaan ystävänsä Fian tukea Nina on todella surun murtama. Juuri tämä lemmikkiasia oli oikein liikuttavasti kuvattu, ymmärtäväisesti ja rehellisen aidosti. Jacobsson käsittelee mielestäni tätä aihetta hienosti ja rohkeasti, ja hän osoittaa, että Nina ei olekaan aina niin iloinen, vaan että hänenkin elämäänsä kohtaavat suuremmat surut kuin bänksit jonkun pojan kanssa. Ninan elämä saa siis harmaampia sävyjä, mutta säilyttää pohjimmiltaan ninamaisen valoisan sävynsä. Tässä kirjassa hieman ihmettelin sitä, että edellisessä osassa paljon esillä ollut Josef tuntuu kokonaan kadonneen kartalta, häntä ei mainita millään lailla. Mielestäni se on outoa ottaen huomioon edellisen osan päättymisen, joten jotain selitystä aiheeseen kavattaisiin.

♠♠♠♠

Minä haluan äidin luo!

Tracey Corderoy (teksti) & Alison Edgson (kuvitus): Minä haluan äidin luo!

25 s., Mäkelä 2013

alkup. I want my mummy! 2013

suom. Raija Rintamäki

Ajattelin kirjoitella taas muutaman sanasen juuri lukemastani lasten kuvakirjasta. Mielestäni tässä kirjassa on aivan ihana kansi (jolle kuva ei suinkaan tee oikeutta) ja aihekin niin hellyyttävä, että pakkohan tämä oli kirjastosta lainata. Luin ihan hiljattain Corderoylta erään toisen kuvakirjan Leevin uintiretki, jonka kanssa tällä Minä haluan äidin luo! -kirjalla on kyllä yhtäläisyyksiä.

Minä haluan äidin luo! kertoo pienestä hiiripojasta Artusta, joka joutuu olemaan ensimmäistä kertaa erossa äidistä hieman pidempään. Arttu pääsee mummon luo hoitoon, mutta hänellä on silti kova ikävä. Mummolla on kuitenkin ässät hihassaan hänen keksiessään Artulle tekemistä, jonka avulla ikävä unohtuu.

Tämä kirja on ihan upouusi ja voisin kuvitella, että juuri tällaiselle kirjalle on nyt tilausta monessa kodissa, kun lomat loppuvat ja paluu arkeen alkaa taas. Takakannessa sanotaan, että "yhteisen sadun äärellä on turvallista jutella ikävän tunteista", ja sellaiseen tämä kirja kyllä mielestäni soveltuu hyvin, sillä Corderoy käsittelee ikävän tunnetta mielestäni onnistuneesti. Rakenteellisesti tämä kirja on aika onnistunut siinä mielessä, että tietty toistuvuus varmasti miellyttää lapsia ja auttaa samaistumaan Artun tunteisiin tai käsittelemään heidän omia ajatuksiaan, mutta aikuista lukijaa se voi jo alkaa hieman ärsyttämäänkin.

Kirjan kuvitus on aivan ihana ja valloittava, juuri tällaisesta minä pidän. Luin keväällä Edgsonin kuvittaman kirjan Ripaus keijutaikaa, ja jo tuolloin pidin kovasti hänen tyylistään kuvittaa tekstiä. Mielestäni kuvitus tekee hyvää yhteistyötä tekstin kanssa ja kuvat ovat riittävän suuria ja selkeitä, niitä katselee oikein mielellään.

Viikonloppu

Bernhard Schlink: Viikonloppu

222 s., WSOY Aikamme kertojia 2010

alkup. Das Wochenende 2008

suom. Leena Vallisaari

Tutustuin keväällä kirjallisuuspiirissä Bernhard Schlinkin Lukijaan. Olin niin vakuuttunut, että lainasin pian sen jälkeen Kotiinpaluun, ja nyt jo on vuorossa Viikonloppu. On todella harvinaista, että lähden jonkin uuden tuttavuuden kirjoja lukemaan näin ripeään tahtiin, joten kai sekin jo kertoo jotain siitä, miten paljon pidän Schlinkin tyylistä kirjoittaa.

Viikonloppu on Schlinkin muiden teosten tapaan hyvin kantaaottava, se pohdiskelee yhteiskunnallisia asioita ja asenteita, mutta ei kuitenkaan tärkeilevästi ja tekotaiteellisesti. Viikonloppu kertoo Jörg-nimisestä entisestä terroristista, joka vapautuu vankilasta yli 20:n vuoden jälkeen. Jörg haluaisi päästä irti menneisyydestään, mutta ensimmäisenä viikonloppuna ovat vuorossa yllätysjuhlat, joissa todella menneisyyttä kerrataan ja se joudutaan kohtaamaan vielä kerran. Schlink onnistuu hyvin nostamaan esille erilaisia näkökulmia niinkin kohahduttavista ja tunteita herättävistä aiheista kuin terrorismi ja yhteiskuntavastaisuus.

Viikonlopun aikana lukija kohtaa useita erilaisia hahmoja, joilla itse kullakin on oma tyylinsä käsitellä menneisyyttä. Kirjailija valottaa pala palalta näiden ihmisten suhteita toisiinsa, sitä mitä he ovat valmiita toistensa vuoksi tekemään ja sitä mitä he ovat toisilleen merkinneet. Aluksi hahmojen paljous aiheutti hieman hämmennystä ja tiettyjen hahmojen kohdalla nousi esiin mielikuvia ties minkälaisista epäsovinnaisistakin suhteista, mutta sen Schlink tekee varmasti tahallaan antaakseen lukijalleen jotakin pohdittavaa. Hän selittää nämä asiat auki uskottavasti ja järjestää samalla lukijalleen yllätyksiä. Schlink kuljettaa juonta harkitusti ja onnistuu saamaan tunnelmiin muutoksia vain parilla lauseella.

Schlink kuvailee miljöötä, hahmojaan ja aihettaan onnistuneesti ja pohdiskelevasti, mutta silti tämä teos ei onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä yhtä hyvin kuin Lukija ja Kotiinpaluu. Jotenkin aihe on ehkä raskaampi, sillä terrorismi on nykyään kuitenkin aina silloin tällöin vahvasti esillä mediassa, mutta sen sijaan muiden häneltä lukemieni kirjojen aiheet ovat enemmän historiassa. Lisäksi tekstiä tuntuu olevan jotenkin vaikeampi seurata kuin muissa teoksissa, sillä kerronta vaihtelee hahmosta toiseen hyvin nopeasti (ei minäkertojana vaan kaikkitietävänä kertojana) ja etenkin aluksi siinä on vaikea pysyä perässä. Lisäksi joidenkin hahmojen olemassaolon tarkoitus jäi hieman arvoitukseksi ainakin minulle.

♠♠♠½

Kiroileva siili 4

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 4

96 s., Sammakko 2010, 2.p.

 

Kiroileva siili on monelle ainakin jossakin määrin tuttu, jos ei muualta niin sitten edes lukuisista oheistuotteista, mitä on ollut markkinoilla. Olen itse lukenut Kiroilevan siilin kolme ensimmäistä albumia ja omistan joitakin oheistuotteita, sillä siilissä on charmia.

 

Kiroilevassa siilissä on asennetta, mistä lienee tuo tuittupäinen ja teräväkielinen siili sen perinytkään? Muorilta tietysti! Muori nousee tässä albumissa hyvin keskeiseksi hahmoksi, sillä hänen elämänasenteestaan ammennetaan paljon. Mukana kulkevat edelleen tutut Antti, Citysiili, Pikkusiili ja Tyttösiili, mutta etenkin Muorin ja Kiroilevan siilin tapaamiset ja keskustelut ovat keskiössä. Muori on tietyllä tavalla vieläkin suorasukaisempi kuin lapsenlapsensa, mutta ei liioittelevalla ja puheessa näkyvällä tavalla (esim. enempänä kiroiluna).

 

Kun viime kesänä luin kolme albumia putkeen tätä sarjakuvaa, niin vitsi alkoi tuntua jo hieman kuluneelta ja Kiroilevan siilin mielenilmaukset kiroilun keinoin hieman typeriltä. Tässä kirjassa ne eivät kuitenkaan enää häiritse, ja suuri vaikutus on varmasti vain yhden albumin lukemisella kerralla. Paloniemi näyttää tässä albumissa, että hän pystyy sarjakuvissaan ilmaisemaan asennetta ja suorasukaisuutta myös muilla sanavalinnoilla kuin ainaisilla kirosanoilla.

 

Paloniemen piirrostyyli on mainio, sillä hän osaa yksinkertaisillakin kynänvedoilla luoda hyviä kuvia, jotka jo itsessään kertovat tarinaa. Samalla kuvat kuitenkin vaativat tuekseen tekstiä ja täytyy sanoa, että yhdistelmä toimii. Kuva ilmentää sanoja ja sanat kuvia, ihan kumminko päin sen haluaa ajatella.

 

Tulen varmasti vielä joskus lukemaan loput Kiroilevat siilit, mutta en ihan vielä. Nyt lienee pieni huilitauko siilistä ihan paikallaan, sillä tästä tapauksesta sitä jankuttamaani asennetta löytyy vaikka muille jakaa!

 

♠♠♠♠

 

ps. näin heinäkuussa monen vuoden tauon jälkeen ensimmäistä kertaa siilin ihan livenä ja jopa kaksin kappalein. Nuo siilit ovat todella kesyjä ja käyvät paappani luona iltapalalla joka päivä. Toinen niistä taitaa olla jotain sukua Kiroilevalle siilille, ainakin se tuhisee ja isottelee kaverilleen samaan malliin!

Reipas tyttö saa paikan

Johanna Marttila: Reipas tyttö saa paikan

358 s., Karisto 2004, 3.p.

isotekstinen

1.p. 1987

Kirjastossa heinäkuussa työskennellessäni huomasin, että Johanna Marttilan tuotanto liikkuu todella vilkkaasti koko ajan. Itse en ollut suurin piirtein ennemmin edes kuullut koko kirjailijasta, mutta päätin kokeilla ja lainasin tämän isotekstisen version Reipas tyttö saa paikan -kirjasta, joka myös aloittaa Helkalan kartano -sarjan. Itselleni ei täysin avautunut, että mikä näissä kirjoissa nyt sitten on niin erinomaisen kiinnostavaa, vaikkakin tämä toki sopii keveäksi kesälukemiseksi oikein hyvin.

Reipas tyttö saa paikan kertoo vastikään ylioppilaaksi päässeestä Katista, joka on vanhempiensa ainut lapsi ja näin ollen suuren Helkalan kartanon perijätär. Katia inhottaa se, miten kaikki ajattelevat häntä ensin rikkaana ja ylempiarvoisena, sitten vasta hänenä itsenään. Lisäksi Kati on auttamattoman tympääntynyt siihen, miten hänen äitinsä haluaa Katin menevän naimisiin naapurin Eeron kanssa. Niinpä Kati päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hakee hetken mielijohteesta piiaksi toiselle maatilalle. Vanhemmilleen hän väittää menevänsä mannekiinikurssille. Maatilan töitä opetellessaan Kati tutustuu mukaviin ihmisiin, joiden mukana on Mattikin, periaatteita omaava ja omanarvontuntoinen nuorimies, johon Kati rakastuu. Tunne ei suinkaan jää yksipuoliseksi, mutta asioilla on omat vaikeutensa, sen Kati saa huomata.

Aluksi ajattelin, että jaksankohan lukea tätä kirjaa loppuun asti, sillä tarina ei tuntunut lähtevän millään vetämään. Päätin lukea vielä pari lukua, jolloin lopulta alkoi tapahtuakin jotakin. Tämän kirjan lukee aika nopeasti, sillä tässä ei todella ole oikeastaan mitään pureksittavaa ja sen kummemmin ajatustyötä vaativaa, vaikka eihän aina tarvitse ollakaan. Tämä on selkeästi viihdekirjallisuutta, sen lukija huomaa heti, mutta ei tässä mielestäni silti mitään Enni Mustosen veroista ole. Jotenkin sellainen syvin tunne ja tempo puuttuu tai se jää latteaksi. Rakkautta löytyy, samoin pettymyksiä ja epäonnea, mutta ne eivät tunnu aidoilta vaan jotenkin ylenpalttisilta. Kirjan keskivaiheet ovat oikein tapahtumarikkaita ja niitä lukee mielellään, mutta alku on tylsä ja loppu jankkausta täynnä, sillä aluksi siinä vatvotaan samaa asiaa moneen kertaan ja viimeinen loppukaneetti rykäistään paperille kiireellä ja yksioikoisesti vailla minkäänlaista realistisuutta.

Marttilan juonenkuljetus ei siis ole oikein onnistunutta kokonaisuudessaan, vaikkakin hänen luomansa miljöö on ihan mielenkiintoinen: maaseutu, kartano, hevostallit ja niin edelleen. Miljöötä ei kuitenkaan kuvailla kovin paljoa, joten lukijana olisin kaivannut vähän lisää tietoa tapahtumapaikoista. Tapahtuma-aika ainakin on 1960-luvun loppupuoli, se sanotaan suoraan, mutta ei se oikein tule mitenkään ilmi paitsi ehkä maataloustyön kuvauksesta. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, toisaalta vähäinen kuvailu auttaa teosta kestämään aikaa paremmin, mutta toisaalta saattaa jättää lukijalle aika irrallisen kuvan tarinasta.

Luin töissä parin opuksen takakannet ja tiedän suunnilleen, että millaisia käänteistä tarina tulee saamaan. En siis tiedä tarvinneeko minun enää lukea muita osia, mutta voisin kyllä joskus kokeilla, jos siltä sattuu tuntumaan. En siis ole erityisen ihastunut tähän lukukokemukseen, mutta kyllähän tämä menetteli.

♠♠

Sanna ja Sam - forever?

Anu Jaantila: Sanna ja Sam - forever?

221 s., WSOY 1997

kannen kuva: Vincent Bakkum

Sanna ja Sam - forever? on sarjan päätösosa. En tiedä millä nimellä sarjaa kutsuisin: Jenkkivuosi, Sanna, Sanna ja Sam vaiko jokin ihan muu. Siksi käytän ihan vain nimitystä sarja. Tämä viimeinen osa jatkaa Sannan ja Samin tarinaa siitä mihin edellinen osa Love, Sam jäi. Sarjassa ovat ilmestyneet aiemmin myös Jenkkivuosi ja Dear Sanna. Suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä, jos joku aikoo nyt aloittaa.

Sanna ja Sam ovat suurten päätösten äärellä, sillä vaikka rakkautta riittää, niin tulevaisuus pelottaa etenkin itsetunto-ongelmia potevaa Sannaa. Sanna joutuu palaamaan jälleen Suomeen, kun toinen vaihto-oppilasvuosi alkaa olla lopuillaan. Naimisiinmenostakin on jo puhuttu, mutta sen on tarkoitus tapahtua vasta opintojen loppumisen jälkeen. Miten he jaksavat odottaa monta vuotta erossa toisistaan, sehän se suurin murhe varsinkin Sannalla on.

Jaantila kirjoittaa mielestäni uskottavasti molempien potemasta syyllisyydestä ja epävarmuudesta, vaikkakin tämä kirja on mielestäni edellisiin osiin verrattuna hieman liiankin näiden ongelmien sävyttämä. Sam tuntee syyllisyyttä, koska on repimässä Sannan juuriltaan meren taakse. Sanna taas potee syyllisyyttä siitä, että on jättämässä taakseen kotimaansa mukana perheensä, ystävänsä ja sukulaisensa. Vaikka nämä ratkaisua vaativat ongelmat ovatkin suuressa osassa, ei huumoria ja huvia silti unohdeta, puhumattakaan siitä suuresta ja kaiken ylittävästä rakkaudesta. Se miten Jaantila on kuvannut Sannan ja Samin suhdetta toisiinsa, on hyvin tasapainoinen ja idyllinen, mutta silti kuitenkin uskottava.

Tekstin tyylissä on mielestäni huomattavissa hienoista muuttumista edelliseen osaan verrattuna, mutta onko tuo niin ihmekään: Love, Sam julkaistiin 1983 ja tämä 1997. Aikaa on kulunut välillä yli 10 vuotta, mutta todella hyvin Jaantila pystyy jatkamaan siitä mihin on jääty. Hänellä on edelleen varma ote tarinaan ja ne tärkeimmät eli hahmot ovat pysyneet samanlaisina.

On mielenkiintoista lukea miten Sannan ja Samin tarina jatkuu, vaikka Love, Sam olisi myös ollut kelpo lopetus sarjalle. Tämä viimeinen osa antaa kuitenkin paremman kokonaiskuvan kaikesta, joten siinä mielessä on hyvä, että Jaantila on kirjoittanut tämän vielä kaiken jatkoksi. Kirjan loppuun Jaantila on tehnyt pienen yhteenvedon siitä, missä Sanna ja Sam ovat vuonna 1997 samoin kuin heidän kaverinsa ja sukulaisensa (tarina päättyy kesään 1982). Mielestäni tuo tiivistelmä on todella irrallinen ja tarpeeton osa tätä kirjaa, sillä se on kirjoitettu jotenkin virallisesti kuin jokin tiedonanto. Lisäksi olisi ollut mukavampi itse kuvitella tarinan loppu (tulevaisuus) eikä saada kaikkea valmiina, samoin kuin olisi ollut mukavampi ajatella Sanna ja Sam ikuisesti nuorina ja vastarakastuneina. Tuo viimeinen sivu rikkoo muuten eheää kirjaa mielestäni turhan paljon. Kuitenkin:

♠♠♠♠½

Valepoliisi

Jarkko Sipilä: Valepoliisi

271 s., Crime Time 2013

kansi: Lasse Rantanen

Olen lukenut joskus aikaisemmin Jarkko Sipilän dekkarin Seinää vasten. Pidin sitä oikein onnistuneena dekkarina ja sujuvasti kirjoitettuna, mutta en kuitenkaan lähtenyt lukemaan muita teoksia Sipilän tuotannosta. Veljeni sen sijaan on lukenut kaikki Sipilän dekkarit ja häntä varten tämän uutuudenkin varasin ja lainasin alunperin. Päätin sitten itsekin lukea tämän, sillä veljeni kehui tätä jotensakin niin, että "tuo Sipilä jotenki tietää mistä se kirjoittaa". Ja täytyy todeta, että kyllä Sipilä todellakin tietää, sillä tästä teoksesta välittyy joko vahva taustatutkimuksen teko tai taustatieto yleensä.

Valepoliisi on Sipilän 13. Takamäki -dekkari. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun tammikuisena sunnuntaiaamuna kadulta löytyy pahoinpidelty mies ja heti seuraavana päivänä lumikinoksesta löytyy murhauhri. Kun tutkimukset etenevät, käy ilmi, että tapahtumilla näyttäisi olevan jonkinlainen yhteys. Lisäksi ilmenee viitteitä siitä, että tapauksen juuret ulottuvat ulkomaille asti, joten käsillä on kansainvälisen tason juttu.

Mielestäni on melko selvää, että Sipilä on sujauttanut tekstiinsä ripauksen yhteiskuntakriittisyyttä. Tekstissä poliisien suuhun on istutettu byrokratian arvostelua ja Suomen poliisiverkkokin saa siitä osansa. Kantaaottavuus koskee myös nykyisen toimintamallin sujuvuutta ja sen vertailua muualle. Lisäksi maahanmuuttopolitiikka on esillä tässä teoksessa. Sipilä tuntuu tietävän mistä puhuu, sillä ainakin byrokratiaan liittyvässä arvostelussa on varmasti totuuden siemen. Tämän dekkarin lukeminen vaatii siis jonkinlaista ajatustyötä tai ainakin se herättää ajatuksia aihepiiristään.

Mielestäni Sipilä on kirjoittanut dekkarinsa sujuvasti, vaikkakin tekstissä on mukana myös niin sanottua poliisislangia. Se ei kuitenkaan haittaa, vaikka aluksi tuntuikin, että en ymmärtänyt jonkin termin oikeaa merkitystä. Poliisislangin käyttö tuo dekkariin kuitenkin aitoutta ja maustaa tekstiä. Enemmän hahmottamisvaikeuksia kirjan alussa tuo se, että kertojaa vaihdellaan jatkuvalla syötöllä eri poliisien välillä. Rytmiin kyllä pääsee mukaan, mutta ainakin minulla se vei jonkin aikaa, koska kertojan vaihdosta ei osoitettu erikseen esimerkiksi väliotsikoilla.

Kirjan nimi Valepoliisi tuntui aluksi jäävän hieman hämärän peittoon. Sipilä kuitenkin aivan viimeisillä sivuilla selittää auki sen, mitä sillä tässä yhteydessä tarkoitetaan. Minä odotin koko ajan jotain valelääkärityyppistä paljastusta, mutta näköjään tässä tuo etuliite "vale" käsitetään toisin. Nimi tuntuu muuten myös aika kantaaottavalta nyt lukemisen jälkeen.

♠♠♠♠

Simonin kissa vs. maailma

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

71 s., Gummerus 2013

alkup. 2012

 

Simonin kissan tempausten seuraaminen jatkuu nyt toistaiseksi viimeisen Simonin kissa vs. maailma -nimisen albumin kanssa. Tämä albumi on ihan erilainen kuin muut sarjan albumit, sillä tässä ei ole totuttuun tapaan koko kirjan läpi kulkevaa kohtalaisen yhtenäistä tarinaa, vaan yksi sivu kertoo yhden tarinan periaatteella "Simonin kissa vastaan jokin asia".

Simonin kissaa vastustaa lähes koko maailma linnunpöntöistä ulkoiluun ja seeprasta pennunhallintaan ja pyöräretkiin. Niin kyllä vastustaa itse Simoniakin lähes kaikki mikä kissaakin, sillä Simonhan melko usein saa tuntea nahoissaan seuraukset, vaikkakaan ei ihan aina. On hauska katsella näitä yhden sivun kuvia Simonin kissan elämästä, sillä kuvissa on tuttuun tapaan aimo annos selkeälinjaisuutta ja samalla ilmeikkyyttä ja hauskuutta. Tämä albumi on lisäksi värikuvitettu, mikä tekee tästä todella upean verrattuna aikaisempiin albumeihin, sillä onhan värikuvitus aina kuitenkin ilmeikkäämpi kuin mustavalkoinen.

 

Tämä kirja on taatun hauskaa kissameininkiä, joka todella naurattaa kovasti. Näistäkin tarinoista löytää hieman totuuksia oikeasta kissanomistajuudesta ja omien kissojen sielunelämästä, mutta kuitenkin hieman kärjistäen ja liioitellen: ja se juuri tekee näistä sarjakuvista niin hauskoja! Toivon todella, että näitä albumeita tulisi vielä lisääkin.

 

♠♠♠♠½