Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

e-äänikirja, 7 h 15 min.

WSOY 2002

lukija: Veikko Honkanen

 

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on ollut lukulistallani jo pitkään. Löysin sen Ellibsin e-kirjastosta äänikirjana ja päätin ottaa kirjan kuunteluun. Viime aikoina olenkin viihtynyt Hotakaisen parissa, sillä sain juuri päätökseen hänen kirjoittamansa Kimi Räikkösestä kertovan kirjan.

 

Juoksuhaudantie kertoo Matista, jonka vaimo Helena lähtee ja ottaa mukaansa parin yhteisen tyttären, Sinin. Helenan lähdettyä Matti alkaa käydä epätoivoista kamppailua saadakseen perheensä takaisin. Hän ei voi hyväksyä, että yksi harkitsematon huitaisu, jollaista ei ole tapahtunut koskaan ennemmin, veisi häneltä kaiken. Yksin jäätyään Matti alkaa muistella Helenan haaveita omakotitalosta. Nyt Matti päättää pistää kaiken likoon löytääkseen perheelleen talon, joka taatusti tuo Helenan ja Sinin takaisin.

 

Matti on viimeisen päälle kotirintamamies, laittaa ruokaa, siivoaa kotia ja osallistuu lastenhoitoon. Hän on toimissaan perusteellinen ja niinpä hän ryhtyykin tekemään pikkutarkkaa tutkimusta ihanteellisesta tulevasta kodista. Hän kykkii pensaikossa, keräilee ruohonäytteitä, tuppautuu pihoille ja ottaa kiikariinsa kiinteistönvälittäjä Kesämaan, jota piinaa yhteydenotoillaan. Matti on myös päättänyt hankkia rahat omaan taloon keinolla millä hyvänsä, vaikka sitten epäilyttäviä reittejä pitkin.

 

Juoksuhaudantie on romaani miehestä, joka käy omaa henkilökohtaista sotaansa. Hänestä tulee fanaattinen, hänen toimillaan on enää vain päämääränä löytää talo, joka saa vaimon palaamaan. Teoksen loppu on tragikoominen ja osoittaa, että Matin todellisuudentaju on vinksahtanut pahemman kerran. Jossain vaiheessa teosta kuunnellessa oli lähes puuskahdettava ääneen: "mitä ihmettä tuo mies puuhaa". Matin touhut saavat tarinan edetessä hyvin absurdeja ja tragikoomisia piirteitä, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä tarina pitää hyvin otteessaan.

 

Olen aikaisemmin lukenut Hotakaiselta Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi vuonna 2015 julkaistun kirjan Kantaja. Pidin siitä ja se muutti mielikuvani Hotakaisesta tylsähkönä kirjailijana, mutta vasta nyt Juoksuhaudantie osoitti minulle miten mainio kirjailija hän onkaan. Tarinan kuljettamisessa ja kielessä on jotain niin osuvaa, että en voi olla pitämättä hänen tyylistään.

Äiti

Hannu Mäkelä: Äiti

5 cd-levyä, 5 h 30 min.

Otava 2005, alkup. 1999

lukija: Hannu Mäkelä

 

Lukupiirissämme on joulukuussa aiheena Hannu Mäkelän kirjat, joista valitsin tarjolle kaksi vaihtoehtoa. Äiti on toinen niistä, ja se olisi voinut olla ainutkin, mutta arvelin aiheen saattavan olla joidenkin mielestä liian herkkä. Kuuntelin teoksen äänikirjana ja sen jälkeen voin todeta, että tarina ei ole niin riipaiseva kuin oletin. Tässä kirjassa Mäkelä kertoo äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuoleman jälkeisistä viikoista, mutta siinä on mielestäni päällimmäisenä lempeyden ja kiitollisuuden tuntu ennemmin kuin surun ja kaipuun.

Hannu Mäkelän äiti Eevi sairasti muistisairautta ja asui elämänsä viimeiset vuodet hoitokodeissa. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Mäkelälle ja tämän sisarelle ilmoitetaan, että äidin viimeiset hetket ovat käsillä. Tuosta hetkestä äiti kuitenkin sinnittelee vielä kuukausia eteenpäin. Mäkelä ja hänen sisarensa käyvät sairaalassa päivittäin. Hannua äiti kyselee, ei muista vieressä istuvan miehen olevan juuri Hannu. Katossa käydään enkelten näytelmää, sitä äiti seuraa joskus levottomanakin. Vierailuillaan Mäkelä kirjaa ylös äidin juttuja, mutta samalla kelaa mielessään omaa lapsuuttaan ja suhdetta äitiinsä.

Kuvittelin ennen kirjan lukemista, että tämä olisi todella riipaiseva ja tunteet pintaan nostava teos. En tiedä mistä johtui, mutta tämä ei juurikaan herättänyt minussa tunteita. Osasyyn uskon olevan se, että Mäkelä lukee kirjansa melko raskaaseen sävyyn. Se ei latista teoksen lempeyden ja kiitollisuuden tuntua, mutta toisaalta se ei tuo teokseen sellaisia sävyjä kuin ehkä itse lukiessa voisi siinä nähdä.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut molemmista vanhemmistaan romaanit, mikä on mielestäni melko poikkeuksellista: harva kirjailija tekee niin. Isää en ole lukenut, mutta tätä kirjaa pidän kirjailijan kunnianosoituksena äidilleen. Tämän kirjan kirjoittaminen on varmastikin ollut myös tärkeää surutyötä - muistisairaudestaan huolimatta äiti on kuitenkin ollut olemassa.

Viimeiset mitalit

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit

219 s., Kirjayhtymä Oy 1997

kannen kuva: Hannu Hyrske

kannen typografia: Liisa Holm

 

Luimme lukupiirimme marraskuun kokoontumista varten Sisko Istanmäen teoksen Viimeiset mitalit. Istanmäkeä oli toivottu aiheeksi ja juuri tämä teos valikoitui luettavaksi siksi, että sitä oli helpoiten saatavilla useita kappaleita ja lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Ennen kokoontumistamme kaivoin esiin tietoa Istanmäestä ja yritin löytää jotain tästä kirjastakin, mutta löysin ainoastaan yhden blogiosuman Ristiinan kirjallisuuspiirin blogista. Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että 20 vuotta vanhasta teoksesta ei löydy netistä pikaisella haulla juuri mitään, ja se tuntuu ikään kuin pudonneen nettiajan kelkasta. Onneksi on esimerkiksi kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nostetaan vanhempiakin teoksia esille!

 

Viimeiset mitalit kertoo 90-vuotta täyttävistä kaksosista Hettasta ja Selmasta. Selma on elämäänsä tyytyväinen vanhainkodin asukki, joka viihtyy rauhallisessa ja vähän uneliaassakin ympäristössä. Hän on lukkarinleski ja hänen elämässään on tietty uskonnollinen sävy. Hetta puolestaan on rämäpäinen ja kovasuinen, itsenäisesti omassa talossaan asuva romukauppiaan leski. Selman elämä menee raiteiltaan, kun samaan vanhainkotiin on muuttamassa molempien nuoruudenrakkaus, Punakorvana tunnettu juoksijalupaus. Juurikaan kyselemättä Hetta tempaa mukaansa sekä Selman että Punakorvan.

 

Jo matka Hettan talolle osoittaa millaista seuraavat kyläilyviikot tulevat olemaan. Hetta osoittautuu ailahtelevaiseksi ja vaikka vielä matkalla tarinassa pilkahtelee huumori, on teos mielestäni loppujen lopuksi aika painostava ja ahdistava. Hettan ailahtelevaisuus ja ilkeä käytös sekä vaikeasti liikkuvien vanhusten tuskainen paarustus ulkohuussiin, puulatoon ja kaivolle on omiaan luomaan tunnelmasta tukahduttavan. Lukiessa minua hirvitti koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Istanmäki oli selvästi upottanut tarinaansa myös huumoria. Hettan hahmo vain hautaa sen kaiken alleen ja tuntuu ikävältä.

 

Viimeiset mitalit ei ole mikään hyvän mielen kirja ja lukupiirissä moni oli kokenut samanlaisia tunnelmia kuin minä. Hettan hahmoa on vaikea ymmärtää silloinkaan, kun oivaltaa, että taustalla taitaa olla jokin muistisairaus - eihän se selitä miten Hetta oli karkea jo nuorena. Punakorvaa käy eniten surku tilanteessa, jossa hän on sisarusten ikivanhojen kiistojen välissä.

 

Viimeiset mitalit on teos, josta jää lopulta ristiriitainen olo. Istanmäen tätä edellinen teos, Liian paksu perhoseksi, oli ilmestymisvuonnaan 1995 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Se onkin varmasti hänen tunnetuin teoksensa, ja vaikka siinäkin päähenkilöillä on kipupisteensä, on siinä myös herkkyyttä. Se puuttuu tästä teoksesta, jolloin tragikoomisiksi tarkoitetut piirteet jäävät kovuuden alle.

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Tuoma Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

187 s., WSOY 2018

kansi: Mika Tuominen

 

Mielensäpahoittaja on jo käsite, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Olen kirjasta toiseen seurannut hänen mietteitään ja edesottamuksiaan, ehkä yksi on jäänyt lukematta. Olen välillä nurkunut sitä, että hahmo ei oikein ole enää entisellään tai että kerrontatyyli on muuttunut ensimmäisten  teosten nasevuudesta. Nyt en voi enää niistä valittaa, sillä kyllä nyt on niin, että tässä teoksessa tavoitetaan taas mielestäni ensimmäisten Mielensäpahoittaja-kirjojen tunnelma ja tyyli oikein onnistuneesti.

 

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä, kun paikallislehti lopetetaan. Missä hän nyt kirjoittaisi ajatuksistaan? Asia alkaa jo muodostua terveydelliseksi riskiksi, sillä verenpaine nousee hälyttävästi, kun joutuu kaikki mietteensä ja mielensäpahoittamisensa pitämään sisällään. Onneksi Koreassa Soulikaupungissa opiskeleva pojantytär keksii, että Mielensäpahoittaja voisi alkaa pitää blogia. Niinpä hän siirtyy nykyaikaan pojantyttären avustuksella ja saavuttaa hetkessä tuhansia seuraajia. Blogi johtaa hänet jos jonkinlaisiin kohtaamisiin, joista riittää yhä uutta ammennettavaa teksteihin.

 

Tätä teosta lukiessa Mielensäpahoittajan mietteet välillä huvittivat ja välillä taas nyökkäilin samanmielisesti, sillä teoksessa on paljon kohtia, joissa on ihan totuuden siemen. Osansa saa kylien autioituminen, rakentaminen, koululaitos, ruokatottumukset ja moni muu asia, sillä tunnetusti Mielensäpahoittajalla on sanansa sanottavanaan vähän vaikka mistä. Välillä teos tosin menee mielestäni hieman korkealentoiseksi kiinalaisine kirjeenvaihtoystävineen, mutta tässä teoksessa on kyllä olennainen sanoma myös vanhusten yksinäisyydestä ja toisaalta myös halusta selvitä omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista.

 

Teoksen idea "ennen kaikki oli paremmin" on sinänsä osuva, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ajatellut asiasta tai toisesta, että ennen oli paremmin. Mielensäpahoittaja osoittaa blogiteksteissään asioita, joiden todella voisi ajatella ennen olleen paremmin. Jossittelemaan ja menneeseen ei pidä kuitenkaan ripustautua liikaa, ja vaikka Mielensäpahoittaja onkin vanha jäärä, hänkin osoittaa kehityskelpoisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa siirtymällä reippaasti paikallislehden yleisönosastola bloginpitäjäksi. Uutta kohti!

 

♠♠♠♠

Lokakuun luetut

Marraskuu menee jo pitkällä enkä ole vieläkään kirjoittanut lokakuun luetuista. Syytän tästä Vikingsien 5. kauden alkupuoliskoa, jonka sain lainaan kirjastosta ja jonka parissa vietin muutaman illan. Olen kyllä lukenutkin niin lukupiirikirjaa kuin mitä muutakin, ja äänikirjaakin olen kuunnellut. Ja viettänyt Halloweenia ja nähnyt kavereita. Ja tehnyt kaikkea muuta paitsi blogannut. Mutta nyt olen täällä taas ja pari kirjaa odottaa jo pääsyä tänne blogin puolelle.

Lokakuussa luin peräti seitsemän kirjaa ja siihen joukkoon mahtuu kyllä hyvin mieleenpainuvia teoksia. Jokaisesta lukemastani kirjasta myös pidin, mikä onkin erityisen merkittävää lokakuun kirjasaldossa. Hienoimpia elämyksiä olivat Pintti, Katrina ja Punainen osoitekirja. Tässä vielä koko lista:

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

Tommi Kinnunen: Pintti

Sally Salminen: Katrina 

Martin Widmark: Ruusun salaisuus

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Aki Ollikainen: Pastoraali

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu 

Lokakuu oli kiva ja syksyn pimeäksi ajaksi myös yllättävän pirteä. Joulufiilistelynkin olen jo varovaisesti aloittanut, mutta ennustan, että suurella voimat alkavat jyllätä lähiaikoina. Viime vuoteen nähden olen kyllä myöhässä aikataulusta sen suhteen, mutta ehtiihän tässä. Marraskuusta on kyllä tulossa vilkkaampi ja kalenterissa on enemmän merkintöjä kuin lokakuussa, mutta toivottavasti ehdin myös lukemaan hyviä kirjoja ja joulufiilistelemään. Palaillaan pian jo luettujen kanssa!