Pikku hiiri, tuuliviiri

Riikka Jäntti: Pikku hiiri, tuuliviiri

43 s., Tammi 2015

Pikku hiiri, tuuliviiri osui käsiini kirjoja muovittaessani ja vilkaisinkin sitä heti. Kuvitus oli niin valloittavaa, että päätin lainata kirjan oikein kotiin asti. Kun sitten luin teoksen kokonaan, pidin kuvitusta edelleenkin hyvin valloittavana, mutta tekstiä toisinaan hieman liian yksioikoisena. Tietysti tämä on suunnattu pikkulapsille, joten ehkä kerrontaratkaisun selkeyttäminen selittyy pitkälti sillä. Sekä teoksen teksti että kuvat on Riikka Jäntin kynästä lähtöisin.

Kirjan päähenkilö on uhmaikäinen Hiiru-hiiri, jonka mieli vaihtaa suuntaa kuin tuuliviiri konsanaan. Hiiru esimerkiksi haluaisi tarhamatkalla hyppiä vesilätäköissä eikä istua rattaissa, aamulla ei pukeminen kiinnosta yhtään ja illalla hampaiden pesukin on katastrofi. Mutta kuitenkin tapahtuu päivän aikana paljon sellaista, mistä Hiiru pitää: hän saa pelata tietokoneella ja juoda pillimehua. Äiti-hiiren kärsivällisyys on välillä koetuksella, kun Hiirun uhma nousee jälleen.

Mielestäni Riikka Jäntti on luonut helposti samaistuttavan teoksen, joka varmasti valloittaa sekä lapset että heidän vanhempansa. Kuvitus oli mielestäni todella lumoavaa ja selkeydessään yksityiskohtaista, ja ennen kaikkea jotenkin kodikkaan kutsuvaa. Kuvia katselee oikein mielellään, vaikka mielestäni tarina sinänsä harppoo välillä turhan yksioikoisesti eteenpäin. Jäntti on selkeästi halunnut kuvata Hiirun koko päivän tapahtumat, joten osittain se selittyy sillä. En kuitenkaan tämän seikan oivaltamisenkaan kautta pääse yli siitä mielipiteestä, että mielestäni tekstiä on yksinkertaisesta liian vähän ja vaikka tarina etenee loogisesti eteenpäin, siinä ei kuitenkaan ole tarpeeksi juonellisuutta tekstin muodossa. Joillakin sivuilla on esimerkiksi vain yksi virke, mikä on mielestäni useimmissa tällaisissa kohdissa liian vähän. Se jättää toki mielikuvitukselle tilaa, mutta sitä tilaa jää ehkä melkein liikaakin.

Kokonaisuudessaan pidin tästä teoksesta ja uskon tästä tulevan monen lapsen suosikki.

Hovimäki: Keisarin auringon alla

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Keisarin auringon alla

403 s., + Hovimäen aikaan s. 404-416

Gummerus 2004, 3.p.

 perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan toinen osa

Kirjoitin maaliskuussa Hovimäki-kirjasarjan ensimmäisestä osasta ja lisäksi kuvailin suhdettani sarjaan. Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi ja kirja ovat olleet aina suosikkejani, on jotenkin tämä toinen tuotantokausi ja kirja kuulunut niihin epämieluisimpiin. Pidän kyllä tästäkin ajanjaksosta Hovimäen väen elämässä ja se kietoutuu mielenkiintoisesti todellisiin historian tapahtumiin, kuten kyllä muutkin teokset, mutta jostain syystä en ole ikinä suhtautunut tähän tuotantokauteen kovin innokkaasti.

Keisarin auringon alla kuvaa vuosia 1822-1833 eli ajanjaksoa johon mahtui mm. Turun palo, Helsingin kohoaminen keskeisimmäksi kaupungiksi, paha koleraepidemia ja uskonnollinen herännäisyys. Kartanolaisille tämä aika merkitsee myös oman suunnan etsimistä, avioliittoja ja yritteliäisyyttä. Ajanjaksolle mahtuu siis kaikkea mielenkiintoista eivätkä Hovimäen väen muutkaan vaiheet kalpene tämän kaiken rinnalla, onhan heidän elämänkohtaloissaan paljon erilaisia vaiheita. Koska kaikki tällaiset avut ovat kunnossa mielenkiinnon herättämisen kannalta, syytän "epämielenkiintoisuudesta" hahmoja ja yleistä ilmapiiriä.

Moni teoksen hahmoista on tuttu jo edellisestä kirjasta, kuten Johanna Lindhof, Anna-mamselli, Sepän Maria, Aaron, Stina ja Johannan veli vaimoineen. Suureen osaan näistä hahmoista on jo ehtinyt kiintyä, sillä etenkin Johanna ja Anna ovat hyvin keskeisiä hahmoja sarjan kannalta. Keskeisistä hahmoista ongelmallisin ja luontaan työntävin lienee epäilemättä kartanon perijä, isättömänä kasvanut kiihkeäsieluinen Carl Magnus Lindhof. Hän osaa olla huumorintajuinen henkilö ja vastuullinen isäntä, mutta ihmissuhteensa hän hoitaa miten sattuu ja vastuullisuuden kääntöpuolena nähdään kuitenkin myös piittaamattomuutta ja vastuuttomuutta. Carl Magnus tukeutuu monessa kartanon asiassa äitiinsä, eikä oikein osaa loppuviimeksi ottaa täydellistä vastuuta kartanosta tai mistään muustakaan. Erityisesti ärsyttää tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Carl Magnus ei halunnut vaimokseen serkkuaan Hanna Sundeliusta, eikä hän toden totta osoita vaimolleen minkäänlaista kiintymystä.

Hanna Sundelius oli pitkään inhokkihahmojani koko sarjassa: hänhän tuhosi Esterin ja Carl Magnuksen onnen. Jossain vaiheessa oivalsin, että ei suinkaan ollut Hannan syytä, että Carl Magnus joutui lähes pakon edessä naimaan hänet. Kun pääsin inhostani, aloin tuntea myötätuntoa Hannaa kohtaan. Hanna on herkkäsieluinen ja hentoverinen nainen, joka ei alun alkaenkaan ollut sopiva kartanon emännäksi sen enempää kuin Carl Magnuksen vaimoksikaan. Täysin en ärsyynnyksestäni Hannaa kohtaan ole vielä päässyt, sillä mielestäni Hanna olisi voinut yrittää hieman enemmän ja viitoittaa itse elämänsä suuntaa.

Kun kaksi teoksen keskeisimmistä ja samalla epämieluisimmista hahmoista on käsitelty, voidaan siirtyä miettimään tapahtumia. Jotenkin on turhauttavaa se, miten koko ajan jokin este tuntuu ilmestyvän paitsi Ullan ja Axelin myös Carl Magnuksen ja Esterin onnen tielle. On määräilevää enoa, opintoja, Turun palo ja avioliittoja. Miksei asiat vain voisi sujua vähän helpommin? Tässä teoksessa ei siis voi välttyä suurelta ihmissuhdedraamalta, mikä on varmaan yksi syy miksi tämä tuntuu ensimmäisen osan jälkeen jotenkin vieraalta: ensimmäisen osan keskeisiin sisältöihin ei kuulunut ihmissuhdedraamaa.

Ilmapiiri ei myöskään ole erityisen kutsuva. Kuten Ruotsin vallan iltaruskosta kirjoitin, siinä on jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Lukija pystyy luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, sillä Magnus Lindhof on periaatteen mies ja Johanna järkevä ja asiallinen kartanonrouva. Apunaan heillä on päättäväisiä, aikaansaavia ja reippaita ihmisiä, kuten seppä vaimoineen sekä Frieda-mamselli. Ruotsin vallan iltaruskossa kaikki tuntuu olevan epävarmaa ja kuin tuuliajolla. Vahvat neuvojat ja tukijat puuttuvat, Gustav Adolf Sundelius puuttuu joka asiaan, Carl Magnus ei tunnu millään kasvavan vastuulliseksi isännäksi ja ihmisiä vain poistuu kartanolaisten elämästä. On kuolemaa, sydänsuruja ja riitoja, ja vaikka teoksessa onkin myös onnea ja onnistumisia, päällimmäiseksi jäävät mieleen kaikki takaiskut. 

Hovimäki on kuitenkin aina Hovimäki, ja vaikka olenkin nyt purkanut tuntojani, ei se tarkoita, ettenkö olisi tämänkin kirjan parissa viihtynyt, vaikkakaan en niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan parissa. Sarjan seuraava osa kuvaa vaiheita, joita ei tv-sarjassa nähdä. Vaikka olenkin sen jo useaan otteeseen lukenut, odotan silti jo mielenkiinnolla hetkeä, jolloin ehdin sen pariin palata.

Huhtikuun luetut

Nyt on huhtikuu takanapäin ja innokkaimmat lienevät jo julistaneen kesän alkaneeksi, vaikka huhtikuun säävaihtelut tekivät parhaansa latistaakseen kesätunnelmaan virittäytymisen. Tänään oli aivan pakko päästä jäätelökioskille syömään alkavan kesän ensimmäinen irtojäätelö, vaikka tuulessa penkillä istuskelu kävikin luihin ja ytimiin. Yleensä mietin jäätelökioskilla kauan, että mitäs makua nyt oikein ottaisin, ja lopuksi päädyn lähes 99% varmuudella mango-melonin kannalle. Niin tein tälläkin kertaa. :-D

Huhtikuussa koin itseni välillä hyvinkin virkeäksi verrattuna viime aikoihin yleensä, ja se näkyy kyllä myös kuukauden luettujen kirjojen määrässä. Maalaismaisemia-haasteeseen sain vain yhden nimen lisää, ja Pohjoismaa-haaste ei edistynyt senkään vertaa. Sen sijaan tammikuussa asettamani tavoite lukea kuusi lukematonta kirjaa omasta hyllystä tuntuu sujuvan hyvin, sillä olen pysynyt toistaiseksi "aikataulussa" eli lukenut yhden kirjan kahta kuukautta kohti. Kirjastopino on pysynyt kerrankin helpottavan matalana, enkä ole sortunut tekemään miljoonia varauksia, joten voi hyvinkin olla, että kuuden kirjan haasteeni edistyy samaan tahtiin myös jatkossa.

Huhtikuussa luin:

Leena Lehtolainan: Harmin paikka (äänikirja)

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari

Hanna Tuuri: Ranta

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n se ainoa oikea

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Anu Jaantila: Kuka tuntee Maijan

Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

Agatha Christie: Syyttävä sormi (äänikirja)

Semmoista huhtikuussa. Nyt vähän tuntuu siltä, että toukokuussa historia saattaa olla aika vahvasti edustettuna lukemissani kirjoissa, mutta suunnitelematta parempi. 

Lukemisiin!

Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi

alkup. The Moving Finger 1942

suom. Eva Siikarla 1972

WSOY:n äänikirja 2010

kesto 7 h 46 min, 7 cd-levyä

lukija Lars Svedberg

Viimeisimpänä äänikirjakuuntelunani automatkoilla oli Agatha Christien Syyttävä sormi. Pidän Christien romaaneista kovasti, ja etenkin Hercule Poirot on mieleeni, mutta uusien filmatisointien myötä myös neiti Marple on alkanut miellyttää aiempaa enemmän. Syyttävä sormi on myös neiti Marplen tähdittämä teos, mutta voi hyvänen aika millaista tervassa tarpomista tämän kuunteleminen oli. Ihan kuin automatka ei olisi edistynyt ollenkaan ja kyllästyminen piinasi jatkuvasti. Eikä minulle tullut mieleenkään kuunnella tätä muualla kuin autossa!

Lymstockin kylässä alkaa levitä nimettömiä kirjeitä, jotka sisältävät kaikenlaisia syytöksiä ja pilkkaa vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Useimmat suhtautuvat kirjeisiin kepeästi ja vähätellet eivätkä ne jää vaivaamaan mieltä, mutta sitten ilmenee ensimmäinen itsemurhatapaus ja seuraavaksi tapahtuukin jo murha. Kylään hiljattain muuttaneet sisarukset Jerry ja Joanna saavat myös osansa herjoista, ja Jerry onkin tarmokkaasti mukana selvittämässä kirjeiden alkuperää. Poliisi vain on valitettavan ymmällään, vaikka jonkinlainen vainu jo onkin. Sitten eräs rouva ilmoittaa kutsuvansa kylään asiantuntijan, joka on tietysti neiti Marple.

Tämä teos on olevinaan neiti Marple -dekkari, mutta minun mielestäni tätä ei oikein voi sellaisena pitää. Ensiksikin Marple astuu kuvaan vasta kuudennen levyn alussa, kun äänikirjassa on seitsemän levyä. Ja toisekseen Marplen rooli tuntuu olevan jonkinlainen sivurooli, eikä hänellä tunnu olevan kovin paljon sanottavaa tai tehtävää sinä lyhyenä aikana, kun hän teoksessa esiintyy. Olin pettynyt, sillä odotin Marplen olevan yksi päähenkilöistä, kun nyt päähenkilö on selkeästi lento-onnettomuudessa loukkaantunut ja kylään toipumaan toimitettu Jerry Burton.

Juoni oli sinänsä ihan mielenkiintoinen verkko, joka christiemäiseen tapaan purkaantuu hyvin yllättävästi ja ainakin minut loi ällikällä. Jotenkin tarina ei kuitenkaan oikein nappaa mukaansa, ja uskon sen johtuvan pitkälti siitä, että kuvassa ei ole mukana selkeää johtohahmoa. Jerry Burtonia ainakaan minä en kykene näkemään minkäänlaisena johtohahmona, en ainakaan samalla tavalla kuin Poirotia tai Marplea. Ja tämä äänikirjatoteutus, ugh! En voinut kuvitella näin epämukaansatempaavaa, latteaa ja tylsää äänikirjaa olevan olemassakaan. Tätä ei vain olisi millään halunnut kuunnella, mutta en nyt oikein viitsinyt jättää tätä keskenkään, kun uskoin ja luotin tarinan voittavan mielenkiintoni lopulta. Luenta ei vain ollut sellaista, että sitä olisi jaksanut keskittyneesti kuunnella. Mitä se ei oikeastaan tehnyt. Tulipahan kuunneltua.

♠♠♠

Myös Jokke ja Kirsi ovat kirjoittaneet tästä kirjasta luettuaan sen tekstiversion.

Naisen autoiluopas

Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

143 s., Auditorium 2015

 

Muovitin töissä kirjoja, kun käsiini osui Emma Kimiläisen kirjoittama teos Naisen autoiluopas. Takakansi luonnehtii teosta sanoin "huumorilla höystetty kirja kaikille naisille autoilun ja auton omistamisen saloista". En kokenut itse mitään erityistä autoiluopasta kaipaavani, olenhan jo reilut viisi vuotta sangen mallikelpoisesti huristellut autolla. Kiinnostuksen herätti tuo maininta auton omistamisesta, sillä vaikka minulla on periaatteessa ollut koko ajan oma auto, ei se ole ollut nimissäni. Tammikuussa kävin ostamassa ihan ikioman auton, joten aihe tuntui itselleni läheiseltä.

 

Täytyy sanoa, että tämä kirja on kyllä todellinen perehdytyspaketti autoilun keltanokille, sillä tässä kerrotaan kaikki peilien säätämisestä oikeaoppiseen ajoasentoon saakka. Välillä melkein turhautti, kun Kimiläinen lähes ratakiskosta väänsi miten jokin asia tehdään tai se pitäisi tehdä. Kimiläinen kyllä viittaa moneen kertaan Suomen surkein kuski -sarjan osallistujien töppäilyihin, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että valtaosa kyllä kuitenkin tietää perusteet autolla ajoon, vaikka käytäntö ei kovin hyvin sujuisikaan. Välillä tuntui myös siltä, että naisesta tehtiin tässä joku täysääliö, joka ei tajua autoista mitään. Kimiläinen toki kertoo teoksen olevan siltä osin humoristinen, mutta itseäni ei vain jaksanut huvittaa edes joka toinen kerta. En väitä olevani itse autoekspertti enkä todellakaan väitä olleeni alusta lähtien maan mainioin kuski (terveisin nimim. inssi läpi tokalla yrittämällä) enkä ole sitä vieläkään, mutta ei minua ainakaan mikään peilien säädön opastus yhtään paremmaksi tai varmemmaksi autoilijaksi olisi opettanut.

 

Osio, jossa Kimiläinen kuvaa auton omistamista, on sen sijaan kiinnostavampi ja asiallisempi. Siinä on hyviä käytännön neuvoja ja oppeja siitä, miten esimerkiksi auton rekisteröinti hoidetaan. Vaikka pakko kyllä huomauttaa, että autoa ei tarvitse vakuuttaa ennen sitä, vaan vakuutuksen voi hankkia myös rekisteröinnin yhteydessä, kuten itse tein. Jotkut opit auton huollosta olivat ihan tuttua kauraa, mutta täytyy myöntää, että en tiennyt mistä saan nopsasti selville minkäsorttiset rengaspaineet olisivat sopivat. En vain ikinä muista sitä! Noh, vastaus löytyy kuulemma bensatankin luukun takaa. Viimeksi marssin huoltsikalle ja pyysin apua paineiden tarkistukseen, ja taidan tiedosta huolimatta tehdä niin jatkossakin: helppoa ja vaivatonta, eiks je? Tässä omistus-osiossa häiritsi oikeastaan vain se, minkä arvoisia autoja Kimiläinen kuvittelee ihmisillä olevan varaa ostaa ihan noin vain - teos on selkeästi suunnattu juuri kortin saaneille ja suuri osa saa kortin 18-vuotiaana, mutta silti auton oletetaan olevan huippuhyvä viime vuosien malli heti kerrasta. Kellä 18-vuotiaalla on siihen varaa? Ensimmäinen autoni on vuosimallia 1995 Bemari ja hyvin sillä ajelin liki viisi vuotta ilman suurempaa ongelmaa. Itse olen sitä mieltä, että vanha auto opettaa tai oikeastaan pakottaa oppimaan.

 

Kuten huomaatte, aihe herättää minussa suuria ajatusvirtoja, ja voisin kirjoittaa tästä aiheesta enemmänkin. Jotenkin vain ärsyttää se, miten naiset yleistetään autotunareiksi ja vieläpä naisen toimesta! :D Ja välillä mielestäni hieman turhaa hurskastellaan siitä, miten jokin asia pitäisi tehdä ja miten Kimiläinen itse aina noudattaa jotakin tapaa. Mutta joo, ehkä kaikki ei todella tiedä, että öljyä pitää lisätä. Tai että renkaissa pitää olla ilmaa...

 

Kaiken kaikkiaan kaikista protestilausumistani huolimatta voisin sanoa, että tämä voisi olla ihan hauska lahjaidea jollekin juuri kortin saaneelle nuorelle naiselle, joka ei vielä osaa ottaa aihetta näin henkilökohtaisesti kuin minä. :-D Ja miksei tuo auton omistamisen osio voisi olla hyödyllinen kenelle tahansa auton ostoa harkitsevalle naiselle, sillä usein siihen liittyvät asiat ovat lähes hiljaista tietoa. Itselläni on muuten kaksi taktiikkaa autoihin liittyvissä asioissa: A) joko heittäydyn fiksummaksi kuin olenkaan eli annan kuvan, että minua ei kannata yrittää viilata linssiin, tai B) heittäydyn tyhmemmäksi kuin olenkaan eli pääsen tietyiltä osin näkemään yritetäänkö minua huijata! ;)

Kuka tuntee Maijan

Anu Jaantila: Kuka tuntee Maijan

271 s., Otava 1988

kansi: Eeva Aaltio-Lumivuori

 

Haeskelin kirjastosta hakuammunnalla luettavakseni jonkin nuortenkirjan, sillä Venla T:n se ainoa oikea herätti taas innostuksen lukea jokin nuortenkirja. Olen lukenut kahdesti Anu Jaantilan Sannasta kirjoittamat kirjat Jenkkivuosi, Dear Sanna, Love, Sam ja Sanna ja Sam - forever?, joista olen kyllä pitänyt, mistä uusintalukukierroskin jo kielii. Siispä päätin kokeilla Jaantilan teosta Kuka tuntee Maijan, joka kertoo 25-vuotiaasta ranskaa opiskelevasta Maijasta, joka on jokseenkin ujo ja kokematon.

 

Maijalla on ystäviä, hän pärjää hyvin koulussa ja rahallisestikin menee ihan hyvin, mutta yksi asia häntä kaihertaa erityisesti: kokemattomuus miesten suhteen. Maija on neitsyt, vaikka lyhyitä juttuja hänellä onkin miesten kanssa ollut. Maijan elämä tuntuu pyörivän sen seikan ympärillä, että hän on keskimääräistä kokemattomampi. Niinpä kun miehiä alkaa pörrätä Maijan ympärillä yhtäkkiä oikein joukkioittain, hän päättää päästä ongelmastaan. Ikävä kyllä mies ei olekaan oikein Maijan arvoinen ja Maija joutuukin punnitsemaan mitä hän todella haluaa.

 

Suoraan sanottuna en oikein pitänyt tästä teoksesta. Siinä missä Sannasta kertovat kirjat tempaavat vastustamattomasti mukaansa, Kuka tuntee Maijan on vain ihan mukavan sujuvaa luettavaa. Tästä teoksesta kyllä tunnistaa Jaantilan kyvyn kirjoittaa nuorille rohkeastikin, mutta jotenkin Maija henkilönä oli liian ärsyttävä, jotta hänen parissaan olisi oikeasti voinut viihtyä kunnolla. En voi olla vertaamatta Sannaa ja Maijaa - Maija on jotenkin kauhean lapsellinen verrattuna Sannaan. Sannan matkassa oli mukavampi olla, sillä hänellä oli kypsempi asenne elämään. Maijan kanssa joutuu todistamaan tunnesyöksyjä ja jatkuvaa itkeskelyä, sillä ei melkein ole asiaa, jonka takia Maija ei itkisi. Lisäksi jotenkin kummastutti se, miten suureksi ongelmaksi Maija neitsyytensä kasvatti.

 

Maija jäi itselleni jotenkin vieraaksi hahmoksi, vaikka hänestä taidokkaasti kirjoitettiinkin selkeä henkilökuva. Ehkä juuri päähenkilön vierauden takia en oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään ihmeellistä. Lukukokemus oli sujuva, joskaan ei hauska eikä viihdyttävä eikä surullinen tai edes ajatuksia herättävä. Kyseessä on siis sellainen ihan luettava kirja, joka ei sen kummempaa lukumuistoa jätä.

 

♠♠♠