tiistai 31. heinäkuuta 2012

Heinäkuun kirjalöytöjä

Heinäkuu on osaltani sujunut sangen kirjarikkaissa merkeissä. Se ei tosin näy niinkään lukemieni kirjojen määrissä, vaan kaikessa muussa. Olin heinäkuun töissä yhdessä naapurikaupungin lähikirjastoista. Ei varmaan tarvitse kertoa kuinka iloinen olin saadessani oman alani töitä ja vieläpä viransijaisena. Kirjojen parissa oli niin kivaa kuin viimeksikin, vuonna 2010 kotikuntani kirjastossa. Kirjastotyössä saa aika hyvin tietoisuuteensa uutuuskirjoja ja saattaa bongata palautuksista joitakin mielenkiintoisia vanhempiakin teoksia, jotka alkavat kiinnostaa.

Kävin myös ahkerasti käsiksi kirjaston poistomyyntiin ja bongasin sieltä vaikka mitä mielenkiintoista. Tässäpä niitä sitten tulee:


Aikuisten kirjat olivat hinnaltaan euron kipale ja niistä kotiini päätyi Laila Hietamiehen Sonja sekä kolme runoteosta, jotka ovat Aila Meriluodon Talvikaupunki, Rakel Liehun Skorpionin sydän ja Sirkka Turkan Nousevan auringon talo. Turkkaa tai Liehua en ole lukenut ennemmin, mutta koulussa olen kuullut niistä positiivista palautetta.


Tämän kissatarinan olen joskus lukenut, mutta siitä on jo aikaa. En voinut vastustaa kiusausta ostaa sitä. Kaikki lasten- ja nuortenkirjat olivat vain 50 snt kappaleelta.


Tiensä kotiini löysi myös muutava Neiti Etsivä ja Ritta Jacobssonin Ninan unelmamatka. Nämä olivat vähän tällaista nostalgialöytöjä, sillä nuorempana pidin kovasti Neiti Etsivistä ja Nina-sarjasta. Voisin oikeastaan jopa sanoa, että ne olivat tyttökirjasarjoista suosikkini.




Olen pikkutytöstä lähtien rakastanut Kristiina Louhen Aino -kirjoja. Etsin niitä nykyään aina poistomyynneistä ja nyt niitä on kertynyt yhteensä jo 7. Ne olivat minulla aina uudelleen ja uudelleen lainassa ja vieläkin pystyn tavoittamaan niistä sen, mikä niissä viehätti. Jotenkin ne vain kuvasivat niin hyvin lapsen ajatuksia ja kuvitus on todella kaunis. Mielestäni Kristiina Louhi on eittämättä yksi parhaista suomalaista kuvittajista. Poistomyynnistä löysin myös kolme Alvar -kirjaa, joista en kyllä ollut ennemmin kuullutkaan. Ne ovat Leena Laulajaisen teoksia, joissa on Kristiina Louhen aivan valloittava kuvitus.


Kaiken kaikkiaan nämä kirjat maksoivat minulle 11 euroa. Kaikki kirjat ovat hyväkuntoisia ja siistejä. Voin siis sanoa tehneeni todella löytöjä.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Paholaisen luut

Reichs, Kathy: Paholaisen luut
327 s., WSOY 2012
suom. Anna Lönnroth
alkup. Devil Bones 2008

Minulla on ollut jo joitakin vuosia tapana lukea aina kesäisin ilmestyvä Kathy Reichsin dekkari. Olen lukenut hänen koko suomennetun tuotantonsa ja suosikkini on tähän mennessä ollut viime vuoden suomennos Pyhät luut. Paholaisen luut painii lähes samassa sarjassa.

Reichsin dekkareiden päähenkilö on Temperance Brennan, joka lienee monille tuttu myös Bones -nimisestä tv-sarjasta. Kirjojen Tempe on kuitenkin hieman erilainen taustoiltaan ja elämäntilanteeltaan kuin tv-sarjan, joten sarja ei ole saanut täysin vaikutteita kirjoista. Temperance Brennan on rikosantropologi, joka tutkii mahdollisien rikoksien uhrien luita ja jäännöksiä, joista ei enää voi tehdä ruumiinavausta.

Tavallisesti teoksissa Brennan suhaa Pohjois-Carolinan Charlotten ja Kanadan Quebecin väliä ja ratkoo rikoksia molemmissa paikoissa. Tämä teos sijoittuu kuitenkin vain ja ainostaan Charlotteen. Teos on sikäli erilainen, että se myös keskittyy enemmän tapaukseen eikä Brennanin omaan elämään. Myös kaikenlainen tieteellinen "höpinä" on vähentynyt, esimerkiksi numerokoodaukset jäänteiden kohdalla on jäänyt pois. Se helpottaa lukemista. Samoin Charlotteen sijoittuva teos ei sisällä ranskaksi kerrottuja tarkkoja tietoja Brennanin työpaikoista ja elinympäristöstä. Mielestäni sekin on positiivinen asia.

Dekkarin tapahtumat saavat alkunsa, kun putkimies törmää vanhan talon hylättyyn kellariin, josta löytyy ihmisen jäänteitä ja merkkejä jonkinlaisista riiteistä tai palvontamenoista. Brennan saa tapauksen selvitettäväkseen ja asiaan tuntuu kietoutuvan suurempi verkko kuin voisi kuvitellakaan.

Jälleen kerran Brennan paneutuu työhönsä täysin rinnoin ja tekee todella pitkiä työpäiviä (miten hän jaksaa vuodesta toiseen..?), jotta rikolliset saataisiin kiinni. Ja tietysti aina lopuksi tapahtumat ratkeavat ja syyllinen löytyy. Reichsin dekkareille on ominaista laajat rikosvyyhdet, jotka jotenkin liittyvät toisiinsa, joten syyllisiä voi olla useitakin.

Itse pidän Reichsin dekkareista, vaikka viime vuoteen saakka ne ovat olleet tavalla tai toisella puuduttavia. Tässä minua häiritsi muutamat kerronnalliset seikat, joiden uskon johtuvan suomennoksesta. Ensiksinkin nimi "Paholaisen luut" on hieman harhaanjohtava. Nyt kirjan luettuani laittaisin itse sille nimeksi jotakin muuta. Lisäksi on ärsyttävää, että Brennan muka välillä puhuu suoraan lukijalle, koska aikaisemmin niin ei ole ollut. Yritin mielessäni kääntää niitä kohtia englanniksi ja epäilen, että suomentaja on tulkinnut jotakin hieman väärin. Se on tunnelmaarikkovaa, että yhtäkkiä muka lukijalle puhutaan.

♠♠♠½

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Kesytön

Rouhiainen, Elina: Kesytön - Susiraja 1
425 s., Tammi 2012

Kesytön on paitsi Elina Rouhiaisen esikoisteos myös Susiraja -sarjan avausosa. Minulla oli jonkin verran ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan ja odotinkin jonkinlaista Twilight-kopiota. (Twilighteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, niistä vain puhutaan liikaa nykyään.) Onneksi Rouhiainen oli pystynyt luomaan tarinalle oman maailmansa, vaikka tokihan joitankin pieniä samankaltaisuuksia voi havaita.

Teosken päähenkilö on 17-vuotias taiteilijalupaus Raisa Oja. Hän on Kallion kasvatti ja hänen ainoa perheenjäsenensä on äiti, joka kuolee yllättäen. Tällöin kuvaan astuu tuntematon Jaska-eno, joka ottaa Raisan asumaan luokseen Hukkavaaraan. Kummallisuudet eivät rajoitu pelkästään enon äkilliseen olemassaoloon.

Suoraan voidaan sanoa, että Hukkavaara on ihmissusien kylä, takakansitekstikin sen jo paljastaa. En oikein osaa päättää onko se hyvä vai huono asia, että takakansi paljastaa liikaa. Minun lukukokemukseeni sillä ei loppujen lopuksi ollut kovin suurta vaikutusta. En edes pohtinut koko asiaa, ennen kuin luin Kirjaston kummituksen arvion. Ehkä asia haluttiin paljastaa heti ja tuoda esiin se, että kyseessä ei ole mikään uusi vampyyritarina vaan jotain erilaista.

Laumanjohtajan poika, tuleva alfa Mikael rakastuu Raisaan ja päinvastoin, mutta nuorten välillä on monta estettä: ihmissusien perinteet, Mikaelin ihmissusityttöystävä ja tämän perhe, laumahierarkia ja niin edelleen. Teos jää sellaiseen tilanteeseen, että jatkoa ehdottomasti kaivataan.

On hienoa, että Rouhiainen on rohkeasti ottanut teokseensa yliluonnolliseksi elementiksi ihmissudet, sillä siinä on minun nähdäkseni riskinsä: Twilightien jälkeen vampyyrit ovat olleet in ja se seikka saattaisi vaikuttaa Kesyttömän suosioon. Ihmissudet kuitenkin sopivat paremmin suomalaiseen "erämaamaisemaan" ja ovat susien muodossa kuitenkin suomalaisempia kuin vaikkapa vampyyrit.

Rouhiainen osaa kuljettaa tarinaa, mutta jotenkin minua häiritsee teoksessa yksi asia: tekstin kirjavuus. Tarkoitan sitä, että välillä teksti on jotenkin "aikuisempaa" ja suunnattu vähän "vanhemmalle" lukijalle, välillä teksti taas tuntuu olevan suunnattu nimenomaan yläasteikäiselle. Yksi ja sama linja olisi jotenkin parempi. En tiedä ovatko muut huomanneet mitään tällaista, mutta mielestäni se on nähtävissä melko selkeästikin.

♠♠♠♠

torstai 26. heinäkuuta 2012

Elämä ja aurinko

Sillanpää, F.E.: Elämä ja aurinko
278 s., Otava 1962
1. p. 1916

F.E. Sillanpään Elämä ja auringon lukeminen kesti minulta kaaauan. En tiedä mikä oli, mutta jotenkin kirja ei innostanut lukemaan. Pidin taukoa ja jatkoin, jolloin huomasin pitäväni teoksesta. Siinä on Sillanpäälle ominaista kaunopuheisuutta ja elävää maisema- ja henkilökuvausta. 

Pidän siitä, että Sillanpää pyrkii laaja-alaisesti valottamaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja seurauksia. Hän ei keskity vain yhteen ihmiseen, vaan tuo esiin monen eri hahmon tuntemukset jonkin asian tiimoilta. Kesäiset maisemakuvaukset ovat oma lukunsa, ja on mielenkiintoista, että ukkonen esiintyy ainakin kahdessa eri teoksessa käänteentekevänä elementtinä.

Joskus tuntuu, että eikö jotakin asiaa nyt voisi selvemmin sanoa, mutta toisaalta kaunopuheisuus on osa Sillanpään teosten viehätystä. Elämä ja aurinko ei varmasti olisi näin hyvä teos, jos se olisi kirjoitettu eri tyylillä, sillä teoksessa ei tapahtu mitään kovin mullistavaa. Siinä lähinnä vaan käydään läpi nuorten keskinäisiä suhteita: niiden tilaa ja kehittymistä.

Kaunopuheisuus laittaa lukijan tutkimaan rivien välistä, että mitä kirjailija oikeasti yrittää sanoa. Kuitenkin sillä on miinuksensa: minua jäi vaivaamaan mikä Lyylin ja Eliaksen välit hajotti. Toisaalta minulla on siitä vahva aavistus ja tiedän mihin se liittyy, mutta mikä siinä oli sitten niin kamalaa ettei sitä voitu sanoa?

 ♠♠♠½

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Sata sotakohtaloa

Lagerbohm, John (toim.): Sata sotakohtaloa
227 s., Otava 2011

Löysin kirjastosta John Lagerbohmin toimittaman Sata sotakohtaloa -teoksen, joka välittömästi rupesi kiinnostamaan. Lukaistuani pikaisesti pari tarinaa, päätin lainata teoksen. Tein oikean päätöksen, sillä Sata sotakohtaloa on äärimmäisen kiinnostava ja kouriintuntuva teos.

Sata sotakohtaloa kertoo kohtaloista sodissamme vuosina 1939-1945. Teoksen kansien väliin on päätynyt tarinoita niin upseereista kuin tavallisista sotilaistakin, lotista ja siviileistä ja jopa yhden hevosenkin tarina löytyy. Teoksessa nostetaan esiin kaatuneet, kadonneet ja eloonjääneet: kuinka elämä jatkui ja miten kallis hinta itsenäisyyden säilyttämisestä maksettiin. Tarinoita ovat kirjoittaneet mm. John Lagerbohm, Riitta Uosukainen, Reino Lehväslaiho ja useat poliittiset vaikuttajat ja upseerit.

Mielestäni sata sotakohtaloa on hyvin laaja-alainen teos, johon on hyvin valikoitu esiteltävät kohtalot. Minusta kuitenkin olisi voinut esitellä enemmänkin tavallisten rivisotilaiden, lottien ja siviilien kohtaloita ja jättää upseerit vähemmälle: heidät kuitenkin historiankirjat muistavat, mutta muut painuvat liian helposti unholaan. Teoksessa on liitetty kuva jokaiseen tarinaan. Se lisää teoksen todenmakua entisestään ja antaa tarinoille kasvot: on helpompi eläytyä henkilön tarinaan, kun hänen kuvansa näkee. 

Vaikka tämä teos onkin sota-aiheinen tietokirja, se ei ole täynnä sotapoliittisia tiedonantoja tai juttuja hyökkäysvaiheista ja mottitaktiikoista. Siksi pidinkin tästä: ei tarvitse tuntea jokaista hyökkäystä ja olla perehtynyt sodan vaiheisiin, jotta voi antaa teoksen viedä mukanaan. Hieman miinusta annan teokselle kirjoitustyylien sekalaisuudesta (toiset kertovat juurtajaksain, toiset taas turhankin vauhdilla) sekä melko runsaasta "upseerimäärästä". Suosittelen kuitenkin tätä teosta kaikille, ja uskoisin, että jopa koulussa historiaa inhonneet voisivat pitää tästä.

♠♠♠♠½

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Jääleinikki

Mustonen, Enni: Jääleinikki - Pohjatuulen tarinoita 2
255 s., Otava 2011

Mustosen Jääleinikki jatkaa Pohjatuulen tarinoiden sarjaa. Teos alkaa vuodesta 1966, joten aikaa Lapinvuokon tapahtumista on ehtinyt vierähtää parikymmentä vuotta. Tarinan päähenkilöksi Annikin tilalle on noussut hänen tyttärensä Eliisa.

Lapinvuokon tavoin Jääleinikki on viihdyttävä teos, jossa on romanttinen juonne. Itse asiassa tässä teoksessa romantiikka näkyy paremmin kuin edeltäjässään. Jääleinikissä Eliisa saa tietää olevansa saksalaisen majuri Salzmayerin tytär ja lähtiessään Saksaan töihin Eliisa kuulee lisää suvustaan. Saksassa Eliisa myös rakastuu ja astuu avioliittoon.

Pidin tässä teoksessa siitä, että sen tapahtumat eivät edenneet yhtä nopeasti kuin Lapinvuokossa. Tässä teoksessa asioille jäi enemmän aikaa ja ne otettiin paremmin huomioon, mitään ei siis sivuutettu ihan hirveällä vauhdilla. Tämän teoksen jälkeen ei jäänyt tunnetta, että johonkin asiaan olisi voitu syventyä paremmin.

Pidin myös siitä, että vaikka miljöö siirtyy Lapin erämailta Saksaan ja Sveitsiin, luonnon läheisyys näyttäytyy edelleen. Miljööt onkin pienin yhteyksin hienosti punottu yhteen. Mielestäni on myös mukavaa, että kuukkeli on mukana tässäkin teoksessa olennaisena osana, jotenkin se on mielestäni lempeä ja pehmentävä elementti vaikeiden asioiden äärellä.

Jään mielenkiinnolla odottamaan pian ilmestyvää kolmatta osaa Kultarikko. Kyseinen teos päättää Pohjatuulen tarinoiden sarjan.

 ♠♠♠♠

torstai 19. heinäkuuta 2012

Iranilainen tytär

Darznik, Jasmin: Iranilainen tytär
336 s., Like 2012, 2. p. 
suom. Anu Nyyssönen (& Jaakko Hämeen-Anttila)
alkup. The Good Daughter 2010

Jasmin Darznikin esikoisteos Iranilainen tytär on hyvin mielenkiintoinen. Mielenkiintoisen tästä teoksesta tekee jo sekin, että se on eri kirjastoissa luokiteltu eri tavalla: jossain kirjastoissa aikuisten kertomakirjallisuuteen 84.2 ja joissakin henkilöhistoriaan 99.1. Luettuani ymmärsin miksi tässä on eroavaisuuksia.

Iranilainen tytär on tositarina iranilaisen naisen elämästä vaikeine asioineen: avioero, lapsi, väkivalta, perinteet, miesvalta, Islam. Nämä asiat ratkaisevat hänen elämänsä kulun, eikä hänellä ole juuri sananvaltaa asioihinsa. Islaminuskon murroskauteen sijoittuva romaani kuvaa paitsi päähenkilönsä Lilin tarinaa, myös patriarkaatin murtumista ja naisten päätäntävallan kasvua.

Vaikka teos on tositarina, siinä on hyvin kaunokirjallinen ote: se kuljettaa kuin paraskin "sepitetty" romaani. Välillä jopa unohtaa, että tämähän on tositarina. Ehkä siksi voi sanoa, että teos on liiankin kaunokirjamainen, tietynlainen lopullinen syvyys ja todentuntu puuttuu.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvä kurkistus iranilaisnaisen elämään vailla omaa päätäntävaltaa. Se muistuttaa siitä, miten onnellinen saa olla, kun saa itse päättää asioistaan.

♠♠♠

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Kiroileva siili x 3

Paloniemi, Milla: Kiroileva siili
79 s., Otava 2007, 4. p.

Paloniemi, M: Kiroileva siili 2 
79s., Otava 2008

Paloniemi, M: Kiroileva siili 3
95 s., Otava 2009

Tässäpä tulee kaikkien aikojen ensimmäinen sarjakuvapostaukseni! Päätin lukea kolme ensimmäistä Kiroileva siili -albumia, koska olen aikaisemmin lukenut vain lehdessä ilmestyneitä strippejä. Pohojammaan murteella kirjoitettu siilisarjakuva tehoaa minuun, olenhan itsekin alueelta kotoisin. Pidän kuitenkin enemmän Paloniemen Tassutellen -sarjakuvasta, josta tosin on olemassa vain yksi albumi.

Kiroileva siili on luultavasti miltei kaikkien suomalaisten tietoisuudessa, sillä siitä on tullut todellinen brändi: on pussilakanaa, peflettiä, puskuritarraa, mukia, kassia ynnä muuta ynnä muuta. Itselläni on autossa takalasissa Kiroileva siili -tarra: "Ei tartte päälle ajaa PRKLE". Siilissä on asennetta, mikä tehoaa moniin.

Albumeissa seikkaileva kiroileva siili laukoo totuuksia, ajautuu kaupunkiin, saa tyttöystävän ja tietysti kiroilee. Minusta jossakin kohtaa menee se raja yli, ettei siilin kiroilu ole enää oikeastaan mitenkään huvittavaakaan, minua lähinnä huvittaa siilin elämänkuvaus sarjakuvan keinoin. Kiroilevan siilin elämänasenne on hauska, ja aina hänelle sattuu ja tapahtuu jotakin koomista. Suosikkisiilini on kuitenkin hieman ääliö Antti, joka on egyptiläinen pitkäkorvasiili. Hahmo on hyvin sympaattinen. :) 

En oikein osaa vielä kirjoittaa sarjakuvasta mitään, mutta kaiken kaikkiaan siis siilisarjakuvat ovat hauskoja ja hahmot hyvin eläväisiä: yksikertaisesti piirretyt hahmot osoittautuvat ilmeikkäisiksi ja monivivahteisiksi. Jokainen siili on huolitellusti piirretty ja jokaisella on omat luonteenominaisuutensa.

♠♠♠♠

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Muotimatkaaja Titanicin kannella

Turetsky, Bianca: Muotimatkaaja Titanicin kannella
269 s., WSOY 2011
alkup. The Time-traveling fashionista on board the Titanic 2011
suom. Aila Herronen

Olen himoinnut tämän kirjan lukemista siitä asti, kun kuulin tästä ensimmäistä kertaa. Nyt sain tämän käsiini ja olen vakuuttunut ja vaikuttunut. Tämä on eittämättä paras lukemani nuortenkirja pitkään aikaan.

Bianca Turetskyn esikoisteos Muotimatkaaja Titanicin kannella kertoo 12-vuotiaasta Louisesta, joka rakastaa vintage-muotia. Juuri tämä rakkaus vie hänet puvun myötä Titanicin kannelle vuoteen 1912 ja muuttaa hänet näyttelijätär Baxteriksi. Teoksessa on huikaisevan kaunis kuvitus, joka auttaa hahmottamaan tuon ajan muotia ja laivan loistokkuutta.


Tarina on jännittävä, sillä kuten tiedämme, uppoamaton Titanic upposi. Luin mielenkiinnolla miten Louise joutui laivalle ja miten hän pelastui sieltä takaisin nykyaikaan. Vaikka itse en ymmärrä mitään muodista, tämä teos on silti mukaansatempaava. Aikamatkustus tässä teoksessa on hyvin virkistävästi kuvattu ja se opettaa päähenkilölle (ja miksei lukijallekin), että jokaisella vaatteella voi olla tarina.


Teosta elävöittää myös laivalla todellisuudessa olleiden henkilöiden kuvaaminen, se laittaa oikeasti miettimään, että mitä näille ihmisille sitten tapahtui. Moni asia siis puhuu teoksen puolesta. Minä tietysti löysin muutaman seikan, mikä häiritsi minua. Yksi on se, että Louisen "matkustusaikana" (jolloin oikea Louise makasi kuumeisena kotona), äiti kertoi tarinaa isotädistä ja muut nykytapahtumat toivat esiin Titanicin onnettomuuden elementtejä. Siksi olikin vähän epäselvää se, että onko Louise kuvitellut kaiken. Onneksi ei ollut, teoksesta olisi muuten mennyt hohto.

Toinen asia mitä moitin on se, että päähenkilö on vasta 12-vuotias. Minusta hän on hirveän nuori tällaisen teoksen päähenkilöksi, 13 olisi ollut jo paljon parempi. :D Toisaalta ikä antaa kirjailijalle mahdollisuuden jatkaa sarjaa vielä pitkään, mitä odotan kyllä innolla. Tutkin netistä, että tänä vuonna ilmestyy englanniksi saman sarjan teos, jossa Louise aikamatkustaa Marie Antoinetten hoviin. Suosittelen tätä!

 ♠♠♠♠½

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Seitsemän tytärtä + haaste valmis!

Andersson, Minna: Seitsemän tytärtä - äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään
167 s., Karisto 2007

Raportoitakoon nyt ihan alkuun, että tämä on nyt kolmas lukemani teos Sinisen linnan kirjaston haasteeseen "Kirjallisuuden äidit", joten haaste on osaltani valmis. Saattaa olla, että luen jotakin muutakin vielä ehdotuksista näiden kolmen jo luetun lisäksi, saa nähdä. :)

Minna Anderssonin Seitsemän tytärtä on hyvin mielenkiintoisesti rakennettu teos. Se kertoo sukupolvi sukupolvelta aina uuden tyttären syntymästä alkaen 1840-luvulta ja jatkuen 2000-luvun alkuun. Jokaisen lapsen syntymä kuvataan hänen äitinsä näkökulmasta. Tämä rakenne tuo hyvin esiin tapojen, uskomusten ja itse synnytyksen muuttumisen aikojen saatossa. (Synnytyksen muuttumisella tarkoitan siirtymistä saunoista sairaaloihin, rohtojuomista lääkkeisiin jne.)

Pidin myös siitä, että teoksessa on ajan kulua havainnollistettu jokaisen lapsen syntymäkodin pohjapiirroksella: niistä käy ilmi millaisissa oloissa (ahtaus ym.) ennen elettiin ja lisäksi se korostaa asumismuodon ja perherakenteen muutosta.  Oli myös kiva, että kirjan alkuun oli tehty sukupuun tapainen runko, joka esittelee heti sukupolvet. Olisi tosin ollut kivempi, jos jokaisesta perheestä olisi edes jokainen lapsi lueteltu, eikä jätetty siihen syntyvään tapaukseen (jos syntyi vielä nuorempia sisaruksia). 

Suosittelen tätä teosta kaikille, joita kiinnostaa vähääkään entisaikojen tavat ja menetelmät.

♠♠♠♠

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Lapinvuokko

Mustonen, Enni: Lapinvuokko - Pohjatuulen tarinoita
255 s., Otava 2010

Minua on jo jonkin aikaa kiinnostanut kovasti Enni Mustosen Lapinvuokko -teos, mutta kotikirjastossani se on ollut sen verran menossa ja varattuna, että en ole sitä käsiini saanut. Nyt löysin sen toisesta kirjastosta, jippii! En ole aikaisemmin lukenut Mustosen nimimerkillä kirjoitettuja teoksia, mutta Kirsti Mannisen nimellä kirjoitettuja olen lukenut, kuten  Hovimäki -sarjan ja sotakuvaukset Kun taivas repeää & Taivas sinivalkoinen.

Pidän Lapinvuokkoa viihdyttävänä teoksena, jota on helppo lukea. Aikaisemmin lukemiani Mannisen kirjoja on minusta hieman vaivannut pienet juonelliset asiavirheet, mutta tämä yksin kirjoitettu teos pysyy paremmin kasassa ilman ärsyttäviä pikkuvirheitä. Miinusta tälle teokselle annan lähinnä siitä, että siinä aika kiitää kovaa vauhtia eteenpäin, jopa vuosia yhdessä hujauksessa.

Lapinvuokon tapahtumat sijoittuvat Rovaniemelle vuosille 1939-1947, siis sota- ja pula-aikaan. Minusta teoksessa oli kuvattu hyvin keveästi sodan kurimukset, jopa liiankin keveästi, ja teoksessa on hyvin romanttinen ote. Sota tavallaan sivuutetaan, vaikka mielestäni sen olisi pitänyt tapahtumien vuoksi olla keskeisemmässä osassa.

Päähenkilö Annikki on nuori ylioppilas, joka astelee vihille tutun pojan kanssa. Pian Annikista tulee kuitenkin sotaleski. Tämä on oikeastaan ainut kohta, jolloin sota näyttää todelliset kasvonsa. Mielestäni tämä tapaus kuitenkin ohitetaan sangen kovalla vauhdilla. Leskeksi jäänyt Annikki pestataan jatkosodassa saksalaisten esikuntaan tulkiksi, millä on myöskin suuri vaikutus hänen elämänsä myöhempään kulkuun.

Kuten sanottu, tämä teos on viihdyttävä. Silti aika juoksee liian nopeaan ja olisin kavainnut hieman yksityiskohtaisempaa otetta päähenkilön elämän suuriin mullistuksiin. Kuitenkaan tämä teos ei edes yritä olla sotaromaani, joten sodan "sivuuttamisen" voi ymmärtää. Tämä kirja on laitettu romantiikka -kategoriaan, mutta lukemani perusteella se ei oikein sinnekään täysin kuulu. Jokainen päättäköön itse.

♠♠♠½

torstai 5. heinäkuuta 2012

Perintö

Forsgren, Carita: Perintö
287 s., Otava 2012

Olen lukenut koko Carita Forsgrenin romaanituotannon, enkä oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä hänen tuotannostaan tai tyylistään kirjailijana. Pidin kovasta kahdesta ensimmäisestä teoksesta Kolmen kuun kuningatar ja Auringon kehrä, mutta Jänistanssista en sitten pitänyt laisinkaan. Perintö putoaa näiden ääripäiden väliin.

Mielestäni Forsgren kirjoittaa hyvin historiallista kaunokirjallisuutta, eikä tällainen nykyaikaan sijoittuva kerronta ole niin lennokasta kuin historiaan sijoittuva. Jotenkin minun oli aluksi hyvin vaikea löytää tarttumapintaa Perintö -teoksen juoneen ja henkilöhahmoihin, mutta teoksen edetessä tajusin juonen olevan melko etevästi rakennettu. Se paljasti pala palalta sen asian, minkä ympärille kaikki tapahtumat kietoutuvat.

Henkilöhahmot ovat mielestäni turhan kliseisiä: toraiset vanhemmat, huomaamaton lapsi, suosittu lapsi, vaativa äiti ja niin edelleen. En oikein osaa luonnehtia heitä, mutta ymmärtänette ehkä mitä tarkoitan. Juonipaljastuksia! Myös tapahtumat ovat mielestäni uskomattomia: kaikki "vanhat aikuiset" kuolevat, toinen ottaa syyt niskoilleen rikoksesta mitä ei ole tehnyt, annetaan yrityssalaisuuksia eteenpäin vapaaehtoisesti ynnä muuta. Ei niin vain tapahdu oikeasti, siis ei ainakaan yhden perheen sisällä. Juonipaljastukset loppuvat!

Kun kirja saavutti tietyn pisteen, olin utelias lukemaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Aluksi teos on kuitenkin sangen puuduttava ja tylsähkö, sekavakin ehkä jollakin tavalla. Vaikka välillä kerronnassa on nähtävillä selkeä huippu, ei se kumminkaan vakuuta. Kerronnan pitää olla mielestäni hyvää alusta loppuun saakka.

♠♠

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Kesäkirja

Jansson, Tove: Kesäkirja
143 s., WSOY 1973
suom. Kristiina Kivivuori
alkup. Sommarboken 1972

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjasta pelkästään myönteistä palautetta, mutta minulle tämä teos ei vain avautunut. En tiedä miksei, mutta jotenkin tuntuu etten saanut siitä mitään irti.

Teoskessa meri- ja saaristolaismaiseman kuvaus on kaunista ja rikasta ja tunnelma on hyvin luotu, mutta minuun se ei iskenyt. Olen aina ollut enemmänkin järvi- kuin meri-ihminen, joten en näe saaristolaiselämän auvoisuutta siinä valossa kuin joku muu voi sen nähdä. Vaikka kuvailu onkin kaunista ja lapsen ja isoäidin suhde kuvataan monivivahteisesti, en silti koe sitä mitenkään syvällisesti. Vaikka he puhuvatkin vakavistakin asioista, minusta heidän keskustelunsa loppujen lopuksi ovat hyvin pintapuolisia.

Yhdessä kappaleessa koin sellaisen "vau-efektin", että ymmärsin rahtusen siitä miksi kirjaa kehutaan. Kyseinen kappale on "Onkimatoja ynnä muita" ja se jotenkin sai minut ajattelemaan heidän keskustelujaan. Muuten pidän teosta sangen ylimalkaisena jopa siinä määrin, että en oikein tiedä mitä siitä sanoisin. Taidanpa siis sulkea sanaisen arkkuni nyt!

♠♠