Hobitti

J.R.R. Tolkien: Hobitti

9 cd-levyä, 10 h 58 min

lukija: Lauri Komulainen

alkup. The Hobbit or There and Back Again, 1937

suom. Kersti Juva ja Panu Pekkanen

Taru sormusten herrasta -trilogian jälkeen päätin, että kuuntelen samaan kyytiin myös Hobitin, joka kuvaa Bilbo Reppulin vaiheita. Hobitin vaiheet eivät ole ihan yhdentekeviä Taru sormusten herrasta -trilogian kannalta, sillä tässä teoksessa Bilbo löytää taikasormuksen, jonka ympärille koko trilogia kietoutuu. Alkuasetelmani tätä teosta kohtaan oli hieman ristiriitainen, sillä olen katsonut Hobitti-elokuvat ja pitänyt niistä paljon, mutta kirjana Hobitti ei ole innostanut. Muistan, että eräänä kesänä noin 10 vuotta sitten lainasin kirjastosta Lohikäärmevuoren enkä kerta kaikkiaan saanut sitä luettua. 

Hobitti kertoo siis Frodo Reppulin sukulaismiehestä Bilbosta, jonka Gandalf on valinnut mukaan kääpiöiden retkikuntaan. 13 kääpiötä on matkalla kohti vuorta, jonka retkikunnan johtajan Thorinin isoisä on menettänyt lohikäärme-Smaugille. Tarkoitus on saada kääpiöiden vanha valtakunta takaisin, eikä motivaattoreista ole pulaa, sillä vuoren ohella Smaugilla on hallussaan myös kääpiöiden mittava kulta-aarre. Bilbo tarvitaan mukaan paitsi onnea tuottavaksi 14:ksi jäseneksi myös voron ominaisuudessa: pikkuruinen hobitti on Gandalfin mielestä omiaan siihen tehtävään. Bilbolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin suostua tuumaan.

Matkallaan retkikunta kohtaa monia vaaroja ja eksyykin välillä toisistaan. Hiisien asuttaman vuoriston sisällä yksin vaellellessaan Bilbo löytää taikasormuksen ja kohtaa Klonkun. Myös sudet hätyyttävät toisensa uudelleen löytänyttä retkikuntaa eikä peikkojenkaan kohtaamiselta vältytä. Suurin vaaroista on kuitenkin Smaug, jonka raivo osaa olla valtaisa.

Olin ajatellut, että Hobitti on valtavan pitkä tarina. Mielikuva juontanee juurensa siihen, että käsittääkseni elokuvatrilogia on tehty tämän yhden teoksen pohjalta. Välillä jopa mietin, että miten tästä kirjasta on saatu kolme elokuvaa aikaan, sillä ei tämä näin kirjana ollut kovinkaan taianomainen. Mutta kyllä tämän nyt työmatkoillaan kuunteli, vaikka en erityisemmin lumoutunutkaan. On kyllä huomattavissa, että Tolkienin kertojankyvyt ovat kehittyneet Hobitin ja Sormusten herra -trilogian välillä, ja lisäksi hänen miljöökuvauksensa on muuttunut edukseen. 

♠♠♠

Vanhanajan huonekasvit

Anu Ranta: Vanhanajan huonekasvit

143 s., Otava 2016

kuvat: Heidi Gabrielsson

aikaisemmin ilmestynyt nimellä Hienohelma ja vanhapoika: Rakkaat huonekasvit

Bongasin taannoin uusien kirjojen pinosta ihanan nostalgiselta tuntuvan teoksen Vanhanajan huonekasvit. Jo pelkästään sen kansi tuntui viehättävältä ja sama jatkui sisällössä, sillä kauniit ja ajattoman tunnelmallisilta tuntuvat kuvat saivat viihtymään tämän teoksen äärellä tovin jos toisenkin.

Vanhanajan huonekasvit esittelee monta tuttua huonekasvia, kuten kiinanruusun, rahapuun ja jättipeikonlehden. Oli todella kiinnostavaa lukea milloin mitkäkin kasvit ovat Suomessa yleistyneet ja millaisissa kodeissa niitä on suosittu: osa kasveista on ollut selvästi aateliston suosikkeja, osa taas työläisväestön kotien kaunistuksia. Ranta kertoo jokaisen kasvin kohdalla ensin lyhyen johdannon kasvin historiasta suomalaissa kodeissa ja sen jälkeen seuraa se kasvitiedon puoli eli hoito-ohjeet ja kuvaus kasvin alkusijoista.

On sanomattakin selvää, että en ruvennut lukemaan jokaisen kasvin hoito-ohjeita. Tutustuin kuitenkin erityisesti sellaisten kasvien hoitoon, joita minulla tai vanhempieni luona on tai on ollut. Itse olen vähän sellainen huoleton kasvinhoitaja, joka kastelee kasveja silloin kun se näyttää tarpeelliselta enkä juuri kiinnitä huomiota niiden oikeisiin hoito-ohjeisiin. Se taktiikka on toistaiseksi toiminut hyvin, ainakin yleensä. En usko, että alan ammentaa tämän kirjan oppeja, mutta lukemani perusteella voin sanoa, että Ranta antaa selkeät ja samalla perusteelliset ohjeet kasvista kuin kasvista.

Kokonaisuutena tämä teos palvelee mielestäni kahta tarkoitusta. Ensinnäkin tämä toimii fiilistelykirjana ja toiseksi tämä on tietokirja, joka antaa voi toimia niin historiaa koskevana tietolähteenä kuin kodin kasvioppaanakin. Monipuolinen paketti siis. Suosittelen kyllä tähän teokseen tutustumista, jos kaipaat joko pelkästään jotain kaunista katseltavaa tai tarvitset tietoa.

Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu

äänikirjana kahdessa osassa, yht. 20 levyä

WSOY, 2003

lukija: Heikki Määttänen

alkup. The Lord of the Rings - The Return of the King, 1955

suom. Kersti Juva ja Panu Pekkanen

Niin saapui se päivä, jolloin sain kuunnelluksi loppuun Tolkienin hienon trilogian Taru sormusten herrasta. Jälleen kerran lähdin äänikirjan matkaan elokuvien luomilla mielikuvilla. Muistelin, että pidin Kuninkaan paluusta paljon - ehkä jopa eniten koko elokuvatrilogiasta - mutta samalla muistelin sen olleen aika väkivaltainen ja täynnä taistelukuvauksia ja kaikenlaisia yhteenottoja. Siksi tämä kirja yllättikin, sillä vaikka tapahtumat ovat toden teolla vyöryneet kohti avointa sotaa, ei tässä juuri ollut taistelukuvauksia, vaan pikemminkin keskityttiin kertomaan tilanteesta ennen ja jälkeen taisteluiden. Melko maltillista siis, eikä se ole lainkaan huono asia, vaikkakin taistelu olisi voinut tuoda enemmän menoa ja meininkiä tähän. Kuninkaan paluu olikin mielestäni melko vaisu teos, vaikka siinä Frodo sai suuren tehtävänsä päätökseen ja tapahtui kaikenlaisia isoja asioita.

Sormusta viemään lähtenyt retkikunta on edelleen hajaannuksen tilassa. Tapahtumien keskiössä on eri armeijoja rohanilaisista gondorilaisiin, jotka Aragorn - kuningas, joka palaa - kokoaa yhdeksi armeijaksi taistelussa Sauronia vastaan. Sillä välin, kun Aragorn vetää vihollisen huomiota itseensä, on Frodolla ja Samilla kiperät paikat örkkien keskellä. He kuitenkin onnistuvat jatkamaan matkaansa tulivuorelle, jossa sormus on määrä tuhota, sillä Aragorn on onnistunut harhautuksessaan. Myös Klonkku osoittautuu hyödylliseksi olennoksi, kun viimeisiä ratkaisuja tehdään.

Yks kaks yllättäen reissut onkin sitten reissattu, tehtävä täytetty, uudet miehet asetettu valtaan edesmenneiden jälkeen ja on aika palata takaisin Kontuun.  Palatessaan Frodo, Sam, Merri ja Pippin joutuvat kuitenkin huomaamaan, että heidän rakas Kontunsa ei ole säilynyt muuttumattomana kaikessa myllerryksessä eikä heillä siis vielä ole aikaa lepoon ja loikoiluun. Tuntuu hassulta, että niin se yhteinen tieni Frodon ja kumppaneiden kanssa nyt katkesi. Olen tosin alkanut kuunnella Hobittia, mutta se kertookin tapahtumista ennen tätä trilogiaa.

Tämän teoksen kohdalla olin hieman pettynyt siitä, miten tarina etenikin yhtäkkiä ryminällä suureen huipentumaan ja sen jälkeiset tapahtumat eivät sitten oikein enää herättäneet kiinnostusta. Oli toki ihan kiva saada tietää mitä tutuille hahmoille tapahtui sen jälkeen, kun tehtävä oli täytetty, mutta ne vaiheet eivät tuntuneet enää niin huikeilta kuin matka, jonka kukin tahoillaan oli vaeltanut. Minusta tuntuu jopa hieman siltä, että tämä päätösosa ja etenkin sen loppupuoli oli todellinen lässähdys muuten mahtavassa tarinassa, jossa on riittänyt niin paljon ihasteltavaa miljööstä juonenkuljetukseen ja hahmoihin saakka. Näyttää myös vähän siltä, että kirjana Kuninkaan paluu ei nouse samalla tavalla suosikikseni kuin elokuvissa, vaikka olikin kiva tutustua myös tähän kirjatrilogiaan kokonaisuudessaan.

♠♠♠½

Miia Martikaisen kärsimysviikko

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko

161 s., Karisto 2016

kansi: Kati Rapia 

Nelli Hietalan teos Miia Martikaisen kärsimysviikko vaikutti nimestään huolimatta sen verran hyväntuuliselta kirjauutuudelta, että päätin lukea sen.  Teos osoittautuikin kommellusten sävyttämäksi tarinaksi, josta löytyy ytimekästä dialogia ja hyvää huumoria.

Miia on 17-vuotias lukiolainen, joka joutuu viettämään kesälomaansa mökillä äitiensä kanssa. Mökillä on tylsää, sosiaalinen elämä kärsii ja hyttyset hyökkii kimppuun - kaikki on siis sanalla sanoen ankeaa, kunnes puhkeaa myrsky, joka kuljettaa rantaan veneen ja veneessä miehen ja tämän Miiaa hieman vanhemman pojan.

Tylsä mökkiloma saa siis odottamattoman käänteen, joka piristää Miian elämää kummasti. Ympäristöään sangen terävästi tarkkaileva nuori nainen huomaa pian, että hänen ennakkoluuloistaan huolimatta veneen mukana saapunut Taneli on melko puoleensavetävä tyyppi. Kun kaksikko joutuu lähtemään kaupunkiin hakemaan bensaa Tanelin ja tämän isän veneeseen, on luvassa pari hulvatonta kesäpäivää, jotka saavat Miian pohtimaan asioita uudelleen ja luottamaan siihen, että aika näyttää mitä tuleman pitää eikä turhia kannata stressata.

Takakansi taisi luvata, että tämä on oikea feelgood-romaani. Sitä tämä kyllä oli! Tästä teoksesta välittyy nuoruus ja into ja kaikkivoipaisuus, ja kesämiljööseen istutettuna kombo on hyvin toimiva. Kesä ja nuoruus tuntuvat aina kuuluvan saumattomasti yhteen, ja niin on tässäkin teoksessa asian laita. Pidin myös teoksen henkilöhahmoista, sillä Miia on mukavan pirtsakka tapaus eivätkä muutkaan hahmot ankeilta tunnu. Tämän teoksen perusteella kuvittelisin, että Nelli Hietalasta tulemme vielä kuulemaan, sillä hän kyllä osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja sujuvasti.

♠♠♠♠

Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

280 s., WSOY 2016

graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

 

Laura Lähteenmäen Korkea aika on teos, jonka päädyin varaamaan ja sitä myöten myös lukemaan oikeastaan ihan sattumalta. Osa teoksesta kiinnosti minua, toisaalta en oikein uskonut viihtyväni, sillä epäilin tässä kirjassa olevan liiaksi sellaista "henkistä pohdiskelua", joka ei minua yleensä liiemmälti kiinnosta. Korkea aika osoittautui kuitenkin otteessaanpitäväksi teokseksi, joka osaa yllättää.

 

Teos alkaa sotiemme jälkeisestä ajasta ja jatkuu aina nykypäivään saakka. Tarinan keskiössä ovat evakko Anna perheineen sekä Pihlajan Heljä ja tämän sodassa pahasti vammautunut mies. Anna on äärimmäisen kiitollinen luonne ja hän kokeekin olevansa jatkuvassa kiitollisuudenvelassa Pihlajan väelle, sillä Heljä on osoittanut heitä kohtaan ystävällisyyttä alusta saakka ystävällisyyttä ja  evakkoperheelle lohkottu tontti on otettu Pihlajan maista. Anna kokee, että huolimatta kotinsa menettämisestä hän on saanut liikaa, kun on annettu tila, mies ehjänä sodasta ja vielä lapsetkin. Heljä sen sijaan on lapseton ja sellaiseksi näyttää invalidimiehensä rinnalla jäävänkin.

 

Annan kiitollisuus kuluttaa hänen perhettään ja parisuhdettaan, ja toisinaan Anna puuttuu naapurin asioihin hieman liikaakin. Mielestäni Anna on hieman ristiriitainen hahmo: toisaalta hyvin kiitollinen kaikesta ja hieman arkakin, mutta silti puuttuu sumeilematta asioihin, jotka eivät oikeastaan hänelle kuulu. Heljä on paljon vahvempi, mutta omalla tavallaan kuitenkin rikkoontunut. Alussa Anna ja Heljä vaikuttavat suorastaan ystävyksiltä, mutta kertojien vaihtuessa lukijan saama kokonaiskuva kasvaa. Ääneen pääsevät myös Annan mies Olavi, poika Lauri, pojantytär Saana sekä miniä Lea.

 

Pääpiirteissään tämän teoksen tunnelma oli jotenkin ihana, mikä tuntuu minusta hieman ristiriitaiselta teoksen tapahtumien kanssa. Tässä vaan taisi olla paljon sellaista arkipäivän kuvausta, joka minua viehätti. Miljöö tuntui myös mieluisalta, sillä eri aikatasoissa jatkuva sukutarina tuntui kiehtovalta ja Pihlajan kantatila ja Annan ja Olavin uusi kotipaikka Kaunismäki tuntuivat ajattomilta ja kotoisilta.

 

Toisinaan tätä teosta lukiessani koin todellisia yllätyksiä, sillä Lähteenmäki on todellakin luonut pysähdyttävän tarinan siitä, mihin kiitollisuus voi johtaa. Välillä mieleni täytti jopa hienoinen pelko siitä, mihin tapahtumat oikein tulevat vyörymään, mutta lopussa kaikkeen saadaan selitys. Korkea aika on kaiken kaikkiaan oikein nautittava romaani, ja olen hyvin iloinen sitä, että ennakko-odotuksistani huolimatta päätin tämän lukea.

♠♠♠♠

Teit meistä kauniin - kirjasta ja elokuvasta

Tuukka ja Olga Temonen: Teit meistä kauniin

161 s., WSOY 2016

 

En yleensä kirjoita katsomistani elokuvista, mutta tällä kertaa aion tehdä poikkeuksen, sillä Teit meistä kauniin -kirja kertoo samannimisen elokuvan tekemisestä ja näin ollen on vahvasti sidoksissa tällä hetkellä elokuvateattereissa esitettävään elokuvaan. Elokuvakertoo Apulanta-bändin alkuvuosista. Itse pääsin katsomaan elokuvan jo sen ensi-iltakiertueella ja kokemus oli melko huikea: oli punaista mattoa, yllätysesiintyjää ja ennen kaikkea hieno tunnelma.

 

Teit meistä kauniin -kirja on runsaasti kuvia sisältävä teos, jossa kerrotaan elokuvanteon vaiheista. Teoksesta lukija saa hyvän käsityksen paitsi siitä mitä milloinkin kuvattiin myös siitä millaisia tunnelmia kulisseissa koettiin. Mielestäni erityisen mielenkiintoisia olivat näyttelijöiden ajatukset hahmoistaan ja elokuvan tekemisestä yleensä, ja kiinnostusta herätti myös apulantalaisten kommentit elokuvasta, rooleista ja todellisista tapahtumista kohtausten taustalla. Luin tämän kirjan elokuvan katsomisen jälkeen ja mielestäni tämä täydensi elokuvakokemusta mukavasti. Erityisesti tämän teoksen kuvat palauttivat elokuvan tunnelmia hyvin mieleeni ja viihdyinkin hyvän tovin niitä katsellen. Teoksen kuvat on napannut Lars Johnson.

 

Olen lukenut muutamia elokuvasta kertovia arvioita ja päällimmäisenä on jäänyt mieleen kritiikki, jota sitä kohtaan on esitetty. Minä en osaa arvioida kuvausteknisiä asioita tai muita sellaisia juttuja, joita elokuva-asiantuntijat osaavat. Sen sijaan taidan kertoa elokuvan nostattamista tunteista ja ajatuksista ihan vaan "mutuna". 

 

Mielestäni Teit meistä kauniin -elokuva on mielenkiintoinen kuvaus Apulannan synnystä. En ole mikään erityisen antaumuksellinen fani, mutta pidän kyllä bändin musiikista. Koska elokuva herätti paljon ajatuksia tällä minun taustallani, en osaa edes kuvitella miten tosifanit elokuvan kokevat. Myönnän, että elokuva lähti mielestäni vähän kesynoloisesti käyntiin, mutta siitä kasvoi vahva ja tunnepitoinen kokonaisuus. Elokuvassa on muun muassa kohtaus, jossa Toni kertoo tuskaisena ajatuksistaan Sipelle tai ehkä enemmänkin itselleen. Tuossa kohtauksessa oli jotakin niin riipivää, että se jäi erityisesti mieleeni ja sekä minä että kaverini liikutuimme kohtauksen tunnelatauksesta.

Mielestäni Toni Wirtasta näyttelevä Tatu Sinisalo on roolissaan todella vakuuttava ja hän saa hahmostaan jopa todella hämmentävissä määrin tonimaisen. Sinisalo kohoaakin minun silmissäni yhdeksi elokuvan kantavista voimista ja kirjan luettuani en ihmettele miten hän onnistuukaan roolissaan niin hyvin: hän on harjoitellut tarkasti Tonin elehtimistä, puhetapaa ja olemusta ja pitänyt tätä roolia yllä voidakseen tehdä hahmostaan mahdollisimman paljon esikuvan kaltaisen.

Kokonaisuutena elokuva oli mielestäni siis hyvinkin onnistunut ja mielelläni katsoisin sen joskus uudelleen. Vaikka olikin hienoa päästä mukaan ensi-iltakiertueen näytökseen, yksi seikka hieman haittasi kokemusta: äänentoisto siellä ei ollut parhainta ja välillä ääni tuntui jäävän ikävästi kaikumaan isossa tilassa. Se ei kuitenkaan himmennä hienoja roolisuorituksia ja itse tarinaa, joten jos mietit menisitkö katsomaan elokuvan, minä kannustan menemään.

DIMIMY - Kaipaan

Estelle Maskame: DIMIMY - Kaipaan

375 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Miss You?, 2016

suom. Sirpa Parviainen

 

Vaikka Estelle Maskamen kirjoittaman trilogian toinen osa DIMINY - Tarvitsen ei lunastanutkaan täysin odotuksiani ja olin jopa hieman pettynyt, odotin mielenkiinnolla päätösosaa DIMIMY - Kaipaan. Valitettavasti tämäkin teos tuntui jotenkin lattealta verrattuna trilogian avausosaan, joka antoi odottaa paljon. Ei tämäkään huono teos ole, mutta mielestäni Maskame ei ole pystynyt pitämään yllä samaa tasoa kuin ensimmäisessä osassa.

 

On jälleen kulunut noin vuosi siitä, kun Eden Munro näki Tyler Brucen. Avioliiton kautta sisarpuoliksi päätyneet nuoret olivat viettäneet ikimuistoisen kesän New Yorkissa, ja kun heidän salasuhteensa paljastui heidän ystävilleen, he päättivät kertoa itse asiasta perheelleen. Vastaanotto ei ollut kaikilta osin lämmin ja Tyler lähti yllättäen omille teilleen jättäen Edenin selviytymään yksin heihin kohdistuneiden negatiivisten kommenttien keskelle. Eden jaksoi pitää yllä toivoa, että Tyler ottaisi yhteyttä ja selittäisi, mutta kun kuukaudet vierivät, hän päätti luovuttaa ja keskittyä opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesälomalla Santa Monicaan palannut Eden ei kuitenkaan ole ainoa, joka on tullut takaisin - myös Tyler on palannut.

 

DIMIMY kuvaa melko pitkälti paitsi Edenin ja Tylerin myös koko heidän perheensä yhteisiä välienselvittelyjä. Edenin ei ole helppo antaa Tylerille anteeksi sitä, että tämä lähti eikä edes ilmoittanut minne. Edenin isän taas ei ole helppo antaa anteeksi sen paremmin Edenille kuin Tylerillekaan sitä, että nämä menivät rakastumaan toisiinsa. Myöskään Tylerin veli Jamie ei suhtaudu tilanteeseen sopuisasti. Koko perhe on täysin sekaisin, eikä Tyler tunnu käsittävän millaisen myrskyn hän jätti taakseen lähtiessään.

 

Mielestäni DIMIMY ei ollut läheskään yhtä kiinnostava juonikuvioiltaan kuin etenkään ensimmäinen osa. Maskame onnistuu välittämään sinänsä hyvin perheriitojen turhauttavuuden, mutta jotenkin tuntui typerältä lukea kaikista uusista mutkista matkassa, kun kuitenkin koko ajan oli jotenkin ilmeistä, että kaikki asiat tulevat selviämään. Erityisesti Edenin ja Tylerin suhteen oli paikoin jopa pitkäveteistä lukea miten asiat eivät osa sujuakseen, kun kuitenkin koko ajan aavisteli, että kyllä se sopu vielä löytyy. Minua häiritsi myös Tylerin naiivius, sillä tyyppi tuntui vain odottaneen, että Eden odottaisi häntä vuoden ihan rennosti ja kaikki olisi ennallaan.

 

Jos minua häiritsi juonikuvioiden junnaavuus ja joidenkin hahmojen käytös, häiritsi minua myös  tekstissä vilisevät ylisanat. Kaikki on niin täydellistä koko ajan: täydelliset hampaat, täydellinen kroppa, täydellinen hymy (joka paljastaa täydelliset hampaat, tietenkin). En voi olla ihmettelemättä miten Maskame on jämähtänyt toistelemaan samantyyppisiä kuvauksia läpi kirjan, kun aikaisemmin hän on mielestäni kirjoittanut värikkäämmin.

 

Kokonaisuutena DIMIMY - Kaipaan oli ihan sujuvahko kirja, mutta kyllä tästä puuttui sitä kipinöintiä ja jännitystä, jota aikaisemmissa osissa on ollut. Olen kyllä tyytyväinen, että Edenin ja Tylerin tarina "päättyy" tähän, sillä välillä tuntui, että Maskamella ei enää ole hirveästi annettavaa heidän tarinalleen. Vaan kun trilogiaa ajattelee kokonaisuutena, niin kyllähän tämä oli selkeästi kahden nuoren kasvutarina, jossa heistä tuli aikuismaisia ja vastuullisia, joten sinänsä sama punainen lanka jatkuu kautta linjan.

 

♠♠♠½

Elokuun luetut

Elokuu, minne se meni? Tänä vuonna elokuu tuntuu olleen minulle nyt eniten sellainen kuukausi, että en voi uskoa joutuneeni jo kääntämään kalenterin syyskuun puolelle. Lukemaan olen ehtinyt tosi paljon ja välillä olen joutunut miettimään, että miten oikein ehdin kirjoittamaan kaikesta lukemastani, kun on kaikkea muutakin puuhaa. Lisäksi kävin luovuttamassa verta reilun puolentoista vuoden tauon jälkeen (edellisestä kerrasta seurasi pitkittynyt anemia), mikä veti taas hieman vireystasoa alemmas. Mutta se meni tärkeään asiaan ja saanpahan hyvällä omallatunnolla rullautua vilttiin ja ottaa kirjan käteen tai laittaa elokuvan pyörimään. :-) Tänään olen elänyt jännittäviä aikoja, sillä kolmas kissa muutti taloon ja taisin jännittää kolmikon ensitapaamista enemmän kuin arvasinkaan, mutta kaikki on ainakin toistaiseksi sujunut ihan hyvin.

Elokuussa kirjoitin 13:sta teoksesta, joista yksi on jäätelöohjekirja, jota en luonnollisestikaan lukenut kannesta kanteen. Äänikirjojakin tuli kuunneltua peräti 5, ja niistä löytyy yksi kuukauden parhaista kirjaelämyksistäni eli Kristiina Vuoren Kaarnatuuli. Elokuussa minua sykähdytti erityisesti myös Paula Havasteen Veden vihat ja Takashi Hiraiden Kissavieras. Elokuun kirjalista näyttää kokonaisuudessaan tältä:

Paula Havaste: Veden vihat

Sari Luhtanen: Tähtirooli

Jujja Wieslander ja Sven Nordqvist: Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Virpi Mikkonen ja Tuulia Talvio: Hyvän olon jäätelökirja

Aale Tynni: Tarinain lähde

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Takashi Hiraide: Kissavieras

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Jarkko Sipilä: Kylmä jälki

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke

Yleensä aina syksyn hiipiessä maisemiin mietin syksyn ja talven lukusuunnitelmia, jotka harvoin sitten toteutuvat. Olen aina pitänyt erilaisista listoista ja siitä syystä tykkään listata edes mielessäni niitä kirjoja, joita tahtoisin pimeänä vuodenaikana lukea. Tänä vuonna en ole oikeastaan sellaisia suunnitelmia tehnyt, vaan yritän taas kerran antaa mennä enemmän fiilispohjalla. Kate Mortonin uusimman kävin kuitenkin tilaamassa kirjakauppaan, kun ei sitä valikoimassa juuri sillä hetkellä ollut. Sain keväällä lahjakortin ja päätin, että käytän sen johonkin sellaiseen kirjaan, joka todella haluan lukea ja omistaa - ja uusi Morton vaikuttaisi sellaiselta. Olin itse asiassa haaveillut, että pääsisin jo tänä viikonloppuna sitä lukemaan, mutta täytyy nyt vielä malttaa odotella! Vaan onpa minulla melkoinen kirjapino muutenkin lainassa ja omassa hyllyssä monta lukematonta teosta, joten luettava ei pääse loppumaan. :)

Palataan, kun saan taas jotain luetuksi asti. Hyviä lukuhetkiä!