Lukupiirikirja: Elämän evakkona

Eeva Kilpi: Elämän evakkona

WSOY 1983

kansi: Pekka Loiri

Lukupiirimme palasi kesätauoltaan parisen viikkoa sitten. Valitsin meille ensimmäiseksi kirjaksi Eeva Kilven romaanin Elämän evakkona, sillä useampi lukupiiriläinen oli toivonut käsiteltäväksi juuri hänen kirjaansa. Itse olen aiemmin lukenut Kilveltä vain yhden kirjan, Elämä edestakaisin, josta muistan pitäneeni. Pidin tästäkin, ja niin pitivät piiriläisetkin. Keskusteluun toi lisää sävyä se, että joillekin Kilven tuotanto oli hyvinkin tuttu ja ikisuosikkeja täynnä.

Elämän evakkona kertoo tiiviisti vanhasta avioparista, Taunosta ja Hilmasta, sekä heidän viidestä tyttärestään perheineen. Keskeisenä hahmona nähdään myös Taunon sisar ja muistoissa elää vahvasti myös jo edesmennyt äitmuori. Yksi kirjan keskeisistä teemoista onkin ihmissuhteiden kuvaus. Suvun yhteys toisiinsa on vahva ja se on kuvattu hyvin inhimillisesti. Perheenjäsenten välillä löytyi ymmärrystä, mutta myös periaatteita. Kukaan ei voi alati miellyttää toista, mutta veri on vettä sakeampaa.

Ihmissuhdekuvauksessa on mielestäni erotettavissa useita eri kulmia: avioparin suhde toisiinsa, tyttäret suhteessa äitiinsä, tyttäret suhteessa isäänsä, tyttärien keskinäiset suhteet ja Taunon Ieva-sisaren yhteys muuhun sukuun. Nämä olivat tosi mielenkiintoisia, erityisesti tytärten erilainen suhtautuminen vanhempiinsa.

Muita vahvoja teemoja, jotka myös ovat Kilven tuotannolle leimallisia, ovat kotiseutu ja karjalaisuus. Tauno ja Hilma ovat Karjalan evakkoja, samoin heidän kolme vanhinta tytärtään. Koti Hiitolassa on edelleen vahvasti läsnä, menetettynä mutta kuitenkin aina sydämessä, kuten varmasti kaikilla juuriltaan reväistyillä on. Nuorimmat, sotien jälkeen syntyneet tyttäret, eivät aina oikein ymmärrä heitä, vaan kokevat jäävänsä ulkopuolisiksi.

Tykkäsin tosi paljon Kilven tavasta kirjoittaa. Minulta kesti hetken päästä kerrontaan kiinni, mutta sitten jotenkin upposin tekstin poljentoon ja tempauduin mukaan. Pidin hänen huumoristaan, joka pilkahtelee arjen tilanteissa ja monesti nimen omaan lempeänä ja leikkisänä kiusoitteluna tai ymmärtävänä luonnekuvauksena. Teksti on vivahteikasta ja murteen ryydittämää, mutta itselle vieraasta murteesta huolimatta kuitenkin luontevaa luettavaa. Olen nyt vaan kerta kaikkiaan ihastuksissani Eeva Kilvestä. Jossain vaiheessa ajattelin lukea häneltä muutakin.

Elämä edestakaisin

Kilpi, Eeva: Elämä edestakaisin

393 s.,  WSOY 1981, 6. p.

1. p. 1964

Päätin tähän väliin lukea jonkin kirjan omasta hyllystäni, ja päädyin valitsemaan TBR100-listaltanikin löytyvän Eeva Kilven teoksen Elämä edestakaisin. Tämä on alunperin päätynyt hyllyyni äitini isovanhempien tavaroiden joukosta, oltuaan ensin lapsuudenkotini varastossa yli neljä vuotta. Olen kyllä nyt tämän luettuani aika iloinen, että tämä on minun oma kirjani, sillä jotenkin viehätyin tästä teoksesta yllättävän paljon.

Elämä edestakaisin kertoo sota-ajan naisista, jotka pitivät koteja pystyssä miten kukin parhaiten taisi. Tapahtumat sijoittuvat jatkosotaan ja miljöönä on Suomen ja Venäjän rajamaasto. Erityisesti tarinan keskiöön nousevat Helli ja Maila, äiti ja tytär, jotka eivät voi unohtaa kotiaan: sinne on vielä palattava. Mutta sitten tulee taas evakuoimismääräys ja koti on jätettävä.

Tämä teos on oikeastaan aika "hiljainen", suuretkin asiat kuvataan hyvin konstailemattomasti ja ehkäpä lähes eleettömästi: ja siltikin kaikki olennainen välittyy lukijalle. Teoksessa ei dramatisoida ja meuhkata turhia, on helppo uskoa ihmisten tuntemukset ja tapahtumien kulku. Henkilöhahmoihin on istutettu kaiken kauheudenkin keskellä taipumus toivoon ja uskoon paremmasta, siitä että kaikki kääntyy hyvin.

En oikeastaan tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Ainakin sen voisin mainita, että aluksi tuntui hieman kankealta lähteä tätä lukemaan ja tekstiä oli hankalahko seurata, mutta kun pääsi vauhtiin, niin tarina piti otteessaan. Koko ajan odotin, että mitähän seuraavaksi tapahtuu ja kuinka heille käy. Tämä teos on muuten aika poikkeuksellinen, jos ajattelee sitä karjalaisten kuvauksena: useissa romaaneissa kun karjalaiset kuvataan oikein huumoriveikkoina sekä  iloluontoisina ihmisinä, mutta tässä se ei nouse niin selkeästi esiin, vaan luonteenlaatu on tuotu tietyllä tavalla pehmeämmin esiin.

Tämä on kyllä lukemisen arvoinen kirja, jossa on paljon viisautta ja ajattelemisen aihetta. Kilpi on taiten tuonut esiin hyviä ajatuksia sota-ajasta ja sen ihmisistä.

♠♠♠½