Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

Ville Hytönen & Tuulia Matilainen: Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

109 s., Haamu 2018

kansi ja kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Blogiani pidempään tai edes jonkin aikaa seuranneet tietävät, että kummitusperinteeseen liittyvät kirjat kiinnostavat minua. Siitä syystä myös Aaveiden Eesti pääsi lukulistalleni ja sain sen kustantajalta arvostelukappaleeksi, joten pääsin kirjan pariin heti tuoreeltaan. Aaveiden Eesti sisältää mielenkiintoisia tarinoita eri puolelta Viroa. Minua kiinnostaa kummitusperinteestä kaikkein eniten kotimainen kummitusperinne, mutta Viron kummitusperinteessä löytyy myös sellaisia kulmia, joita ei niin Suomessa ole - esimerkiksi Neuvostomiehityksen aikaiset tapahtumat näyttävät jättäneen levottomia kulkijoita Viroon.

 

Aaveiden Eestissä kerrotaan, että Virossa kummituksista ollaan ylpeitä ja niihin suhtaudutaan hieman leikkimielisesti. Teos on tehty haastattelemalla virolaisia aiheesta. Kirjasta välittyykin selvästi virolaisten suomalaisiin verrattuna vähemmän skeptinen asenne yliluonnollisiin vieraisiin, ja se on kyllä virkistävää. Teoksesta löytyy 12 kummitustarinaa, joista puolet on Hytösen ja toinen puoli Matilaisen kirjoittamia. Teos on hyvin tasalaatuinen, mutta Matilaisen teksteissä on ehkä hieman tarinoivampi ote, mikä mielestäni sopii kummitustarinoita esitteleviin teksteihin hyvin.

 

Aaveiden Eestiin talletetut kummitustarinat sijoittuvat mm. Tallinnaan, Pärnuun ja Haapsaluun. Tarinoita on monenlaisia: epäonniset rakastavaiset ovat jääneet levottomiksi hengiksi maan päälle, riivaaja on ottanut ihmisiä valtaansa tai tietyt paikat aiheuttavat outoja tuntemuksia. Osa tarinoista ulottuu vuosisatojen taakse, osa on tuoreempia tarinoita. Läpileikkaus on siis laaja niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin tarinatyypeiltäänkin.

 

Aaveiden Eesti on kiinnostava kirja, mutta jäi kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta hieman ulkokohtaiseksi minulle. Uskon sen johtuvan lähinnä siitä, että Viro ei ole minulle tuttu ja siitä syystä en oikein pysty kuvittelemaan miljöötä mieleeni enkä osaa täysin hahmottaa mistä historian vaiheista tarinoita kumpuaa. Siksi suosittelenkin tätä kirjaa erityisesti niille, joille Viro tai virolainen kulttuuri on tuttuja.

Hullu koira

Tuulia Matilainen: Hullu koira

139 s., Haamu 2015

kannen kuvitus: Ivi Rebova

pyytämätön a-kappale

 

Sain aiemmin tänä vuonna Haamu-kustannukselta pyytämättä arvostelukappaleena Tuulia Matilaisen teoksen Hullu koira. Teos alkoi kiinnostaa minua heti, mutta vasta nyt löysin oikeanlaisen fiiliksen sen lukemiseen. Hullu koira osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi teokseksi ja henget näyttäytyvät siinä lähinnä poloisina maan päälle jumiutuneina sieluparkoina, ei lainkaan pelottavina ja pahaenteisinä.

 

Lena on taluttaja, jonka tehtäviin kuuluu saattaa henkiä tuonpuoleisiin, jotta he eivät jää asuinsijoilleen ikuisesti. Kuolleiden henget ja elävät eivät sovi samoihin taloihin, joten taluttajien tehtävä on huolehtia siitä, että myös ne henget, jotka eivät halua tai osaa poistua lopullisesti maan päältä, lopulta lähtevät sinne minne he kuuluvatkin. Taluttajan on hyvä muistaa, että hänen ei sovi kiintyä henkeen, sillä muuten se valtaa hänen elävän mielensä ja lopulta hiuduttaa hänet pois. Sen Lena on aina muistanutkin, mutta sitten hän saa toimeksiannon virolaiseen majataloon, jossa on äkisti alkanut tapahtua kummia. Oppi unohtuu, sillä kotiinsa vuosia kuolemansa jälkeen palannut henki onnistuu tahtomattaan valloittamaan Lenan mielen.

 

Kun sain tämän kirjan käsiini ja luin kirjan nimen ja bongasin takakansitekstistä maan Viro, tuli mieleeni välittömästi Aino Kallaksen Sudenmorsian. Luin sen vuosia sitten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, joten nämä mielleyhtymät Hullun koiran ja Sudenmorsiamen välillä vain lisäsivät mielenkiintoani teosta kohtaan, vaikka tarkemmin takakantta luettuani totesinkin kyseessä olevan erilaiset teokset. Ja vaikka alkuvaikutelmani olikin erilainen kuin tarina todella, niin minä pidin tästä teoksesta oikein paljon.

 

Kauhukirjallisuus ei ole oikein minun juttuni, vaikka joskus sitä luenkin. Henkiolennot, haamut, aaveet tai miksikä niitä nyt itse kukin haluaa kutsua, kuitenkin kiehtovat minua ja samalla ehkä hieman myös pelottavat. Pidin siitä miten Matilainen on luonut hengistä tavallaan hyvin inhimillisiä olentoja, jotka voivat myös kaivata jonnekin ja jotka eivät halua kenellekään mitään pahaa. Pystyin siis lukemaan tämän kirjan oikein hyvin, vaikka tuuli paukuttikin kattopeltejä ja pihalla oli jo pimeää. Tässä teoksessa oli omanlaisensa herkkävireinen maailma, joka kertoo ettei kaikkien maan päälle jääneiden henkien elämässä ole välttämättä tapahtunut mitään vääryyttä, joka pitäisi oikaista, ja etteivät he halua mitään pahaa, vaan ehkä vain pysyä rakkaidensa äärellä. Se on jotenkin kaunis ajatus. 

 

***

ps. Tänään klo 15.00 päättyy osallistumisaika synttäriarvontaan, vielä ehtii!

pps. Arvontapalkintoon kuuluu vapaavalintainen kirja listalta, jonka ilmoitan voittajan julkistamisen yhteydessä. Tämä kirja ainakin tulee löytymään listalta.