Korkeintaan vähän väsynyt

 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

384 s., Gummerus 2020

kansi: Sanna Mander

Kun Eeva Kolun omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Korkeintaan vähän väsynyt alkoi näkyä tiiviisti instagramin uutisvirrassani, en vielä oikein tiennyt mistä kirjassa oli kyse. Tutkin asiaa ja tiesin heti, että tässä on kirja, jonka todellakin haluan lukea. Olen oikeastaan viimeisen vuoden ajan tehnyt hiljalleen töitä sen suhteen, että mun ei ihan oikeasti ole pakko revetä joka paikkaan. Olin vuosi sitten graduprojektini alussa ja aloin tunnistaa itsessäni merkkejä siitä, että nyt on tarve alkaa tarkastella omia rajoja uudella tavalla. Koska olen jo tehnyt tätä matkaa ja ajatustyötä, tämä kirja kolahti kovasti. En tiedä osaanko sanoa tästä kirjasta kuitenkaan mitään kovin järkevää, mutta sen tiedän, että tämän kirjan haluaisin oikeastaan ostaa omaan hyllyyni, jotta voisin lukea sen uudelleen ja tehdä kirjaan merkintöjä, jäädä oikein kunnolla pohtimaan kolahtavia kohtia.

Eeva Kolu on vasta 34-vuotias, mutta hänellä on takanaan kolme burnoutia. Hän todella tietää tunteen, jossa ihminen yrittää koko ajan venyä enemmän, olla enemmän ja tehdä enemmän, että olisi tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei tunnu riittävän. Mielestäni kirjan nimi on todella osuva, Korkeintaan vähän väsynyt, sillä minäkin tunnistan tuon ajatuksen. Olen ollut vähän väsynyt, nukkunut huonosti tai liian vähän, mutta kyllä minä silti jaksan ja pystyn ja kykenen, pakkohan mun on! Että nukun sitten joskus, mutta nyt mä jaksan vielä tämän asian ja tuon deadlinen ja sitten helpottaa. Mutta kun ei se mene niin, ja kuten Kolu sanoo, itseä pitää oikeasti kuunnella ja uskoa.

Kun valmistuin kesäkuun alussa, tippui hanskat melkein kaiken suhteen siinä samalla. Töistä alkoi 3 viikon kesäloma, lukeminen ei maistunut yhtään, kaipasin hirvittävän paljon ihmisten seuraa ja huvituksia. Kesä nollasi päätä, mutta toisaalta myös osoitti hyvin terävästi sen, miten lujille olin itseni vetänyt kolmen vuoden työ-opiskelu-kombolla. Siinä hetkessä oli keskittynyt suorittamaan, mutta kun tuli lupa hellittää, niin todellisuus näyttäytyi tosissaan. Olen onnekas, että en huomaamattani ajanut itseäni ihan piippuun.

Kolu kirjoittaa monessa kohdin kuin sydämeni kieltä. Nyökyttelin niin monessa kohtaa, samaistuin ja oivalsin asioita. Toisaalta oli hieman raskastakin lukea asioista, jotka tuntuvat olevan niin kovin lähellä. Tämä kirja vaati minulta aikaa ja rauhallista lukutahtia, sillä tätä kirjaa en olisi pystynyt ahmimaan. Joskus lukeminen tuntui jopa hieman työläältä, niin että piti melkein miettiä kannattaako mun lukea tätä nyt vai olisiko joskus myöhemmin otollisempi aika käydä näitä ajatusprosesseja. Tosi hieno kirja kaiken kaikkiaan kyllä, mutta jos aiot lukea tämän, niin mieti milloin sinulla on parhaiten aikaa ja kapasiteettia käsitellä herääviä ajatuksia.

Ei jälkeäkään: 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

 

Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Ei jälkeäkään - 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

8 h 58 min., Into Kustannus 2020

lukija: Jari Nissinen

Lainasin Tiina Saaren ja Maiju Majamaan kokoaman Ei jälkeäkään -teoksen alunperin ihan perinteisenä kirjana, mutta lopulta kuuntelin teoksen kuitenkin äänikirjana. Teos pitää sisällään 11 suomalaisen kadonneen tarinat. Heistä osa on edelleen kateissa ja omaiset vailla vastauksia.

Tähän teokseen mukaan otetuista katoamistapauksista valtaosa oli minulle mediasta jo entuudestaan tuttuja. Raisa Räisäsen tapaus lienee näistä tunnetuimpia, samoin Anni Törnin kohtalo. Kirjailijat ovat tehneet mielestäni hyvin perusteellista työtä, sillä paitsi että he ovat ottaneet selvää tutkimuksien etenemisestä, he ovat keskustelleet myös kadonneiden omaisten ja muiden läheisten kanssa. Juuri tuo omaisten/läheisten näkökulma on tässä teoksessa olennainen. Millaista on, kun oma läheinen katoaa? Mitä joutuu käymään läpi, kun ihmistä ei löydy välttämättä vuosikymmenienkään kuluessa? Miten tehdä surutyötä, jos pieni toivonkipinä vielä elää? Miten tehdä surutyötä, vaikka aavistaisi ettei läheinen enää tule takaisin, kun ei tiedä mitä tälle tapahtui?

Läheisten näkökulma antaa mediasta tuttuihin tapauksiin uudenlaisia piirteitä ja on paikoitellen hyvin koskettavakin, vaikka äänikirjaversiossa tunne jääkin etäämmälle. Tuntuu rankalta ajatella, että osassa tapauksista kysymykset jäävät ehkä ikuisesti vaille vastausta, vaikka läheisen maalliset jäännökset olisikin löydetty. Läheisten tunnetta ja ajatuksia ei voi mitenkään edes kuvitella, kun ei ole itse joutunut kokemaan samaa, mutta on arvokasta, että tässä kirjassa Saari ja Majamaa antavat heille mahdollisuuden kertoa.

Lukupiirikirja: Kotiinpaluu

 Jan Karon: Kotiinpaluu

531 s., Aikamedia 2010

alkup. Home to Holly Springs, 2007

suom. Sami Siltala

Lokakuun alussa lukupiirimme kokoontui keskustelemaan Jan Karonin teoksesta Kotiinpaluu. Se on itsenäinen jatko-osa Karonin suosittuun Pappila keskellä elämää -sarjaan, jota en ollut aiemmin lukenut. Kirjailija oli uusi tuttavuus myös lukupiiriläisille ja monelle tuli yllätyksenä, että Jan Karon on itse asiassa nainen. Kieltämättä olin itsekin luonut mielikuvan siitä, että kyseessä on mieskirjailija. Kirjasta oli pääosin pidetty, vaikka teosta luonnehdittiinkin ennalta-arvattavaksi ja ikään kuin aikuisten saduksi, jossa kaikki käy epäuskottavan hyvin joka käänteessä. Allekirjoitan huomiot, mutta minä myös pidin tästä kirjasta.

Pastori Tim Kavanagh saa mystisen kirjeen, jossa on vain kaksi sanaa, jotka kehottavat häntä palaamaan kotikaupunkiinsa Holly Springsiin. Tim päättää lähteä matkaan, vaikka kirje onkin hämmästyttävä ja edellisestä käynnistä on jo likemmäs 40 vuotta, sillä moni lapsuudesta asti Timin mieltä askarruttanut kysymys odottaa edelleen ratkaisua: mitä tapahtui Peggylle, mikä on totuus Houckin tapauksessa, minne elämä kuljetti monet lapsuuden toverit ja millainen mies oikeastaan oli Timin isä Matthew.

Karonin kirjat on monessa kirjastossa luokiteltu uskonnolliseksi kirjallisuudeksi ja tietynlainen uskonnollinen ulottuvuus on tässä teoksessa kyllä koko ajan läsnä. Se kuitenkin kietoutuu niin hienosti osaksi tarinaa, että vaikka lukijalla ei samanlaista henkilökohtaista vakaumusta olisikaan, niin ei uskonnollisuus nouse mitenkään liiaksi esiin. Genre alkaakin näkyä teoksessa selvemmin vasta loppupuolella, jolloin esiin nousee enemmän viittauksia rukoiluun ja jumalalliseen johdatukseen.

Vaikka Pappila keskellä elämää -sarja ei olekaan minulle tuttu, niin on pastori Timin matkaan silti helppo hypätä. Hän tulee lukijalle muistojensa kautta nopeasti tutuksi, mutta muita hahmoja sen sijaan vilistää tarinassa niin paljon, että hitaasti ja harvakseltaan lukiessa piti välillä jopa selailla taaksepäin, että kukas tuo ja tämä tyyppi taas olikaan. Sivuhenkilöihin oli, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, vaikeampi saada otetta.

Teoksen aikasiirtymät Timin nykyisyydestä lapsuusvuosiin olivat välillä kömpelöitä ja jotenkin vaikeasti seurattavia tai tunnistettavia, mikä jonkin verran hankaloitti lukemista etenkin teoksen alkupuolella. Myös Holly Springs oli miljöönä samalla kertaa hyvin miellyttävä, mutta kuitenkin jollakin tapaa etäinen, täynnä aukkoja. Teoksesta kuitenkin välittyy hyvin kotiinpaluun tunnelma esiin tulvivine muistoineen, mutta jostain syytä vahvatkaan tunnetilat eivät oikein tulleet minua lukijana lähelle. Kuohut tuntuivat jäävän päälleliimatuiksi. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kiva, juuri sellainen aikuisten satu, jollaiseksi eräs piiriläinen tätä kirjaa luonnehti. Voisin harkita lukevani myös muut Pappila-kirjat.