Veren vimma

Leena Lehtolainen: Veren vimma

10 cd-levyä, 11 h 27 min

BTJ/Tammi 2014

alkuteos julkaistu 2003

lukija: Krista Putkonen-Örn 

Ja taas ollaan Leena Lehtolaisen ja Maria Kallion matkassa, kuinkas muuten! Tällä kertaa vuoronsa sai Veren vimma, jossa setvitään paitsi toimittajan murhaa myös melko runsaasti Marian kotioloja ja avioliittoa, sillä uudet asumisjärjestelyt ja pikkulapsiperheen arjen sovittaminen murhatutkimusten selvittämiseen ei ole aina kovinkaan helppoa. Veren vimma on kahdeksas Maria Kalliosta kertova dekkari.

Marialla riittää siis kiirettä niin töissä kuin kotonakin. Perhe on muuttanut omakotitalosta kerrostalokolmioon eikä paikka miellytä sen enempää Mariaa kuin Anttiakaan. Asumisratkaisu hiertää arkea eikä asioita helpota se, että usein Antti on se, joka joutuu joustamaan, kun Marian työ rikospoliisissa ei katso juuri aikaa eikä paikkaa. Lapset Iida ja Taneli ovat kumpikin alle kouluikäisiä, ja Maria kokeekin välillä ettei riitä kaikkiin rooleihinsa: äidin-, vaimon- ja poliisinrooleihin.

Joustamista Antilta todellakin vaaditaan, kun Maria työtovereineen saa tutkittavakseen toimittaja Annukka Hackmanin murhan. Hackman on löydetty ammuttuna Humaljärveltä eikä syyllinen ota löytyäkseen. Motiiveja tuntuisi olevan monillakin, eikä Marian jaoksen sisäisistä kiistoista johtuen työ etene kuten hän toivoisi. Keskiöön nousee kuitenkin rallikuski Sasha Smedsin perhe, sillä Hackman valmisteli juuri elämäkertaa Sashasta eikä hän tunnetusti kaihtanut keinoja materiaalia kerätessään.

Mielestäni tämä teos ei vimmaisasta nimestään huolimatta ollut niin jännittävä ja kiinnostava kuin useimmat muut Lehtolaisen dekkarit. Marian elämästä on tässä teoksessa tullut jotenkin tasaisempaa, ja Mariasta itsestään tuntuu suurin kipinä haihtuneen pois, kun lapsiperhearki ja työ vievät voimia. Myöskään Marian nyt tutkima tapaus ei ollut mielestäni ihan niin koukuttavasti rakennettu kuin jotkin muut, mutta lopussa kyllä lukija saa ajattelemisen aihetta mm. siitä, miten voimakas voi suojeluvietti ja rakkaus olla. Tämän kirjan loppuratkaisussa olin muuten kovasti iloinen siitä, että tällä kertaa Maria ei hurjapäisyyttään joutunut mihinkään suureen vaaraan - äitiys on siis selkeästi tuonut hänelle malttia!

♠♠♠

Rauhan kyyhky

Annikki Vesivalo: Rauhan kyyhky - Nuoren lotan päiväkirja 1939-1942

toim. Paula Sainio

163 s., Kirjokansi 2016

 

Minua on jo pidemmän aikaa kiinnostanut Lotta Svärdin toiminta ja erityisesti lottien kokemukset niin sota- kuin kotirintamillakin. Annikki Vesivalo syntyi vuonna 1921 ja oli 18-vuotias, kun sota syttyi. Annikki piti päiväkirjaa, jonka ympärille Rauhan kyyhky on koottu. Mukana teoksessa on alkuperäisiä päiväkirjamerkintöjä, myöhempiä muisteluja ja kommentteja tapahtumista sekä kirjoituskurssilla kirjoitettuja, sota-ajan tapahtumista kertovia tarinoita.

 

Esipuheessa Vesivalon tytär Paula Sainio toteaa, että joitakin päiväkirjamerkintöjä on hieman muokattu ja muiden henkilöiden nimet muutettu, mikä sai minut hieman epäilemään sitä miten alkuperäisten merkintöjen aitous on onnistuttu säilyttämään. Lukiessani huomasin, että Annikki Vesivalon päiväkirjasta huokuu aitous ja sodankin keskellä nuoruuden into ja elämisen ilo. Hieman kyllä silti oudoksun ratkaisua, että etunimillä mainittujen tuttujen nimet on muutettu, sillä ei mielestäni mistään mitään arkaluontoista paljastunut, muun muokkaamisen kyllä ymmärrän.

 

Lottana Annikki koki monenlaisia vaiheita, mutta suurimpia sodan kauhuja hän ei joutunut kohtaamaan, sillä hän työskenteli toimistotehtävissä. Sotavuodet olivat kuitenkin suuri henkilökohtainen mullistus hänelle, sitä ei käy kiistäminen. Talvisodan aikaan Annikkikin joutui lottana olostaan huolimatta lähtemään evakkoon nuorempien sisarustensa kanssa, jatkosodan aikana hän puolestaan matkasi syvälle Itä-Karjalaan. Hänen tiensä lottana päättyi hänen omasta tahdostaan vuonna 1942, sillä hänen mielitiettynsä sai vuodeksi vapautuksen sotapalveluksesta samana vuonna. Nuoret pääsivät suunnittelemaan omaa elämäänsä, ja tulevaisuudenuskohan eli vahvana sodasta huolimatta.

 

On hienoa, että Vesivalo tyttärineen päätti ryhtyä kirjaprojektiin ja tuoda kaiken kansan luettavaksi yhden palan sotahistoriaamme. Mielestäni tämä teos on hieno kokonaisuus ja saa taas kerran muistamaan, että itsenäisyytemme eteen on tehty paljon töitä - mutta samalla kuitenki eletty omaakin elämää, kukin mahdollisuuksiensa mukaan.

Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat

Jujja Wieslander (teksti) & Sven Nordqvist (kuvitus): Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat

49 s., Kustannus-Mäkelä 2016

alkup. Mamma Mu firar Kråkan, 2015

suom. Terhi Leskinen

 

Lastenkirjoista jo entuudestaan tutut Mimmi ja Varis seikkailevat nyt myös sarjakuvassa. Itse pidän erityisesti niistä kertovista kuvakirjoista, joten halusin tutustua myös sarjakuvaan. Nyt kävi kuitenkin niin, että minua tämä sarjakuviin hyppääminen ei erityisesti vakuuttanut, vaikka niin tarinat kuin kuvituskin on tyyliltään taattua ja tuttua Mimmi Lehmä & Varis -laatua.

 

Päällimmäisenä asiana minua jäi heti alkuun häiritsemään albumin nimi, joka ei mielestäni kuvaa sisältöä millään tavalla. Nimi on mielestäni harhaanjohtava, sillä ainoastaan yhdessä sarjakuvassa puhutaan Variksen syntymäpäivästä - jota ei sitten varsinaisesti juhlimalla juhlita - ja useimmissa muissa sarjakuvissa jutellaan ihan arkipäiväisistä asioista ja seurataan Mimmin ja Variksen kommelluksia. Koska olin teoksen nimestä johtuen odottanut erilaista sisältöä, jäi lukukokemus hieman pettymykseksi.

 

Hienoa on kuitenkin nähdä, että sekä Sven Nordqvistin ilmeikäs kuvitus että Jujja Wieslanderin hauskat tarinat taipuvat sarjakuviksi ihan hyvin. Jotenkin olen viime aikoina ollut erityisen taipuvainen pitämään erityisesti sarjan kuvituksesta, sillä Mimmin ja Variksen hahmot ovat niin mukavan veikeitä. Tekstillinen kerrontatapa on sarjakuvassa vahvasti dialogiperustainen, mistä johtuen tulee mielestäni tässä Mimmin ja Variksen värikkäät sananvaihdot hyvin esiin. Kuitenkin tekstikerronta tuntuu olevan jotenkin hieman liian tökkivästi etenevää ja tarinatkin tuntuvat etenevän välillä hyvin äkkiä tilanteesta toiseen, mistä syystä kuvituksen rooli nousee tässä teoksessa mielestäni hieman tavallista isommaksi. Toivon, että tulevissa sarjakuvissa on hieman panostettu hiotumpaan tekstiesitykseen, jotta tasapaino olisi parempi.

Jos olisit tässä

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

450 s., Gummerus 2016

alkup. After You, 2015

suom. Heli Naski

 

Luin viime kesänä Jojo Moyesin jättisuosion saavuttaneen teoksen Kerro minulle jotain hyvää, ja yllätyin kovasti siitä miten monipuolinen teos oli ja miten "omalta" kirjalta se tuntuikaan. Siitä syystä oli selvää, että halusin lukea myös kyseisen kirjan jatko-osan Jos olisit tässä. Saavutin jälleen kerran todellisen lukuflown ja viihdyin edelleen Louisan kanssa hyvin, mikä osoittaa, että Jojo Moyesin suosio ei ole tullut tyhjästä.

 

On kulunut jo reilu vuosi siitä, kun Louisa Clarkin ja Will Traynorin tiet erkanivat lopullisesti. Vaikka Louisa oli luvannut Willille toteuttaa unelmansa ja seurata omaa tietään, ei hän ole onnistunut kovin hyvin. Louisa tuntuu osittain palanneen lähtöpisteeseen, sillä hän on taas päätynyt epämielekkääseen työhön ja elämään tuo työn lisäksi sisältöä lähinnä viinin juonti iltaisin. Tälläkin kertaa kuvaan kuitenkin astuu käänteentekevä yllätys, jonka Will vielä kerran hänelle järjestää. Tuosta alkaa Louisan ryhtiliike, joka saa hänet ajattelemaan taas muutakin kuin omaa kurjuuttaan. Hän oppii kiintymään ihmisiin uudelleen, löytämään omat todelliset unelmansa, päästämään irti menneestä ja uskaltamaan tehdä niin kuin sisimmässään haluaa.

 

Jos olisit tässä osoittautui yhtä monipuoliseksi kirjaksi kuin edeltäjänsäkin: tässä oli huumoria, haikeutta, rohkeutta, pelkoa, hätää, ystävyyttä ja ihastumista juuri sopivassa suhteessa. Erityisen hauskaa oli huomata, että vaikka Louisa onkin kokenut suuria, hänen "uusi" elämänasenteensa ja ironisen hauska huumorintajunsa ovat edelleen tallella, vaikka etenkin ensimmäisen ilmentyminen vaatii hieman aikaa. Louisan ohella pidin paljon myös Samin hahmosta, ja miehessä onkin tietyllä tavalla paljon samaa kuin Willissäkin, sillä molemmat ovat fiksuja ja tunneälyltään tarkkoja miehiä, joissa on kuitenkin myös särmää. Tässäkin teoksessa henkilöhahmot tuntuvat helposti lähestyttäviltä ja erityisesti Loun perhe aiheutti naurunhyminää.

 

Mielestäni on mukavaa, että Moyes ei päättänyt Louisan tarinaa siihen mihin tämän ja Willin yhteinen tie päättyi, sillä oli mielenkiintoista nähdä miten Lou jatkaa elämäänsä eteenpäin ja millaisia uusia vaiheita hän kohtaa ja miten Will onnistui häntä muuttamaan. Jotenkin Louisan tarina osoittaa, että jokaisella on oikeus ottaa oma aikansa surra menetystään niin kauan kuin itsestä siltä tuntuu, sillä yleensä jossain vaiheessa elämään astuu kuitenkin jotain sellaista, joka tuo surun tilalle iloakin. Louisa osoittaa, että suuresta menetyksestä huolimattakin elämä voi jatkua. Se on lohdullista se.

 

♠♠♠♠♠

Viiniä keittiössä

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä

4 cd-levyä, 3 h 55 min

Gummerus 2008

alku. Je l'amais, 2002

suom. Titia Shuurman

lukija: Susanna Haavisto

Työmatkoilla on tullut jälleen kuunneltua äänikirjaa. Anna Gavalda on kirjailija, jonka kirjoihin olen aina joskus törmännyt ja ne ovat hieman kiinnostaneetkin, mutta en ole tullut lainanneeksi ja lukeneeksi niitä. Olikin ihan mielenkiintoista nyt äänikirjan muodossa viimein tutustua Gavaldan teokseen, vaikka ei Viiniä keittiössä tainnut olla ihan minun kirjani. Voisin kuitenkin joskus kuvitella lukevani jotain muuta Gavaldalta, sillä jokin hänen tavassaan kertoa tarinaa oli melko mukavan oloista.

Teoksen keskiössä on kahden pienen tytön äiti Chloé, jonka mies on löytänyt toisen naisen ja ilmoittanut jättävänsä perheensä. Asiasta mitään aavistamaton Chloé on järkyttynyt uutisesta eikä voi olla ajattelematta miestään ja sitä mitä heillä oli ja sitä mitä hän nyt menettää. Chloé tuntuu välillä ikään kuin kiduttavan itseään kuvittelemalla millaista hänen miehensä elämä on sen toisen naisen kanssa ja mitä he ovat jo yhdessä tehneet ja tulevat tekemään. Teoksen keskiössä on myös Chloén appiukko Pierre, joka on aina ollut etäinen ja hieman jylhä hahmo. Pierre haluaa viedä miniänsä ja lapsenlapsensa mökille hieman keräämään voimia, ja tuolla matkalla Pierre kertoo miniälleen tarinan salasuhteestaan toiseen naiseen.

Viiniä keittiössä on melko vähäeleinen tarina suurista kuohuvista tunteista ja tunnustuksista huolimatta. Koin tunnelman jopa hieman pysähtyneeksi ja mieleeni tuli hiljainen sunnuntai. Teoksessa on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi asetelma kuin minun tyypillisessä hiljaisessa sunnuntaissani, sillä tämä tarina antaa kaksi näkökulmaa aiheeseen, joka voi olla hyvin kipeä molemmista näkökulmista ajatellen. Nuo näkökulmat ovat tietysti petetyn puolison ja pettäjän, vaikkakin eri tapauksien kohdalla. 

Viiniä keittiössä oli ihan kelpo kirja, vaikka jotenkin en kokenutkaan sitä oikein omakseni. Nyt kuuntelun jälkeen, kun mietin teoksen kantavia teemoja, kuten rakkautta, rohkeutta, pelkuruutta ja valintojen tekemistä, mieleeni pursuaa monia ajatuksia tästä teoksesta. Päällimmäisenä kai voisi kiteyttää, että Viiniä keittiössä osoittaa, että aina päätöksien tekeminen ei ole helppoa ja voi vaatia suurta rohkeutta, vaikka sydän veisi jo omaan suuntaansa. Ja ettei ole välttämättä yhtään sen helpompaa olla jättäjä kuin jätettykään.

♠♠♠

Tappava säde

Leena Lehtolainen: Tappava säde

10 cd-levyä, 9 h 47 min

Tammen äänikirja 2003

lukija: Erja Manto

Jälleen kerran on vuorossa yhden työmatkojani täyttäneen äänikirjan esittely. Tällä kertaa lainasin Leena Lehtolaisen Tappavan säteen, jonka takakannen vähän puolihuolimattomasti lukaisin ja kuvittelin kyseessä olevan yksi Maria Kallio -dekkareista. Näin ei kuitenkaan ollut ja Kallio esiintyy teoksessa vain sivuosassa, mutta mielestäni tämä oli kyllä virkistävä kuuntelukokemus ja viihdyin tämän teoksen parissa ihan yhtä hyvin kuin Maria Kallio -äänikirjojenkin.

Tappavan säteen päähenkilö on 35-vuotias sosiaalityöntekijä Säde Vasara. Hän työskentelee turvakodissa, johon hakeutuu perheväkivaltaa kokeneita naisia. Säde on varsin omistautunut työlleen, mutta myös silmäpuoli Sulo-kissa ja kuoroharjoitukset rytmittävät hänen arkeaan. Säde on aina ollut hiljainen, taustalla pysyttelevä ja muita tukeva persoona, mutta nyt kaikki muuttuu. Hänen silmänsä avautuvat, kun yksi turvakodin asiakkaista menehtyy perheväkivallan seurauksena, ja se saa hänet kyseenalaistamaan työpaikkansa toimintatavat ja aloittamaan oman kapinansa, joka ei paljon rajoja tunne. Säde nimittäin kokee, että hänellä ei ole mitään menetettävää, joten yhtä hyvin hän voi yrittää jopa kyseenalaisin keinoin auttaa asiakkaitaan.

Mielestäni Säde Vasara on mielenkiintoinen henkilöhahmo, sillä hän muuttuu teoksen edetessä paljon. Alussa Säde on tasainen ja muiden sanelemiin sääntöihin mukautuva, mutta sitten hänestä kehkeytyy todella lujatahtoinen ja rohkea oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleva nainen, joka ei tunnu pelkäävän mitään. Jossain vaiheessa hieman aavistelinkin mistä hänen pelottomuutensa saattaisi johtua ja osuin kuin osuinkin oikeaan. Säde on kuitenkin yllätyksellinen hahmo, enkä oikein osaa sanoa pidänkö hänestä vai en. Säde onkin melko kahtiajakoinen tyyppi, sillä toisaalta hän on kipunoivan rohkea ja toisaalta taas surkuteltavan arka. Ainakin minun oli vaikea muodostaa hänestä tarkkaa mielipidettä, mikä on taas yhteistä Säteen ja Maria Kallion hahmoille.

Tappava säde osoittautui yhtä hyvin otteessaan pitäväksi teokseksi kuin Maria Kalliosta kertovat dekkarit. Oli virkistävää vaihteeksi kuunnella jokin sellainen dekkari, jossa tapahtumia tarkastellaan jostain muusta kuin poliisin näkökulmasta, ja mielestäni tästä teoksesta välittyikin hyvin sellainen eräänlainen voimattomuus, jota virkavaltaan kuulumaton saattaa kokea vaikeissa paikoissa. Teoksen aihe olikin mielestäni jotenkin raskaampi kuin aikaisemmin lukemani/kuuntelemani Lehtolaisen kirjat ja vaikutelmaa tuntui tehostavan entisestään se, että tällä kertaa poliisi oli sivuroolissa. Kyllä tämä taattua Lehtolaista on, joten tutustukaa ihmeessä!

♠♠♠♠

Pikku hiiri saa vieraan

Riikka Jäntti: Pikku hiiri saa vieraan

40 s., Tammi 2016

 

Hiiru-hiiri on täällä taas! Ilahduin kovin, kun käsiini osui Riikka Jäntin uusi kuvakirja Pikku hiiri saa vieraan, sillä ensimmäinen Hiirusta kertova kirja Pikku hiiri, tuuliviiri oli mielestäni todella mainio.

 

Siinä missä Hiirulla ensimmäisessä kirjassa oli uhmaikä, nyt hänellä on meneillään "minä itse" -vaihe. Se näkyy kaikessa mitä Hiiru tekee valmistautuessaan päivään, jolloin hänen ystävänsä Lyly tulee kylään. Innokkaasti Hiiru auttaa äitiä laittamaan ruokaa ja siivoamaan, vaikka saakin yleensä aikaan hieman sotkuakin. Äiti kuitenkin antaa Hiirun touhuta ja kyllä se Hiiru edelleen osaa olla uhmakaskin, jos ei heti pääse tekemään kaikkea itse. Lylynkin kanssa meinaa tulla riitaa lelusta, mutta lopulta Hiiru osaa myös jakaa omansa toisen kanssa.

 

Oikeastaan voisin melkeinpä kopioida tähän suoraan suurimman osan niistä ajatuksista, joita heräsi Pikku hiiri, tuuliviiri -kirjasta, sillä ne sopisivat hyvin myös tähän. Ensinnäkin Pikku hiiri saa vieraan on varmasti monessa lapsiperheessä hyvin samaistuttava teos. Mielestäni se kuvaa lempeällä tavalla tohottavaa Hiirua eli lasta, jonka tohotus voi joskus laittaa hieman kärsivällisyydenkin koetukselle. Toisekseen kuvitus jatkaa samaa tuttua kodikasta linjaansa, joka kyllä minun silmääni miellyttää kovasti. Kuvituksessa on tunnelmaltaan jotain samaa kuin monissa Tammen kultaisissa kirjoissa, enkä minä ainakaan ole kovin usein törmännyt vastaavaan uudemmissa teoksissa.

 

Viimeksi kritisoin Jänttiä hieman siitä, että teoksesta ei löytynyt riittävästi juonellisuutta tekstin muodossa ja sen etenemistapa oli melko yksioikoinen ja riisuttu. Tässä toisessa Hiiru-kirjassaan Jäntti on kuitenkin nähdäkseni petrannut asiaa, sillä nyt teksti mielestäni kulkee tasaisemmin eikä niin "tökkivästi" kuin aiemmin, vaikka Jäntti edelleen pitää tekstin määrän maltillisena. Tämä on siis mielestäni tasaisempi kokonaisuus kuin edellinen osa, ja toivon kyllä Hiirun seikkailuille jatkoa.

Professori

Charlotte Brontë: Professori

331 s., Tammi 2009

alkup. Professor 1857

suom. Inkeri Koskinen

 

Charlotte Brontën teos Professori on ollut lukulistallani jo hyvän tovin. Ajattelin lukea sen jo huhtikuun lopussa, kun Brontën syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta, mutta aikatauluni petti oikein kunnolla. Professori on Brontën ensimmäinen romaani, joka tosin julkaistiin vasta pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Professori on miesnäkökulmasta kirjoitettu teos. Sen päähenkilö on William Crimsworth -niminen nuori mies, joka on vastikään valmistunut yliopistosta. Koettuaan kylmäkiskoista kohtelua niin veljensä kuin muidenkin sukulaisten taholta, hän päättää lähteä Brysseliin koetellakseen siipiään opettajana eli professorina. Liikemiestä hänestä ei ainakaan tulisi, sen hän huomasi lyhyenä aikana veljensä leivissä. Nuori Crimsworth ei kuitenkaan uppoudu pelkästään työntekoon, vaan hänen elämäänsä astuu myös rakkaus.

 

Inkeri Koskisen kirjoittamassa esipuheessa todetaan, että teoksesta löytyy teoksen ajalle ominaisia ajatuksia muun muassa ihmisten henkisten ja älyllisten piirteiden heijastumisesta ihmisen ulkomuotoon. Teoksessa onkin runsaasti henkilöiden kuvailuja, joissa ruoditaan tarkasti esimerkiksi otsan muodosta heijastuvaa henkistä tasoa. Teos on muutenkin mielestäni yllättävänkin ulkonäkökeskeinen ja toisinaan koin huomiot etenkin eri kansalaisuuksien vahvoista piirteistä jopa ilkeiksi. Usein kuvailuilla ei mielestäni edes ollut mitään merkitystä pääasialliseen juoneen, etenkään Brontën kuvatessa sivuhenkilöitä melko tarkasti.

 

Elän siinä käsityksessä, että Professori on Brontën vähiten suosittu teos ja siinä vieroksutaan erityisesti miesnäkökulman käyttöä. Kieltämättä Kotiopettajattaren romaani on mielestäni jotenkin sujuvamman oloinen, mutta kyllä Professorikin ihan kiinnostava ja sujuva romaani on. Kerronta on mielestäni tasaista, joskin turhat kuvailut välillä vähän väsyttävät ja jotkin juonelliset käänteet tuntuvat hieman äkkinäisiltä. Kokonaisuutena Professori on kuitenkin lukemisen arvoinen teos ja mielestäni Brontë onnistuu ihan riittävän hyvin miesnäkökulman käytössä.

 

♠♠♠½

Huhtikuun luetut

Kun mietin miten aloittaisin tämän kuukauden luettujen yhteenvetojen kirjaamisen, huomasin taas ajattelevani "kylläpäs kuukausi meni nopeasti". Tuntuu, että aika meni peräti ekstravauhdilla, sillä nykyään arkeani rytmittää työssäkäynti. Työ alkoi jo maaliskuun lopussa, mutta huhtikuu oli nyt ensimmäinen kokonainen työkuukausi. Täytyy sanoa, että olen ollut ihan yllättynyt siitä miten nopeasti pääsin sisälle työyhteisöön ja kiinni työhöni. Olenkin viihtynyt työssäni oikein hyvin ja viikot kuluvat nopeaa vauhtia. Lukuvauhtini on selkeästi hidastunut talvesta, mikä johtuu osittain työssäkäynnistä, mutta oikeastaan yhtä suurelta osin siitä, että olen taas innostunut katselemaan enemmän tv-sarjoja ja liikkumaan ahkerammin. Toisaalta minua hieman harmittaa se, että en oikein saa aikaiseksi lukea, mutta eipä tämä "nousu- ja laskusuhdanteisuus" lukemisessani mitään uutta ole.

Työssäkäynnistäni johtuen olen viime aikoina kuunnellut äänikirjoja ihan mukavaa tahtia, sillä niitä kuunnellessa matkat kuluvat vikkelään. Niiden avulla saan myös kätevästi liennytettyä eräänlaista ahdistustani siitä, että kirjoihin ei tule niin hanakasti tartuttua. :-D Harmikseni olen vain huomannut, että äänikirjavalikoima on kyllä melkoisen suppea ja tarjonta on paljolti dekkareita. Itse kaipaisin eritoten lisää klassikoita äänikirjojen joukkoon. Luettujen joukossa on kuitenkin kolme äänikirjaa, joten kyllä nykyisestäkin tarjonnasta vielä kuunneltavaa löytyy.

Huhtikuussa luin:

Anni Nykänen: Mummo 4

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

Marie Jalowicz Simon: Sitten juoksin pakoon

Estelle Maskame: DIMINY - Tarvitsen

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Huhtikuussa minulla jäi (pahasti) kesken Charlotte Brontën Professori, jota olenkin nyt sitten lukenut melko reippaanlaista tahtia ja siitä olisi toivottavasti tulossa tekstiä vielä tämän viikon aikana. Alunperin ajattelin lukea teoksen 200 sanaa Charlotte Brontësta -haasteeseen, mutta en sitten ehtinytkään. Äänikirjana kuuntelen tällä hetkellä Leena Lehtolaisen Tappavaa sädettä, jossa Maria Kallio on ainoastaan sivuhenkilönä. Toiveissa olisi nyt toukokuussa onnistua välttelemään lainaushoukutuksia ja lukea niitä kirjoja, jotka jo olen ehtinyt kotiini haalia. Vähän kyllä epäilen, että ainakin alkukuuksi luvatut ihanan lämpimät päivät houkuttelevat minua ulkoilemaan, etenkin kun liityin työpaikkani pyöräilyjoukkueeseen. Siinä on ideana, että jokainen jäseneksi ilmoittautunut polkee omalla ajallaan niin paljon tai vähän kuin tykkää. Tarkoitus olisi tietysti saada joukkueelle mahdollisimman kovat kilometrit. Olen jo kolmessa päivässä huomannut, että kilometrien kartuttaminen on aika koukuttavaa. :D Kunpa tämä minua jo viikkokausia vaivannut yskä jo lopultakin hellittäisi kokonaan, niin pääsisin nauttimaan keväästä kunnolla. :)

Hauskaa ja aurinkoista lukukuuta kaikille!