Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi

alkup. The Moving Finger 1942

suom. Eva Siikarla 1972

WSOY:n äänikirja 2010

kesto 7 h 46 min, 7 cd-levyä

lukija Lars Svedberg

Viimeisimpänä äänikirjakuuntelunani automatkoilla oli Agatha Christien Syyttävä sormi. Pidän Christien romaaneista kovasti, ja etenkin Hercule Poirot on mieleeni, mutta uusien filmatisointien myötä myös neiti Marple on alkanut miellyttää aiempaa enemmän. Syyttävä sormi on myös neiti Marplen tähdittämä teos, mutta voi hyvänen aika millaista tervassa tarpomista tämän kuunteleminen oli. Ihan kuin automatka ei olisi edistynyt ollenkaan ja kyllästyminen piinasi jatkuvasti. Eikä minulle tullut mieleenkään kuunnella tätä muualla kuin autossa!

Lymstockin kylässä alkaa levitä nimettömiä kirjeitä, jotka sisältävät kaikenlaisia syytöksiä ja pilkkaa vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Useimmat suhtautuvat kirjeisiin kepeästi ja vähätellet eivätkä ne jää vaivaamaan mieltä, mutta sitten ilmenee ensimmäinen itsemurhatapaus ja seuraavaksi tapahtuukin jo murha. Kylään hiljattain muuttaneet sisarukset Jerry ja Joanna saavat myös osansa herjoista, ja Jerry onkin tarmokkaasti mukana selvittämässä kirjeiden alkuperää. Poliisi vain on valitettavan ymmällään, vaikka jonkinlainen vainu jo onkin. Sitten eräs rouva ilmoittaa kutsuvansa kylään asiantuntijan, joka on tietysti neiti Marple.

Tämä teos on olevinaan neiti Marple -dekkari, mutta minun mielestäni tätä ei oikein voi sellaisena pitää. Ensiksikin Marple astuu kuvaan vasta kuudennen levyn alussa, kun äänikirjassa on seitsemän levyä. Ja toisekseen Marplen rooli tuntuu olevan jonkinlainen sivurooli, eikä hänellä tunnu olevan kovin paljon sanottavaa tai tehtävää sinä lyhyenä aikana, kun hän teoksessa esiintyy. Olin pettynyt, sillä odotin Marplen olevan yksi päähenkilöistä, kun nyt päähenkilö on selkeästi lento-onnettomuudessa loukkaantunut ja kylään toipumaan toimitettu Jerry Burton.

Juoni oli sinänsä ihan mielenkiintoinen verkko, joka christiemäiseen tapaan purkaantuu hyvin yllättävästi ja ainakin minut loi ällikällä. Jotenkin tarina ei kuitenkaan oikein nappaa mukaansa, ja uskon sen johtuvan pitkälti siitä, että kuvassa ei ole mukana selkeää johtohahmoa. Jerry Burtonia ainakaan minä en kykene näkemään minkäänlaisena johtohahmona, en ainakaan samalla tavalla kuin Poirotia tai Marplea. Ja tämä äänikirjatoteutus, ugh! En voinut kuvitella näin epämukaansatempaavaa, latteaa ja tylsää äänikirjaa olevan olemassakaan. Tätä ei vain olisi millään halunnut kuunnella, mutta en nyt oikein viitsinyt jättää tätä keskenkään, kun uskoin ja luotin tarinan voittavan mielenkiintoni lopulta. Luenta ei vain ollut sellaista, että sitä olisi jaksanut keskittyneesti kuunnella. Mitä se ei oikeastaan tehnyt. Tulipahan kuunneltua.

♠♠♠

Myös Jokke ja Kirsi ovat kirjoittaneet tästä kirjasta luettuaan sen tekstiversion.

Naisen autoiluopas

Emma Kimiläinen: Naisen autoiluopas

143 s., Auditorium 2015

 

Muovitin töissä kirjoja, kun käsiini osui Emma Kimiläisen kirjoittama teos Naisen autoiluopas. Takakansi luonnehtii teosta sanoin "huumorilla höystetty kirja kaikille naisille autoilun ja auton omistamisen saloista". En kokenut itse mitään erityistä autoiluopasta kaipaavani, olenhan jo reilut viisi vuotta sangen mallikelpoisesti huristellut autolla. Kiinnostuksen herätti tuo maininta auton omistamisesta, sillä vaikka minulla on periaatteessa ollut koko ajan oma auto, ei se ole ollut nimissäni. Tammikuussa kävin ostamassa ihan ikioman auton, joten aihe tuntui itselleni läheiseltä.

 

Täytyy sanoa, että tämä kirja on kyllä todellinen perehdytyspaketti autoilun keltanokille, sillä tässä kerrotaan kaikki peilien säätämisestä oikeaoppiseen ajoasentoon saakka. Välillä melkein turhautti, kun Kimiläinen lähes ratakiskosta väänsi miten jokin asia tehdään tai se pitäisi tehdä. Kimiläinen kyllä viittaa moneen kertaan Suomen surkein kuski -sarjan osallistujien töppäilyihin, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että valtaosa kyllä kuitenkin tietää perusteet autolla ajoon, vaikka käytäntö ei kovin hyvin sujuisikaan. Välillä tuntui myös siltä, että naisesta tehtiin tässä joku täysääliö, joka ei tajua autoista mitään. Kimiläinen toki kertoo teoksen olevan siltä osin humoristinen, mutta itseäni ei vain jaksanut huvittaa edes joka toinen kerta. En väitä olevani itse autoekspertti enkä todellakaan väitä olleeni alusta lähtien maan mainioin kuski (terveisin nimim. inssi läpi tokalla yrittämällä) enkä ole sitä vieläkään, mutta ei minua ainakaan mikään peilien säädön opastus yhtään paremmaksi tai varmemmaksi autoilijaksi olisi opettanut.

 

Osio, jossa Kimiläinen kuvaa auton omistamista, on sen sijaan kiinnostavampi ja asiallisempi. Siinä on hyviä käytännön neuvoja ja oppeja siitä, miten esimerkiksi auton rekisteröinti hoidetaan. Vaikka pakko kyllä huomauttaa, että autoa ei tarvitse vakuuttaa ennen sitä, vaan vakuutuksen voi hankkia myös rekisteröinnin yhteydessä, kuten itse tein. Jotkut opit auton huollosta olivat ihan tuttua kauraa, mutta täytyy myöntää, että en tiennyt mistä saan nopsasti selville minkäsorttiset rengaspaineet olisivat sopivat. En vain ikinä muista sitä! Noh, vastaus löytyy kuulemma bensatankin luukun takaa. Viimeksi marssin huoltsikalle ja pyysin apua paineiden tarkistukseen, ja taidan tiedosta huolimatta tehdä niin jatkossakin: helppoa ja vaivatonta, eiks je? Tässä omistus-osiossa häiritsi oikeastaan vain se, minkä arvoisia autoja Kimiläinen kuvittelee ihmisillä olevan varaa ostaa ihan noin vain - teos on selkeästi suunnattu juuri kortin saaneille ja suuri osa saa kortin 18-vuotiaana, mutta silti auton oletetaan olevan huippuhyvä viime vuosien malli heti kerrasta. Kellä 18-vuotiaalla on siihen varaa? Ensimmäinen autoni on vuosimallia 1995 Bemari ja hyvin sillä ajelin liki viisi vuotta ilman suurempaa ongelmaa. Itse olen sitä mieltä, että vanha auto opettaa tai oikeastaan pakottaa oppimaan.

 

Kuten huomaatte, aihe herättää minussa suuria ajatusvirtoja, ja voisin kirjoittaa tästä aiheesta enemmänkin. Jotenkin vain ärsyttää se, miten naiset yleistetään autotunareiksi ja vieläpä naisen toimesta! :D Ja välillä mielestäni hieman turhaa hurskastellaan siitä, miten jokin asia pitäisi tehdä ja miten Kimiläinen itse aina noudattaa jotakin tapaa. Mutta joo, ehkä kaikki ei todella tiedä, että öljyä pitää lisätä. Tai että renkaissa pitää olla ilmaa...

 

Kaiken kaikkiaan kaikista protestilausumistani huolimatta voisin sanoa, että tämä voisi olla ihan hauska lahjaidea jollekin juuri kortin saaneelle nuorelle naiselle, joka ei vielä osaa ottaa aihetta näin henkilökohtaisesti kuin minä. :-D Ja miksei tuo auton omistamisen osio voisi olla hyödyllinen kenelle tahansa auton ostoa harkitsevalle naiselle, sillä usein siihen liittyvät asiat ovat lähes hiljaista tietoa. Itselläni on muuten kaksi taktiikkaa autoihin liittyvissä asioissa: A) joko heittäydyn fiksummaksi kuin olenkaan eli annan kuvan, että minua ei kannata yrittää viilata linssiin, tai B) heittäydyn tyhmemmäksi kuin olenkaan eli pääsen tietyiltä osin näkemään yritetäänkö minua huijata! ;)

Kuka tuntee Maijan

Anu Jaantila: Kuka tuntee Maijan

271 s., Otava 1988

kansi: Eeva Aaltio-Lumivuori

 

Haeskelin kirjastosta hakuammunnalla luettavakseni jonkin nuortenkirjan, sillä Venla T:n se ainoa oikea herätti taas innostuksen lukea jokin nuortenkirja. Olen lukenut kahdesti Anu Jaantilan Sannasta kirjoittamat kirjat Jenkkivuosi, Dear Sanna, Love, Sam ja Sanna ja Sam - forever?, joista olen kyllä pitänyt, mistä uusintalukukierroskin jo kielii. Siispä päätin kokeilla Jaantilan teosta Kuka tuntee Maijan, joka kertoo 25-vuotiaasta ranskaa opiskelevasta Maijasta, joka on jokseenkin ujo ja kokematon.

 

Maijalla on ystäviä, hän pärjää hyvin koulussa ja rahallisestikin menee ihan hyvin, mutta yksi asia häntä kaihertaa erityisesti: kokemattomuus miesten suhteen. Maija on neitsyt, vaikka lyhyitä juttuja hänellä onkin miesten kanssa ollut. Maijan elämä tuntuu pyörivän sen seikan ympärillä, että hän on keskimääräistä kokemattomampi. Niinpä kun miehiä alkaa pörrätä Maijan ympärillä yhtäkkiä oikein joukkioittain, hän päättää päästä ongelmastaan. Ikävä kyllä mies ei olekaan oikein Maijan arvoinen ja Maija joutuukin punnitsemaan mitä hän todella haluaa.

 

Suoraan sanottuna en oikein pitänyt tästä teoksesta. Siinä missä Sannasta kertovat kirjat tempaavat vastustamattomasti mukaansa, Kuka tuntee Maijan on vain ihan mukavan sujuvaa luettavaa. Tästä teoksesta kyllä tunnistaa Jaantilan kyvyn kirjoittaa nuorille rohkeastikin, mutta jotenkin Maija henkilönä oli liian ärsyttävä, jotta hänen parissaan olisi oikeasti voinut viihtyä kunnolla. En voi olla vertaamatta Sannaa ja Maijaa - Maija on jotenkin kauhean lapsellinen verrattuna Sannaan. Sannan matkassa oli mukavampi olla, sillä hänellä oli kypsempi asenne elämään. Maijan kanssa joutuu todistamaan tunnesyöksyjä ja jatkuvaa itkeskelyä, sillä ei melkein ole asiaa, jonka takia Maija ei itkisi. Lisäksi jotenkin kummastutti se, miten suureksi ongelmaksi Maija neitsyytensä kasvatti.

 

Maija jäi itselleni jotenkin vieraaksi hahmoksi, vaikka hänestä taidokkaasti kirjoitettiinkin selkeä henkilökuva. Ehkä juuri päähenkilön vierauden takia en oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään ihmeellistä. Lukukokemus oli sujuva, joskaan ei hauska eikä viihdyttävä eikä surullinen tai edes ajatuksia herättävä. Kyseessä on siis sellainen ihan luettava kirja, joka ei sen kummempaa lukumuistoa jätä.

 

♠♠♠

Swiftin ovella

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

269 s., Tammi 2011

kansi: Markko Taina

 

Löysin pari vuotta sitten alennusmyynnistä tämän Swiftin ovella -teoksen, ja siitä pitäen se on hyllyssäni odottanut lukuvuoroa. Haastoin itseni tammikuussa lukemaan tietyt kuusi teosta omasta hyllystäni ja Swiftin ovella on yksi niistä. Kun sitten nyt sain aikaiseksi tarttua tähän teokseen, olin todella positiivisesti yllättynyt: teos kyllä kiinnosti, mutta en olisi uskonut sen vievän näin hyvin mukanaan!

 

Teoksen keskiössä on tutkija Lennart Beren, joka muuttaa kuolleen tutkijaystävänsä Johannes Kelpsin taloon tämän kuoleman jälkeen. Johannes pyysi ennen kuolemaansa Lennartia kirjoittamaan hänen keskenjäävän teoksensa loppuun, ja Lennart suostui, vaikka häntä hieman epäilyttikin koko ajatus, sillä kirjan aihepiiri oli jokseenkin erikoinen. Johannes nimittäin oli alkanut tutkia aikaa ja väitti kykenevänsä siirtymään aikataskussa 1700-luvun Dubliniin itsensä Jonathan Swiftin ruumiiseen. Yllättäen Lennart huomaa moisen olevan mahdollista, sillä salakammiossa sijaitsevan laitteen avulla hän kykenee siirtymään itsekin 1700-luvun Dubliniin Swiftin palvelijan ruumiiseen.

 

Minua kiinnostaa kirjallisuudessa aikamatkustus, jos se tapahtuu ajassa taaksepäin. Luinkin suurella innolla kaiken 1700-luvun Dubliniin sijoittuvan tekstin, eikä nykypäiväänkään sijoittuvassa tekstissä sinänsä mitään vikaa ollut. Jossain vaiheessa siihen alkoi vain hieman liikaa sekoittua asioita vuosisatojen takaa, ne ikäänkuin toistuivat. Silloin nykyhetkeä kuvaavat tarinankohdat alkoivat muuttua turhan sekaviksi. Samoin kirjan loppuratkaisu oli mielestäni ehkä hieman kliseinen tietyiltä osin, mutta yhtä lailla myös hieman sekava, sillä se kuvasi tulkintani mukaan jotenkin tajunnanvirtaisesti asioita.

 

Takakansiteksti lupaa teoksen vastaavan omalla tulkinnallaan moniin Swiftiä koskeviin kysymyksiin, joihin ei koskaan virallista vastausta saatu. Swift ei varsinaisesti ole koskaan henkilönä minua kiinnostanut, vaikka Gulliverin retket onkin tullut luettua joskus lukioaikoina. Siitä huolimatta Vainosen tulkinnat Swiftin elämästä olivat mielenkiintoista luettavaa, ja hän on mielikuvituksekkaasti kuvannut oman käsityksensä siitä, miten ajassa voi siirtyä taaksepäin, ja millaista Swiftin elämä on mahtanut aikoinaan olla.

 

Perusfiilikseni tästä teoksesta on tosi hyvä, sillä teos oli kyllä mielenkiintoinen, vaikka loppuratkaisu jotenkin latisti sen innostuneen fiiliksen, jolla olin tätä teosta lukenut. Mutta suosittelen tätä kyllä kaikille, joita aikamatkustusteema kiehtoo!

 

♠♠♠♠

Venla T:n se ainoa oikea

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n se ainoa oikea

182 s., Otava 2015

Viime kesänä luin mielenkiinnolla Eppu ja Anna Nuotion nuortenkirjan Venla T:n rakkaudet, joka avasi Venlasta kertovan chick lit -sarjan. Tuolloin hieman moitin sitä, että Venlan elämä tuntui liian ongelmientäyteiseltä, kun olin odottanut chick litille ominaista kevyttä lukuelämystä. Nyt  voin kuitenkin ilolla todeta, että Venla T:n se ainoa oikea osoittautui hyvin hilpeäksi lukuelämykseksi, vaikka kyllä Venlalla nytkin huolia piisasi. Siitä huolimatta tämä oli mielestäni edeltäjäänsä keveämpi teos, joka myös nappasi paremmin otteeseensa.

Venla T:n elämä jatkuu joululoman jälkeenkin, vaikka hän onnistuikin sotkemaan asiansa perusteellisesti ja välit rakkaimpaan sukulaiseen ja parhaaseen ystävään Oliviaan katkesi. Tässä teoksessa Venla päättää ryhdistäytyä saadakseen takaisin Olivian luottamuksen ja osoittaakseen kaikille olevansa nyt muuttunut, vakavasti otettava Venla. Onhan Venlalla tietenkin sekin pointti, että hänen täytyy osoittaa tosirakkaudelleen Matiakselle olevansa fiksu tyyppi, jotta Matias voisi rakastua häneen. Harmi vain, että Venlalla on pikkuinen ongelma: Matias on Olivian poikaystävä. Miten Venla voi saada sekä Olivian ystävyyden ja luottamuksen että Matiaksen rakkauden?

Voi että miten nauroin ihan vedet silmissä vaikka kuinka kauan joillekin Venlan päiväkirjamerkinnöille! Mahtavan ironista, hupaisaa ja nuorekasta tekstiä kertakaikkiaan. Ja Venlan sitkeä espanjalainen ihailija Jorge eli Horhe kirvoitti Venlan kuvailemana monet naurut, ai että! En ihan heti keksi koska taas nauroinkaan kirjan parissa niin makeasti kuin nyt! Venla on kyllä valloittava hahmo, vaikka edellisessä osassa ärsyttikin hieman hänen kykenemättömyytensä lopettaa kohellus ajoissa. Nyt hän on jotenkin sympaattisempi ja rennompi, ehkä jotenkin paremmin sinut itsensä kanssa tai jotain siihen suuntaan.

Olin tätä kirjaa lukiessa hetken ihan että jee, nyt Venlan asiat selviävät. Joo, kyllä niinkin kävi osittain. Mutta niin vain taas jäi kirja niin jännittävään kohtaan, että ei yhtään tiedä minkä sopan Venla nyt keittää. Ja siksi seuraavaa osaa nyt odotan, mutta hieman ristiriitaisiin tuntein. Sillä ei, ei taas kovin isoa vaikeuksien ryöppyä Venlalle, kiitos!

♠♠♠♠½

Ranta

*tässä kohtaa piti olla kansikuva, jonka kameran muistikortti söi*

Hanna Tuuri: Ranta

285 s., Otava 2015

Nyt kyllä ihan oikeasti harmittaa, että kameran muistikortti kadotti Hanna Tuurin uudesta romaanista nappaamani kansikuvan, sillä kyseessä on mielestäni oikeasti todella hieno kansi. Kirjakin on jo palautettu kirjastoon, joten näillä mennään. Hanna Tuuri on aikaisemmin kirjoittanut useampia omelämäkerrallisia Irlantiin sijoittuvia teoksia sekä Orapihlajapiiri -nimisen romaanin, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tästä syystä odotin, että Ranta tarjoaisi yhtä hyvän lukuelämyksen, mutta jouduin pettymään.

Ranta kertoo kolmesta lapsuudenkaveruksesta, joiden tiet ovat vieneet erilleen. Nora lähti Dubliniin ja hankki hyvän koulutuksen ja työpaikan sekä perusti perheen, mutta pyristeli eroon siitä leimasta, jonka isättömyys oli häneen lyönyt. Seamus perusti perheen ja jatkoi työskentelyään enemmän tai vähemmän laillisissa kuljetusfirmoissa, mutta asettui kuin asettuikin aloilleen, vaikka hänen suonissaan virtaakin äidin puolelta kiertolaisveri. Seamusin serkku Jim taas jatkoi tyylilleen uskollisena rentoa elämää vailla sitoumuksia ja rajoja: kyllä hänkin yritti, mutta vapaus kiehtoi enemmän.

Kolmikon yhteys toisiinsa katkesi, kun elämä alkoi kuljettamaan eri suuntiin. Silti aina pohjimmiltaan Jim veti Noraa puoleensa, kun taas Nora kiinnosti Seamusia. Osittain Nora lähti Dubliniin paetakseen rannan tapahtumia ja jätti taakseen kaiken, myös Seamusin uskollisen ystävyyden. Nyt Jim makaa pahoin hakattuna sairaalassa, jolloin Nora ja Seamus kohtaavat vuosien jälkeen. On koittanut hetki, jolloin jokaisen heistä täytyy tehdä itselleen tiliä menneisyydestään ja nykyisyydestäänkin, sekä annettava anteeksi paitsi muille myös itselleenkin.

Sinänsä teos oli todella mielenkiintoinen, sillä minua on aina kirjallisuudessa kiehtonut erilaiset salaisuudet, joita tässäkin romaanissa tuodaan esiin pala palalta. Osa jää lukijan itsensä pääteltäväksi, vaikka vihjeet ovat suorat. Toisinaan hahmojen todellisen luonteenlaadun paljastuminen yllättää paljonkin: oikeastiko Seamus on sellainen, niinkö Nora ajattelee. Siitä huolimatta hahmot jäävät jotenkin ulkokohtaisiksi, sillä ainakin minun oli vaikea kiintyä heihin tai kokea minkäänlaista myötätuntoa heitä kohtaan. Minä vain ulkopuolisena tarkkailijana pääsin lukemaan palan heidän elämästään, siinä kaikki.

Mutta teoksen miljöö on kuitenkin hurmaava, sillä Tuuri kuvaa Irlantia todella todentuntuisesti ja aistittavasti. Jotenkin aina Tuurin teoksien kohdalla tulee sellainen olo, että voi kunpa joskus pääsisin itsekin käymään Irlannissa! Miljöö itse asiassa pelastaa paljon siinä mielessä, että siihen on helppo "kiintyä" ja tempautua mukaan, toisin kuin henkilöhahmoihin. Kuitenkaan tästä ei mitenkään voinut kehkeytyä Orapihlajapiirin veroista elämystä, vaikka on tässäkin paljon ammennettavaa ihmisyydestä.

♠♠♠½

Sara on kiteyttänyt P.S. Rakastan kirjoja -blogissaan hyvin ajatuksiaan tästä kirjasta, ja koen samaistuvani niistä moniin. Hänen blogistaan voitte käydä kurkkaamassa myös kansikuvan.

Telma ja salaisuuksien saari

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari

142 s., Otava 2011

kuvitus: Karoliina Pertamo

 

Meillä oli lukukerhossa jatkokirjana tällä kertaa Mila Teräksen Telma ja salaisuuksien saari, jota on tässä pitkin kevättalvea luettu aina vähän kerrallaan. Olen pitänyt Teräksen nuortenkirjoista ja aikuistenromaanista, mutta hänen lastenkirjoihinsa en ollut vielä tutustunut. Jotenkin ehkä odotin tältä kirjalta enemmän, sillä tarina käynnistyi melkoisen hitaasti ja alku tuntuikin tylsältä, vaikka sittemmin tarina imaisikin täysillä mukaansa. Telma ja salaisuuksien saari on Telma-sarjan toinen osa.

 

Teos kertoo ekaluokkalaisesta Telmasta, jolla on erikoinen kyky: salaisuuskorvallaan hän kuulee sellaista, mitä muut eivät kuule. Salaisuuskorvalla on tapana temmata Telma mukaansa seikkailuihin, ja seikkailuun Telma nytkin pääsee ystävänsä Eetu mukanaan. Lapset löytävät pullopostin, jonka on lähettänyt Tyrskyluodon saarella asuva Villiina Maininki, jonka elämä on kovin erilaista saarella kuin ikätovereidensa elämä mantereella. Ja saari on muutenkin erikoinen ja sinne on kuulemma kätketty aarre. Telma ja Eetu pääsevät saarelle tapaamaan Villiinaa. Saarella tapahtuu jotakin hämäräperäistä, ja juuri ennen aarrejahtia Eetu katoaa.

 

Kuten sanottu, teos lähti hieman hitaasti käyntiin, se oli jotenkin hieman lattea ja hidastempoinen. Tapahtumat alkoivat saada enemmän vauhtia ystävysten matkatessa saarelle ja jossain vaiheessa tarina muuttui niin jännittäväksi, että ääneen lukiessa tunnelma tiivistyi selkeästi ja meidän kaikkien huomio oli vangittu Tyrskyluodon tapahtumiin. Ja tämä jännitys kesti pitkään, kunnes vasta oikeastaan lopussa purkaantui kokonaan. Täytyykin sanoa, että tässä teoksessa huippukohta on kirjoitettu todella vangitsevaksi!

 

Tarina on mielestäni kekseliäs, mutta jotkin asiat tuntuvat olevan hieman ylimääräisiä. Esimerkiksi Telman salaisuuskorvalle en keksinyt tässä tarinassa mitään erityisempää funktiota, vaikka se olikin sivujuonteena melko näkyvä. Kun sitten keskustelimme tarinasta, eivät kerholaiset olleet kiinnittäneet koko korvaan sen kummemmin huomiota, joten perustelen myös sillä salaisuuskorvan funktiottomuutta.

 

Kekseliästä on myös Teräksen käyttämä kieli, sillä sujuvaan kerrontaan hän on upottanut todellista sanailottelua, mikä näkyy esimerkiksi nimissä. Teksti on pirteää, eloisaa ja vivahteikasta, mutta samalla kuitenkin riittävän helppolukuista hiljattain lukemaan oppineillekin. Helppolukuisuutta edesauttaa se, että pisimmät sanat on tavutettu, mikä kyllä todistaa hienosti kohderyhmän huomioonottamisen puolesta.

 

Pidin tästä kirjasta ja niin pitivät kerholaisetkin. Gallupin tuloksena oli, että moni kerholainen voisi ajatella lukevansa myös sarjan muita osia - ja voisin hyvin lukea niitä itsekin. Moni myös piti tarinaa jännittävänä ja viihdyttävänä, joten kyllä: Mila Teräs täyttää kohderyhmänsä odotukset.

Harmin paikka

Leena Lehtolainen: Harmin paikka

7 CD-levyä, Tammen äänikirja 2007

alunperin ilmestynyt 1994

lukijana Erja Manto

Viime keväänä luin kirjallisuuspiiriin Leena Lehtolaisen Luminaisen ja kirjoitin sen yhteydessä myös siitä, miten eri tavalla olen kokenut Maria Kallio -dekkareihin perustuvat filmatisoinnit ja alkuperäisteokset. Kirjoitin liki vuosi sitten, että kirjasarja sinänsä kyllä kiinnostaa, mutta jään silti jotenkin kaipaamaan jotakin lisää. Vaikka en Lehtolaisen kirjoja olekaan oikein omikseni kokenut, lainasin kuitenkin kuunneltavaksi äänikirjan Harmin paikka, joka on Maria Kallio -sarjan toinen osa. Ja nyt tärppäsi! Äänikirja nappasi minut täysin otteeseensa ja kuuntelin sitä oikein mielelläni. Olen vieläkin suorastaan ällistynyt siitä, miten erilainen mielikuva minulle nyt Lehtolaisen dekkareista muodostui.

Maria Kallio on siirtynyt poliisin palveluksesta töihin lakiasiaintoimistoon ja muuttanut koeluontoisesti asumaan saman katon alle poikaystävänsä Antin kanssa. Maria on sinänsä tyytyväinen työkuvioihinsa ja elämäänsä muutenkin, mutta kun hänen uusi tuttavansa Armi löytyy kuristettuna ja tapaus leimataan Marian mielestä liian helposti käsitellyksi, vanha poliisiminä herää jälleen. Hän ryhtyy selvittämään tapausta omin päin, sillä Mariaa on pyydetty epäillyn avustajaksi - eikä Maria usko hänen syyllisyyteensä muutenkaan.

Marian elämä muuttuu muutenkin kuin vain työkuvioiden suhteen, sillä Tapiolan hienostoväen keskellä tuntuu kuplivan eikä Marian uteliaisuutta ja vanhojen asioiden kaivelua katsella hyvällä. Tapiolan hienostoväkeen lukeutuu myös hänen poikaystävänsä sukulaisia ja ystäviä, ja Marian heittämät epäilykset ja spekulaatiot ovat omiaan ravisuttelemaan parin välejä. Vaan Marialle ominaiseen tapaan työt on tehtävä tarkkaan ja oikeudenmukaisesti, vaikka se sitten olisi vaarassa maksaa hänelle jotakin muuta.

Sinänsä mielestäni tämä keissi oli selvä melko varhaisessa vaiheessa: epäilty ei ole syyllinen ja taustalla piilee toinenkin murha. Lisäksi pieni vihje epäillyn nimen alkukirjaimeen väläytti tajuntaani heti, kuka on murhaaja - ja olin oikeassa. Jotenkin tässä ehkä oli hienoista ennalta-arvattavuutta siltä osin, mutta toisaalta Erja Manto luki tarinan niin eläytyvästi, että sitä jaksoi kuunnella, vaikka enin jännitys olisikin jo laantunut. Itse luettuna tämä kirja ei olisi ehkä napannut minua näin voimakkaasti otteeseensa. Jotenkin tuntuu, että minä tarvitsen Lehtolaisen teoksille jonkinlaisen esittävän ilmaisutavan, kuten tv-dramatisoinnin tai nyt äänikirjan, jotta voin tempautua siihen täysillä mukaan.

Jotenkin teoksen miljöö oli aika miellyttävä. Keväinen, lämpenevä kaupunki on kutsuva paikka, vaikka siellä onkin juuri tapahtunut murha. Ehkä voisi tulkita jotenkin symbolisesti sen, että nuori nainen kuoli elämänsä keväässä, mutta silti vuosi jatkaa kiertoaan. Henkilöhahmot olivat myös kiinnostavia ainakin sikäli, että lähes jokaisella tuntui olevan jotakin salattavaa hienon julkisivun takana. Kiinnostavin hahmo lienee silti Maria, jonka oikeudentunto on niin vastaansanomaton, että se peittoaa kaiken muun. Maria on kyllä välillä kovapäisyydessään todella ärsyttävä, mutta hänen kärkevyydessään on välillä jotakin lähes huvittavaa intettä ja lapsellisuutta.

Voisin hyvin kuvitella kuuntelevani lisää Lehtolaisen teoksia äänikirjoina, ainakin jos lukijana on Erja Manto (joka muuten taannoin ihastutti minua Jane Austenin Viisastelevassa sydämessä). Kuten jo edellä totesin, Manto lukee tarinan todella eläytyvästi. Hänellä on kyky luoda tilanteista eläviä mielikuvia, mikä itselleni on ollut vaikeaa Lehtolaisen dekkareita (kaksi luettuna) lukiessani. Manto ikään kuin herättää tarinan lopullisesti henkiin ja elävöittää tarinan, joten suuri kiitos Lehtolaisen ohella myös hänelle mukaansatempaavasta kirjakokemuksesta.

♠♠♠♠

Maaliskuun luetut

Säästän teidät tällä kertaa iänikuiselta lätinältäni siitä, miten kuukausi kului todella nopeasti, vaikka niinhän se taas meinasi olla. Tosin helmikuuhun verrattuna maaliskuu tuntui huuuuuiman pitkältä. Mutta se siitä.

Lyhyestä virsi kaunis myös kuukauden luettujen suhteen. Koin maaliskuussa 7 kirjaa, joista viisi luin ja kaksi kuuntelin äänikirjana. Alun nihkeyden jälkeen olen huomannut, että äänikirjat on muuten tosi mainio keksintö: automatkat sujuvat hujauksessa ja onpa minulla taas kesken äänikirja, joka piti autosta tuoda myös kotiin kuunneltavaksi. Jotenkin tuntuu kyllä oudolta se, että en nyt sitten ole loppukuun kauheasti paneutunut tavallisiin kirjoihin, yleensä kun kirja on käsissäni sangen tuttu näky. Mutta vaihtelu virkistää!

Maaliskuun kirjoistani neljä vei minua eteenpäin Maalaismaisemia -haasteessa ja tämänhenkinen tittelini on nyt Saarijärven Paavo. Olen muuten tainnut vihdoinkin oppia, että haasteiden(kaan) kohdalla ei kannata tehdä liian tarkkoja suunnitelmia lukemisen suhteen. Ainakin tämän haasteen tiliin tuntuu karttuvan kirjannimiä kuin huomaamatta.

Maaliskuun kirjat listana

Toni Morrison: Sinisimmät silmät 

Anna Misko: Armovuosi 

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö 

Mesterton ym.: Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko 

Siri Kolu: Me Rosvolat 

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä 

Jane Austen: Viisasteleva sydän

Tällä hetkellä minulla siis on kesken koukuttava äänikirja, josta tulette kuulemaan varmasti muutaman päivän sisällä. Nyt toivotan hauskaa huhtikuuta ja hyviä lukuhetkiä, palaillaan pian!