Kirjakaapin avain 4 vuotta + arvontavoittajan julkistus!

Jaahas, tällä päivämäärällä Kirjakaapin avain täyttää jo neljä vuotta! Neljään vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista ja innostus blogin pitämiseen on vaihdellut välillä rajustikin. Toisinaan tuntuu, että melkein vaikka muuttaisin tietokoneeni ääreen ja kirjoittelisin uusia blogitekstejä ja jättäisin kommentteja muiden blogeihin. Ja sitten toisinaan taas tuntuu, että koneen ääreen ei millään viitsisi istahtaa, kirjoittaminen takkuaa tai huvittaisi vain lukea - niin ja joskus ei huvita edes lukea. Vaan vaikka välillä blogin puolella olisikin hiljaisempi vaihe, niin en minä kuitenkaan ole menossa minnekään. 

Blogin kirjoittamisesta on tullut minulle paljon rakkaampi harrastus kuin etukäteen osasin odottakaan. Näiden vuosien aikana ei myöskään mielenkiintoisten kirjojen löytäminen ole tuottanut vaikeuksia, ja nykyään sangen usein "kuukauden luetut" -listaani kirjaan lähinnä uutuusteoksia, olenhan hieman "kaikki mulle tänne heti nyt" -tyyppinen ihminen mitä lukemiseen tulee ja uutuudet on pakko lukea heti. Ennen blogiani luin paljon laajemmalta aikaväliltä kirjoja, ja tarkoitus olisi taas pyrkiä samaan, sillä silloin lukemiseni on paljon kiireettömämpää. Inhoan lukustressiä, joka aiheutuu varausjonosta saapuvista kirjapinoista, joiden teoksiin on jo liuta muita varauksia odottamassa.

Olen enemmän kuin iloinen siitä, että aikoinaan blogi tuli perustettua, sillä lukemastani kirjoittaminen on kypsyttänyt minua lukijana paljon. Kun täytyy pohtia lukemaansa ja pukea vielä ajatuksensa sanoiksi, monesta kirjasta paljastuukin yllättäen jotain sellaista, mitä en välttämättä juuri lukuhetkellä huomannutkaan. Koen myös nykyään pystyväni paremmin erittelemään lukukokemuksiani ja perustelemaan näkemyksiäni. Blogin pitäminen on tuonut minulle myös uuden ulottuvuuden lukuharrastukseen, sillä blogien kautta tämä "yksilölaji" on saanut yhteisön ja muuttunut - jos nyt urheilutermejä käytetään - "joukkuelajiksi". Minä olen saanut ympärilleni tiimin, jonka kanssa jakaa lukukokemukseni, ja siitä olen erittäin kiitollinen.

Ettei nyt vaivuttaisi liian syvällisiin ajatuksiin, on aika julkistaa synttäriarvonnan voittaja! Arvontaan oli aikaa osallistua kymmenisen päivää ja voittaja saa itselleen Tassulan vuosi -seinäkalenterin, vapaavalintaisen kirjan alla olevalta listalta ja jotain pientä hyväskää. Tänä vuonna onnettaren suosikki oli 

Elina Luettua elämää -blogista! Onnittelut! 

Ilmoitathan minulle kirjavalintasi ja osoitteesi sähköpostilla osoitteeseen jonna.kirjakaapinavain at gmail.com, niin laitetaan paketti matkaan.

Kirjalista on tässä

Artikainen ym.: Rakkaani, romaanihenkilö

Kate Atkinson: Ihmiskrokettia (kirjaston poistomyynnistä)

Reinhard Barth: Historian suurnaiset

Joanne Harris: Kesäviiniä

Katja Kettu: Surujenkerääjä (pokkari, hieman kastunut)
Tuulia Matilainen: Hullu koira 

Alexander McCall-Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 (pokkari, teetahroja takana)

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat (kirjaston poistomyynnistä)

Tytti Parras: Jojo (kansipaperi puuttuu)

William Shakespeare: Romeo ja Julia (pokkari)

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (pokkari, ennakkokpl)

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille, kiitos onnitteluista arvontapostauksessa ja kiitos kaikille lukijoilleni jälleen kuluneesta vuodesta! :)

Hullu koira

Tuulia Matilainen: Hullu koira

139 s., Haamu 2015

kannen kuvitus: Ivi Rebova

pyytämätön a-kappale

 

Sain aiemmin tänä vuonna Haamu-kustannukselta pyytämättä arvostelukappaleena Tuulia Matilaisen teoksen Hullu koira. Teos alkoi kiinnostaa minua heti, mutta vasta nyt löysin oikeanlaisen fiiliksen sen lukemiseen. Hullu koira osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi teokseksi ja henget näyttäytyvät siinä lähinnä poloisina maan päälle jumiutuneina sieluparkoina, ei lainkaan pelottavina ja pahaenteisinä.

 

Lena on taluttaja, jonka tehtäviin kuuluu saattaa henkiä tuonpuoleisiin, jotta he eivät jää asuinsijoilleen ikuisesti. Kuolleiden henget ja elävät eivät sovi samoihin taloihin, joten taluttajien tehtävä on huolehtia siitä, että myös ne henget, jotka eivät halua tai osaa poistua lopullisesti maan päältä, lopulta lähtevät sinne minne he kuuluvatkin. Taluttajan on hyvä muistaa, että hänen ei sovi kiintyä henkeen, sillä muuten se valtaa hänen elävän mielensä ja lopulta hiuduttaa hänet pois. Sen Lena on aina muistanutkin, mutta sitten hän saa toimeksiannon virolaiseen majataloon, jossa on äkisti alkanut tapahtua kummia. Oppi unohtuu, sillä kotiinsa vuosia kuolemansa jälkeen palannut henki onnistuu tahtomattaan valloittamaan Lenan mielen.

 

Kun sain tämän kirjan käsiini ja luin kirjan nimen ja bongasin takakansitekstistä maan Viro, tuli mieleeni välittömästi Aino Kallaksen Sudenmorsian. Luin sen vuosia sitten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, joten nämä mielleyhtymät Hullun koiran ja Sudenmorsiamen välillä vain lisäsivät mielenkiintoani teosta kohtaan, vaikka tarkemmin takakantta luettuani totesinkin kyseessä olevan erilaiset teokset. Ja vaikka alkuvaikutelmani olikin erilainen kuin tarina todella, niin minä pidin tästä teoksesta oikein paljon.

 

Kauhukirjallisuus ei ole oikein minun juttuni, vaikka joskus sitä luenkin. Henkiolennot, haamut, aaveet tai miksikä niitä nyt itse kukin haluaa kutsua, kuitenkin kiehtovat minua ja samalla ehkä hieman myös pelottavat. Pidin siitä miten Matilainen on luonut hengistä tavallaan hyvin inhimillisiä olentoja, jotka voivat myös kaivata jonnekin ja jotka eivät halua kenellekään mitään pahaa. Pystyin siis lukemaan tämän kirjan oikein hyvin, vaikka tuuli paukuttikin kattopeltejä ja pihalla oli jo pimeää. Tässä teoksessa oli omanlaisensa herkkävireinen maailma, joka kertoo ettei kaikkien maan päälle jääneiden henkien elämässä ole välttämättä tapahtunut mitään vääryyttä, joka pitäisi oikaista, ja etteivät he halua mitään pahaa, vaan ehkä vain pysyä rakkaidensa äärellä. Se on jotenkin kaunis ajatus. 

 

***

ps. Tänään klo 15.00 päättyy osallistumisaika synttäriarvontaan, vielä ehtii!

pps. Arvontapalkintoon kuuluu vapaavalintainen kirja listalta, jonka ilmoitan voittajan julkistamisen yhteydessä. Tämä kirja ainakin tulee löytymään listalta.

Sinun tuoksusi

Irene Cao: Sinun tuoksusi - Aistien trilogia 2

233 s., Gummerus 2015

alkup. Io ti sento, 2013

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

 

Luettuani elokuussa Irene Caon Aistien trilogian avausosan Sinun katseesi, päätin jossain vaiheessa tutustua myös trilogian seuraaviin osiin. Sinun katseesi oli mielestäni sujuvasti etenevä ja monipuolinen teos, jota on sävytetty monilla aistivoimaisilla asioilla, kuten maut, värit ja tuoksut. Odotin samaa "rehevyyttä" myös tältä trilogian toiselta osalta Sinun tuoksusi, mutta tämä osoittautui mielestäni avausosaa paljon latteammaksi teokseksi.

 

Leonardon jälkeen Elena on muuttunut nainen. Hän on löytänyt paitsi naisellisuutensa myös kykynsä nauttia elämästä kaikkia aistejaan käyttäen, ei pelkästään restauroijan työtä tehden ja näkökykyään äärimmilleen virittäen. Kiihkeän suhteen kariuduttua Elena päätti aloittaa alusta, ja niin hän muutti Roomaan, jossa elämä tuntuu lopultakin loksahtavan taas uomiinsa: hänellä on töitä ja ennen kaikkea hänellä on toimiva parisuhde. Kaikki mullistuu, kun Leonardo palaa kuvioihin eikä hän aio jättää Elenaa rauhaan.

 

Sinun tuoksusi on yhtä kamppailua, kun Elena yrittää tasapainoilla kahden erilaisen rakkauden välillä. Hän rakastaa miesystäväänsä, jota hän kunnioittaa, jonka rinnalla hän tuntee olonsa tasaveroiseksi ja jonka kanssa kaikki on vain niin mutkatonta ja helppoa.  Samalla hän tuntee edelleen vahvasti myös Leonardoa kohtaan, eikä kyse ole pelkästä intohimosta ja lihallisuudesta - Leonardo vetää häntä puoleensa kuin magneetti. Elenan ajatukset kiertävät kehää ja loppujen lopuksi hän ei enää pysty vastustamaan Leonardoa, eikä hän välttämättä haluaisikaan pystyä. Loppujen lopuksi Elena tajuaa olevansa paljon pahemmin eksyksissä kuin ennen muuttoaan Roomaan.

 

Siinä missä trilogian avaus oli tulvillaan aistivoimaisia asioita ja niitä maalailtiin huolella, keskittyy tämä kirja enemmän ihmissuhteisiin ja Elenan tunteisiin. Taide tuntuu jäävän toissijaiseksi, samoin kulinaristiset elämykset. Eroottista latausta tästä kirjasta kuitenkin löytyy, onhan kyseessä eroottinen trilogia, mutta mielestäni sitäkin on verrattain vähän edelliseen osaan nähden. Elenan ajatuksenjuoksun seuraaminen on välillä miltei ahdistavaa, etenkin kun hänen tekonsa johtavat pitkälti kohti ikävyyksiä. Siitä huolimatta Elena ei osaa kieltäytyä, vaan leijuu kuin sumussa muutamien huuman hetkien vuoksi. Teos oli kuitenkin sujuvalukuinen ja tarina kantoi koko ajan, joten kyllä tämän nyt luki ilman sen suurempia ongelmia, vaikka odotinkin tästä enemmän avausosan kaltaista tarinaa.

 

♠♠♠

Rudolf Koivun joulukirja

Rudolf Koivun joulukirja

120 s., WSOY 1990

 

Rudolf Koivun joulukirja julkaistiin vuonna 1990, kun tuli kuluneeksi 100 vuotta kuvittajan syntymästä. Kirja sisältää jouluisia tarinoita tutuilta tarinankertojilta, kuten Anni Swanilta ja Raul Roineelta, joiden tarinoita kirjassa oli useampiakin, ja lisäksi mukaan mahtuu myös tuttuja joululauluja. Kaikki tekstit tukevat hienosti Rudolf Koivun töitä, joille tämä kirja kunnianosoitukseksi on koottukin.

 

Luin hiljattain toisenkin joulukirjan, jonka kuvitus oli Rudolf Koivun käsialaa, joten osa tämän kirjan kuvituksesta oli jo tuttua. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä kuvituksen ohella myös tarinat olivat mukavia ja niiden parissa viihtyi hyvin. Hieman tosin ihmettelin, kun välillä kuvitus tuntui kertovan tarinoiden kanssa ihan samaa tarinaa, mutta sitten kuitenkin oli maininta, että "kuvitus siitä ja siitä sadusta". Tuntuu aikamoiselta yhteensattumalta, että kaksi eri tarinaa sopisivat niin hyvin yksiin, että sama kuvitus kävisi aukottomasti molempiin.

 

Mielestäni tämä on mukavan tunnelmallinen joulukirja ja tämä parissa oli mukava rauhoittua jouluun. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän, jos haluatte lukea mukavia ja perinteisiä joulusatuja.

Mustikkasoppa

Katariina Romppainen: Mustikkasoppa

178 s., Karisto 2011

 

Harrastan nykyään ihan liian harvoin "kirjastoshoppailua" eli sitä, että menisin vain etsimään lainattavaa ilman sen tarkempia suunnitelmia. Nyt kuitenkin päätin tehdä niin - olenhan varauslakossa - ja eteeni osui teos, jonka kannen muistan kyllä aiemmin nähneeni, mutta en ole aiemmin kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Nyt otin teoksen käteeni suositushyllystä ja tarina vaikutti heti mielenkiintoiselta sekoitukselta ihmissuhdekuvioita sukulaisuudesta ystävyyteen ja parisuhteeseen, vastuun ottamista, huumoria ja elämässä etenemistä. Ja Mustikkasoppa todella oli mukaansatempaava romaani, joka tosiaan piti sisällään kaikkea sitä mitä odotinkin.

 

Sini-Marja on 29-vuotias opiskelija, joka on jämähtänyt graduvaiheeseen. Työ ei etene ja työpaikalla ja baareissa viihtyy paljon paremmin kuin gradun parissa. Sini-Marjan eli Mustikan miessuhteetkin ovat jääneet junnaamaan paikoilleen, eikä mistään kehkeydy lyhyttä suhteenpoikasta enempää. Mustikka tulee usein verratuksi sisareensa, joka on uusperheen äiti ja kaikin puolin aikaansaapa ihminen. Perhe asettaa Mustikalle omat odotuksensa ja luo hänestä mielikuvia, jotka eivät pidä paikkaansa. Vaan lopulta keitettyään aikamoisen ihmissuhdesopan Mustikka yllättää kaikki, jopa itsensä.

 

Tämän kirjan hahmoista pidin eniten dementoituneesta Rauha-mummusta, joka osoittautuu yllättävän tarkkanäköiseksi sairaudestaan huolimatta. Rauha laukoo valikoituja totuuksia ja hän taitaa olla perheestä ainoa, joka kannustaa Mustikkaa missään asiassa. Pidin myös Mustikasta, joka ei antanut välillä jopa raivostuttavan ärsyttäviksi osoittautuvien perheenjäsentensä lannistaa itseään, vaan teki kuten itsestä tuntuu hyvältä. Mustikan sisko Suvi-Tuuli sen sijaan onkin ihan toinen juttu, ja ihan oikein on, että joku joskus hänetkin palauttaa maanpinnalle!

 

En ollut aikaisemmin tutustunut Katariina Romppaisen teoksiin, mutta Mustikkasopan perusteella tykästyin hänen tapaansa kirjoittaa. Teksti on sujuvaa, osin nasevaakin, ja siinä on hyvää huumoria. Tämän teoksen parissa on helppo viihtyä, etenkin kun Mustikkakin löytää elämälleen suunnan ja astuu askeleen eteenpäin, eikä jää harhailemaan päättömästi. Juoni oli ehkä hieman ennalta-arvattava joiltakin osin, mutta se ei paljoa haitannut: kyllähän tällaisen viihdyttävän kirjan pitääkin päättyä hyvin. Kyllä vain kirjastoshoppailu taas kannatti!

 

♠♠♠♠½

Synttäriarvontaa pukkaa

Niin se vain on, että Kirjakaapin avain täyttää 28.12. jo neljä vuotta, ja sitähän juhlistetaan tuttuun tapaan arvonnalla. En vielä tässä vaiheessa höpise mitään sen kummemmin kuluneesta blogivuodesta tai tästä blogitaipaleesta yleensäkään, mutta sen vain sanon, että jatkoa seuraa synttäreiden jälkeenkin. :-D

Arvon tänä vuonna tavoistani poiketen vain yhden palkinnon. Onnettaren suosikki tulee saamaan Tassulan vuosi -seinäkalenterin, jossa on tietenkin Mauri Kunnaksen iki-ihana kuvitus, sekä mahdollisesti jotain pientä hyväskää. Lisäksi hän saa valita yhden kirjan listalta, jonka julkaisen arvontavoittajan julkistamisen yhteydessä. Tämä tapahtuu siis virallisena blogisynttäripäivänä 28.12. Valittavissa olevat kirjat poimin omasta hyllystäni, jossa tosin on kirjastoon tekemäni lahjoituksen jälkeen sangen vähän sellaista, joista malttaisin luopua. Mutta eiköhän niistä silti jonkinmoisen listan saa aikaan!

Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset

1. Jokainen osallistuja saa yhden arvan.

2. Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tähän postaukseen ja ilmoittamalla mukanaolosta 28.12. klo 15.00 mennessä. 

3. Arvontaan osallistuminen edellyttää, että olet blogini lukija eli nimesi löytyy lukijapalkin alta. Lukijaksi voit liittyä myös nyt.

4. Arvonnan voittaja julkaistaan vielä synttäripäivän aikana.

 Tervetuloa mukaan arvontaan. Juhlitaan yhdessä 28.12.!

Shell's Angles ja beibit

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit

311 s.,Karisto 2015

 

Lokakuun lopussa tutustuin Haneen, Samuun ja Rudiin, jotka muodostavat Shell's Angles -mopojengin yhdessä Hanen eli Henrin tyttöystävän Millan kanssa. Odottavan aika oli hyvin pitkä, kun varausjonossa odottelin luettavakseni tätä sarjan kolmatta osaa Shell's Angles ja beibit.

 

Tämän teoksen tarina jatkuu suoraan siitä mihin edellinen osa Shell's Angles ja Kalajoen hiekat jäi. Koko jengillä menee pakka sekaisin, kun Rudi saa tyttöystävältään Hannalta tekstiviestin, jossa tämä kertoo olevansa raskaana. 15-vuotias Rudi on kauhuissaan ja ystäviltä kysytään kykyä tukea häntä tässä uudessa ja yllättävässä tilanteessa. Onneksi porukassa on mukana edes yksi tyttö tasapainottamassa poikien taipumusta häslingin aiheuttamiseen, ja nytkin Milla on se, joka keksii miten saadaan asiat taas rullaamaan. Pojat pääsevät testaamaan hoivataitojaan Henrin pikkusiskon nukeilla, mutta kuinkas ollakaan, yksi nukeista kidnapataan.

 

Vaikka Rudilla onkin edellisen osan tapaan keskeinen asema tarinassa, niin nyt pääsemme tutustumaan paremmin Samuun. Samu on nyrkkeilyä harrastava poika, josta paljastuu melkoista herkkyttä ja perhekeskeisyyttä, jonka hän uskaltaa myös tuoda esiin. Tytöistä Samulla ei juurikaan ole kokemusta, mutta nyt hän on ihastunut toden teolla netissä tapaamaansa Siruun. Ainakin jollekin elämä tuntuu hymyilevän, kun Rudi yrittää sulattaa vauvauutista ja Hane keksiä keinon saada Pinjan nukke takaisin.

 

Shell's Angles ja beibit on mielestäni pohjavireeltään vakavampi teos kuin edeltäjänsä. Pojat joutuvat nyt ensimmäistä kertaa oikeasti oppimaan vastuullisuutta ja he joutuvat kohtaamaan elämän yllätyksellisyyden. Vaikka koko porukalla on hieman vitsit vähissä, niin kaverusten välistä naljailua ja vitsailua ei kuitenkaan niin vain nitistetä. Vauvauutinen ja kadonneen nukkevauvan tapaus nivoo heidät entistä tiukemmin yhteen, sillä Shell's Angles ei tunnetusti jätä kaveria pulaan - oli sitten kyse mistä tahansa. Tämä sarja on kokonaisuudessaan upea tarina tosiystävyydestä.

 

Tämä teos jatkaa sarjan tutulla linjalla vakavammasta pohjavireestään huolimatta. Paretskoi tuntuu ottavan hyvin haltuun myös tällaisen vakavamman aiheen, joka pysäyttää nuoren (pojan). sillä aina ei elämä voi olla vain hauskaa roadtrippeilyä ja yllytyshulluja temppuja, vaan joskus pitää kohdata mullistavia asioita. Ainut asia, joka hieman minua tässä teoksessa häiritsi oli se, että nyt tarina ikään kuin jakaantuu kahteen osaan, kun Rudi vetäytyy Hannan seuraan pohtimaan tulevaa. Mutta niinhän se menee, että elämässä on muutakin kuin vain yhdessä porukassa hengailu. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa tälle sarjalle. (Tuleehan sitä, jooko jooko jooko? :-D)

 

♠♠♠♠½

Suomalainen tonttukirja

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja

48 s., Otava 1985, 5.p.

 

Yleensä joka vuosi käy niin, että kun ajattelisin vihdoin tutustuvani Mauri Kunnaksen Suomalaiseen tonttukirjaan, on kaikki kappaleet kirjastosta menollaan ja varausta ei kannata tehdä, kun ei se jouluksi kuitenkaan ehdi. Mutta nyt tänä vuonna olinkin oikein vikkelä ja sain kuin sainkin Suomalaisen tonttukirjan käsiini!

 

Tämä teos sisältää kertomuksia suomalaisista tontuista. Mauri Kunnas esittelee erilaisiin asioihin erikoistuneita tonttuja, kuten navetta-, mylly- ja saunatontun. Kunnas kuvaa myös tonttujen avuliasta luonteenlaatua, mutta toisaalta myös arvaamattomuutta: tonttua ei sopinut loukata eikä siitä selvinnyt seuraamuksitta.

 

Mielestäni Kunnas on koonnut kiinnostavan teoksen, joka esittelee suomalaista kansanperinnettä. Hän kirjoittaa sadunomaisesti ja kuvitus on taattua Kunnasta, joka varmasti kiehtoo kaikenikäisiä lukijoita. Pidin siitä, miten tonttujen ohella esiin tuli myös tietoa siitä, miten Suomessa ennen vanhaan elettiin ja millaisiin asioihin uskottiin. Kyllä odotus kannatti, sillä minä viihdyin tämän hieman "tietokirjamaisen" tonttueepoksen parissa oikein hyvin.

Hämärinkäinen

Mila Teräs (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): Hämärinkäinen

31 s., Karisto 2015

 

Kirjastossa käydessäni silmiini osui Mila Teräksen kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama kuvakirja Hämärinkäinen, joka oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. En ole ihan varma oliko tässä tarinassa jokin opetus tai viisauden siemen, joka minun olisi pitänyt ymmärtää, sillä minulle tämä muodostui lähinnä vain kivaksi kuvakirjahetkeksi.

 

Vaikka en löytänytkään tästä mitään suurta oivallusta, niin Hämärinkäisestä minä pidin välittömästi. Hämärinkäinen on sympaattinen pikkuinen otus, jonka tehtävänä on kutoa kangaspuillaan hämärää. Joulu on kuitenkin tulossa eikä hämärä miellytä kukkakauppiasta, sillä kukat tarvitsevat valoa kukkiakseen. Niinpä kukkakauppias Keikander ryhtyy äärimmäisiin tekoihin eikä Hämärinkäinen pääse kutomaan hämärää. Vaan pian huomaa Keikanderkin, että hämärällä on puolensa ja Hämärinkäistä todella tarvitaan. Minä pidinkin Hämärinkäisen hahmosta todella paljon, sillä hän on jotenkin herttaisen ja sympaattisen oloinen olento.

 

Takakansi kertoo tämän kirjan kehottavan hiljentymään ja unohtamaan kiireen. Ehkä se on se tämän tarinan viisaus. Minun mielestäni oli ainakin ihana käpertyä nojatuoliin ja lukea Hämärinkäistä, kun ulkona sade piiskaa ikkunaan ja sisälläkin on koleaa.

Sammunut sydän

Katariina Souri: Sammunut sydän - Musta mandala 2

287 s., Tammi 2015

 kansi: Mika Tuominen & Istockphoto

 

Luin helmikuussa Katariina Sourin Musta mandala -trilogian avausosan Valkoinen varjo, josta pidin kovasti. Jäin suorastaan odottamaan tätä seuraavaa osaa - enkä minä ole kyllä odottanut millekään kirjalle niin mielenkiinnolla jatkoa sitten Harry Potterien. Sammunut sydän on yhtä hyvin otteessaan pitävä teos kuin trilogian avausosakin, mutta tässä teoksessa ei mielestäni ole niin synkkiä sävyjä ja niin paljon mystisyyttä ja jännitystä kuin Valkoisessa varjossa.

 

Kesäinen mandalakurssi saaristossa on jäänyt taakse, mutta sen jälkimainingit vaikuttavat edelleen mosaiikkitaiteilija Mona Malinin elämään. Hänen paras ystävänsä Pia päätyi kurssin jälkeen mielisairaalaan ja Roni, jonka kanssa Mona tunsi outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, passitettiin vankilaan. Monalla ei kuitenkaan ole ollut toviin häntä piinanneita päänsärkykohtauksia, joihin liittyy näkyjä. Monan mieleen palaa kuitenkin outo tapahtuma lapsuudesta, ja pian palaavat näytkin. Vaikuttaa siltä, että muutkin mosaiikkityöt kuin mandalat voivat saada outoja ilmiöitä aikaan, sillä Monan työstäessä kuusisiipistä serafia esittävää mosaiikkia antiikkikauppias Vera Orlovin kotiin, Mona alkaa jälleen vaistota asioita ja saada näkyjä. Monan mieltä askarruttaa myös Ronin vankilaosastolla tapahtunut murha, jonka aseena on käytetty häneltä lainatusta mandalateoksesta irrotettua sirpaletta.

 

Vaikka Sammunut sydän jatkaa tarinaa Valkoisen varjon jälkeen, on teos mielestäni tunnelmaltaan melko erilainen. Valkoinen varjo oli todellinen psykologinen jännäri, jonka miljöö, hahmot, tapahtumat ja kaikki loivat välillä jopa hyvinkin piinaavan jännityksen tunteen. Siihen verrattuna Sammunut sydän ei edes ole jännitysromaani, sillä tässä ei ole samanlaista tunnelmaa: miljöö on turvallisemman tuntuinen, henkilöhahmot eivät ole niin salaperäisiä eikä tässä ole samankaltaista mystiikkaa kuin edeltäjässään. Tiettyjä mystisiä elementtejä, kuten Monan näyt ja selittämätön tapahtuma lapsuudesta, tässäkin teoksessa on, mutta tunnelma ei silti missään vaiheessa nouse samanlaisiin psykologisiin ulottuvuuksiin kuin Valkoinen varjo.

 

Vaikka mielestäni jännitystä olisi saanut olla rahtunen enemmänkin, niin Sammunut sydän on silti hyvin otteessaan pitävä ja koukuttava romaani. Koin jälleen saman efektin kuin helmikuussa, sillä en malttanut laskea tätä kirjaa käsistäni, vaikka oikeasti olisi pitänyt jo alkaa nukkumaan. Mielestäni tämä jatkaa Musta mandala -trilogiaa kiinnostavasti ja aion ehdottomasti lukea myös trilogian päätösosan. Toivottavasti siinä olisi sitten sitä jännitystä, jota nyt hieman jäin kaipaamaan. Joka tapauksessa Valkoinen varjo ja Sammunut sydän ovat mieleenpainuvimpien lukukokemusteni joukossa tänä vuonna.

 

♠♠♠♠

Vaitelias perillinen

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

9 cd-levyä / 10 h 11 min, Tammen äänikirja 2009

lukija: Kaija Kärkinen

Kirjallinen joulukuuni alkoi äänikirjan parissa. Kuuntelin pari kuukautta sitten Kaari Utrion Pappilan neidot ja tykästyin kovasti. Nyt otin kuunteluvuoroon toisen Utrion teoksen Vaitelias perillinen, joka tuntui aluksi jotenkin sekavalta ja hankalasti etenevältä, mutta loppujen lopuksi vei mukanaan.

Vaitelias perillinen kertoo Rautialan kartanon perillisestä Robert Bravertista, joka on ammatiltaan Venäjän armeijan kapteeni. Robertin veljen kuoltua perheettömänä Rautialan kartanon ainoaksi perilliseksi jää Robert, joka palaa ottamaan perintönsä vastaan. Rautialassa häntä odottaa yrmeä äiti, joka jumaloi edesmennyttä esikoispoikaansa, saita ja juonitteleva eno sekä lähes yhtä juonikas serkku. Robertin ei uskota kykenevän huolehtimaan kartanosta saatika lasiruukista, sillä häntä pidetään yksinkertaisena tollona. Pakkaa sekoittaa paikkakunnalle saapunut nuori leskiparonitar Bravert, Robertin serkkuvainaan puoliso, ja tämän pieni poika. Robertin edesmennyt setä testamenttasi Hammarlundin kartanon Robertin veljelle riitauduttuaan poikansa kanssa, mutta kukaan ei ottanut lukuun pojan perhettä, joka nyt saapuu peräänkuuluttamaan oikeuksiaan.

Robert Bravert osoittautuu kuitenkin tarkkanäköisemmäksi kuin kukaan uskoisi, ja hän saakin selville yhtä ja toista muun muassa lasiruukin asioihin liittyen. Hän on myös hyvin oikeudentuntoinen persoona, joten hänestä on helppo pitää. Sen sijaan Robertin sukulaiset ovat kauheita tapauksia, jotka tavoittelevat häikäilemättä omaa etuaan ja tekevät kaikkensa, jotta kartanon omistaja tuntisi olonsa mahdollisimman epätoivotuksi henkilöksi omassa kodissaan. Robert osoittaa sotilaallista luonteenlujuutta kestäessään kaiken, sillä kuten sanottu, Robert on tarkkanäköinen mies ja tietää missä kohtaa kannattaa nostaa valtit esiin.

Aluksi teos tuntui kovin sekavalta, sillä hahmoja vilisti tarinassa paljon enkä oikein tahtonut päästä perille siitä kuka kukin on. Toisen levyn kohdalla tarina alkoi kuitenkin kunnolla vetämään ja hahmot kävivät tutummiksi, joten juonen seuraaminen helpottui. Tämä 1830-luvulle sijoittuva tarina paljastui viihdyttäväksi kartanoromaaniksi, jossa tapahtuu paljon kaikenlaista - vääryyttäkin - mutta lopussa oikeus voittaa. Tarinassa on myös romanttisia juonteita, kuten kunnon kartanoromaanilta kai sopii odottaakin. Minä viihdyin kyllä Vaiteliaan perillisen parissa, vaikka alku olikin takelteleva. 

♠♠♠♠

Marraskuun luetut

Joulukuu on koittanut ja voi että miten olenkaan ollut joulufiiliksissä jo pidemmän aikaa. Keittiöön piti saada uusi jouluinen kappa, jouluvalot laitoin ikkunoihin jo pari-kolme viikkoa sitten ja väsäsinpä lanttulaatikkoakin pakastimeen joulua odottamaan, vaikka en edes lanttulaatikkoa syö. Ja kun vielä saatiin lunta, niin johan olin onnellinen! Lumi tosin on jo sulanut, mutta haluan edelleen uskoa valkeaan jouluun. :)

Lokakuussa luin hurjan määrän kirjoja ja tiesin jo silloin, että mitään vastaavaa on turha odotella marraskuulta (tai oikeastaan miltään muultakaan kuukaudelta esimerkiksi seuraavaan pariin vuoteen).  Ehdin kuitenkin lukea seitsemän kirjaa, joten tavallisissa määrissä pysyttiin, vaikka intoilinkin joulusta ja vietin iltojani muun muassa jouluelokuvia katsomalla...

Marraskuussa luin:

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani (äänikirja)

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

John Green: Kaikki viimeiset sanat

Sakari Topelius & Kirsti Mäkinen: Topeliuksen joulu - Satuja ja runoja

Kuten jo taisin lokakuun luettuja listatessani todeta, olen nyt varauslakossa eli kiellän itseäni tekemästä uusia varauksia kirjastoon. Joulukuussa toivoisin, että ehtisin keskittyä jo lainassa oleviin ja oman hyllyni kirjoihin. Minullahan oli vakaana aikomuksena lukea tänä vuonna 6 oman hyllyn kirjaa, ja olen vasta puolessa välissä tavoitteestani. Hups... :-D Mutta ei stressiä, joulu saa tulla ja kirjat valitsen edelleen fiiliksen mukaan. :)

Hyvää joulukuuta kaikille! Kannattaa pysyä valppaana, sillä joulukuun lopussa Kirjakaapin avain täyttää jo 4 vuotta ja sitä juhlistetaan tuttuun tapaan arvonnan merkeissä. :) 

Topeliuksen joulu: Satuja ja runoja

 

Sakari Topelius, Kirsti Mäkinen & Rudolf Koivu (kuvat): Topeliuksen joulu - Satuja ja runoja

140 s., WSOY 2015

Löysin kirjastosta hiljattain uuden kokoelman, joka sisältää Sakari Topeliuksen jouluisia ja talvisia satuja sekä runoja. Topeliuksen joulu sisältää myös taustatietoa niin Topeliuksesta itsestään kuin joulustakin Kirsti Mäkisen kertomana. Rudolf Koivun kuvitus on aina ollut mieleeni ja mielestäni juuri hänen kuviensa käyttäminen tekee oikeutta tälle perinteisiä satuja sisältävälle teokselle.

Minulla on ollut todellinen joulufiilis jo pidemmän aikaa, joten Topeliuksen joulu oli juuri oikea kirja luettavaksi joulufiilistelyjen lomassa. Sakari Topeliuksen sadut ovat hyvin opettavaisia ja toisinaan vähän pelottaviakin, jos jokin sadun hahmoista sai rangaistuksen teoistaan tai tapahtui jotain hurjaa, kuten lapsen kaltoinkohtelua tai läheltäpititilanne susilauman kanssa. En tiedä kuinka moni nykylapsista kuuntelisi näitä tarinoita silmät säihkyen ja mielenkiinnolla, sillä useinhan runsaammin kuvitetut kuvakirjat houkuttelevat tällaista satukokoelmaa enemmän, mutta itse koin nämä tunnelmallisina tarinoina. Tosin en ole ihan varma lukisinko näitä satuja kovin pienelle lapselle.

Topeliuksen saduissa näkyy myös uskonnon vaikutus, ja mielestäni Pyhän yön lapsi olikin oikein kaunis satu siitä miten Joosef ja Maria päätyivät yöksi talliin lapsen hyvyyden ansiosta. On mukavaa, että tällaisia joulun sanomaan pohjaavia tarinoitakin vielä julkaistaan uudelleen, sillä kovin paljon on tarjolla maallisia tarinoita lahjoineen (joskin niissäkin näkyy yhdessäolon riemu ja ilo). Myös monet tutut virret on otettu mukaan tähän kirjaan, kuten suuresti pitämäni Sylvian joululaulu, Varpunen jouluaamuna ja En etsi valtaa loistoa.

Topeliuksen joulu on mukava kirja virittäytyä joulun tunnelmaan ja voisihan tämä olla kiva ostos vaikka koko perheen joululahjaksi. Näihin satuihin voi palata vaikka joka vuosi, sillä jouluiset saduthan ovat usein ajattomia ja kulumattomia. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, ja jos perheen pienimpien kanssa lukee, niin voihan tämän itse ensin käydä läpi ja lukea heidän kanssaan sitten vain ne sadut, jotka omasta mielestä ovat sopivia.

Mukavaa joulunalusaikaa kaikille! 

Kaikki viimeiset sanat

John Green: Kaikki viimeiset sanat

323 s., WSOY 2014

alkup. Looking for Alaska, 2005

suom. Helene Bützow

 

Alan olla todella tykästynyt John Greenin nuortenkirjoihin. Olen hieman hämmentynyt siitä, miten Greenin eittämättä tunnetuin ja suosituin teos on Tähtiin kirjoitettu virhe, kun minun mielestäni Arvoitus nimeltä Margo ja Kaikki viimeiset sanat ovat mielestäni olleet paljon kiinnostavampia ja mukaansatempaavampia kuin Tähtiin kirjoitettu virhe, joka ei herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita aiheestaan huolimatta.

 

Kaikki viimeiset sanat kertoo Miles "Lyllerö" Halterista ja hänen kavereistaan Culver Creekin sisäoppilaitoksessa. Teini-ikäinen Miles vaihtaa tavallisesta opinahjosta sisäoppilaitokseen, sillä hän haluaa löytää jotain uutta. Hänellä ei ole juurikaan kavereita, mutta Culver Creek muuttaa kaiken. Hänen kämppäkaverinsa Chip eli Eversti on tunnettu kaikenlaisista jäynistään, ja Everstin kautta Miles tutustuu muun muassa Takumiin ja Laraan, mutta ennen kaikkea hän tapaa Alaskan.

 

Alaska on jokseenkin oikukas ja mystisyyden varjoon verhoutuva teinityttö, johon Miles ihastuu. Mielestäni Alaska oli oikullisuudessaan jokseenkin ärsyttävä, ja hän toikin mieleeni Greenin myöhemmässä romaanissa esiintyvän Margon, vaikkakaan Alaska ei ollut ehkä ihan niin itsekeskeinen tapaus. Miles, joka on täysin lempinimensä vastaisesti hoikka ja hontelo, oli mielestäni mukava hahmo. Hänessäkin ilmenee sellaista teini-ikäiselle ominaista avointa itsekkyyttä, jota ikä ei ole vielä hionut, mutta Miles oli vain jotenkin mukava ja ennen kaikkea reilu kaveri. Pidin myös Everstistä, sillä hänen idearikkautensa ja touhukkuutensa toivat juoneen mukavasti eloa.

 

Milesin erikoisosaamisaluetta on muistaa ihmisten viimeisiä sanoja. Yllättäen hän joutuu tilanteeseen, joka pakottaa hänet pohtimaan mitä kuoleman jälkeen on vai onko mitään. Se on kasvun paikka Milesille, joka on aikaisemmin tottunut aika pitkälti kulkemaan vain kavereidensa vanavedessä. Sisäoppilaitos tuntuu tekevän Milesille hyvää, mutta minua kyllä hieman inhotti kaveriporukan holtiton alkoholikäyttäytyminen ja jatkuva tupakointi. Miles tuntuu kehittävän itselleen nikotiiniriippuvuuden aivan vain ajankuluksi, ja se jos mikä on ällöä.

 

Kaikki viimeiset sanat oli kokonaisuutena mukava lukukokemus. Minun tekisi kauheasti vielä mieli ruotia joitakin asioita tästä teoksesta, mutta sitä on oikeastaan mahdotonta tehdä lavertelematta jotain olennaista juonesta, joten jätän nyt ruotimatta. Sen vain sanon, että suosittelen kyllä tätä kirjaa, sillä tässä on piristävää teinienergiaa, mutta mitään erityistä hyvänmielenkirjaa on turha odottaa: tähän kirjaan mahtuu paljon tunnetiloja, eikä niistä läheskään kaikki ole positiivisia. Teininä olo voi olla rankkaa.

 

♠♠♠♠

Onnellisesti eksyksissä

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

272 s., Tammi 2012

 

Päätin vihdoinkin ryhdistäytyä ja ryhtyä purkamaan bloggaamattomien teosten sumaa, sillä pino kasvaa uhkaavasti. Kellokosken prinsessa jätti minulle hieman surumielisen olon, joten otin sen jälkeen luettavakseni kepeämmän kirjan. Onnellisesti eksyksissä viihdytti ja piristi, ja tarina todellakin nappasi minut otteeseensa.

 

Onnellisesti eksyksissä kertoo 27-vuotiaasta Emma Aaltosesta, jonka elämässä vähän kaikki on puolivalmista. Kaksi tutkintoa odottaa tekijäänsä, miessuhteet eivät oikein ota luonnistuakseen eikä raha- ja asumiskuviotkaan ole kehuttavalla tolalla. Emma päättää ryhdistäytyä ja pyytää tuekseen ystävänsä Sannin, joka patistaa Emmaa opiskelujen suhteen. Valitettavasti mieskuvioissa Sanni ei voi auttaa, ja Emman mielessä pyöriikin niin muusikko-Janek kuin gradua ohjaava Miikkakin. Myös Sannin miesystävä Ilari palaa Emman mieleen hieman liian tiheään.

 

Mielestäni tämä teos oli mukavan kepeä ja viihdyttävä kokonaisuus, jota lukiessa aika unohtui ja Emman parissa vain viihtyi. En oikeastaan pidä Emman kaltaisista aikaansaamattomista tempoilijoista, mutta siitä huolimatta pidin Emmasta yllättävän paljon, sillä hän sentään itsekin tajusi muutoksen olevan paikallaan. Oli hauskaa lukea Emman kohelluksista, mutta vielä mukavampaa oli nähdä Emman osaavan ottaa asioista opikseen. Mielestäni Emma kehittyi hahmona sitä vauhtia kuin gradu alkoi valmistua, joten se lienee toinen syy siihen miksi jaksoin Emman seurassa pysyä.

 

Oli mielenkiintoista seurata myös Emman mieskuvioita ja hänen sukkelat huomionsa tilanteista hykerryttivät. Vaahtera kyllä todellakin osaa kirjoittaa mukavasti etenevää ja sukkelaa tekstiä. Ihan täysin tämän teoksen huumori ei minuun tuntunut uppoavan, mutta siitä viihdyin teoksen parissa oikein hyvin. Luin kesällä Vaahteran uusimman teoksen Sattumalta sinun ja pidin myös siitä, joten täytynee vielä jossain sopivassa kohtaa lukea Vaahteran kolman chick lit -teos.

 

♠♠♠♠

Kellokosken prinsessa

Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

252 s., Like 2010

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkerrat. Päätin sitä varten lukea jo hyvän aikaa lukulistallani olleen Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittaman Kellokosken prinsessan, joka kertoo Kellokosken sairaalassa asuneesta mielenterveyspotilaasta Anna Svedholmista.

 

Anna Svedholmin (1896-1988) elämänkulku oli kaikkea muuta kuin helppo. Anna Svedholmin elämään mahtui monia vastoinkäymisiä, joiden on arveltu vaikuttaneen ratkaisevasti hänen mielenterveytensä järkkymiseen: isän tapaturmainen kuolema ja Annan päätyminen kasvatettavaksi muualle, huonot perhesuhteet, avioero ja lopulta taloudellisiin vaikeuksiin ajautuminen sinetöivät Annan kohtalon. Hänellä oli ollut jo aikaisemmin mielenterveysongelmia, jotka hän kuitenkin pystyi hallitsemaan. Pian koitti kuitenkin aika, jolloin Anna sijoitettiin pysyvästi Kellokosken sairaalaan.

 

Anna Svedholm (o.s. Lappalainen) sai elämänsä aikana useita diagnooseja, mutta lopulliseksi diagnoosiksi tuli maanisdepressiivisyys. Anna asui Kellokosken sairaalamiljöössä 1930-luvun alusta lähes viimeisiin elinvuosiinsa asti. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Anna siirrettiin Nikkilän sairaalaan. Anna otti kuitenkin suvereenisti paikkansa minne ikinä menikin. Maanisdepressiivisyyden lisäksi Annalla oli todettu suuruusharha. Hän väitti olevansa englantilainen prinsessa, jonka kotka oli kuljettanut Suomeen hänen ollessaan vielä pieni. Anna vaati kuninkaallista kohtelua ja hän kuvittelikin omistavansa paitsi Kellokosken sairaalan (kartanonsa) myös muut Kellokosken kylän rakennukset. Lisäksi hän puhui useista julkisuudenhenkilöistä läheisinä tuttavinaan tai sukulaisinaan.

 

Olen joskus nähnyt Anna Svedholmista kertovan elokuvan Kellokosken prinsessa, joten siitä alunperin tuli ajatus lukea kirjakin. Nyt lukukokemuksen jälkeen voin todeta, että elokuvasta saamani kuva täydentyi hyvin. Annan tarina oli ihan mielenkiintoinen, mutta toisaalta taas hyvin surullinen. Millaista Annan elämä olisi voinut olla nykypäivänä, kun mielenterveysongelmiin ei etsitä apua malariasta tai insuliinishokkihoidoista? Tässä teoksessa tulee myös esitellyksi keskeisiä mielenterveysongelmien hoitomuotoja, joita myös Annaan testattiin hänen pitkän "potilasuransa" aikana.

Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

334 s., Teos 2015

kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

 

Emmi Itärannan toinen teos Kudottujen kujien kaupunki lumosi minut täysin. Osasin Teemestarin kirjan perusteella odottaa mukavaa lukukokemusta, mutta siitä huolimatta olen yllättynyt miten totaalisesti tämä scifiä edustava teos veti minut mukaansa, sillä suosikkejanihan ovat realistiset ja historiaan sijoittuvat teokset. Itärannan teosta lukiessa ei kuitenkaan kiinnitä niinkään huomiota genreen, vaan itse tarinaan, joka antaa myös ajattelemisen aihetta.

 

Kudottujen kujien kaupunki kertoo lähes kokonaan muusta maailmasta eristyksissä sijaitsevasta saaresta, jota hallitsee Neuvosto. Tarinan päähenkilö on hieman yli 20-vuotias Eliana-niminen kutoja, joka löytää Seittien Talon pihasta pahoinpidellyn nuoren naisen, jota kukaan ei tunnu tuntevan. Naisen henkilöllisyyden paljastuttua alkaa pala palalta paljastua myös isompi kuvio, jonka Eliana huomaa ulottuvan nykyhetkestä saaren menneisyyteen saakka. Elianalle paljastuu myös uutta tietoa unista, jotka saarella ovat kiellettyjä ja jotka takaavat näkijälleen menolipun Tahrattujen Taloon.

 

Itärannan luoma toisenlainen todellisuus on kerrassaan kiehtova arvoituksineen. Pidin myös tarinan miljööstä paljon, sillä se luo tarinalle juuri oikeanlaisen, arvoituksellisuutta henkivän tapahtumapaikan. Kuten Teemestarin kirjassa, myös tässä teoksessa minusta tuntui toisinaan, että ajassa ei ollakaan menty eteenpäin vaan taaksepäin. Ilmagondolit ja vesilennättimet tietysti luovat kuvaa tulevaisuudesta, mutta vanhat mustekorttelit ja erilaiset käsityöläisammatit mestareineen taas tuovat mieleen kuvan ajasta, jolloin ammatteihin kouluttauduttiin kisällivaiheen kautta.

 

Kudottujen kujien kaupungin yhteiskuntajärjestys näyttäisi olevan oligarkia, sillä Neuvosto päättää yksin kaikesta eikä Neuvoston uhmaamisesta seuraa mitään hyvää. Kuri on ankaraa ja jokainen varjelee salaisuuksiaan tiukasti, sillä kukaan ei halua joutua Neuvoston silmätikuksi tai lähetetyksi Tahrattujen taloon. Juuri tämänkaltainen yhteiskunnallinen järjestelmä pysäyttää minut kirjan kuin kirjan kohdalla ja laittaa ajattelemaan tuttuja asioita aina vain uudelleen. Jotta voisi vastustaa valtaapitävää eliittiä, vaaditaan valtavasti rohkeutta. Sitä kysytään myös Elianalta, kun hän ymmärtää mitä kaikkea saarella onkaan meneillään.

 

♠♠♠♠♠

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

441 s., Tammi 2015

 

Saara Turusen Rakkaudenhirviö on niitä kirjoja, joita en aikonut lukea, mutta sitten joku suosittelikin kirjaa minulle ja päätin kokeilla. Minulle kehuttiin tässä olevan jotain samanlaista tyyliä kuin Anna-Leena Härkösen kirjoissa, joista pidän kovasti. Ehkä jotain etäisesti samaa löysinkin. Erityisen kiinnostavaa oli, että samainen suosittelija veikkasi, että tämä voisi olla jopa ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. (Tiedämme nyt, että niin ei ole.) Vaikka Rakkaudenhirviö ei aivan täysin täyttänyt niitä odotuksia, joita päässäni ehti kehkeytyä, niin tässä oli valtavasti hyviä kohtia, jotka piti oikein merkitä itselle ylös: niin hyvin tai minua läheltä liippaavasti joitakin asioita oli sanottu. Joten kyllä tuttavani osui  osittain oikeaan sanoessaan "sä voisit tykätä siitä [Rakkaudenhirviöstä]".

 

Rakkaudenhirviö kertoo nuoresta naisesta, joka kertoo tarinaansa lapsuudesta noin kolmikymppiseksi. Nainen varttuu pienessä kylässä noin 600 kilometrin päässä Helsingistä. Kotikasvatus on ahdaskatseista ja ravitsemusterapeuttina työskentelevällä äidillä on mielipide ja sanansa sanottavana lähes jokaiseen asiaan. Tytärtään hän neuvoo olemaan kaikin puolin tavallinen nainen, ja jos äitiä on uskominen, niin tyttärestä tulisi oivallinen siivooja, sillä muuta hän ei tunnu osaavan kuin siivota. Mutta tytär varttuu ja riuhtaisee itsensä juuriltaan, lähtee Helsinkiin taidelukioon ja jatkaa itsensä etsimistä ympäri maailman.

 

Minä koin, että päähenkilöllä oli jonkinlainen "tyhjän paperin syndrooma" ja ikuinen etsikkoaika, sillä hän ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa mistään. Häneltä on jotenkin minuus hukkunut sen uhman alle, jonka näyttämisenhalu sai aikaan.  Minun täytyy myöntää, että päähenkilön jatkuva tempoilu edestakaisin ei oikein jaksanut kiinnostaa, kun sitä oli jatkunut riittävän pitkään. Jotenkin sitä oli rasittavaa ja välillä jopa hieman ahdistavaakin lukea. Tuli samanlainen kauhea ähky olo kuin päähenkilölle, joka oli juuri ahminut litroittain jäätelöä, keksejä, pullaa ja leivoksia. Tarina myös loppuu hieman siihen tyyliin, että en oikein tiedä mitä ajatella, sillä minusta tuntuu, että päähenkilö vain jatkaa tempoiluaan edelleen ja se siitä.

 

Vaikkakaan juoni sinänsä ei kauheasti kiinnostanut eikä lukeminen tahtonut edistyä, niin etenkin teoksen alkupuolella oli kosolti hyviä kohtia. Moni niistä käsitteli suomalaista kansaluonnetta, jotkut taas tavallisuutta ja osa sitä millainen naisen pitää olla. Erityisen naseva minun mielestäni oli kohta sivulta 59: "Tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni. Miehet eivät nimittäin tykkää sellaisista naisista, jotka ovat lukeneet liikaa. Kirjojen lukeminen tekee naisesta erikoisen. Miehiä alkaa kyllästyttää ja niin miehet hyppäävät autoihinsa ja ajavat tiehensä." Siinä taitaa kyllä olla jonkinlainen totuuden siemen. Mitäs mieltä arvon bloggaajakollegat ovat väitteestä "tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni"? :-D

 

♠♠♠½

Ensimmäinen murhani

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

7 cd-levyä, 7 h 48 min.

Tammen äänikirja 2006, alkuteos 1993

lukija: Erja Manto

Kuuntelin keväällä Leena Lehtolaisen toisen Maria Kallio -dekkarin Harmin paikka äänikirjana. Se teki minuun vaikutuksen huolimatta siitä, että kaksi aiemmin lukemaani Maria Kalliota saivat minut tuntemaan, että jotain puuttuu. Olen nyt tullut siihen lopputulokseen, että Lehtolaisen dekkarit toimivat minulle paremmin äänikirjana kuin itse luettuna, sillä pidin myös tästä sarjan avausosasta nimeltä Ensimmäinen murhani.

Maria Kallio saa ensimmäistä kertaa itsenäisesti selvitettäväksi murhan. Poliisintyöhön lakiopintojensa lomassa palannut Maria saa selvitettäväkseen helsinkiläishuvilalla tapahtuneen henkirikoksen. Mökin omistajaperheen poika, kolmikymppinen Jukka Peltonen löytyy kuolleena rantavedestä. Tapahtuma-aikaan mökillä on ollut opiskelijakuoron harjoitukset, joten epäilykset kohdistuvat väistämättä kuorolaisiin. Kuoron ykkösbasso Jukka Peltonen tuntuu olleen ristiriitainen persoona, joka toisaalta tunnettiin avuliaana miehenä, mutta joka kuitenkin tavoitteli häikäilemättä omaa etuaan. Murhan ratkaiseminen ei ole helppoa, eikä asioita helpota myöskään se, että osa kuorolaisista on Marian vanhoja tuttuja.

Itse en tässä teoksessa seurannut niinkään kiinnostuneena varsinaisen murhatapauksen setvimistä, vaan minua kiinnosti enemmänkin nähdä miten Maria Kallio ja Antti Sarkela tapasivat. Toki murhatapaus on olennainen osa juonta ja kuorolaisena myös Antti on epäiltyjen listalla, mutta jotenkin Marian hahmo oli kiinnostavampi kuin murhajuoni. En kuitenkaan väitä, että murhajuoni olisi jotenkin huono. Päin vastoin se on oikein taitavasti rakennettu ja tarinaan aukeaa uusia ulottuvuuksia, kun Jukka Peltola osoittautuu paljon muuksikin kuin ykkösbassoksi ja insinööriksi.

Maria Kallio on muuten hahmona hyvin mieleenpainuva. Kirjoitin hänestä huhtikuussa näin: "Maria, jonka oikeudentunto on niin vastaansanomaton, että se peittoaa kaiken muun. Maria on kyllä välillä kovapäisyydessään todella ärsyttävä, mutta hänen kärkevyydessään on välillä jotakin lähes huvittavaa intettä ja lapsellisuutta." Vaikka Maria Kallio osaa välillä olla jotenkin ärsyttävä, minä jotenkin olen alkanut pitää hänestä. Ehkä se johtuu siitä, että Maria edustaa vahvaa ja itsenäistä naista, joka seuraa omaa tietään.

Mielestäni tarinana tämä Ensimmäinen murhani ei ollut ihan niin kiehtova kuin aikaisemmin lukemani tai tv-sarjana näkemäni tarinat, mutta kyllä tätä oikein kelpona avausosana voi pitää nyt jo yli 10-osaiseksi kasvaneelle sarjalle. Erja Manto ansaitsee jälleen kiitokseni siitä, että ilmeikkäällä kerrontatavallaan hän puhalsi tähän tarinaan eloa, jota en varmastikaan olisi itse luettuna tavoittanut.

 ♠♠♠♠

Lokakuun luetut

Lokakuussa minusta tuntui, että lukukuuni lähti käyntiin jokseenkin hitaasti ja vaivalloisesti. Osallistuin kumminkin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoon julkaisemalla kirjoituksia aihepiiriin sopivista kirjoista, mutta muutoin tuntui, että en pahemmin saanut mitään luettua. Syynä taitaa osin olla se, että minulla on nykyisin Play Station 2 -konsoli ja olen innoissani pelaillut sillä, joten lukemiseen ei jäänyt juuri aikaa. Kävin myös puolukkametsässä pariinkin otteeseen ja inspiroiduin ympäröivästä metsämiljööstä. Loppukuusta tuli kirittyä "menetetty" lukuaika oikein kunnolla, sillä haravointiurakka kipeytti jo jonkin aikaa oireilleen käteni oikein kunnolla enkä kyennyt tekemään oikeastaan mitään muuta kuin lukemaan kirjoja: kutominen, pelaaminen tai netissä surffailu ei tullut kysymykseenkään. Lukeminen on onneksi aina mukavaa ajanvietettä, jos kirja vain on oikeanlainen, mutta olen silti iloinen käteni parantumisesta ja siitä, että nyt voin tehdä jo muutakin kuin lukea. :)

Lokakuun saldokseni kertyi näköjään kaiken kaikkiaan 18 kirjaa, mikä tuntuu kyllä uskomattomalta luvulta, vaikka mukana onkin muutamia kuvakirjoja. Kuuntelin myös kolme äänikirjaa kutoessani sukkia, siis aikana ennen kuin olin haravoinut käteni kipeäksi. Kokonaisuutena lukukuuni oli aika monipuolinen, sillä lukemaani määrään sisältyy pari tietokirjaa, muutama lasten- ja nuortenkirja, sarjakuva-albumi, dekkari, novellikokoelma, hömppää ja niin edelleen.

Listana lokakuun luetut näyttää tältä:

Hilja Valtonen: Tarvaatar

Mauri Kunnas: Kesä Koiramäessä

Ómarsdóttir, Kristín: Olipa kerran tarinoita 

Lastenrunokirjat Hassut tassut ja Hyvää huomenta, punahilkka! 

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 3 - Viimeinen oljenkorsi 

Elsa Beskow: Sesselin seikkailu 

Teija Rekola: Eetu ja nokkelat neropatit 

Michael Bond: Karhu nimeltä Paddington 

Robert Galbraith: Käen kutsu 

Kaari Utrio: Pappilan neidot 

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 7 

Sofi Oksanen: Norma 

Gudbergur Bergsson: Joutsen 

Jutta Gustafsberg: Jutan voimakirja

Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat

Lukukuuni oli hyvä muutenkin kuin määrällisesti. Erityisen iloinen olen tutustuttani vihdoin Jyri Paretskoin nuortenkirjoihin, joita haluaisin nyt tyrkyttää kaikille luettavaksi. Erityisesti suosittelen myös Tiina Miettisen Piikojen valtakuntaa, joka on muuten ehdokkaana Tieto-Finlandiaan. Kerrankin minäkin olen lukenut jonkin kirjan siltä ehdokaslistalta, kenties jopa voittajateoksen! :D

Marraskuu on jo hyvässä alussa ja kirjojen parissa olen viihtynyt edelleen, vaikka meinasinkin jo saada niistä yliannostuksen. Tällä hetkellä minulla on luettavana Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja äänikirjana Leena Lehtolaisen Ensimmäinen murhani, niistä kirjoittelen sitten kun olen lukenut/kuunnellut teokset loppuun. Tein muuten tänään itseni kanssa taas sopimuksen, että en varaa koko loppuvuonna mitään kirjoja kirjastosta, koska haluaisin välillä ehtiä lukemaan jotain muutakin kuin alati varausjonoista saapuvia uutuuksia. Saattaa tosin olla, että lipsun päätöksestäni ainakin Finlandia-ehdokkaiden kohdalla, mutta se nyt on ihan ymmärrettävää! :-D

Hauskaa marraskuuta kaikille!

Shell's Angles ja Kalajoen hiekat

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja Kalajoen hiekat

413 s., Karisto 2014

 

Kirjoitin aiemmin tällä viikolla Jyri Paretskoin esikoisteoksesta Shell's Angles. Ihastuin teokseen niin paljon, että heti tekstin kirjoitettuani iski kauhea hinku päästä lukemaan seuraavaa osaa, joka onneksi odottelikin jo kotona. Shell's Angles ja Kalajoen hiekat on - mikäli mahdollista - vieläkin parempi kuin edeltäjänsä, joka jo ansaitsi minulta täydet pisteet. Nyt jonotan kirjastosta sarjan kolmatta osaa, enkä malttaisi millään odottaa!

 

Poikien kesäloma on lopuillaan ja kouluun pitäisi palata viikon kuluttua. Kolmikon kesä kului lähinnä kotikulmilla, mutta vielä olisi aikaa lähteä kauemmaskin seikkailemaan, onhan heillä mopot. Syyn lähteä he saavat, kun Rudi vihdoin rohkaistuu puhumaan ihastukselleen Hannalle ja saa kuulla, että tyttö lähtee nyt kesätöidensä päätyttyä Kalajoelle. Rudi ylipuhuu Hanen ja Samun mukaansa, ja niin saa alkunsa mahtava roadtrip kaikkine kommelluksineen ja käytännönpiloineen.

 

Tässä teoksessa keskeisimmäksi hahmoksi nousee "rakkauden riuduttama" Rudi, jolla on tapana höpöttää outoja ja muutenkin häslätä koko ajan jotakin. Tiiviisti mukana kulkee kuitenkin myös kaveri Hane ja Samu, sillä poikien ystävyys on kestävää laatua ja ystäviä pitää tukea, vaikka heillä olisi kuinka pähkähullu idea mielessään. Matkallaan kohti Kalajokea pojat kuvaavat videoita, joilla heidän on määrä saada monta peukutusta netissä ja voittaa karkkipussi opettajalta koulun alettua. Videot perustuvat pääasiassa Rudin yllyttämiseen ja niinpä pojat tekevät kaikenlaista yllytyshullua. Erityisen hauskaksi kokonaisuudeksi jäi mieleeni Rudin tyylikkääseen ilmalentoon päätynyt seikkailu lehmälaitumella.

 

Mielestäni Paretskoi osaa todellakin asettua nuoren pojan asemaan ja ajatusmaailmaan. Hän kirjoittaa reipasta nuorisokieltä ja kirjoittaa niistä asioista, joita teini-ikäiset pojat oletettavasti oikeastikin puhuvat: tytöistä ja tisseistä - niin ja mopoista tietysti myös. Rudi, Hane ja Samu ovat jotenkin niin vilpittömän aidon oloisia poikia, että ei heidän seurastaan voi olla pitämättä. Dialogi on hyvin eläväistä ja hauskaa, kuten aikaisemmassakin osassa. Tämän Shell's Angles ja Kalajoen hiekat luettuani olen entistäkin iloisempi siitä, että vihdoin tutustuin tähän sarjaan.

 

♠♠♠♠♠

Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700 -luvuilla

184 s., Atena 2015

kannen maalaus: Albert Edelfelt - Haravatyttö

 

Tiina Miettisen tietokirja Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600-1700 -luvuilla kuvaa nimensä mukaisesti naisten elämää muutama sata vuotta sitten. Teos käsittelee aiheita, jotka ovat ajankohtaisia myös nykypäivänä, kuten miten yhdistää työ ja perhe. Paljon löytyy myös yhtäläisyyksiä nykypäivään, sillä muutama sata vuotta sitten moni nainen sai ensimmäisen lapsensa vasta kolmikymppisenä ja keskittyi sitä ennen työntekoon.

 

Minua kiinnostaa paljon tämän teoksen aihe, sillä naisillehan (ja kyllä varmasti myös miehille) tulee koko ajan painetta eri suunnista, kun pitäisi tehdä töitä ja osata yhtä ja toista, niin ja perhekin pitäisi perustaa. Yhtään helpompaa ei ollut esiäideillämmekään 1600-1700 -lukujen Suomessa, sillä yhtälailla heihin kohdistui odotuksia. Siihen miten heidän elämänsä odotettiin etenevän vaikutti paljon sääty, johon itse kukakin sattui kuulumaan. Kuten Tiina Miettinen toteaa, on usealla yksipuolinen mielikuva siitä, miten naiset naitettiin nuorina ja siinä se elämä sitten oli, synnytys toisensa jälkeen ja sitä rataa. Tämä teos oli minulle hyvin silmiä avaava lukukokemus, sillä sain tästä paljon uutta tietoa.

 

Minun tekisi kauheasti mieli referoida tähän kaikki ne asiat, jotka tästä teoksesta opin. Olen jo monta kertaa kirjoittanut innoissani muutaman rivin oppimistani uusista asioista, mutta kun kyseessä ei ole referaatti vaan mutuhuttuarvioni, olen pyyhkinyt kaikki nuo rivit pois. Voin kuitenkin todeta, että harvoin olen tietokirjan luettuani näin innoissani oppimistani uusista asioista. Erityisen kiinnostavaa mielestäni on se miten paljon yhtäläisyyksiä naisten elämistä löytyy, vaikka välissä olisi vuosisatoja. Toki moni asia on muuttunut, lait ovat erilaiset ja naisten ja miesten välillä vallitsee tasa-arvo, mutta jotkin asiat vain pysyvät samoina.

 

Mielestäni Piikojen valtakunta on selkeä kokonaisuus, jota maustaa tietoruudut ja tositarinat 1600-1700 -lukujen naisten elämän käännekohdista. Toisinaan minua häiritsi teoksessa toisto, sillä joitakin asioita selitettiin useaan otteeseen, mutta muuten mielestäni tämä oli sujuvalukuinen teos. Mielestäni tämä on kyllä tutustumisen arvoinen teos, suosittelen!