Lokakuun luetut

Niin se vain on taas aika koota yhteen pian päättyvän kuukauden luetut kirjat. Minun lukukuuni tuntui lähtevän liikkeelle hyvin hitaasti, mutta nyt loppukuusta sain taas itseeni uutta lukupuhtia ja postauksia alkoi taas syntyä. Luin lokakuun aikana paljon hyviä kirjoja, joista päällimmäisenä jäi mieleen ikisuosikkini Laila Hirvisaaren uutukainen Me, Keisarinna sekä Kjell Westön Kangastus 38. Suunnittelemani oman hyllyn kirjojen teemaviikko jäi vielä pitämättä, mutta ehtiihän sen tässä loppuvuoden aikana varmasti toteuttaa. :)

Näistä bloggasin:

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Eila Kujala: Eiliset polut

Eino Leino: Sulle laulan, neiti kesäheinä

Zachris Topelius: Adalminan helmi & Muurahainen lääkärissä 

Kjell Westö: Kangastus 38

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä

Maarit Malmberg: Aapeli ja sotaveteraani Reino & Aapeli ja evakkomatka

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat

Listalla on siis peräti 6 romaania, joista 4 uutuutta, 4 kuvakirjaa, 2 runokirjaa ja 1 tietokirja. Näiden kirjojen lisäksi luin myös Taina Kinnarin toimittamat Ei menny niinku Strömsössä ja Ei menny niinku Strömsössä 2. Samaten luin satutunnille kirjoja etsiessäni paljon muitakin kuvakirjoja kuin bloggaamani kirjat. Aikeistani huolimatta en kirjoittanut sen kummemmin satutunnin kulusta, mutta mainittakoon tässä, että se meni vallan mainiosti. Lapsia oli paikalla peräti 30 ja hoitotätejä ja äitejä 14. Oli muuten aika hassu fiilis, kun yleisön joukossa istui mun lapsuuden hoitotäti uusien lapsien kanssa. Varmaan hänellekin tuli mieleen miten nopeasti vuodet menevät, kun entinen hoitotenava on jo aikuinen ja kirjaston satutätinä. :)

Ostin muuten itselleni vihdoinkin kauan haaveilemani nojatuolin, sillä nyt oli sen verran hyvä tarjous, että oli pakko tarttua siihen kiinni. Sadalla eurolla sain kotiini kuvassa näkyvän ihanan tuolin, jossa on aivan mahtava istuskella lukemassa iltaisin. Harmi vain, että nykyään pitää melkeinpä sanoa "miulla on nojatuoli", sillä kissa (enkä nyt tarkoita tuota tyynyä) on valloittanut sen aika ansiokkaasti viime aikoina. :D

Tryffelikoirat

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat

208 s., WSOY 2001

kansi: Marjaana Virta

Meillä on ensi maanantain kirjallisuuspiirin aiheena Aulikki Oksasen romaanit, joista päätin lukea Tryffelikoirat. Piirin vetäjä kehui itse tykänneensä tästä teoksesta ja mielestäni tämä vaikutti hyvin lupaavalta, joten valinta oli sitä myöten selvä. Olen nyt kirjan luettuani piirin vetäjän kanssa samaa mieltä siitä, että tämä oli oikeinkin luettava ja miellyttävä kirja, vaikka aihepiiri vaikuttikin aluksi hiukan synkältä.

Tryffelikoirien pääosassa on helsinkiläinen Inari eli Inni. Hän on iso nainen ja muutenkaan hän ei vastaa nykypäivän kauneusihanteita, mutta Innillä on kosolti reilua mieltä ja sydäntä. Inni on sen ajan lapsia, jolloin kasvatus oli vielä hyvin vanhanaikaista, joten hän on jäänyt vähän kuin kahden ajan väliin: vanhan ja uuden. Kirjan nimi tulee Innin sivubisneksestä, sillä hän kiertelee kirppiksiä ja kuolinpesiä ja etsii sieltä esiin todellisia herkkupaloja, joita myymällä hän saa hieman leveämpää leipää kuin tavallisesti. Hän on siis kuin tryffelikoira, joka etsii kalliita herkkuja.

Inni on hahmona mielestäni hyvin raikas. Hänessä on suoruutta ja nöyristelemättömyyttä, mutta samalla hän herättää luottamusta muissa ihmisissä ja hänestä pidetään. Inni osaa olla empaattinen ja sydämellinen, mutta liian tunteelliseksi hän ei heittäydy. Hän on jollakin tavalla elämän murjoma, ei nyt uskonsa maailmaan menettänyt, mutta kuitenkin hieman pessimistinen tapaus. Ehkä juuri Innin elämänkokemukset ovat sellaisia, jotka tekevät hänestä niin sympaattisen ja mainion hahmon.

Aulikki Oksanen on kirjoittanut Tryffelikoirat todella sujuvaan tyyliin ja juoni soljuu eteenpäin vaivatta. Mielestäni tässä kirjassa on oivaltavasti hyödynnetty tilannekomiikkaa ja miksei -tragiikkaakin (onkohan tuollaista sanaa edes olemassa). Kirjan tilanteet ovat hyvin mieleenpainuvia ja Oksanen käyttää osuvia sanavalintoja.

En oikeastaan osaa kauheasti perustella sitä miksi pidin tästä kirjasta näin paljon. Ehkä tässä kirjassa oli hieman niitä samoja elementtejä kuin Kirsikkavarkaat -novellikokoelmassakin eli tekstistä löytyy aina välillä jotakin erikoista ja jollakin tapaa epätodellistakin, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Tässä kirjassa on myös jotakin kaupunkimaista suoruutta ja kovuutta, mutta samalla lämpöä ja pehmeyttä, mikä tekee tästä omalta osaltaan miellyttävän lukukokemuksen.

♠♠♠♠

Aapeli ja sotaveteraani Reino & Aapeli ja evakkomatka

Maarit Malmberg: Aapeli ja sotaveteraani Reino

35 s., Minerva 2010

kuvitus: Jouni Koponen

***

M. Malmberg: Aapeli ja evakkomatka

36 s., Minerva 2011

kuvitus: Jouni Koponen

 

Maarit Malmbergin kirjoittamat ja Jouni Koposen kuvittamat Aapeli -kuvakirjat ovat hieman erilaisia kuvakirjoja aiheensa puolesta, sillä ne käsittelevät Suomen historiaa ja peilaavat sitä onnistuneesti nykyajan ilmiöihin. Näissä kirjoissa tekstiä on oikeastaan yhtä paljon jos ei enemmänkin kuin kuvia, joten voi tosiaan sanoa, että näissä on paljon asiaa.

 

Aapeli ja sotaveteraani Reino tutustuttavat lukijansa Suomen historian käännekohtiin eli talvi- ja jatkosotiin. Vaikka Reino sotaveteraanina tuo kirjaan sen ajatuksen, että sodassa puolustettiin sitä kaikkein kalleinta eli omaa isänmaata, ei tämä kirja ole mitenkään ketään syyllistävä tai yltiöisänmaallinen. Pikemminkin voi sanoa, että Reino hahmona tuo näkemystä siihen miksi edelleen soditaan ja mikä kuitenkin on tärkeintä eli se, että kaikki saisivat elää rauhassa. Kuten takakannessa sanotaan, "kirjassa on vahva rauhaan kasvamisen ja kasvattamisen sanoma". Pidin tämän kirjan tunnelmaa oikein hyvänä ja onnistuneena, vaikka aivan pikkulasten kuvakirja tämä ei ehkä ole.

 

Aapeli ja evakkomatka kuvaa läheisemmin Reinon perheen vaiheita sotien aikaisten evakkoteiden varsilla. Tarina rinnastetaan mielestäni onnistuneella tavalla Aapelin omaan evakkomatkaan, kun hän lähtee pois kotoa sisarten kiusattua häntä. Tämä kirja kuvaa hyvin aidosti evakkomatkoja, jotka muuttivat niin monen perheen elämän vain muutama vuosikymmen taaksepäin. Mielestäni on hienoa, että Malmberg tällä aiheella onnistuu myös antamaan eräällä tavalla äänen nykypäivän maahanmuuttajille, joiden koko elämä muuttuu kertaheitolla.

 

Parasta näissä kirjoissa on mielestäni se, miten aidolla ja huomioonottavalla tavalla Malmberg käsittelee aiheitaan. Hän on selkeästi osannut ajatella asioita monilta kanteilta ja kirjoittaa ne oivaltavaksi kokonaisuudeksi. Jouni Koposen kuvitus täydentää mielestäni tekstin tunnelmaa oikein hyvin, se on konstailematonta ja kuvaavaa. Oikein ihania kirjoja kaiken kaikkiaan molemmat!

Anjan lähes erinomainen elämä

Esko-Pekka Tiitinen: Anjan lähes erinomainen elämä

158 s., Tammi 2012

kansi: Jussi Kaakinen

Lainasin kirjastosta viikonloppulukemiseksi Esko-Pekka Tiitisen kirjan Anjan lähes erinomainen elämä. Olen kuullut siitä tähän mennessä pelkkää hyvää, joten oletin viihtyväni kirjan parissa. Näin tapahtui jopa siinä määrin, että minua vaivannut jonkin sortin lukujumi hellitti hetkessä ja luinkin koko kirjan miltei yhdeltä istumalta.

Anjan lähes erinomainen elämä kuvaa nimensä mukaisesti Anjan elämäntarinaa. Anja alkaa äänittää "ruppeemia" vanhan mankan avulla kaseteille, että on sitten edes jotain jälkipolville jätettäväksi. Ruppeemissaan Anja käsittelee sangen suorasukaiseen ja itseironiseenkin tapaansa elämänsä käännekohtia, joten en kyllä voinut olla välillä nauramatta ääneen hyväntahtoisesti. Anja on sellainen vakavansuora, ei edes yritä olla hauska, mutta on kumminkin.

Jotenkin tämä Anja hahmona on aivan valloittava, hänen seurassaan viihtyy hyvin. Vaikka Anja on hieman karikatyyrinen hahmo, niin hän tuntuu silti hyvin aidolta ja todelliselta. Tuon todentunnun syntyyn vaikuttaa varmasti se miten ihastuttavasti Anja puhuu savvoo ja on juuri sellainen kuin on, kaunistelematta. Anjasta luulee tietävänsä kaiken, kun lukee hänen ruppeemansa, mutta loppuratkaisu yllättää silti todella kovaa. En pitänyt loppuratkaisusta, sillä minä en osaa sovittaa sitä muuhun tarinaan ja saada siitä kiinni.

Esko-Pekka Tiitinen on tavoittanut tässä kirjassaan jotakin perirehellistä ja ajatuksia herättävää, vaikka hän verhoaakin näitä asioita huumorin alle. Hän kirjoittaa sujuvasti eikä tekstistä ole murteellisuudesta huolimatta lainkaan vaikea saada selvää. Onnistunutta tekstiä kaikin puolin, vaikka viimeinen juonenkäänne ei mielestäni oikein toimikaan.

♠♠♠½

Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää - tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671

277 s., WSOY 2013

kansi: Mika Tuominen

Noitanaisen älä anna elää on intensiivinen sukellus etenkin Ahvenanmaan noitavainoihin vuosien 1666-1671 välillä, vaikkakin kirja käsittelee hieman pidempää ajanjaksoa pohjustaen vainojen aikaa ja pesten niiden jälkipyykkiä. Taiteen lisensiaatti Leena Virtanen on paneutunut aiheeseensa todella hyvin, sillä lukijalle ei juuri herää kysymyksiä siitä, miksi jotain tehtiin ja miten asiat hoidettiin noitavainojen aikaan.

Koska Leena Virtasella tuntuu olevan todella paljon informaatiota annettavanaan, meinasin välillä jäädä tietoaallon alle. Koko ajan esiin pomppaa uusia nimiä, termejä ja noitasyytöksiä, joissa en etenkään aluksi tahtonut pysyä perässä. Lisäksi Virtanen liikkuu koko ajan tapauksesta ja ajasta toiseen, mikä ei todellakaan parantanut lukijan mahdollisuutta pysyä mukana. Jonkinlaista parempaa jäsennystä ja selkeyttä olisin siis todellakin kaivannut, sillä siten olisin voinut paneutua paremmin itse aiheeseen, joka todella on mielenkiintoinen.

Plussaa Virtaselle voidaan antaa siitä, että hän kirjoittaa todella kansantajuisesti eli hän ei jatkuvasti viljele outoja termejä ja sivistyssanoja, mikä tuo näiden kansannaisten elämänkohtaloihin todenmakua ja eräänlaista rouheutta. Näin ollen hän säilyttää aiheen perimmäisen ajatuksen, joka minun mielestäni on antaa ääni näille naisille, jotka kokivat suurta vääryyttä niin päättäjien kuin kanssaihmistensäkin taholta. Tämä kirja onkin hyvin onnistunut siinä mielessä, että Virtanen avaa uusia näkökulmia tuon ajan ajatusmaailmaan syyllistämättä erityisesti ketään. Hän vertaa tuon ajan ja meidän aikamme ajatusmaailmoja siten, että nykyihmisen on kuitenkin jollakin tavalla helppo käsittää noitavainojen syitä, vaikka ne tuntuvatkin hyvin kaukaisilta tänä päivänä.

Tällä kirjalla on siis heikkouksiensa lisäksi myös vahvuutensa, jotka parantavat kirjan loppuvaikutelmaa. En siltikään voi mitään sille, että mielestäni kirjan lopetus on turhan pitkänsitkeä ja aihe jäi loppujen lopuksi hieman kaukaiseksi minulle, vaikka Virtanen pystyykin käyttämällään kielellä tuomaan tarinoita lähelle lukijaa.

♠♠♠½

Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

334 s., Otava 2013

alkup. Hägring 38

suom. Liisa Ryömä

Kjell Westön uusin teos Kangastus 38 päätyi luettavakseni oikeastaan täysin yllättäen. Olin toki sen kirjastossa noteerannut, mutta en jotenkin kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä nimen perusteella kuvittelin sen olevan jotakin "utopistista höpinää". Kun eräs asiakas sitten tätä suositteli, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Onneksi annoin, sillä tämä kirja ei tosiaan ollut mitään höpinää, vaan taidokkaasti kehitelty kohtalotarina, kuten kirjaa takakannessa nimitetään.

Kangastus 38 kertoo rouva Matilda Wiikistä, joka pääsee konttoristiksi asianajaja Claes Thunen asianajotoimistoon. Rouva Wiikissä on Thunen mielestä jotakin arvoituksellista, ja lukija saakin vähä vähältä tutustua Wiikin menneisyyteen ja sen jättämiin pysyviin jälkiin, jotka Thunen toimistolla järjestetyn Keskiviikkokerhon kokoontumisen jälkeen heräävät entistä vahvempina ja tuntuvampina uudelleen eloon.

Westö kirjoittaa mielestäni vetävästi ja arvoituksellisesti rouva Wiikin persoonasta ja historiasta sen takana. Hän on rakennellut tuohon yhteen hahmoon uskomattoman monia eri ulottuvuuksia tai persoonallisuuksia, jotka auttavat lukijaa käsittämään paremmin menneisyyden kauhujen  piirtämät jäljet. Huonoksi ei voi myöskään sanoa asianajaja Thunen henkilökuvaa, jossa on vahvuutta ja herkkyyttä samaan aikaan. Hahmossa on myös jonkinlaista arvoituksellisuutta, mutta eri tavalla kuin Matilda Wiikin hahmossa.

Westö todella tuntee Helsinkinsä, se on täysin selvää tätä kirjaa lukiessa. Mielestäni hän käsittelee tuota kaupunkia hyvin rehellisesti ja kuvaa sen historiaa elävästi. Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen aitona ja alastomana. Hän kuljettaa juonessa mukana kahta aikatasoa, vuosia 1918 ja 1938, jotka luovat mielestäni hykerryttävän parin paitsi erilaisuudessaan myös siinä, miten mennyt heijastelee tulevaa.

Täytyy sanoa, että kun luin kirjan epilogin olin enemmän kuin ällistynyt. Westö on onnistunut luomaan kirjalleen todella yllättävän ja ällistyttävän loppuratkaisun, että se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Mitään aivan tällaista en odottanut, vaikka jotakin samansuuntaista kyllä.

♠♠♠♠½

Adalminan helmi & Muurahainen lääkärissä

Eilen vietettiin satupäivää, jonka moni bloggaaja nosti omassa blogissaan esille. Minä en valitettavasti ehtinyt päivää eilen sen kummemmin huomioimaan, joten päätin nyt vihdoin ja viimein lukea hyllyssäni kauan lainalla olleet Zacharias Topeliuksen sadut Adalminan helmi ja Muurahainen lääkärissä ja juhlistaa näin päivän jälkikäteen satupäivää. Alunperin Topeliuksen satuihin minua innosti tutustumaan Enni Mustosen romaani Paimentyttö, jossa Topelius on hyvin näkyvä hahmo.

 Zacharias Topelius: Adalminan helmi

31 s., Tammi 1990

alkup. Adalminas pärla

kuvitus: Maija Karma, suom. Irja Lappalainen

Adalminan helmi on ainakin jossakin muodossa minulle tuttu satu jo lapsuudesta, mutta en täysin tarkkaan muista oliko kuulemani satu jokin muunnelma Topeliuksen alkuperäisestä sadusta. Adalminan helmi on joka tapauksessa yksi niistä saduista, jotka ovat jääneet jollakin tavalla mieleeni hyvin vahvoina, joten oli mukava palata tutun sadun pariin reilusti yli kymmenen vuoden jälkeen.

Adalminan helmi kertoo prinsessa Adalminasta, joka saa syntymälahjakseen helmen, joka takaa hänelle kauneutta, rikkautta ja viisautta. Kuitenkin jos helmi katoaa, Adalmina menettää nuo kolme asiaa. Toiselta haltiakummiltaan Adalmina saa lahjan, joka on vieläkin arvokkaampi, vaikka hänen vanhempansa eivät sitä osaakaan arvostaa: jos helmi katoaa, Adalmina saa tilalle hyvän ja nöyrän sydämen.

Tässä sadussa opetus näkyy hyvin selvästi: rikkaus ja kauneus eivät yksistään tuo todellista onnea. Mielestäni tämä on aina ajankohtainen aihe, koska siinä piilee ikiaikaisen totuuden siemen. Tämä satu vain jotenkin lumoaa minut omaan piiriinsä, vaikka selkeästi "opettamisesta" en yleensä kauheasti pidäkään. Maija Karman kuvituksessa oli sitä samaa taianomaisuutta ja eräänlaista vanhanaikaisuutta, joka sopii erinomaisesti tämän vanhan sadun tunnelmaan.

 Zacharias Topelius: Muurahainen lääkärissä

24 s., WSOY 2005

alkup. Myran, som for till doktorn

kuvitus: Kristina Segercrantz

suom. V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa

Topeliuksen Muurahainen lääkärissä oli minulle entuudestaan täysin tuntematon satu. Se kertoo muurahaislapsesta, joka katkaisee jalkansa ja jota äiti lähtee viemään Helsinkiin lääkärille. Matkaan mahtuu monenlaista juna- ja hevoskyydeistä erilaisten lääkäreiden tapaamiseen saakka, ja loppujen lopuksi pieni muurahainen paranee.

Tämä satu ei millään tavalla lumonnut minua, pikemminkin se kauhistutti ja tuntui aivan liian utopistiselta: muurahainen nyt muka vie lastaan ihmislääkäreiden vastaanotolle matkojen päästä. Vaikka saduissa saa ja pitää hassutella ja luoda taianomaisia maailmoja, niin tämäntyyppinen ratkaisu ei vain innosta minua millään tavalla.

Tämä satu oli myös aika pysäyttävä ja vakava pienen muurahaisen sairastaessa ja saadessa uusia kolhuja koko ajan. En oikeastaan edes löytänyt tästä sadusta mitään erityistä sanomaa, vaikka kaippa se on huvitukseksi tarkoitettukin lähinnä. Ainakaan minua nykyihmisenä se ei huvittanut mitenkään. Lopputulema siis on, että jos Adalminan helmi teki minuun vaikutuksen, niin tämä jäi täysin sen varjoon.

Sulle laulan, neiti kesäheinä

Eino Leino: Sulle laulan, neiti kesäheinä - Valikoima runoja

94 s., Otava 1988

Kirjastossa silmiini osui ihanan pikkuruinen kirja, joka sisältää valikoiman Eino Leinon runoja. Olen aikaisemmin lukenut Leinon Helkavirsiä, mutta ne eivät minuun kovinkaan suurta vaikutusta tehneet. Pidin enemmän tästä runovalikoimasta, joka sisältää runoja lähestulkoon koko Leinon uran varrelta.

Eino Leino on kirjoittanut yhden suosikkirunoistani, Nocturnen. Itseoikeutetusti tuo yksi Leinon tunnetuimmista runoista on mukana myös tässä valikoimassa. Se on mielestäni eittämättä yksi kokoelman kauneimmista runoista samoin kuin myös Suvi-illan vieno tuuli. Leino käsittelee luontoa runoissaan kauniisti ja aistikkaasti, jopa tietynlaisella hurmoksella. Niistä tulee väistämättä mieleen kesä ja sen utuinen taika sekä eräänlainen virheetön ja puhdas vihreys. Minä koen Leinon runot kunnioituksena Suomen kauniille luonnolle.

Vaikka Leinon runoissa on paljon hyvää, minua häiritsee ihan tavattomasti se, miten todella moneen runoon on ympätty mukaan "neito" tai "impi". Ne muuttavat runon merkitystä paljon, sillä muuten jotakin runoa voisi pitää luonnon kuvauksena tai rakkausrunona suunnattuna kumman tahansa sukupuolen edustajalle. "Impit" ja "neidot" tuntuvat myös minusta nykylukijana hieman vanhanaikaiselta paatokselta, vaikkakin tietysti runoa tai mitä tahansa tekstiä pitäisi tulkita sen oman ajan viitekehyksessä.

Kaikki Leinon runot eivät toki käsittele rakkautta tai luontoa, ne ovat välillä hyvinkin huolettomia ja kepeitä "rallatuksia", mutta jotenkin en pitänyt niistä. Tämän valikoiman ja Helkavirsien perusteella koen Leinon enemmän perinteisen vakavahkon tai haikean (en löydä oikeaa sanaa tälle) runon taitajaksi kuin hilpeiden rallatusten kirjoittajaksi. Mielestäni nämä kepeät luritukset olisi voinut jättää tästä valikoimasta pois, sillä ne hieman turhaa rikkovat ehjää kokonaisuutta. Toisaalta ne myös osoittavat miten monipuolinen runoilija Eino Leino oikein oli, joten siinä mielessä ne ovat tässä kokoelmassa paikkansa ansainneet.

♠♠♠

 

Eiliset polut

Eila Kujala: Eiliset polut

298 s., Länsirannikko 2013

Kannen akvarelli: Maija Göös

Eila Kujalan uutuusteos Eiliset polut on jatkoa hänen edelliselle teokselleen Valkea kissankello, joka ilmestyi vuonna 2011. Luin tuon kirjan hetipian sen ilmestyttyä ja täytyy sanoa, että siitä jäi todella vahva muistijälki, sillä sen tapahtumat ovat palanneet muiden kirjojen kautta mieleeni moneen otteeseen. Koska Valkea kissankello jätti niin vahvan jäljen, oli itsestään selvää, että halusin lukea myös tämän jatko-osan. Eiliset polut ei minun silmissäni yltänyt samalle tasolle edeltäjänsä kanssa, mutta siitä huolimatta tarina jaksoi kiinnostaa loppuun asti.

Tarinan keskiössä on keski-ikäinen aviopari, keski-pohjalaiset tilalliset Kaarle ja Johanna. Teos käsittelee kaiken muun ohella näiden kahden keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta sekä samanlaista arvomaailmaa, mutta pääasiana ovat kuitenkin 1930-luvun yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt lapuanliikkeineen ja uskonnollisine kantoineen. Tietenkin kaiken taustalla heijastelee vasta hieman yli kymmenen vuotta aikaisemmin koettu vuoden 1918 sota.

Kujala on istuttanut 1930-luvun rinnalle myös 1970-luvun äänen, jolloin lukija pääsee seuraamaan Kaarlen ja Johannan pojantyttären mielipiteitä. Mielestäni tuo toinen aikataso on täysin turha, se sotkee muuten sujuvaa tarinaa, vaikkakin ymmärrän Kujalan syyt ottaa se mukaan tarinaan: se heijastelee mainiosti 1930-luvun poliittista ja uskonnollista maailmankuvaa, joidenka aattelliset suuntaviivat näkyvät vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Vaikka aihe on sinänsä mielenkiintoinen, jää teos kyllä pannukakuksi yhteiskunnallisten ilmiöiden suhteen. Asioista kyllä kerrotaan, mutta jotenkin tuntuu etteivät ne saa kunnolla puhtia ja aitoa tunnetta. Sävy ei mielestäni kuvasta sitä tunteen paloa, millä tuon ajan ihmiset ovat varmasti asioihin suhtautuneet. Toki Kaarle vaimoineen on kuvattu maltillisiksi sivustaseuraajiksi, mutta edes muiden hahmojen tunteiden ja kohtaloiden kautta ei tuo mielen ja aatteen palo pääse valloilleen. Kaarle perheineen todella on sivustaseuraajia jopa hieman liiallisessa määrin.

Kujala kirjoittaa sujuvasti ja kuvaa mielestäni miljöötä hyvin, lukijan on helppo nähdä talot ja tienoot silmissään. Se ei pelkästää kuitenkaan riitä minulle, sillä todella odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisessä osassa surut ja ilot on kuvattu tuntuvammin, ja sitä kaipasin myös tältä teokselta. Haluaisin kuitenkin tietää miten tarina jatkuisi sotien aikana ja jälkeen. 1970-luvun aikataso paljastaa tiettyjä asioita, mikä kyllä syö pohjaa pois mahdolliselta jatko-osalta, mutta ainahan voi toivoa!

♠♠♠

Railo

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

556 s., Otava 2011

isotekstinen

Valitsin taas vaihteeksi lukuun isotekstisen teoksen, sillä sellaisen lukeminen on silmille ihanan rentouttavaa välillä. En ole aikaisemmin lukenut Virpi Hämeen-Anttilan teoksia, joten päätin aloittaa Railolla. Täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta aika paljon ja lukukokemus oli hyvä, vaikka alkuun hieman epäröinkin, sillä en ole aina kuullut niin hyvää palautetta Hämeen-Anttilan teoksista. Olen iloinen, että "ennakkoluuloistani" huolimatta päätin kokeilla ja todeta itse, mitä mieltä olen hänen tavastaan kirjoittaa, sillä taas tuli todistetuksi, että makuja on monia.

Railo kertoo kolmikymppisestä avioparista, Teposta ja Inkasta, jotka muuttavat Tepon haaveiden perässä miehen syvästi inhoamalle synnyinseudulle, jonne mies aikoo rakentaa hotellin ja mökkikylän. Inka ei ole innostunut muutosta Pohjois-Karjalaan, sillä pääkaupunkiseudulla heillä on jo valmis paketti taloineen ja juurineen. Muuton jälkeen Teppo on yhä enemmän kiinni rakennustyömaalla ja muissa bisnesasioissaan, kun taas Inka yrittää parin Kukka-tyttären kanssa sopeutua uusiin oloihin yksin. Tepon ja Inkan tilanne kehkeytyy sellaiseksi kuin arvata saattaa: parin välille halkeaa railo, joka saa alkunsa erilaisista unelmista ja pitkistä erossaoloista sekä siitä, että ikinä ei puhuta suoraan asioita halki.

Mielestäni Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi. Tarinan juonessa on todella helppo pysyä mukana, vaikka kirjailija tehostaakin tekstiään takaumilla, sillä juoni rakentuu loppujen lopuksi aika kevyistä ja ennalta-arvattavista elementeistä. Minua tuo ennalta-arvattavuus ei haitannut, sillä Hämeen-Anttila osaa myös upottaa tarinaan suuria yllätyksiä, jotka mullistavat asioita. Myös miljöön kuvaus on mielestäni onnistunutta, sellaista mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikkakin välillä aihepiirit (kuten parisuhdeongelmat) ovatkin vakavampia. Yleistunnelma oli jotenkin lämminhenkinen kaikista päähenkilöiden vaikeuksista huolimatta.

Yhdestä asiasta sen sijaan on pakko mainita. Se on se, että kirjaa lukiessa tulee tunne, että päähenkilöt ovat jo lähempänä neljääkymmentä, vaikka todellisuudessa Inka ei ole vielä edes 30-vuotias. Hämeen-Anttila antaa siis tämäntyyppisissä asioissa aika ristiriitaisia signaaleja, jotka hieman sotkevat lukijan luomia mielikuvia. Mielestäni kirjailija olisi voinut valita joko vanhemmat päähenkilöt tai käsitellä pariskuntaa ja heidän tuttaviaan nuorekkaammin. Tämä "sekavuus" vaikutti kyllä minun lukukokemukseeni jonkin verran, vaikka muuten tästä kirjasta pidinkin.

♠♠♠♠

Tämä täyteys, tämä paino

Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino

107 s., WSOY 2011

kansi: Tuula Mäkiä

Viimeisimmästä lukemastani Aila Meriluodon runoteoksesta on vierähtänyt jo hyvä tovi. Viimeisin arvosteluni hänen teoksistaan on maaliskuulta 2012, mutta luin kyllä viime vuoden lopulla yhden hänen runoteoksistaan, vaikka en sitä tänne arvostellutkaan. Aila Meriluoto kuuluu suosikkirunoilijoihini, vaikka ajatukseni hänen kokoelmistaan ovat vaihdelleet paljonkin. Tämä täyteys, tämä paino edustaa jälleen sitä osaa hänen runoistaan, jotka eivät ole sytyttäneet minua millään tavalla.

Tämä täyteys, tämä paino sisältää hyvin erilaisia runoja. On runoja läsnäolosta, rakkaudesta ja kesistä sekä muutamasta muusta aihepiiristä. Kokoelman runot ovat pääsääntöisesti mitaltaan moderneja, joten ei ole ihmekään, että perinteisen runouden ystävä ei näistä kauheasti jaksa innostua. Se täytyy kuitekin Meriluodon kunniaksi sanoa, että hän käyttää sanoja monipuolisesti, vaikkakin sanat voisi mielestäni rytmittää eri tavalla.

Pääsääntöisesti nämä runot tuntuvat olevan suunnattu vanhemmille naisille, sillä ainakin minun nuorena naisena oli vaikea tavoittaa näistä niitä tunteita ja ajatuksia, joita Meriluoto pyrkii ilmaisemaan. Nämä runot siis jäivät minulle hyvin ulkokohtaiseksi, sillä mielestäni niissä ei pahemmin ollut mitään sellaista, mistä nuoremman lukijan olisi helppo saada kiinni tai mihin hän voisi samaistua. Runojen teemaksi voi siis sanoa vanhuuden ja vanhenemisen siihen liittyvine muutoksineen, joita käsitellään eri aihepiireissä. Toki en voi sanoa, että kaikki runot liittyisivät niihin aiheisiin, mutta valtaosa kumminkin, tai ainakin sellainen tunne minulle päällimmäiseksi jäi.

♠♠

Me, Keisarinna

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

576 s., Otava 2013

kannessa kuva F. Rokotovin öljymaalauksesta

Olen viimeisimmät illat viettänyt sangen intensiivisesti Venäjän keisarinna Katariina II seurassa, sillä välittömästi aloitettuani Laila Hirvisaaren uutuusromaanin Me, Keisarinna, se imaisi minut otteeseensa täysin. Tämä kirja on yksi eniten odottamistani syksyn uutuuksista, sillä kuten olen useaan otteeseen tuonut täällä blogissani esille, Laila Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani.

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Se jatkaa tarinaa oikeastaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta erilaista tälle kirjalle on se, että tarina ei etene niin kronologisesti kuin ensimmäisessä osassa. Minusta tuntuu hieman siltä, että Hirvisaari on lähtenyt kokeilemaan hieman erilaista kerrontatyyliä, sillä hän liikuttelee tarinaa ajassa edestakaisin hyvin tiheään tahtiin. Ratkaisu on toteutettu sangen onnistuneesti, mutta minun on pakko tunnustaa, että en aina pysynyt selvillä siitä, mitä milloinkin oli tapahtunut eli en osannut sijoittaa tapahtumia aikaan. Olisin kaivannut selkeämpiä siirtymiä, kuten edellisessä osassa oli.

Tarina kertaa Katariinan vaiheita koko hänen hallituskaudeltaan eli ikävuosien 33-67 väliltä. Kerronta on erilaista myös siinä suhteessa, että nyt Katariina ei vain kertaa elämäänsä ylikamariherralleen Leon August Denikille, vaan myös tavallaan puhuu niistä itsekseen. Vaikka Katariina onkin päähenkilö, nyt hänen lähipiirinsä vaiheet nousevat entistä enemmän esiin monella tapaa. Se on hyvä asia, sillä tapahtumista saatava kuva on monipuolisuudessaan sellainen, joka auttaa lukijaa ymmärtämään myös päähenkilön toimintaa eri tavoilla.

Siinä missä edellinen osa käsitteli vahvasti naisen alamaisuutta aviomieheensä nähden sekä synnyttäjän roolia, tässä teoksessa pääosassa on vahva nainen, jolla ikääntyneenäkin on oikeus naiseuteen ja rakkauteen. Yksinvaltiaan henkilökohtaisen elämän ohella myös hänen hallitsijana tekemänsä ratkaisut ovat nyt suurennuslasin alla ja kirja käsittelee naiseuden ohella myös katumusta tehdyistä teoista. Katumukseen liittyy tietysti vahvasti moraaliset seikat, ja mielestäni oli hyvin mielenkiintoista lukea Venäjän vaiheista sotien värittämällä 1700-luvulla itsevaltaisen hallitsijan näkökulman kautta.

Mielestäni Hirvisaari onnistuu jälleen luomaan mielenkiintoista historiallista ajankuvaa, jonka juoni pitää lukijan otteessaan. Ihan tämä ei edellisen osan tasolle yltänyt erityisesti tuon ajassa siirtyilyn vuoksi, mutta aika lähelle kumminkin!

♠♠♠♠+