Puheenvuoro kaatuneilla

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla

99 s., Kustannus-Mäkelä Oy 1981

kansi: Hannu Lukkarinen

 

Kirjallisuuspiirimme aiheena tänään oli kertovat runot ja balladit. Poimin muutaman ehdotuksen joukosta luettavakseni Jyrki Maunuluan teoksen Puheenvuoro kaatuneilla ja Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Päädyin lukemaan ensin Maunulan kirjan ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. En oikeastaan ennemmin edes tiennyt mistä näissä kahdessa teoksessa on kyse, mutta kun pääsin alkuun tämän kanssa, tykästyin kovasti.

 

Puheenvuoro kaatuneilla paljastaa 31:n talvi- ja jatkosodissa kaatuneen vainajan ajatuksia haudan takaa. Runot kertovat mitä sanottavaa näillä vainajilla vielä olisi ja usein käy myös ilmi miten he elämäänsä elivät ja kuolemansa kohtasivat. Näitä sankarivainajia yhdistää se, että he ovat kaikki saman pitäjän väkeä.

 

Olen ehkä hieman outo ihminen, sillä pidän hautausmaista ja voisin kierrellä kivien lomassa vaikka miten pitkään. Hautausmaan tunnelma on mielestäni ihanan rauhallinen ja siellä voi aistia historian havinaa. Olen usein pysähtynyt miettimään kauan sitten kuolleiden ihmisten hautakivien kohdalla, että millaistakohan elämää he viettivät ja muistaako heitä täällä maailmassa enää kukaan vai ovatko he vaipuneet unholaan vuosikymmenten kuluessa. Puheenvuoro kaatuneilla on juuri näistä syistä mielestäni hyvin kiinnostava teos, sillä siinä jo menneet ihmiset saavat vielä puheenvuoron.

 

Puheenvuoro kaatuneilla on mielestäni puhutteleva teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Vaikka siinä ääneen pääsevät sankarivainajat ja tietyllä tavalla se luo surumielisen hunnun jokaiselle runolle, on tässä mukana myös huumoria ja ironiaa. Joitakin kertoja jopa hymähtelin itsekseni, sillä teksti on todella nasevaa ja osuvaa monessa kohdassa.

 

Muutama runo jäi erityisesti mieleeni, sillä niissä näkyy sodan todellisuus ehkä näistä kaikista selkeiten. Esimerkiksi alikersantti Hirvosen tarina on täynnä kohtalon ivaa ja ottaa kantaa talvisodan aikaiseen heikkoon vaate- ja asevarustukseen. Hämmentävä oli myös sotamies Viljasen kohdalla kerrottu tarina venäläisestä Timofei Volkovista, jonka ruumista oli käytetty paikkaamaan Viljasen ruumiin puuttuvat palaset.  Myös kaikkein viimeisin, vänrikki Falckin puheenvuoro, on mieleen jäävä. Siinä Falck kyseenalaistaa ulkokultaisen sankarivainajien kunnioituksen. Erityisen osuva on mielestäni viimeinen säkeistö sanoin "Älkää pitäkö meitä / rihkamanne ja aatteittenne / mannekiineina", sillä edelleenkin monille mielipiteille haetaan vahvistusta sotiemme sankarivainajien kautta.

 

Tässä teoksessa tekniikka on kuulemma sama kuin Spoon River antologiassakin. Se on minulla jo lainassa ja aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa, sillä tämä tyyli osoittautui kyllä minua puhuttelevaksi!

Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

236 s., Atena 2013

kansi: Ville Lähteenmäki

Mikko Porvalin tositapahtumiin perustuvia kertomuksia käsittelevä kirja Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta kuuluu niihin kirjoihin, jotka heti niistä kuultuani tiesin haluavani lukea, mutta jotka sitten unohdin autuaasti. Ensimmäisenä työpäivänäni bongasin tämän uutuustietokirjojen joukosta ja pakkohan tämä oli lainata. Rakkaustarinoissa on aina oma hohtonsa, mutta sota-ajan rakkaustarinoissa on vielä jotakin enemmän kuin tavallisissa rauhan ajan tarinoissa: niissä on läsnä alituinen menettämisen pelko, mutta silti myös  vahva usko tulevaisuuteen.

Mikko Porvali esittelee teoksessaan 12 rakkaustarinaa. Nämä rakkaustarinat sisältävät myös ystävyyssuhteita, vanhempien kiintymystä lapsiinsa, sisarusten kiinteitä siteitä toisiinsa ja hämmästyttäviä sattumia, jotka muuttivat kaiken. Porvali kirjoittaa tarinat novellimaisesti, mutta niistä paistaa selkeästi taustalta tosipohjaisuus, jota Porvali myös osassa tarinoista korostaa autenttisilla päiväkirjamerkinnöillä ja kirjeillä. Monen tarinan henkilöt liippaavat läheltä Porvalin omaa sukua, mutta osa on päätynyt kirjaan aivan muista yhteyksistä.

Oikeastaan jokainen näistä tarinoista sisältää jotakin hyvin pysäyttävää ja aitoa. Välillä ehkä tuntuu, että tarinoita on romantisoitu, mutta jokaisen tarinan loppuun Porvali on kirjoittanut lyhyen tietoiskun tarinan tapahtumista, jotka kyllä takaavat sen, että asiat ovat menneet jotakuinkin niin kuin tarinat kertovat. Vaikka aihe on mielenkiintoinen ja koskettavakin, niin mielestäni Porvalin kirjoitustyyli on hitusen kuivahko tai oikeammin asiallinen, tarina ei lähde lentoon niin voimakkaasti kuin niiden soisi: kyse on kumminkin rakkaudesta ja ystävyydestä. Tässä kirjassa on valittu tarinoiva kerrontatapa, joten niiltä odottaisi hitusen enemmän nappaavuutta.

Mielestäni on hienoa, että Porvali on halunnut kirjata ylös näitä rakkaustarinoita, jotka olisivat muuten painuneet unholaan hyvin pian - elleivät sitten jo olleetkin. Porvali on tehnyt hienoa työtä teoksessa, jossa rakkauden voima todella osoitetaan ihmeelliseksi.

♠♠♠½

Sata sotakohtaloa

Lagerbohm, John (toim.): Sata sotakohtaloa

227 s., Otava 2011

Löysin kirjastosta John Lagerbohmin toimittaman Sata sotakohtaloa -teoksen, joka välittömästi rupesi kiinnostamaan. Lukaistuani pikaisesti pari tarinaa, päätin lainata teoksen. Tein oikean päätöksen, sillä Sata sotakohtaloa on äärimmäisen kiinnostava ja kouriintuntuva teos.

Sata sotakohtaloa kertoo kohtaloista sodissamme vuosina 1939-1945. Teoksen kansien väliin on päätynyt tarinoita niin upseereista kuin tavallisista sotilaistakin, lotista ja siviileistä ja jopa yhden hevosenkin tarina löytyy. Teoksessa nostetaan esiin kaatuneet, kadonneet ja eloonjääneet: kuinka elämä jatkui ja miten kallis hinta itsenäisyyden säilyttämisestä maksettiin. Tarinoita ovat kirjoittaneet mm. John Lagerbohm, Riitta Uosukainen, Reino Lehväslaiho ja useat poliittiset vaikuttajat ja upseerit.

Mielestäni sata sotakohtaloa on hyvin laaja-alainen teos, johon on hyvin valikoitu esiteltävät kohtalot. Minusta kuitenkin olisi voinut esitellä enemmänkin tavallisten rivisotilaiden, lottien ja siviilien kohtaloita ja jättää upseerit vähemmälle: heidät kuitenkin historiankirjat muistavat, mutta muut painuvat liian helposti unholaan. Teoksessa on liitetty kuva jokaiseen tarinaan. Se lisää teoksen todenmakua entisestään ja antaa tarinoille kasvot: on helpompi eläytyä henkilön tarinaan, kun hänen kuvansa näkee. 

Vaikka tämä teos onkin sota-aiheinen tietokirja, se ei ole täynnä sotapoliittisia tiedonantoja tai juttuja hyökkäysvaiheista ja mottitaktiikoista. Siksi pidinkin tästä: ei tarvitse tuntea jokaista hyökkäystä ja olla perehtynyt sodan vaiheisiin, jotta voi antaa teoksen viedä mukanaan. Hieman miinusta annan teokselle kirjoitustyylien sekalaisuudesta (toiset kertovat juurtajaksain, toiset taas turhankin vauhdilla) sekä melko runsaasta "upseerimäärästä". Suosittelen kuitenkin tätä teosta kaikille, ja uskoisin, että jopa koulussa historiaa inhonneet voisivat pitää tästä.

♠♠♠♠½