Ökyrikkaat aasialaiset

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset

16h 41 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. Crazy Rich Asians, 2013

suom. Jaana Iso-Markku

lukija: Maija Lang

Kirjaston Ellibsistä alkaa löytyä yhä vähemmän ja vähemmän suoralta kädeltä kiinnostavia äänikirjoja, joten otan joskus jotain kuunteluun vähän laimeammankin mielenkiinnon saattelemana. Ökyrikkaat aasialaiset on kirja, jota kohtaan minulla oli yllättävänkin voimakkaita ennakkoasenteita, mutta lopulta kuuntelukokemus oli ihan hyvä. Kirja viihdytti minua hioessani ja maalatessani ruokapöydän tuoleja ja työ sujui joutuisaan.

Ökyrikkaat aasialaiset kertoo aasialaistaustaisesta ja Amerikassa asuvasta Rachel Chusta, joka on jo pari vuotta seurustellut niin ikään aasialaiset sukujuuret omaavan Nick Youngin kanssa. Nickin ystävän häät Singaporessa lähestyvät ja Nick pyytää Rachelia lähtemään mukaansa. Samalla reissulla Rachel pääsisi tutustumaan Nickin perheeseen ja he voisivat matkustella kahdestaan myös muualla Aasiassa. Rachelilla ei ole aavistustakaan mitä odottaa Nickin perheeltä, mutta ainakaan hän ei osannut odottaa miesystävänsä perheen olevan ökyrikasta ja tarkasti suvun perinteitä vaalivaa sukua, joille tärkeintä on hyvä julkisivu.

Teoksen alkuperäinen nimi Hullut rikkaat aasialaiset kiteyttää tästä kirjasta mielestäni kaiken olennaisen. Youngin ja muiden raharikkaiden elämäntapa on pöyristyttävä: on yksityiskoneita, suureellisia monen ruokalajin päivällisiä ja vain yhtä käyttökertaa varten ostettuja asukokonaisuuksia. Timantteja ostellaan taskurahalla ja kulutetaan aikaa turhanpäiväisyyksiin. Olenkin nähnyt kirjaa arvosteltavan mm. siitä, että sen arvomaailma ei kohtaa oman arvomaailman kanssa. No, ei tämä minunkaan arvomaailmaani vastaa. Kuvittelin mielessäni yksityiskoneiden ympäristökuormitusta, aterioiden ruokahävikkiä ja mm. Nickin Astrid-serkun ostokäyttäytymistä lievän pahoinvoinnin vallassa. Mutta yhtä kaikki tämä kirja on myös huvittava.

Ökyrikkaat aasialaiset yllätti minut olemalla absurdin humoristinen. Teos on viihdyttävä ja hahmoista löytyi särmääkin, mutta välillä teos tuntui hieman pitkänsitkeältä. Ei oikein huvittanut kuunnella miten Rachelia kerta toisensa jälkeen hienovaraisesti nöyryytettiin, vaikka teoksessa muuten olikin humoristisiakin kohtauksia. Teos oli kuitenkin varsin kiinnostava katsaus pieneen maahan nimeltä Singapore, paikkaan jota rikkaat kiinalaiset suosivat. Mannerkiinalaiset eivät ole Singaporen kiinalaisten silmissä kuin maan tomua.

Tälle teokselle on ilmestynyt tietääkseni myös ainakin yksi jatko-osa (suomeksi vasta tulossa), mutta en aio ottaa sitä lukulistalleni. Kerta annos tätä aihepiiriä riitti. Saavutan tällä kirjalla Singaporen Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

♠♠♠

Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Metsän ja meren suku, osa 2

12 h 48 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. 2017

lukija: Petriikka Pohjanheimo 

 

Linnavuoren Tuuli on itämeren Aurin tytär, josta on määrä tulla parantaja äitinsä jalanjäljissä. Tytär on kuitenkin tullut enemmän isäänsä, viikinkien sukua olevaan Haakoniin. Tuuli on villi ja seikkailua janoava, hän tahtoo mieluummin virittää jousensa taisteluun kuin oppia parannustaiat. Kun Tuuli karkaa veljensä Untin mukaan keräämään hämäläisille liittolaisia tulevien taistojen varalle, hän pääsee maistamaan seikkailua ja vaaraa.

 

Itämeren Auri oli mielestäni viihdyttävä ja kiinnostava kirja, mutta tämä sarjan toinen osa ei ihan yllä samalle tasolle. Tuulinkin matkassa viihdyin, mutta lopulta kirja tuntui enemmänkin yhdeltä pitkältä matkanteolta ennen loppuhuipennusta. Jostain syystä tuntuu, että vaikka Valkama oli punonut juoneen erilaisia käänteitä, mikään niistä ei lopulta ollut kovin erityistä, huikeaa tai käänteentekevää. Edes teosta maustavat muinaiset uskomukset ja tarinat eivät oikein tehneet vaikutusta. Tuulikin on hahmona ehkä vähän hukassa. Ehkä osaansa alistumattomassa neidossa ei lopulta kuitenkaan ollut siinä määrin voimaa ja sisua kuin olisi voinut olettaa.

 

Minun mielestäni Linnavuoren Tuulista puuttui ehkä juuri se tuulahdus, joka olisi puhaltanut tarinan kunnolla eloon. Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa, vaikka kuuntelun jälkeen teos tuntuikin lähinnä tasapaksulta. Ajatus sukusaagasta on kiinnostava ja tiedän Itämeren Aurin perusteella, että Valkama osaa kirjoittaa vetävämpiäkin tarinoita kuin tämä.

♠♠♠

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

115 s., Atena 2019

alkup. Nuckan, 2018

suom. Hannimari Heino

kansi: Sanna Mander

 

Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.

 

Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 

 

Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?

 

Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?

 

Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.

 

♠♠♠

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

677 s., Bazar 2017

alkup. The Seven Sisters, 2014

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.

 

Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.

 

Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.

 

Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.

 

♠♠♠♠

Ahistunu Pupu 2

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 2

63 s., Arktinen banaani 2017

 

Sain pari vuotta sitten Katariinalta joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuva-albumin Ahistunu Pupu. Koska lahjaan liittyi tietynlainen inside-ulottuvuus, oli lukukokemus todella riemukas. Useamman kerran tuo albumi palautti mieleeni juttutuokioitamme, joten lahja oli todella hyvin valittu. Nyt päätin lukea Ahistuneen Pupun uusista vaiheita ja tämäkin oli kyllä todella mulle hyvä kirja. Mitä elämän ironiaa ja miten osuvia juttuja muutenkin! 

 

Kirjoitin joulukuussa 2016 näin: "Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan." Sama kuvio jatkuu Pupun elämässä edelleen. Sosiaaliset tilanteet saavat olon epävarmaksi, kaikki ahdistaa ja hävettää. Satunnaiset tarmonpuuskat kilpistyvät pohdintoihin omasta tai vaikka kaiken hyödyttömyydestä. Mistään on vaikea saada otetta, asiat lipsuvat käsistä.

 

Joo, eihän tuo kauhean hauskalta kuulosta. Mutta jokin inside-jutun ulottuvuus tässä on, joka pistää naurattamaan. Elämän ironia muutenkin on huumorin laji, joka uppoaa muhun, ja Ahistunu Pupu on osuu siihen paremmin kuin hyvin. Toisaalta samalla tämä sarjakuva voi myös rentouttaa ja helpottaa itselle nauramista. Noloistakin tilanteista selviää, jos ei hyvin niin sitten huonosti. Tai nolosti, miten vaan.

Heinäkuun luetut

Ihana, kirjojen ja kaiken muun mukavan täyteinen heinäkuu meni. Aloitin heinäkuussa kesälomani, joten etenkin alkulomasta lähestulkoon ahmin kirjoja ja elokuvia. On niin ihanaa, kun voi lukuinspiksen iskiessä lukea niin myöhälle kuin tahtoo ja päivisinkin on aikaa ja mahdollisuus tarttua kirjoihin. Lomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja jonkin verran on pieniä lomasuunnitelmia tiedossa, vaikka mitään aikatauluja en olekaan lyönyt lukkoon. Haluan viettää loppulomankin niin pitkälti fiilispohjalta kuin vain mahdollista.

Mitä tein heinäkuussa? Kävin kesäteattereissa, pyöräilin, osallistuin ohjattuun ryhmäliikuntaan, katsoin elokuvia, luin kirjoja, näin kavereita, valvoin myöhään ja nukuin pitkään (heti loman alettua), kävin pikkufestareilla, kävin taidenäyttelyssä, kävin luontopolulla, söin hurjan paljon jäätelöä, uin, nautin kesästä. Tunnen oloni voimaantuneeksi, niin muotisana kuin se onkin jo jonkin aikaa ollut.

Heinäkuussa ehdin lukemaan ja kuuntelemaan yhteensä hurjat 12 kirjaa. Yhden kirjan luin uusintalukuna, muut olivat uusia tuttavuuksia. Heinäkuinen naistenviikko näkyi blogissani teemalukemisena eli luin ja kirjoitin kirjoista, joissa pääosassa on tytöt tai naiset. Edistin nojatuolimatkailuhaastettani muutamalla kirjalla ja lisäksi osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Silti lukeminen pysyi rentona ja pakottomana. Mitkään varaukset eivät hengittäneet niskaan ja saatoin aidosti valita kirjoja, joita halusin juuri sillä hetkellä lukea.

Heinäkuussa luin seuraavat kirjat:

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Reijo Mäki: Tolvana

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Maria Turtschaninoff: Arra

Johanna Spyri: Pikku Heidi

Markku Hattula: Akat

Elisabet Aho: Siirin simakesä

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Saa nähdä minkä verran ehdin elokuussa lukemaan. Nyt minulla on kesken tiiliskiven paksuinen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta, joten määrällisesti vaikkei välttämättä sivumäärällisesti elokuu jää varmasti heinäkuuta pienemmäksi. Alkavan lukuvuoden opintojakin pitäisi alkaa ajatella, mutta en halua ottaa niistä suurta stressiä. Nyt vielä pari viikkoa oikeasti lomailua! Palaillaan!