Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

kuvitus: Salla Savolainen

77 s., Tammi 2015 

 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjassa on ilmestynyt jo 16 teosta 25:n vuoden aikana. Kattilakosken sisarusten suosio on taattu, vaikka viime aikoina onkin käynyt selväksi, että Risto Räppääjä on Nopoloiden sarjoista Heinähattua ja Vilttitossua suositumpi. Mielestäni se on vähän sääli, sillä itse pidän Heinähatusta ja Vilttitossusta kertovista kirjoista paljon enemmän. Heissä on jotakin hyvin valloittavaa, vaikka tätä kirjaa lukiessani ensi kertaa tajusin hahmoista myös jotakin uutta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämä jatkuu kuten aina ennenkin: rauhallinen ja tottelevainen Heinähattu joutuu riiviömäisen Vilttitossun kiusanteon kohteeksi. Heidän Hanna-äitinsä toivoisi tyttöjen löytävän yhteisen harrastuksen, joka lähentäisi heitä ja auttaisi lopettamaan turhat nahinat. Hanna huomaa lehdessä ilmoituksen runokilpailusta ja ajattelee, että runojen kirjoittaminen olisi oikein sopivaa puuhaa pikkutytöille ja siitä voisi kehkeytyä yhdistävä harrastus. Vaan kun voittajarunoa esitetään palkitsemisjuhlassa, jotain on vialla. Runous ei ehkä sittenkään ole kovin yhdistävä harrastus, ainakaan kun toinen osapuoli on Vilttitossun kaltainen tuittupää ja huono häviäjä.

 

Teoksen luettuani aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan, että olivatko Heinähattu ja Vilttitossu muka aina tukkanuottasilla niissä kirjoissa, joita luin lapsena. Ehkä en vain huomannut koko asiaa tai sitte olen unohtanut, mutta niistä minulle jäi mielikuva, että sisarukset olivat myös kaveruksia erilaisuudestaa huolimatta. Heräsin myös ajattelemaan, että onpas Vilttitossu välillä riehakas jopa ärsyttävyyteen asti, kun taas Heinähattu onnistuu tasaisuudellaan keräämään kaikki vanhempiensa kehut. Hanna ja Matti Kattilakoski eivät ole tainneet koskaan kuulla, että lapsia pitäisi kohdella tasaveroisesti, vaikka toinen olisikin kiltteyden perikuva ja toinen armoton riiviö. Heinähattukin tuntuu välillä jopa liian hyveellisen kiltiltä.

 

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina -teos käsittelee oivallisesti sisarkateutta ja sen ilmenemistä. Heinähattu ja Vilttitossu ovat ihmisinä hyvin erilaisia ja erityisesti tässä teoksessa tulee hyvin esille se, että jo lapsena pitäisi oppia ottamaan toiset huomioon, vaikka itse olisikin erilainen tai kiinnostunut erilaisista asioista. Tarina ei onneksi ole liian opettavainen vaan samalla myös riemukas sekaannusten keitos, jota on mukava seurata - etenkin kun asiat kuitenkin kääntyvät parhain päin. Juoni kuitenkin tuntui välillä hieman liian kaavamaiselta, sillä se toi mieleeni Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -teoksen, joka noudattaa ihan samantyyppistä peruskaavaa kuin tämäkin teos.

 

♠♠♠♠

Maan vihat

Paula Havaste: Maan vihat

452 s., Gummerus 2015

kansi: Eevaliina Rusanen

Viime vuonna Paula Havasteelta ilmestyi 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa Tuulen vihat, joka kertoo Kerten ja hänen perheensä elämästä. Nyt Tuulen vihat on saanut jatkoa, joka ei lainkaan kalpene edeltäjälleen. Maan vihat on mukaansatempaava ja aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen teos, sillä se kuvaa nyt entistä tarkemmin katolisen uskon rantautumista Ruotsin alueelle aikana jolloin luonnonusko ja enteet olivat voimissaan eikä uusi usko istunut kansaan helposti.

Maan vihat alkaa siitä, mihin Tuulen vihat jäi. Kerten Sule-veljen vuosia sitten lausuma ennustus on toteutunut karmealla tavalla ja syössyt koko pirtin väen elämän kaaokseen: Larrin on paettava ja Kertte haluaa kaikin tavoin varmistaa, että Larri todellakin pääsee pakenemaan. Hän tarjoutuu katolilaisen seurueen johtajalle naiseksi, vaikkakin vain vuodeksi tai pariksi, jos tämä antaa Larrin mennä. Tämän kaupan myötä Kertte joutuu kauas kotoaan, ensin Turukylään ja myöhemmin meren yli laivalla Tokholmiin, mutta ei lakkaa kaipaamasta kotiaan ja ajattelemasta Larria.

Kertestä ilmenee tässä teoksessa hahmona ihan uusia puolia. Tuulen vihoissa en oikein vielä saanut täysin kiinni siitä, millainen ihminen Kertte oikein on, mutta nyt käsitys alkaa vähitellen muodostua. Ensinnäkin Kertte on jotenkin itsekäs, mutta samalla puolustaa omiaan täysin. Hän on valmis lähtemään kotoaan turvatakseen rakastamansa miehen pakomatkan, mutta samalla kertaa hän kyllä nauttii Arimon naisena olemisesta niin pitkään kuin vain mahdollista. Kertte kaipaa Larrin lisäksi Mimerkaansa, mutta todellisuudessa Kertte ei osaa olla äitinä lapselleen, sillä hän on aivan liian itsenäinen ja itsekäs sellaiseen rooliin. Tämä ristiriitaisuus ehkä jopa hieman ärsyttää minua: kuin Kertelle ei ikinä mikään riittäisi tai mikään olisi hyvä. Tuntuu kuin Kertte haluaisi vain elää vuodenkierrosta toiseen tehden töitä ja kasvattaen varallisuuttaan ja riippumattomuuttaan.

Maan vihat on siinä mielessä pysäyttävä teos, että me kaikki olemme historian- ja uskonnontunneilla lukeneet katolilaisen uskon tulosta Pohjolaan ja Suomeen, mutta kokemus on kuitenkin varmaan monella jäänyt aika ulkokohtaiseksi siinä mielessä, että tajuntaan piirtyi lähinnä ihmisten haluttomuus hyväksyä uutta uskoa. Maan vihat sen sijaan maalaa lukijansa silmien eteen pysäyttävän kuvan siitä, miltä ihmisistä tuntui yhtäkkiä pakolla hylätä vanhat ikiaikaiset tapansa. He tunsivat turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa ja jopa pelkoa siitä, mihin kaikki vielä johtaisi.  Maan vihat on aidontuntuinen ja vahvasti elämänmakuinen romaani, joka jää mieleen. Miljööltään pidin Tuulen vihoja kotoisampana enkä siksi kokenut Maan vihoja niin omaksi kirjakseni, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta paljon. Tämä teos antaa kuitenkin enemmän ajattelemisen aihetta, sillä on muistettava, että ennen usko korkeampiin voimiin ja jumaluuksiin oli paljon suurempi osa ihmisten elämää kuin nykypäivän maallistuneessa yhteiskunnassa.

♠♠♠♠½

Sattumalta sinun

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

249 s., Tammi 2015

 

En ole aikaisemmin lukenut Veera Vaahteran teoksia, sillä en ole uskonut niiden kykenevän viihdyttämään minua. Chick lit ei ole genrenä ykkössuosikkini, mutta Sattumalta sinun herätti kuitenkin kiinnostukseni ja ajattelin antaa Vaahteralle tilaisuuden. Sattumalta sinun -teoksesta on julkaistu varhaisempi versio Akateemisesti sinun jatkokertomuksena Me naiset -lehdessä vuonna 2013.

 

Sattumalta sinun kertoo kolmikymppisestä Karoliinasta, joka tuntuu aina murehtivan jotakin asiaa. Nyt yksi huolenaihe näyttäisi kuitenkin väistyvän, sillä eläkeviran saaminen yliopistolta on lähempänä kuin koskaan. Sitä ennen hänen täytyy vain osoittaa kykenevyytensä työhön, mutta projektityö filosofian laitoksella on omiaan hälventämään varmuuden yhtään mistään: työstä, ihmissuhteista ja koko tulevaisuudesta. Laitoksella työskentelevä sivari Matias kiehtoo Karoliinaa, mutta soppaa hämmentää entinen avopuoliso Ville, joka käyttäytyy kuin eroa ei olisi koskaan tullutkaan. Karoliina yrittää irtautua stressistä, mutta tässä tilanteessa se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi.

 

Alunperin minusta tuntui, että ei tämä tarina nyt oikein tempaa minua mukaansa, mutta loppujen lopuksi Sattumalta sinun onnistui kutkuttelemaan nauruhermojani jopa siinä määrin, että nauroin ääneen tätä lukiessani. Karoliinan kommellukset olivat välillä sangen hulvattomia ja Vaahteran sanavalinnat ja tarinankerronta tekivät tarinasta vielä viihdyttävämmän lukukokemuksen. Sattumalta sinun on mielestäni oikein hyvä kesäkirja, ja tätä oli mukava lukea auringonpaisteessa rannalla. Karoliinan alituinen stressi voi tuntua ahdistavalta ajatukselta, mutta mielestäni tämä osoittautui oikeaksi hyvän mielen kirjaksi. Ja kuten chick litissä on tapana, asiat kyllä järjestyvät kommelluksista huolimatta: siihen matkalle vain mahtuu kaikenlaisia käänteitä ex-anopin kostoiskuista epäonneen juhlapuvun kanssa.

 

 ♠♠♠♠

Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

288 s., Tammi 2015

 alkup. Joyland 2013

suom. Kristiina Vaara

kansi: Aihio//JP

 

Kuten olen jo aiemmin tuonut blogissani ilmi, en ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Luen kauhua hyvin harvakseltaan, mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että kauhukirjallisuus tai lähinnä Stephen Kingin tuotanto kiinnostaa minua enenevissä määrin. Hänen tuotantonsa uusin suomennos Tervetuloa Joylandiin herätti heti kiinnostukseni, sillä mielestäni kirjan kansi on todella onnistunut ja houkutteleva. Nyt lukemisen jälkeen voin sanoa, että se välittää teoksen tunnelmaa todella hyvin.

 

Tervetuloa Joylandiin kertoo kesästä 1973, jolloin sydänsuruja poteva 21-vuotias Devin Jones saa kesätöitä Joylandin huvipuistosta. Huvipuiston pelottavimmassa laitteessa kummitusjunassa kerrotaan oikeastikin kummittelevan, sillä eräs nuori nainen löytyi sieltä murhattuna muutamia vuosia aiemmin. Deviniä kiinnostaa tämä tarina, etenkin kun syyllinen ei koskaan jäänyt kiinni. Vähitellen Devinille paljastuu, miten kammottava paikka huvipuisto voikaan kaiken naurun ja riemun takana olla.

 

Tervetuloa Joylandiin edustaa kuulemani mukaan hieman pehmeämpää puolta Kingin tuotannosta. Se ei todellakaan ollut yhtä hyytävä kuin Hohto, mikä on minun mielestäni vain hyvä. Itse en välttämättä ihan ensimmäisenä nimeäisi tätä teosta edes kauhukirjaksi, mutta on tässä kuitenkin sen verran paljon kauhuelementtejä, että genre on aivan oikea. Tervetuloa Joylandiin ei onnistunut pelottamaan minua oikeastaan missään vaiheessa, mutta sen sijaan nautin valtavasti siitä, miten taitavasti King käyttää psykologiaa jännityksen (ja kauhunkin) luomiseen. King ei tarvitse suuria näkyviä elementtejä, kuten päättömiä ruumiita ja suolenpätkiä, vaan lähinnä muutamia kaihertamaan jääneitä sanoja, vastauksitta jääneitä kysymyksiä ja niin edelleen. King ei käytä psykologiaa pelkästään jännityksen ja kauhun luomiseen, vaan käsittelee mielestäni hyvin myös nuoren Devinin sydänsuruja ja elämäntilannetta yleensä. Hän luo onnistuneesti lukijalle mielikuvan opiskelijapojan maailmasta, vastuun ottamisesta ja lopullisesta kasvusta kohti aikuisuutta.

 

Tämä teos osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi romaaniksi, niin kuin Kingin teoksille on ominaista. Viihdyin tämän teoksen parissa hyvin, sillä mielestäni kaikki palaset olivat onnistuneita: miljöö, hahmot ja aihepiiri. Miljöö oli mielestäni erityisen kiehtova, sillä on mielenkiintoista ajatella mitä kaikkea kulissit voivatkaan kätkeä taakseen.

 

♠♠♠♠♠

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

Kirjasto on minulle tärkeä paikka. Se on osa lapsuusmuistojani, se on osa nykyisyyttäni ja erittäin vahvasti osa myös tulevaisuuttani.

Kirjastoreissuista on jäänyt minulle lapsuudesta hyvin vahvoja muistikuvia. Muistan, että halusin aina lainata Aino- ja Puppe-kirjoja sekä Tammen kultaisia kirjoja. Muistan miten pieni ja ahdas kirjasto oli, mutta silti niin kiva paikka. Kerran muistan olleeni äitini ja veljeni kanssa kirjaston lastenosastolla pöydän ääressä, kun saman pyöreän pöydän ääressä istunut isompi (vanhempi) tyttö antoi minulle ja veljellenikin Bis bis -lakupatukat. Siitä karkista tulee aina kirjasto mieleen.

Oman kirjastokortin sain 7-vuotiaana koulun kirjastoretken yhteydessä. Meidän luokka kävi alakoulun ensimmäisillä luokilla ehkä 3-4 kertaa kirjastossa, eikä sen jälkeen kirjastovierailuja koko peruskouluaikanani tehty. Onneksi ahkeran kirjastokäytön siemen oli jo itämässä ja etenkin 12-13-vuotiaana vietin siellä paitsi paljon aikaa kavereideni kanssa, niin myös hyvät tovit kului lukemista etsien. Muistan, että joskus 11-vuotiaana maailmani avartui, kun yllättäen hoksasin, että katoppa ku nää kirjat on tekijän mukaan aakkosissa! Jälkeenpäin ajatus naurattaa: miten muutenkaan ne olisivat voineet olla? :-D Kunnallisen kirjaston lisäksi käytin alakoulussa myös koulun omaa kirjastoa ahkerasti.

Kun olin yläasteella, kunnankirjastomme muutti uusiin ja avarampiin tiloihin, jotka vapautuivat Nordea-pankilta. Tämäkin kirjasto tuli nopeasti tutuksi ja tein 8. luokan TET-jakson kirjastossa kaverini kanssa. Hänen äitinsä työskenteli siellä kirjastonhoitajana, ja toisen silloisen luokkakaverini äiti on siellä edelleen töissä. Minusta ja Siljasta tehtiin lehtijuttukin paikallislehteen, kun TET-jaksoa paikallislehdessä suorittanut kaveri pääsi juttua tekemään. Kuva on edelleen kotikirjastoni leikekirjassa. Näytän siinä ihan hirveältä. :D

TET- jakso avasi silmäni ja tajusin haluavani kirjastoalalle. Ensin kuitenkin kävin lukion ja sitten pääsin ammattikorkeaan opiskelemaan kirjastoalaa. Nykyään kirjasto on minulle enemmänkin työpaikka kuin vapaa-ajanviettopaikka, mutta merkitys on yhtä suuri. Ainut mikä on vuosien saatossa muuttunut, on nyt se, että en enää välttämättä varta vasten mene kirjastoon etsimään kirjoja, vaan varailen niitä netistä tai bongailen työn ohessa. Tällä hetkellä olen töissä siinä kirjastossa, jossa sain ensikosketukseni kirjastotyöntekijän rooliin silloin keväällä 2007. Sijaistus päättyy heinäkuun lopussa, mutta uskon vakaasti, että töitä riittää jatkossakin, vaikka ei välttämättä samassa paikassa.

Kirjastojen olemassaolon säilyttäminen ei ole minulle pelkästään henkilökohtainen taloudellinen toive, vaikka toki onkin paljon kivempi ajatella kouluttautuneensa alalle, jossa töitä riittää. Kirjasto on antanut minulle niin paljon sellaista henkistä pääomaa, että en edes uskalla ajatella paljonko olisi maksanut, jos olisin joutunut kaikki lukemani kirjat ostamaan omaksi. Olisin kyllä moninverroin ajatusmaailmaltani köyhempi, sillä ei minulla olisi koskaan ollut sellaiseen kirjamäärään varaa. Opiskeluaikoinani lainasin monet kurssikirjatkin kirjastosta.

Olen työssäni päässyt näkemään sen, miten tärkeä paikka kirjasto monelle ihmiselle on, sillä se on niitä harvoja matalan kynnyksen paikkoja, johon saa vain tulla omana itsenään. Kenellekään ei tarvitse selittää mitään tai tehdä kirjastossa oloaan mitenkään oikeutetuksi. Silti kirjastot joutuvat jatkuvasti perustelemaan olemassaolonsa tärkeyttä, kun tuijotetaan vain rahallista tuottavuutta eikä mietitä ollenkaan sitä henkistä tuottavuutta, jonka kirjasto mahdollistaa. Kirjastojen kokonaisbudjetti kunnallisissa menoissa on vain noin 1 prosentti. Se on pienenpieni murto-osa ja sillä mahdollisestaan todella paljon, mutta silti jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan, että siinäkin on liikaa. Kirjastojen merkitys on suurempi kuin moni niin ajatteleva arvaakaan, vaikka se ei näkyisikään talouslaskelmissa plussana.

Kummajaisten kylän kuuma kesä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän kuuma kesä

kuvitus: Miranda Koskinen

134 s., Haamu 2015

a-kappale kustantajalta

 

Kun vuosi sitten huhtikuussa luin Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen teoksen Kummajaisten kylä, en aavistanut lainkaan, että siitä kehkeytyisi sarja. Hyvät ainekset olivat kuitenkin olemassa, joten minun ei kai olisi pitänyt yllättyä. Vastikään ilmestyi Kummakylä -nimeä kantavaan sarjaan toinen osa, Kummajaisten kylän kuuma kesä.

 

Kummajaisten kylän luettuani olin todella innoissani ja annoin teokselle omalla mutuhuttuasteikollani täydet viisi pistettä, sillä mielestäni teoksessa oli onnistuttu monin tavoin: kieli, miljöö, tapahtumat/juoni ja hahmot olivat onnistuneita. Tästä syystä olen todella ällistynyt siitä, että Kummajaisten kylän kuuma kesä jäi melkoisen hajanaiseksi kokonaisuudeksi, joka ei minua onnistunut viehättämään siinä määrin missä sarjan avausosa onnistui.

 

Kummajaisten kylän kuuma kesä kuvaa nimensä mukaisesti hyvin kuuman kesän tapahtumia Korpikylässä, kylässä joka on sinänsä ihan tavallinen, mutta jossa kansanperinne elää vahvana. Päähenkilöinä nähdään edellisestä osasta tutut lapset/nuoret, jotka olivat kyllä jääneet hyvin mieleen. Ystävysten kesästä ei tosiaankaan kehkeydy tavallista, sillä näyttää siltä, että uusi opettaja viihtyy epätavallisen hyvin Susi-Herkon aavemökillä, noitien kätyreinä tunnetut käärmeet luikertelevat pitkin pihoja ja metsän haltioillakin näyttäisi olevan sanansa sanottavana. Jännittävien tapahtumien rinnalla eletään normaalia arkea, kuten uidaan, ostetaan jäätelöä ja hengaillaan kavereiden kanssa.

 

Kuten edellä totesin, Kummajaisten kylän kuuma kesä ei minua viehättänyt eikä vakuuttanut siinä määrin missä sarjan avausosa. Teoksen hahmot ja kieli ansaitsevat kyllä samanlaista kiitosta kuin Kummajaisten kyläkin, mutta juonenpunonnaltaan ja jännittävyydeltään tämä jää mielestäni kauas taakse. Ihan ensimmäisenä ongelmana näen sen, että juoni on jotenkin ihan liian löysä eikä se onnistu pitämään jännittynyttä fiilistä yllä samalla tavoin kuin edellinen osa. Juoni tuntuu ajelehtivan kuin ylikuuman kesäpäivän laiskat tunnit, vailla mitään selkeää päämäärää. Ainoastaan yhdessä kohtaa jännitys pääsee tiivistymään kunnolla, mutta muuten kaikki ne "kummalliset", yliluonnolliset ja jännittävät mausteet, joista pidin edellisessä osassa, ovat joko jääneet hyvin kevyiksi tai kokonaan pois.

 

Odotukseni eivät siis täyttyneet, mutta ihmekös tuo, sillä Kummajaisten kylä asetti riman hyvin korkealle minun silmissäni. Tässä teoksessa olisi ollut ainesta samanlaiseksi jännityspaketiksi kuin edeltäjänsä, mutta kun juoni todellakin ajelehtii liikaa, niin ei siitä sellaista voi muodostua. Jahka teos saa jatkoa, toivon, että jännityselementtejä lisätään ja juonenkulkua tiivistetään, niin että mielenkiintokin pysyy vielä terävämmin hereillä.

 

♠♠♠

Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

358 s., Otava 2009

kannen alkup. kuva: Paavo Poutiainen

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

Huomasin yhtäkkiä, että olen viimeksi lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa yli vuosi sitten, vaikka vakaana aikomuksenani oli lukea sarjan kaksi viimeistä osaa, Neidonkenkä ja Hietakehto, aika pian "samaan syssyyn". Neidonkenkä oli minulla useamman kuukauden lainassakin, mutta sitten palautin sen takaisin kirjastoon, kun en vain kerta kaikkiaan saanut aikaiseksi aloittaa sen lukemista. Nyt pitkän tauon jälkeen aikaisempien osien tapahtumat ovat edelleen hyvin muistissa ja lukunautinto tuntui miltei kaksinkertaiselta, kuin olisi kotiin palannut, kun pääsi tuttujen hahmojen pariin.

 

Neidonkenkä on sarjan edellisen osan, Lakanasiipien, tavoin yhdenpäivänromaani. Tapahtumapäivä on 9.6.1942. Sodasta huolimatta tulevaisuuteen on katsottava, vaikka itse kukin on joutunut jotain sodalle uhraamaan: terveyden, kodin, rakkaan, nuoruuden, tulevaisuudenuskon. Nälkätalven muistot elävät edelleen, vaikka välillä pilkahtaa myös toivonkipinä, kun Tuomen naiset pääsevät leipomaan leipää ruisjauhoista ja Tatrassa järjestetään lähes vanhaan tyyliin kunnon illallisjuhlat.

 

Eilen illalla mieleeni rakentui ajatus siitä, miten paljon yksi päivä voi pitää sisällään. Tuntuu hyvältä, että sulattelin tätä kirjaa kaikessa rauhassa ennen tämän tekstin kirjoittamista, sillä nyt alitajuntaisesta tiedosta rakentui oikea oivallus. Yksi päivä voi pitää sisällään niin paljon. Ihmisiässä se on vain ohikiitävä hetki, mutta kuten Kähkönen osoittaa, jokin yksi ainut päivä voi tyystin muuttaa sen, mihin suuntaan elämä lähtee kulkemaan. 9.6.1942 yksi tarinan henkilöistä menettää tulevaisuudenunelmansa, joku toinen taas näkee yllättäen tulevaisuutensa ja joidenkin silmät avautuvat maailman todellisuuteen - aikuisuudella kun on vapaudenhuuman kääntöpuolena vastuu ja vaatimukset.

 

Siinä missä hahmojen tunteet ja toiveet herättävät ajatuksia, myös miljöö piirtyy eteeni selkeänä. Kähkönen kuvaa ihanan raikkaasti kesäpäivää niin kaupungissa kuin sitä ympäröivissä metsissä. Luonnon pystyy aistimaan niin syvästi, että tuntuu kuin itsekin olisi mukana lehdoissa siinä missä kaupungin kaduilla ja pihoillakin. Kähkönen kuvaa hienosti elämää sota-aikana, jolloin ei voinut jäädä rypemään kurjuudessa ja pohtimaan, että nyt on sota. Arjen rattaiden piti pyöriä, lapset ja vanhukset ruokkia, käydä töissä ja hoitaa kasvimaata. Minä pidin tästä teoksesta todella paljon.

 

♠♠♠♠½

Olgan pullakirja

Olga Temonen: Olgan pullakirja

145 s., Tammi 2015

 

Olga Temosen ensimmäinen keittokirja Emäntänä Olga: Kasvisruokaa läheltä koko perheelle sai ilmestymisensä aikoihin pari vuotta sitten paljon huomiota ja kiitosta. Temosen uusi keittokirja tai oikeastaan leivontakirja ei kuitenkaan ole vielä oikein saanut huomiota puoleensa. Liekö syynä sitten se, että teos käsittelee vain yhdentyyppistä leivonnaista eri variaatioissaan, mene ja tiedä, mutta mielestäni tämä on oikein mahtava pullanleivonnan tieto- ja ideapaketti.

 

Itse en oikeastaan ihan hirveästi tykkää leipoa mitään sellaista, josta pitäisi käsin muotoilla jotain - pullanleivonta ei siis ole ykkössuosikkini, vaikka kuulemma leipomani pulla onkin hyvää. Minulla on tapana tehdä aina samanlaisia kanelikierrepullia, joita äitini ja häntä ennen mummuni ovat tehneet. En oikeastaan ole edes keksinyt, että minkä muunlaisia pullia sitä voisi leipoa, paitsi ihan peruspullia tietysti. Olgan pullakirjasta löytyy erilaisia täytevaihtoehtoja puusteihin, pikkupulliin, täytepulliin, isoihin kranssi- ja pitkopulliin munkkeja unohtamatta. Intouduin kokeilemaan kahta eri ohjetta eli vadelma-rahkapullia ja mantelipullia. Ja molemmat oli todella hyviä! Ohjeita löytyy monenlaisia: monimutkaisempia ja sitten näitä helpompia, joita itsekin kokeilin.

 

Temosen teos on hyvin perusteellinen, sillä se ei sisällä pelkkiä ohjeita vaan myös kunnon vinkit aineksista leipomiseen ja paistamiseen. Taikinoitakin löytyy erisorttisia ja ohjeiden yhteydestä löytyy Temosen omia kommentteja ohjeiden synnystä tai vinkkejä niiden suhteen. Erityisen kiinnostava oli osio "Pitkojen teon lyhyt oppimäärä", sillä en ole koskaan tehnyt pullapitkoa. Niitäkin voi näköjään tehdä erilaisilla letitystaktiikoilla ja monimutkaisesta ulkonäöstä huolimatta niitä on ilmeisesti helppo rakennella - tätä en kokeillut, vaikka ajatus jäikin mielen pohjalle itämään. Onhan perinteinen pullapitko nyt jotenkin niin nostalginen juttu, vaikka omiin lapsuudenmuistoihini kuuluvatkin kierrepullat eivätkä pitkot.

 

Suosittelen tutustumaan Olgan pullakirjaan, jos kaipaat jotain uutta leivontaan tai inspiraatio on muuten vain hukassa. Houkuttelevat pullakuvat tuovat kyllä inspiraation kenelle tahansa!

Kesäkuun luetut

Heinäkuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta kesäkuun luetut on vielä listaamatta. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että nyt alkukuun on ollut niin kaunis aurinkoinen ilma, että olen kaiken liikenevän ajan lähinnä kuluttanut uimiseen ja muihin ulkoilma-aktiviteetteihin. Ihanaa, että vihdoinkin tuntuu tulleen kunnon kesä.

Kesäkuu oli huonoista ilmoista huolimatta jotenkin todella ihana. Tuntuu, että siitä jäi aivan ihania muistoja, vaikka en mitään ihmeellistä tehnytkään. Talviturkin heitin juhannuksena, kun oli mielestäni jo korkea aika - oli vesi sitten kylmää tai ei. Ja kylmäähän se oli. :D Lukukuuna kesäkuu oli myös tosi hyvä. Olen erityisen ylpeä siitä, että luin useampia käännöskirjoja kuin tavallisesti, vaikka siihen nyt ei paljon vaadita, kun en välttämättä lue niitä joinakin kuukausina ollenkaan... Määrällisesti olin myös hyvin ahkera lukija, sillä peräti 9 kirjaa kertyi listalle!

Joanne Harris: Kesäviiniä 

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus 

Vera Vala: Tuomitut 

Aki Ollikainen: Musta satu 

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen 

Mesterton ym.: Hovimäki - Heräämisen aika 

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni 

Hanna Pukkila: Isänmaata varten - Lottajärjestön tarina 

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Kesäkuun parhaimpiin lukuelämyksiin kuuluu ehdottomasti Arianna de Bellis tutkii -sarjan tuorein osa Tuomitut. Punaisen muistikirjan nainen oli niin ikään mukava lukukokemus. Yksi kirja minulta jäi kesken, ja kylläpä sitä olinkin yrittänyt saada luettua jo pidemmän aikaa. Kyseessä on Marjo Vilkon tietokirja Suomi on ruotsalainen, joka on nähty myös tv-sarjana. Sarjaa seurasin jonkin verran, mutta kirja oli niin puuduttava ja kuivakka, että kesken jäi. Harmi, sillä aihe - miten kulttuurimme ja yhteiskuntajärjestyksemme on muotoutunut - on mielenkiintoinen.

Katsotaan mitä heinäkuu tuo tullessaan. Salaa hieman toivon, että saisin kuukauden luettujen listalle laittaa 10 kirjaa, mutta en kyllä tosissani usko niin tapahtuvan, vaikka letkeän lukuvaihteen olenkin löytänyt. Mutta tämän enemmittä löpinöittä toivotan teille aurinkoista lukukuuta! Minä lähden tästä taas nauttimaan auringosta. Lukemisiin. :)