Neidonkenkä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä

358 s., Otava 2009

kannen alkup. kuva: Paavo Poutiainen

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

Huomasin yhtäkkiä, että olen viimeksi lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa yli vuosi sitten, vaikka vakaana aikomuksenani oli lukea sarjan kaksi viimeistä osaa, Neidonkenkä ja Hietakehto, aika pian "samaan syssyyn". Neidonkenkä oli minulla useamman kuukauden lainassakin, mutta sitten palautin sen takaisin kirjastoon, kun en vain kerta kaikkiaan saanut aikaiseksi aloittaa sen lukemista. Nyt pitkän tauon jälkeen aikaisempien osien tapahtumat ovat edelleen hyvin muistissa ja lukunautinto tuntui miltei kaksinkertaiselta, kuin olisi kotiin palannut, kun pääsi tuttujen hahmojen pariin.

 

Neidonkenkä on sarjan edellisen osan, Lakanasiipien, tavoin yhdenpäivänromaani. Tapahtumapäivä on 9.6.1942. Sodasta huolimatta tulevaisuuteen on katsottava, vaikka itse kukin on joutunut jotain sodalle uhraamaan: terveyden, kodin, rakkaan, nuoruuden, tulevaisuudenuskon. Nälkätalven muistot elävät edelleen, vaikka välillä pilkahtaa myös toivonkipinä, kun Tuomen naiset pääsevät leipomaan leipää ruisjauhoista ja Tatrassa järjestetään lähes vanhaan tyyliin kunnon illallisjuhlat.

 

Eilen illalla mieleeni rakentui ajatus siitä, miten paljon yksi päivä voi pitää sisällään. Tuntuu hyvältä, että sulattelin tätä kirjaa kaikessa rauhassa ennen tämän tekstin kirjoittamista, sillä nyt alitajuntaisesta tiedosta rakentui oikea oivallus. Yksi päivä voi pitää sisällään niin paljon. Ihmisiässä se on vain ohikiitävä hetki, mutta kuten Kähkönen osoittaa, jokin yksi ainut päivä voi tyystin muuttaa sen, mihin suuntaan elämä lähtee kulkemaan. 9.6.1942 yksi tarinan henkilöistä menettää tulevaisuudenunelmansa, joku toinen taas näkee yllättäen tulevaisuutensa ja joidenkin silmät avautuvat maailman todellisuuteen - aikuisuudella kun on vapaudenhuuman kääntöpuolena vastuu ja vaatimukset.

 

Siinä missä hahmojen tunteet ja toiveet herättävät ajatuksia, myös miljöö piirtyy eteeni selkeänä. Kähkönen kuvaa ihanan raikkaasti kesäpäivää niin kaupungissa kuin sitä ympäröivissä metsissä. Luonnon pystyy aistimaan niin syvästi, että tuntuu kuin itsekin olisi mukana lehdoissa siinä missä kaupungin kaduilla ja pihoillakin. Kähkönen kuvaa hienosti elämää sota-aikana, jolloin ei voinut jäädä rypemään kurjuudessa ja pohtimaan, että nyt on sota. Arjen rattaiden piti pyöriä, lapset ja vanhukset ruokkia, käydä töissä ja hoitaa kasvimaata. Minä pidin tästä teoksesta todella paljon.

 

♠♠♠♠½