Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

kuvitus: Salla Savolainen

77 s., Tammi 2015 

 

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjassa on ilmestynyt jo 16 teosta 25:n vuoden aikana. Kattilakosken sisarusten suosio on taattu, vaikka viime aikoina onkin käynyt selväksi, että Risto Räppääjä on Nopoloiden sarjoista Heinähattua ja Vilttitossua suositumpi. Mielestäni se on vähän sääli, sillä itse pidän Heinähatusta ja Vilttitossusta kertovista kirjoista paljon enemmän. Heissä on jotakin hyvin valloittavaa, vaikka tätä kirjaa lukiessani ensi kertaa tajusin hahmoista myös jotakin uutta.

 

Heinähatun ja Vilttitossun elämä jatkuu kuten aina ennenkin: rauhallinen ja tottelevainen Heinähattu joutuu riiviömäisen Vilttitossun kiusanteon kohteeksi. Heidän Hanna-äitinsä toivoisi tyttöjen löytävän yhteisen harrastuksen, joka lähentäisi heitä ja auttaisi lopettamaan turhat nahinat. Hanna huomaa lehdessä ilmoituksen runokilpailusta ja ajattelee, että runojen kirjoittaminen olisi oikein sopivaa puuhaa pikkutytöille ja siitä voisi kehkeytyä yhdistävä harrastus. Vaan kun voittajarunoa esitetään palkitsemisjuhlassa, jotain on vialla. Runous ei ehkä sittenkään ole kovin yhdistävä harrastus, ainakaan kun toinen osapuoli on Vilttitossun kaltainen tuittupää ja huono häviäjä.

 

Teoksen luettuani aloin ensimmäistä kertaa pohtimaan, että olivatko Heinähattu ja Vilttitossu muka aina tukkanuottasilla niissä kirjoissa, joita luin lapsena. Ehkä en vain huomannut koko asiaa tai sitte olen unohtanut, mutta niistä minulle jäi mielikuva, että sisarukset olivat myös kaveruksia erilaisuudestaa huolimatta. Heräsin myös ajattelemaan, että onpas Vilttitossu välillä riehakas jopa ärsyttävyyteen asti, kun taas Heinähattu onnistuu tasaisuudellaan keräämään kaikki vanhempiensa kehut. Hanna ja Matti Kattilakoski eivät ole tainneet koskaan kuulla, että lapsia pitäisi kohdella tasaveroisesti, vaikka toinen olisikin kiltteyden perikuva ja toinen armoton riiviö. Heinähattukin tuntuu välillä jopa liian hyveellisen kiltiltä.

 

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina -teos käsittelee oivallisesti sisarkateutta ja sen ilmenemistä. Heinähattu ja Vilttitossu ovat ihmisinä hyvin erilaisia ja erityisesti tässä teoksessa tulee hyvin esille se, että jo lapsena pitäisi oppia ottamaan toiset huomioon, vaikka itse olisikin erilainen tai kiinnostunut erilaisista asioista. Tarina ei onneksi ole liian opettavainen vaan samalla myös riemukas sekaannusten keitos, jota on mukava seurata - etenkin kun asiat kuitenkin kääntyvät parhain päin. Juoni kuitenkin tuntui välillä hieman liian kaavamaiselta, sillä se toi mieleeni Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -teoksen, joka noudattaa ihan samantyyppistä peruskaavaa kuin tämäkin teos.

 

♠♠♠♠