Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Juuret Iijoen törmässä 3

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alunperin vuonna 1973

lukijana Toni Kamula

Matkani Iijoella eteni maaliskuussa jo kolmanteen osaansa. Teos sijoittuu 1930-luvun alkuun, jolloin Päätalojen perheessä ollaan lujilla. Herkko-isä sairastuu keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen myös hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä. Herkko kuvittelee Riitun olevan uskoton eikä juuri päästä vaimoaan silmistään. Ilmapiiri kotona on tukala isän luulottelujen suhteen, mutta myös taloudellinen ahdinko uhkaa, kun isä ei enää lähde savottoihin.

Isän sairaus vie hänet lopulta piirimielisairaalaan, mikä on raskas uutinen uittohommissa olevalle Kallelle. Isän sairaus on tehnyt hänestä 12-vuotiaana perheensä pääasiallisen elättäjän, ja aluksi uittotyömailla moni kohteleekin häntä hyvin ihan vain siksi, että hän on Päätalon Herkon poika. Isän sairauden jatkuessa ja uusien työmaiden alkaessa työnjohtajat vaihtuvat eikä Kalle pääse enää niin hyviin tienesteihin kuin aiemmin. Kunnan piirimiehen lupalapuilla perhe saa hakea jauhoja kaupasta. Äitikin tekee osansa kupparina, mutta perhe joutuu silti kerjäämään muista taloista apua.

Työnteon ohessa koulukin tulee käydyksi loppuun. Kalle aikuistuu vauhdilla, kun on pakko. Hän kokee niin isän sairauden kuin perheen taloudellisen tilanteenkin voimakkaasti. Aivan itseäkin alkoi ahdistaa silkasta myötätunnosta häntä ja koko perhettä kohtaan. Tuona aikana yhteisöllisyys oli vahvempaa kuin nykyään, ja nuo tilanteet tarkoittivat väistämättä perheen aseman heikentymistä yhteisössä muutenkin.

Mielestäni Päätalo kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti mielenterveyden järkkymisen vaikutuksia perheessä. Nuoren pojan mielenmaisema välittyy hyvin, varmasti juuri siksikin, että kyse on Päätalon omista kokemuksista kaunokirjallisuudeksi puettuna. Ajankuva on niin ikään onnistunut hyvin, kuten aiemmissakin osissa. On helppo siirtyä tarinan mukana Päätalojen pirttiin ja uittotyömaille. Katsotaan mihin seuraava osa kuljettaa!

Hattaradilemma

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Oikukkaiden romantikkojen piiri 1

Tammi 2025

Ulla Onervan esikoisteos Hattaradilemma on näkynyt isosti somesyötteissäni. Paljon on varmasti vaikutusta sillä, että Ulla ylläpitää suosittuja @tarinannuppuja -tilejä Instagramissa ja TikTokissa sekä samannimistä blogia osoitteessa tarinannuppuja.fi. Kirjayhteisö ottaa mielestäni aina ilolla siipiensä suojaan ne kirjat ja kirjailijat, jotka omista joukoistamme nousevat.

Hattaradilemma kertoo lukiossa abivuottaan viettävästä Emma Nuutisesta, joka on intohimoinen romanttisen kirjallisuuden lukija ja puolestapuhuja. Hän ei voi sietää sitä vähättelevää asennetta, joka romantiikkaa kohtaan yleisesti kohdistetaan. Siksi hän päättää ryhtyä tuumasta toimeen ja perustaa Oikukkaiden romantikkojen piirin, jonka päämääränä on asennemuutos romantiikkaa kohtaan.

Omassa elämässään Emmalla ei mene romantiikan saralla kovinkaan hyvin. Entisen poikaystävän kanssa välit ovat koleat, sillä hän jätti Emman vanhojentanssipäivänä ja särki samalla Emman sydämen. Abivuoden alussa kouluun ilmestyy uusi poika, jota kohtaan Emma tuntee outoa vetoa, vaikka poika vaikuttaa halveksivan hänen lempigenreään.

Minulle jäi tästä kirjasta vähän kaksijakoinen olo. Pidin kirjan sujuvasta tekstistä ja hyvin etenevästä juonesta. Kietouduin mielelläni lämpimään tunnelmaan, joka tuntui niin kotoisalta ja itselle tutulta kirjallisuusviitteineen ja -keskusteluineen. Paljon oli siis hyvää ja mukavaa. En kuitenkaan pitänyt Emman hahmosta, joka on niin oman asiansa sokaisema, että tulee itse sortuneeksi samaan kuin mistä muita soimaa eli vähättelee ja halveksii toisenlaisia mielipiteitä ja mieltymyksiä.

Emma on niin nuori, että hänelle voi toisaalta helposti antaa anteeksi hänen ehdottomuutensa ja tietynlaisen kypsymättömyytensä. Kirjan edetessä hän mielestäni myös kasvaa henkisesti ja aikuistuu paljon. Konfliktit selvitetään ja omatkin ihmissuhteet alkavat selkiytyä, sillä joskus kunnon yhteenotto raikastaa ilmaa.

Oikukkaiden romantikkojen piiristä on kasvamassa trilogia, ja täytyy sanoa, että olen nauttinut Hattaradilemman somenäkyvyydestä ilmiönä kyllä paljon. Ainakin kirjailijan Instagramissa on julkaistu mm. ystäväkirjan sivuja päähenkilöistä ja muutenkin syvennetty kirjan maailmaa, joten kannattaa käydä kurkkaamassa. Itse en vielä tiedä tulenko jatkamaan sarjan parissa, mutta harkitsen sitä sitten aikanaan. Todennäköisesti kyllä jatkan.

Kirjeitä sotapäällikölle

Anja Snellman: Kirjeitä sotapäällikölle - Romaani eräästä katastrofista

WSOY 2024

Kollega vinkkasi minulle Anja Snellmanin romaanin Kirjeitä sotapäällikölle, jonka olin aiemmin ohittanut ottamatta edes tarkemmin selvää kirjan aiheesta. Kirja kertoo ison julkisuuden saaneesta Vastaamon tietomurrosta, joka osui kipeästi yli 33 000 ihmiseen, kun heidän henkilötietonsa ja potilasasiakirjansa vuodettiin julki.

Vaikka kyseessä on romaani eli fiktiivinen teos, kuvaa Snellman osuvasti niitä tuntoja, joita tapahtunut herätti. Snellman itse työskenteli Vastaamossa terapeuttina, joten hänellä on ensikäden kokemusta siitä epäuskosta, järkytyksestä ja huolesta, jotka tietomurto sysäsi liikkeelle.

Terapeutit saivat alkuun niukasti tietoja tietomurrosta, joten heidän oli vain pärjättävä ja yritettävä samalla pitää huoli asiakkaistaan, joista monet olivat joko peloissaan tai vihaisia tapahtuneesta. Selviytymiskeinonaan Snellman kirjoitti päiväkirjaa, josta myöhemmin syntyi idea kirjasta. Kirjeitä sotapäällikölle on sekoitus päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Nimensä kirja sai tapauksesta syytetyn ja tuomitun Julius Aleksanteri Kivimäen etunimistä, keisarillisia molemmat.

Vaikka teoksen ytimessä on pitkälti uhrien, joita myös työntekijät olivat, tunnot, pyrkii Snellman kuitenkin edes jollakin tasolla ymmärtämään ja löytämään syitä sille, miksi ihminen haluaa kohdistaa rikoksen nimenomaan haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin. Se ei ole helppoa, mutta terapeuttina hän haluaa yrittää.

Kokonaisuus on puhutteleva ja silmiä avaava, sillä vaikka tapauksesta uutisoitiin laajasti, tämä teos välittää aitoja tuntoja aivan toisella tavalla. Minun on myönnettävä, että en ollut osannut lainkaan ajatella kuinka monta asiaa uhrien oli tehtävä pelastaakseen tiedoistaan edes sen minkä voi. Esimerkiksi asettamalla itsensä vapaaehtoiseen luottokieltoon saattoi turvata taloutta, mutta juoksevien asioiden hoitaminen vaati peloissaan olevalta ihmiseltä paljon voimia.

Olen nuorempana lukenut Snellmanin kirjoja eivätkä ne ole oikein olleet minun juttuni. Tämä oli kuitenkin niin hyvä lukukokemus, että nyt aika saattaisi olla kypsä muillekin hänen teoksilleen. Ja voi että miten toivonkaan, että hän vielä joskus julkaisisi sen romaanin, joka jäi kesken ja karkasi käsistä, kun uutinen tietomurrosta tuli. Se vaikutti nimittäin todella kiinnostavalta.

Majatalo omenapuiden katveessa

Eevi Iisakkila: Majatalo omenapuiden katveessa

Kaunisjärvi 1

Into-kustannus 2025

äänikirjan lukijana Elina Keinonen

Vaikka romanttinen viihdekirjallisuus onkin yksi lempigenreistäni nykyään, olen hyvin valikoiva lajityypin kuluttaja ja suhtaudun muutaman pettymyksen jälkeen aika skeptisesti uusiin tulokkaisiin. Eevi Iisakkilan Kaunisjärvi-sarjan avausosa Majatalo omenapuiden katveessa onnistui tyrmäämään skeptisyyteni heti alkuunsa. Viehättävä miljöö, uskottavat ja ennen kaikkea pidettävät henkilöhahmot sekä sujuva juonenkuljetus olivat nappiosuma.

Lila pyörittää omenapuiden ympäröimää majataloaan Kaunisjärvellä vanhassa keksijän talossa, jossa hän itsekin asuu. Lila osti paikan alunperin puolisonsa kanssa, mutta jäätyään leskeksi yhteisest unelmat jäivät yksin Lilan toteuttaviksi. Majatalossa hänellä on apunaan tomera Marikki, joka työskentelee majatalon taloudenhoitajana.

Väriä Lilan elämään tuovat vaihtuvat niin asiakkaat kuin Kaunisjärven vireä elämänmenokin. Uusia puolisoehdokkaita Lila ei ole vakavissaan edes ajatellut, vaikka yksi jos toinenkin on hyvää tarkoittaen hänelle vinkannut sopivista ehdokkaista. Kaipaus on vielä niin lähellä, vaikka suurin suru onkin päästänyt otteestaan.

Arkinen elämänmeno kauniissa miljöössä vei vastustamattomasti mukanaan. Ruokalistojen suunnittelu, majatalomiljöön kuvailu ja kohtaamiset ystävien ja perheenjäsenten kanssa ovat ihan tavallista elämää, mutta kuitenkin niin kiinnostavaa seurattavaa. Mikään ei pökkää, mikään ei ärsytä. Saa vain antaa tarinan viedä.

Pidin myös Lilan hahmosta paljon. Hän osoittautui jalat maassa olevaksi ja miellyttäväksi hahmoksi, josta on helppo pitää. Ylipäätään henkilöhahmot olivat aidon tuntuisia ja mukavia, jopa ne hössöttävät ja hyvää tarkoittavat Amorin apulaiset. Aivan huippuja olivat etenkin Lilan isovanhemmat sekä paras ystävä tyttärineen. Jatkan mielelläni sarjan parissa, jahka seuraava osa ilmestyy. Se tapahtuu käsittääkseni ensi vuonna, joten sitä odotellessa.

Kaamos

Joel Kangas: Kaamos

Mikkal Moilanen 1

Karisto 2025

äänikirjan lukijana Ville Tiihonen

Kaamos on Joel Kankaan esikoisteos, joka samalla aloittaa Mikkal Moilasesta kertovan dekkarisarjan. Luin osan tästä ihan painettuna kirjana ja osan kuuntelin Ville Tiihosen lukemana äänikirjana. Kumpikin toimii yhtä hyvin, vaikka täytyy sanoa, että kumpikaan formaatti ei suoranaisesti temmannut minua mukaansa.

Harvoin innostun tarttumaan uusiin dekkarisarjoihin tai varaamaan minulle uusien dekkaristien kirjoja, mutta Kaamoksen kohdalla tein poikkeuksen nähtyäni somesyötteessäni mainion markkinointivideon, jossa kirjailijaa haastateltiin kuin poliisikuulustelussa. Se sai minut hetkeksi pysäyttämään syötteen selaamisen, joten hyvin hoidettu!

Mikkal Moilanen on Inarista lähtöisin oleva poliisi, joka asuu nykyään Helsingissä. Hänen tiimilleen tulee tutkittavaksi murhatapaus, jonka nuori naisuhri on löydetty silvottuna metsiköstä Vattuniemessä. Rikostutkinnan lisäksi seurataan poliisitiimin dynamiikkaa ja palataan toisinaan Mikkalin lapsuusmuistoihin, joihin liitty traumaattisia kokemuksia.

Kaamos alkaa räväkästi uhrin löytymisellä, mutta sitten kerronta alkaakin edetä minun makuuni turhan hitaasti. Tutkimukset etenevät vähän kerrallaan ja välillä istutaan psykologin vastaanotolla lapsuustraumoja purkamassa. Kumpaankin asiaan saadaan valoa niin hitaasti, että alkaa jo välillä vähän tylsistyttää.

Minulla myös särähti aika pahasti se, miten Mikkal pohdiskelee mm. naispuolisten kollegojensa ulkonäköä. Pääsääntöisesti se tapahtuu myönteisessä valossa, mutta kuitenkin niin, että siitä jää jotenkin esineellistävä maku. Hahmoista kyllä muuten pääsääntöisesti pidin, sillä heissä oli kiinnostavia puolia. Veikkaan, että työkavereihin tutustutaan jatkossa vielä paremmin.

Minun on sanottava suoraan, että en taida viitsiä lukea enää seuraavia osia. Kaamos päättyi tavalla, joka voisi pakottaa tarttumaan seuraavaankin osaan, mutta siitä huolimatta päällimmäinen tunne on, että minua ei kiinnosta tarpeeksi. Joku koukku puuttuu. Dramatiikka ja hahmojen kokemat tunteet eivät nouse iholle asti niin, että haluaisin tietää heistä lisää. Jos pisteyttäisin kirjoja, antaisin ehkä 3 tähteä viidestä.

Lukupiirikirja: Lissabonissa muistin sinut

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut

Into-kustannus 2018

Estive em Lisboa e lembrei de você, 2009

suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä

Luimme maaliskuun lukupiirikirjana Luiz Ruffaton pienen mutta mieleenpainuvan romaanin Lissabonissa muistin sinut. Olen aiemmin lukenut Ruffatolta Rutosti hevosia, jonka tunnelma jäi väkevänä mieleeni. Halusin viedä lukupiiriläiset vaihteeksi vähän vieraammalle kielialueelle, joten siihen paikkaan Ruffato sopi hyvin.

Lissabonissa muistin sinut kertoo Sergiosta, joka muuttaa brasilialaisesta kylästä valtameren taakse Portugaliin paremman elämän perässä. Kotipuolessa elämä on ollut jos ei suorastaan köyhää, niin ainakin niukkaa. Tienatakseen rahaa ja muuttaakseen elämäänsä Sergio tulee kerran vähän ohimennen sanoneeksi aikovansa muuttaa meren taakse. Kun se on sanottu, on aika ryhtyä sanoista tekoihin, etenkin kun häntä tunnutaan ilmoituksen jälkeen juhlivan kuin suurtakin sankaria.

Vastoin odotuksia elämä Euroopassa ei ole sen helpompaa kuin kotipuolessakaan. Siirtolaisen ei ole helppo työllistyä ja verkostoitua, ja säästetyt rahat hupenevat nopeasti. Sergio on kuitenkin kaikista vastoinkäymisistään huolimatta mielestäni sinnikäs ja elämäniloinen ihminen, joka osaa tarttua tilaisuuteen ja hetkeen. Juuri Sergion hahmo keventää aihetta niin paljon, että mitään kurjuudessa kulkemista tämä kirja ei mielestäni ole.

Lissabonissa muistin sinut on tajunnanvirtainen, hengästyttävä kirja. Se yllätti minut humoristisuudellaan ja muutaman kerran naureskelin ääneen asti värikkäille ilmaisuille ja (tragi)koomisille käänteille. Lukukokemuksena tämä oli paljon kevyempi kuin mitä Rutosti hevosia oli. Ruffato taitaa tiiviin mutta kuvailevan kertomisen. Voisin lukea vielä lisääkin hänen kirjojaan.

Vain me kolme

Ruth Jones: Vain me kolme

Bazar 2025

Us three, 2020

suomentanut Jade Haapasalo

Ruth Jones saapui lukulistalleni alunperin Booktok-vinkin kautta. Luin hänen ensimmäisen suomennetun romaaninsa Mikä jäi kertomatta. Pidin siitä, vaikka suurimman huuman laannuttua loppuratkaisu tuntuikin varsin ilmeiseltä ja ennalta-arvattavalta. Vain me kolme oli mielestäni vielä parempi romaani ja onnistui loppupuolella jopa hieman yllättämään. Kolmaskin suomennos on kustantajan sivujen mukaan tulossa.

Catrin, Lana ja Judith ovat olleet ystäviä jo lapsesta asti. 8-vuotiaina he vannoivat karkkipaperin yllä valan ikuisesta ystävyydestä. Kymmenen vuotta myöhemmin vala joutuu koetukselle kolmikon yhteisellä Kreikan lomalla, jolta kotiin palaa muuttuneita nuoria naisia. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa ystävyyteen tulee yhä pahempia säröjä, joiden paikkaaminen osoittautuu vaikeaksi. Vasta odottamaton tapahtuma tuo yhteen sen, mitä heidän kolmen ystävyydestä on vielä jäljellä.

Pidin tästä moniäänisestä, monessa aikatasossa etenevästä tarinasta paljon. Hahmoista pidin eniten sovittelevasta Catrinista, mutta löysin ymmärrystä myös narsistisen äidin hallitsemassa perheessä kasvanutta Judithia kohtaan. Lana on hahmoista ristiriitaisin ja epäsovinnaisin, mutta inhimillinen hänkin. Pidin siitä, miten heidän ystävyytensä lähtökohdat ovat niin syviä, että he tuntevat toistensa perheet ja ovat aina tervetulleita toistensa koteihin.

Mielestäni Jones onnistuu hienosti punomaan vuosikymmenet ja erilaiset näkökulmat yhteen. Useista näkökulmista huolimatta juonenkäänteitä on helppo seurata ja on mahdollista vain lukea ja nauttia tarinasta. Mainio tarina syvän ystävyyssiteen voimasta. Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Elokuussa nähdään

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään

WSOY 2025

alkup. En agosto nos vemos, 2024

suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä

Elokuussa nähdään on kolumbialaisen kirjailijan Gabriel García Márquezin (1927-2014) postuumisti julkaistu teos ja minulle ensimmäinen lukemani teos hänen tuotannostaan. Olen joskus aloittanut lukemaan hänen pääteostaan Sadan vuoden yksinäisyys, mutta se jäi minulla kesken heti alkumetreillä. Elokuussa nähdään sen sijaan vei heti mukanaan ja ihastutti aistivoimaisuudellaan.

Päähenkilö Ana Magdalena on ollut jo vuosia onnellisesti naimisissa puolisonsa kanssa, mutta silti hänet toisinaan valtaa halu olla joku aivan muu. Joka elokuu hän matkustaa saarelle, jonne hänen äitinsä on haudattu, etsii itselleen yhdeksi yöksi uuden rakastajan ja unohtaa kaiken muun.

Minulle jäi vaikutelma, että Ana Magdalena on ajautunut elokuisiin tapaamisiinsa alun perin sattumalta, mutta jäänyt sitten koukkuun. En ajatellut päähenkilöä mitenkään moraaliselta kannalta, mutta avioliitosta paljastuu piirteitä, jotka ikään kuin oikeuttavat hänen tekonsa. Rakkaus ei ole hävinnyt, vaikka hän joskus haluaakin olla hetken joku muu.

Elokuussa nähdään on pieni kirja, mutta jättää vahvan maun. Siitä henkii vastustamaton elämännälkä ja nautinnonhalu. Lukiessani nautin kovasti Kolumbiasta ja García Márquezin tekstistä. Voisin yrittää lukea häneltä jotain muutakin nyt, kun sain tästä näin positiivisen kokemuksen. Onneksi hänen lapsensa päättivät julkaista isänsä kirjan postuumisti!

Viimeinen pari

Ruth Ware: Viimeinen pari

Otava 2025

alkup. One Perfect Couple, 2024

suomentanut Elina Koskelin

Ruth Ware on epäilemättä suosikkijännärikirjailijani, vaikka edellinen teos, Nollapäivä, olikin ennalta-arvattavuudessaan pettymys. Viimeinen pari sen sijaan on tutun terävää jännitystä, jonka yllättävät käänteet saavat kääntämään sivuja kiihtyvällä tahdilla. Tämä on mielestäni Waren parhaita teoksia!

Tutkijana työskentelevä Lyla suuntaa poikaystävänsä kanssa kohti Intian valtamerellä sijaitsevaa yksinäistä saarta, jossa on määrä kuvata uutta tosi-tv-realitya. Poikaystävä toivoo ohjelmasta uutta nostetta näyttelijänuralleen ja Lyla lupautuu mukaan lähinnä tukeakseen kumppaniaan.

Uuteen ohjelmaan osallistuu 5 toisilleen entuudestaan tuntematonta paria. Puitteet hiljattain rakennetussa luksuslomakohteessa ovat hulppeat ja saarelle saavuttuaan Lylakin alkaa rentoutua. Hänen on tarkoitus hengailla saarella pari viikkoa ja tiputtautua sitten pois kilpailusta palatakseen oman uransa pariin. Luonnonvoimat kuitenkin puuttuvat peliin ja muuttavat luksuskohteen hetkessä selviytymistantereeksi. Äärimmäisissä olosuhteissa eristyksiin jääneistä pariskunnista alkaa paljastua piirteitä, jotka luovat jännitteitä ja synnyttävät konflikteja.

Warella on taito keksiä aina vain uudenlaisia aiheita jännäreihinsä. Tässäkin teoksessa miljöö on aivan omansa, samoin tosi-tv-asetelma. Suljetun paikan trillerit ovat Waren vahvuuksia ja Viimeinen pari on mielestäni lajin tyylipuhdas edustaja, joka kylmää ja kauhistuttaa mutta saa silti roikkumaan kiinni pelastautumisen toivossa. Teos tuo mieleeni paitsi lajityypin klassikon eli Agatha Christien jännärin Eikä yksikään pelastunut mutta myös William Goldingin Kärpästen herran. Vahva suositus!

Sarastus

Virpi Hämeen-Anttila: Sarastus

Synnyinmaa 1

Otava 2023

äänikirjan lukijana Panu Vauhkonen

Kun Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-trilogian ensimmäinen osa Sarastus ilmestyi 2023, yritin lukea sitä heti tuoreeltaan. Jotenkin tarina ei lähtenyt viemään mennessään, mutta halusin kokeilla miltä äänikirja maistuisi. Tämä osoittautui ihan perushyväksi kuunneltavaksi, mutta tunnetasolla hahmot ja tapahtumat jäivät etäälle.

Nuori Erik on teräväpäinen torpanpoika, joka on rakastunut talollisen Briitta-tyttäreen. 1850-luvulla tällainen epäsäätyinen avioliitto ei tietenkään tullut kysymykseenkään ja yhteiselämän pyrkimykset pysäytetään heti alkuunsa. Kylän merkkimiehet päättävät lähettää oppimishaluisen nuorukaisen pois silmistä kaupunkiin. Siellä Erik suorittaa ensin ylioppilastutkinnon ja jatkaa opintojaan eteenpäin. Hän saa vaikutusvaltaisia ystäviä ja tuttavia ja matkaa kohti unelmiaan.

Tykkäsin tosi paljon Sarastuksen ajankuvasta ja miljööstä. Yksityiskohdat sekä suuret historialliset tapahtumat tekevät 1850-luvusta oikeasti todella mielenkiintoisen. Yhteiskunta on alkanut muuttua sellaiseksi, että kovalla työllä ja oikein solmituilla suhteilla avautuu monenlaisia mahdollisuuksia, jotka vievät Erikiäkin kohti unelmiaan.

Hahmot puolestaan jättivät minut kylmäksi, sillä he jäivät tunnetasolla niin etäälle, että juuri mistään heidän kokemistaan suurista, oikeasti tunne-elämään vaikuttavista asioista, ei välittynyt minulle asti oikein mitään. He elivät elämäänsä, kärsivät vääryydet, kokevat surut ja ilot samalla tasapaksulla tavalla kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut. Minulle ei jää mitään suurempaa tarvetta saada kuulla heidän tulevista vaiheistaan, enkä aio jatkaa sarjan parissa.

Minne virta kuljettaa

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

Otava 2023

alkup. Go as a River, 2023

suomentanut Jaakko Kankaanpää

äänikirjan lukijana Mirjami Heikkinen

Shelley Readin menestysromaani Minne virta kuljettaa on ollut jossain lukulistani uumenissa jo oikeastaan ilmestymisestään lähtien. Päätin kuunnella sen äänikirjana ja virta vei minut mennessään välittömästi. Muistan, että tämä herätti jonkin verran somehypeä ilmestyttyään, mutta ainakaan minun uutisvirrassani tämä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt. Ihmettelen suuresti, sillä olen aivan lumoutunut siitä, miten valtavan ihana kirja tämä on!

Kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Coloradoon. 17-vuotias Victoria asuu sukunsa persikkatilalla ja on äitinsä kuolemasta lähtien emännöinyt perheensä taloutta. Hän on perheensä ainoa nainen vaitonaisten ja synkkämielisten miesten keskuudessa. Victoria rakastaa persikkapuita ja kotitilaa eikä ennen Wilson Moonin kohtaamista osaa oikein edes unelmoida toisenlaisesta elämästä.

Wilson on alkuperäiskansaan kuuluva nuorukainen, jonka tyyni ja iloinen olemus saa Victorian rakastumaan hetkessä. Kaupunkiin ilmestynyttä muukalaista, varsinkaan alkuperäiskansaan kuuluvaa, ei katsota hyvällä. Nuoret yrittävät piilotella rakkauttaan, mutta sitten Wilson katoaa. Se saa Victorian lähtemään kotitilaltaan ja pakenemaan vuorille.

Minne virta kuljettaa on todella lumoava romaani. Se vie mennessään kuin pehmeästi virtaava vesi. Pidin suuresti kirjan miljööstä. Read kuvaa persikkatilaa niin hienosti, että hedelmien tuoksun voi suorastaan haistaa, maun maistaa ja tuntea kypsien hedelmien painon sadonkorjaajan käsissä. Luonto on tässä kirjassa niin upea, kuin yksi päähenkilöistä.

Henkilöhahmot ovat niin ikään onnistuneita. Lukija ei voi olla olematta Victorian puolella eikä ihailematta hänen sinnikkyyttään. Vaikka perheen miesväki ensivaikutelman perusteella onkin jokseenkin luotaantyöntävää, pilkahtelee ainakin isässä ja sedässä välillä myös sellaista lämpöä, joka ilahduttaa. Etenkin isää on helpompi ymmärtää, kun ymmärtää hänen sydämensä särkyneen pysyvästi vaimon kuoltua.

Pidin tästä niin paljon, että tekisi mieli vaan hehkuttaa ja ihkuttaa. Ei tämä tosin teemoiltaan pelkkää ihanuutta ollut, sillä niin paljon oli ennakkoluuloja ja kaltoinkohtelua. Kuitenkin jotakin niin lumoavaa on siinä, miten Victoria päättää selviytyä ja myös tekee sen, vaikka välillä pelottaa eikä suru Wilsonista jätä häntä milloinkaan. Tiivistäen: herkkävireinen lukusukkula.

Reunalla: Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä

Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla - Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä

Like 2017

Toimittaja Jenni Räinän ja kuvaaja Vesa Rannan tarinallinen tietoteos Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä on kiehtova lukupaketti.  He kiersivät yli kahden vuoden ajan maaseudulla dokumentoimassa maaseudun tyhjenemistä ja sivukylien elämää. Kirja pitää sisällään elämänmakuisia tarinoita sivukylien ihmisistä. Herää toivo siitä, että maaseutu pysyisi elävänä jatkossakin.

Kirjaa varten on haastateltu eri-ikäisiä maaseudulla asuvia ihmisiä, joilla on erilaiset elämäntilanteet ja toiveet tulevaisuudelle. Jotkut ovat nähneet eloisan yhteisön hajoavan ja hiljenevän, toiset taas ovat kasvaneet tyhjenevällä maaseudulla. Osa miettii muita vaihtoehtoisia asuinpaikkoja, osa taas on paluumuuttajia. Ja tietenkin on myös niitä, jotka toivovat saavansa olla kotonaan loppuun asti, vaikka etäisyydet palveluihin kasvavat ja osaltaan pitkät välimatkat heikentävät avun saantia ja turvallisuutta.

Tämä oli minulla lukulistalla pitkään, ja kun lopulta tähän tartuin, luin koko kirjan lähes yhdeltä istumalta. Teksti vie vastustamattomasti mukanaan ja kuvat täydentävät kokonaisuutta hienosti luoden visuaalista konkretiaa. On mielestäni ansiokasta, että Räinä ja Ranta ovat tarttuneet tähän aiheeseen ja dokumentoineet palan suomalaisen maaseudun nykytodellisuutta.

Lukuhaastet 2025: kirjassa ollaan maalla tai tietokirja maaseudusta

Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Juuret Iijoen törmässä 2

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1972

lukijana Toni Kamula

Tammettu virta on Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan toinen osa. Se jatkaa tarinaa aikalailla suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Kallen elämänpiiri rakentuu kodin ja kansakoulun maisemiin. Isän mukana hän pääsee myös tukinuittajien savottatyömaalle, mikä on nuorelle pojalle suuri kokemus.

Oli mukavaa tempautua takaisin Jokijärvelle ja Kallen jokapäiväisiin toimiin. Hän on pohjimmalta luonteeltaan kiltti ja miellyttämishaluinen poika, vaikka välillä tuleekin livistäneeksi vastarannalle kortinpeluuseen tai toimii muuten vasten nimenomaisia käskyjä. Korttipiru vie Kallea helposti mennessään ja hän velkaantuu kavereilleen, mikä aiheuttaa niin tukalia tilanteita, että aivan kuulijaakin kuristaa tilanteen umpikujamaisuus.

Kotona olosuhteet vaihtelevat. Kallioniemessä asuva Arvi-setä sairastelee pitkään. Sairaus heittää huolen varjon perheen ylle. Myös isän isä, Ukkeli, asuu Kallioniemessä yhden vuoden, kuten veljessarja on keskenään sopinut. Naapuritalo jää tyhjilleen, mutta Kallioniemeen rakennetaan lopulta äidin hartaasti toivomaa lisätilaa, jota perhe kyllä todella tarvitseekin. Asumisolosuhteet paranevat kertaheitolla, kun paikkaansa hakevasta uunistakaan ei ole enää samanlaista harmia.

Mielenkiintoista tässä on paitsi lasten välisten ystävyyssuhteiden kuvaus myös Kallen vanhempien avioliiton kuvaus. Äiti on vankka ja neuvokas peruskallio impulsiivisen isän rinnalla. Tämän kuvauksen perusteella voisin kuvitella, että vaikka Riitu oli yksin vastuussa perheestään Herkon ollessa savottatyömailla, saattoivat nuo ajanjaksot olla silti toisella tavalla hänelle helpompia kuin puolison läsnäolo. Itseriittoinen ja mustasukkaisuuteen taipuvainen Herkko tuskin oli helpoin mahdollinen puoliso.

Iijoki-sarjan viehätys tuntuu piilevän värikkäässä arkielämän kuvauksessa. Teksti on kielellisesti todella elämänmakuista ja rehevää, kiitos murteellisten ilmaisujen. Olen edelleen hieman ällistynyt siitä, miten lumoutunut olen tästä sarjasta. Äänikirjoina tämä tuntuu toimivan kyllä todella hyvin, sillä Päätalolla on aika tarinoiva tyyli kertoa. Juuri siksi onkin niin mukavaa kuunnella, kun joku tarinaa minulle kertoo.

Lukupiirikirja: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

WSOY 2008, alkup. 1936

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisellä on tänä vuonna juhlavuosi, sillä sen ensi-ilmestymisestä on kulunut 80 vuotta. Olen Sinuhen ja muutamia muita Waltarin romaaneja lukenut nuorempana, mutta sittemmin on kulunut noin 15 vuotta vailla Waltaria. Sinuhen juhlavuosi innosti minut ottamaan meille lukupiirikirjaksi Waltarin Surun ja ilon kaupungin, sillä en halunnut kopauttaa piiriläisiä "järkäleellä päähän".

Surun ja ilon kaupunki kertoo huhtikuisesta päivästä Helsingissä. Keskiössä on joukko erilaisia ihmisiä, joiden lukija saa havaita liittyvän toisiinsa niin, että jokainen heistä kuuluu jollakin tavalla tuon päivän kohtaamisten ketjuun. Aamujunalla Helsinkiin matkustaa muukalainen, jonka tulee tehdä elämänsä uudelleen. Sairaalassa poika toipuu leikkauksesta ja odottaa kovasti kotiin pääsyä. Toisaalla vanhapiika tekee kuolemaa. Elämän ja kuoleman kirjo samassa kevätpäivässä.

Työväenluokkainen nuorimies on täynnä tunteen paloa, niin rakkautta kuin vihaakin. Herrasväkeen kuuluvaa neitoa hän rakastaa, mutta yhteiskunta itsessään synnyttää vihaa. Toinen nuorukainen on liikemiehen poika, jolla on kaikki maallinen hyvä, mutta joka on täynnä poliittista paloa. Isä on kuin irrallinen olento, viileän kohtelias ja alentuvan hyväntahtoinen mies, joka ei ymmärrä lapsiaan. Uskonnonopettaja Laurila sen sijaan tuntuu ymmärtävän opettamiaan nuoria, vaikka joutuukin punnitsemaan missä kulkee opettajan ja ystävän välinen ero.

On myös muuan kirjailija, jonka kirjoittaminen takkuaa. Kirjoituskoneen näppäimet tuijottavat takaisin eikä tekstiä synny. Kotona tunnelma on hieman kireä, mutta tytär ja pieni musta koira ovat täynnä innostusta. Tutkin lukupiiriä varten hieman Waltarin elämää ja minun tekisi mieli ehdottaa, että kirjailijan hahmo kuvaa jollakin tavalla Waltaria itseään.

Surun ja ilon kaupunki oli minulle mieluisa lukukokemus. Sen tunnelmassa on jotain kirkasta, mutta silti hahmojen kokemusten myötä kapeaa ja epätoivoista. Waltarin henkilökuvaus on tarkkaa. Monista hahmoista huolimatta jokainen painuu mieleen eikä sekoitu toisiinsa. Henkilöhahmojen moniulotteisuus, heidän haaveensa ja kipupisteensä, ovat onnistuneita. Teologinen ja yhteiskunnallinen kuvaus herättää 1930-luvun maailman yhä eloon.

Tutustu myös Sarin arvioon P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi

Nokkahiiri 2024

kansi: Jyrki Pitkä

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja 2024

Asiakas kehui juuri palauttamaansa Skutsia, joten lisäsin itseni jonon jatkoksi ja sainkin kirjan nopeasti luettavakseni. Skutsi on pienen indie-kustantamo Nokkahiiren julkaisema nuortenromaani, joka voitti vuoden 2024 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Jotenkin todella ilahduttavaa, että pienen kustantamon julkaisema kirja on saanut niin merkittävän palkinnon. Kirjailija Päivi Lukkarila puolestaan on minulle entuudestaan tuttu nimi jo omasta teini-iästä, jolloin luin hänen esikoisteoksensa Koitetaan kestää, Nanna (Karisto 2007). Pidin siitä sekä sen kahdesta jatko-osasta aivan valtavasti.

Skutsi kertoo neljästä nuoresta sekä eräopas Jokesta, jotka lähtevät selviytymään luontoon. Nuorille edessä on todellinen haaste, sillä kaikki tutut mukavuudet jäävät taakse eikä mukaan saa ottaa mitään älylaitteita. Iltanuotiolla viihdykkeenä ovat kauhutarinat, jotka saavat itse kunkin mielikuvituksen laukkaamaan hurjaa vauhtia. Kun kuolema vierailee leirissä, tuntuu kauhutarinoista tulevan totisinta totta. Siitä todellinen selviytyminen vasta alkaa.

Retkellä mukana olevat nuoret tulevat erilaisista lähtökohdista. Heillä jokaisella on omat kipupisteensä, mitä he eivät suinkaan haluaisi toisilleen paljastaa. Luka haluaisi alkaa toteuttamaan omia haaveitaan muiden haaveiden sijaan. Joel haaveilee koomikon urasta ja iskee läppää niin, että hymyt alkavat jo hyytyä. Nasim tahtoo kirjailijaksi. Sabina on tehnyt suuren elämänmuutoksen ja kaipaa tyttöystäväänsä. Eräopas Jokke vetää vastaavanlaisia selviytymisretkiä useamman kesässä. Hän tuntee menettäneensä retkien viehätyksen, sillä vastahakoisten teinien raahaaminen retkelle ei suoranaisesti ole unelma.

Luin tätä kirjaa aluksi aika hurmaantuneena. Mukavan jännittäviä, (minulle) sopivasti pelottavia ja mielikuvitusta lennättäviä juonenkäänteitä. Miljöö toimi, samoin hahmoihin lähdin tutustumaan mielenkiinnolla. En oikeastaan ollut kunnolla lukenut esittelytekstiä ennen lukemista, joten kuoleman vierailu leirissä tuli minulle yllätyksenä. Aika raju veto, mutta toimiva. Jännitys kuroutui hienosti, mutta yhtäkkiä kirja vain loppui. Petyin siihen, miten loppuratkaisu tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti. Jännityksen piikki olisi mahdollistanut tarinan kehittelyn vielä hieman pidemmällekin.

Summa summarum, paljon oli hyvää, mutta loppuratkaisu vei terän. Monille nuorille varmasti sopivan mittainen kirja noin 200 sivullaan, mutta hyvää tarinaa lukisi mieluusti pidemmällekin.

Henkivartija

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Hilja Ilveskero 1

Tammen äänikirja 2021, alkup. 2009

äänikirjan lukijana Krista Putkonen-Örn

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja ja nimenomaan sen äänikirjaversiot ovat olleet minulle mieluisia kirjoja, mutta tämä Lehtolaisen toinen, henkivartijana työskentelevästi Hilja Ilveskerosta kertova sarja, on jäänyt kuuntelematta. Nyt niistä ensimmäisen kuunneltuani voi hyvinkin olla, että loput jäävät kuuntelematta, sillä ei tämä oikein iskenyt Kallion lailla.

Hilja Ilveskeron entinen työnantaja surmataan Moskovassa vain päivä sen jälkeen, kun Ilveskero on irtisanoutunut hänen palveluksestaan. Suomalaisen bisnesnaisen murha kuitataan Venäjällä melko nopeasti ryöstömurhaksi, mutta Suomen poliisi sen sijaan on kiinnostunut Hilja liikkeistä, sillä irtisanoutumisen ja surman välillä on niin lyhty aika, että sitä pidetään epäilyttävänä. Hilja itse epäilee moskovalaista kiinteistömogulia, jonka kanssa hänen entisellä työnantajallaan oli riitaisat välit. Epäilyksiä ei suinkaan hälvennä se, että hän näyttää saaneen peräänsä kiinteistömogulin palkkaaman torpedon.

Lehtolainen on kyllä sujuva kertoja, mutta jotenkin Hilja Ilveskeron hahmo jäi etäälle eikä itse tarinakaan oikein vakuuttanut. Ainakin osin epäuskottavia, mutta paikoin myös jännittäviä juonenkäänteitä riitti. Toki voi olla hätiköityä leimata päähenkilö etäiseksi sarjan ensimmäisen osan perusteella, mutta ei minulle jäänyt suurta mielenkiintoa häntä tai muita henkivartijatarinoita kohtaan. 

Yhdeksäs aalto

Enni Mustonen: Yhdeksäs aalto

Otava 2022

ensimmäinen painos 1996

Tammikuu kului varsin kirjaisissa merkeissä, mutta silti välillä ehti tulla pieni lukujumikin. Ehkä vaikutusta oli myös särky- ja kolmiolääkkeillä, joita söin selkääni iskeneeseen noidannuoleen ja jotka laittoivat väsyttämään, mutta onneksi niin kipuun kuin lukujumiinkin löytyi sopivat lääkkeet. Jälkimmäiseen auttoi omasta hyllystäni löytynyt Enni Mustosen Yhdeksäs aalto, jota en ollut aiemmin lukenut.

Yhdeksäs aalto ilmeistyi ensikertaa jo lähes 30 vuotta sitten. Se kertoo nelivitosesta Marja Saaristosta, joka on elämässään uuden edessä. Hän on hiljattain jäänyt työttömäksi ja tytär Silja on jo aikuinen. Omaa aikaa olisi vaikka kuinka, mutta kotona alkaa olot käydä ahtaiksi, kun tyttären poikaystäväkin on muuttanut heidän kaksioonsa. Elämän ollessa ahtaimmillaan niin taloudellisesti kuin konkreettisestikin, Marja saa yllättävän puhelun synnyinkaupungistaan. Häntä odottaa yllätysperintö Häärviikin saarella lossimatkan päässä mantereesta.

Juurikaan epäröimättä Marja tarttuu tilaisuuteen muuttaa Häärviikiin, vaikka samalla hän saa elämäänsä monta neuvojaa, joista topakka Sirkka Fräntilä kyllä jakelee neuvojaan ja tarvittaessa päättää puolestakin. Pitkästä aikaa Marja saa osakseen myös miehistä huomiota ja ympärillä pyörii monenlaista auttajaa niin, että elämänmuutos kerrostalokaksiosta saaristolaistaloon ei muodostu liian vaikeaksi.

Olipas kiva lukea vanhempaa Mustosta pitkästä aikaa. Leppoisaa ja viihdyttävää kerrontaa, jossa mikään ei ärsytä. Nämä Mustosen yksittäiset teokset ovat ehkä jääneet hieman uudemman viihdekirjallisuuden jalkoihin, mutta tämä oli taas itselleni hyvä muistutus, että nämähän on tosi kivoja.

Kaktus

Sarah Haywood: Kaktus

Tammi 2021

alkup. The Cactus, 2018

suomentanut Terhi Vartia

Miten ihanaa oli tehdä pitkästä aikaa ihan sattumanvarainen kirjastolöytö! Etsin töissä vinkkipöydille kirjoja ja käsiin osui ihan sattumalta Sarah Haywoodin romaani Kaktus. En ollut aiemmin kuullut sen enempää kirjasta kuin kirjailijastakaan, mutta takakansi herätti kiinnostukseni. Tämä olikin aika mukaansatempaava ja kuivalla tavalla humoristinen kirja.

Susan Green on nelivitonen yksin asuva nainen. Hän on tottunut hallitsemaan kaikkea elämässään: päiväjärjestystään, kotiaan, menojaan, ihan kaikkea. Susan haluaa, että asiat ovat järjestyksessä ja oikealla tavalla hoidettu. Läheisten ihmissuhteiden puute tai muiden mielipiteet eivät Susania kiinnosta, koska hän elää juuri sellaista elämää kuin haluaa. Perintöriidan ja yllätysraskauden myötä hän saa kuitenkin huomata, että elämä tuo eteen yllätyksiä, vaikka sitä kuinka yrittäisi kontrolloida.

Sarah Haywood kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Teksti vie mennessään ja yllättää huumorillaan, vaikka aluksi kyllä vähän tuntui, että onko sille sopivaa edes nauraa - niin suorasukaisia ovat Susanin ajatukset ja toimet. Hän on luonteeltaan sellainen, johon voisi helposti ärsyyntyä, mutta jossain vaiheessa aloin häntä vähitellen symppaamaan, sillä kaikesta piikikkyydestä huolimatta hänessä on pehmeämpikin puoli.

Jotenkin tästä tuli mieleen Bridget Jonesit, vaikka vähemmällä kohelluksella ja päähenkilön suuremmalla itsevarmuudella varustettuna. Tapahtumien kulku, tragikoomisuus ja päähenkilön elämäntyyli lienevät suurimmat syyt mielleyhtymälle. Viihdyin kyllä hyvin, vaikka yhden aika olennaisena asian arvasin jo ennalta eikä siitä siksi muodostunut mitään suurta juonellista käännekohtaa lukukokemukseeni.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Juuret Iijoen törmässä eli Iijoki-sarja 1

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1971

äänikirjan lukijana Toni Kamula

Kun en tiennyt mitä oikein kuuntelisin, valitsin Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisen osan. Tämän parissa vierähtikin hyvät tovit heti vuoden alussa. Huonemiehen poika ilmestyi alun perin vuonna 1971 ja nyttemmin Gummerus on alkanut julkaista sarjaa e-äänikirjoina. Se tekee tästä sarjasta huomattavasti helpommin lähestyttävän ainakin minun kaltaiselleni sarjoja ja tiiliskiviä kammoksuvalle kirjatoukalle.

Olen joskus lukenut Päätalon esikoisromaania Ihmisiä telineillä, mutta en päässyt sen kanssa loppuun asti, vaikka siitä kyllä muistan pitäneeni. Se oli sitä aikaa, kun en juuri koskaan uusinut lainojani, vaan palautin pois, jos en saanut kuukaudessa luettua. Tuon muiston valossa siis ihan positiivisella odotuksella lähdin kuuntelemaan Huonemiehen poikaa.

Huonemiehen poika sijoittuu 1920-luvulle. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Kallen vanhempien vaiheista ennen Kallen syntymää sekä hänen omia elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta kansakouluun menoon asti. Muutamasta vuodesta kertyy kerrottavaa liki 24 tunnin mittaan asti, sillä Päätalo on perusteellinen kertoja. Ilmeisesti hänellä oli todella hyvä muisti, vaikka hieman epäilen kykenikö hän ihan näin tarkasti muistamaan.

Laittoipa Päätalo omiaan tai ei, niin tämä oli kyllä varsin mukavaa kuunneltavaa. Kaipasin monta viihdekirjaa luettuani ja kuunneltuani jotain aivan toisenlaista, ja sellaista tämä juureva Iijoki-tarina todella tarjoili. Kerronta on rauhallista ja tapahtumat pyörivät arkisissa sattumuksissa. Monesti aikuisten puheissa yritetään kierrellen sanoa sellaista, joita ei lapsen kuullen haluta suoraan sanoa. Aikuisten asiat askarruttavat pientä poikaa, joka pyrkii ottamaan niistä selvää ja päättelee itse loput. Kalle viettääkin varsin mielellään aikaa aikuisten seurassa, vaikka toki ikätovereidenkin seura on toivottua.

Päätalon teksti on sujuvaa ja kielellisesti mielestäni todella onnistunutta. Lapsen näkökulma on myös onnistunut todella hyvin. Murreilmaisut tuo tekstiin rehevyyttä, josta itse pidin paljon. Mielestäni Toni Kamula sopii mainiosti tämän äänikirjan lukijaksi. Tulen jatkamaan sarjan parissa. Ehkä voisin ottaa tavoitteeksi kirja per kuukausi. Siinä sitä riittääkin kuunneltavaa pariksi vuodeksi.

Lukupiirikirja: Ennen kuin olimme sinun

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Sitruuna 2020

alkup. Before We Were Yours, 2017

suomentanut Hilla Hautajoki

äänikirjan lukijana Mirjami Heikkinen

Luimme lukupiiriin joulukuussa Yhdysvalloista kertovan tietokirjan 10 haavaa Amerikan sydämessä (kirj. Anna-Sofia Berner). Halusin jatkaa teeman parissa, joten tammikuun kokoontumiseen luimme yhdysvaltalaisen romaanin. Valitsin suositusten perusteella Lisa Wingaten teoksen Ennen kuin olimme sinun. Valinta oli sikäli hyvin onnistunut, että teema-ajatuksestani tietämättä piiriläisistä pari kommentoi heti kokoontumisen aluksi tämän kirjan olleen "niin Amerikkaa!".

Tarina rakentuu kahteen aikatasoon. Vuonna 1939 keskiössä on Mississippijoella laivassa perheensä kanssa asuva 12-vuotias Rill, joka jää vastuuseen neljästä nuoremmasta sisaruksestaan isän lähtiessä viemään äitiä sairaalaan. Eräänä päivänä jokilaivaan murtautuu ihmisiä, jotka vievät lapset väkisin mukanaan Tennesseen orpokotiin.

Nykyhetken aikatasossa keskiössä on kolmekymppinen Avery, joka on saavuttanut elämässään jo paljon kaikenlaista. Nousujohteinen ura liittovaltion syyttäjänä on saavutuksista suurimpia ja perhe odottaa hänestä aikanaan isänsä seuraajaa senaattorina. Siksi hän on laittanut uransa tauolle ja auttaa isäänsä vaalikampanjoinnissa. He vierailevat hoitokodissa, jossa Avery kohtaa vanhan naisen, joka vaikuttaisi tuntevan hänet. Avery ryhtyy penkomaan sukunsa menneisyyttä, jonka jäljet näyttävät johtavan Tennesseen orpokotiin.

Ennen kuin olimme sinun on romaani, mutta sillä on todellisuuspohjansa Yhdysvaltoja kuohuttaneessa lapsikaappaustapauksessa. Vuosien 1920-1950 välillä tennesseeläisen orpokodin perustaja ja johtaja Georgia Tann kidnappasi ja myi köyhien perheiden lapsia varakkaille perheille ympäri maata. Osan vanhemmista Tann sai kirjoittamaan lailliset luovutuspaperit valheellisin perustein. Arviolta noin 5000 lasta päätyi lapsikaupan uhriksi, mutta tarkkoja lukuja on vaikea sanoa, sillä kirjanpito oli epätarkkaa. Osaa lapsista kohdeltiin Tannin organisaatiossa kaltoin ja he joutuivat kokemaan mm. henkistä tai seksuaalista väkivaltaa. Ristiriitaista kyllä, osa lapsista sai Tannin avulla kodin, jossa olosuhteet olivat paremmat, heistä pidettiin huolta ja heitä rakastettiin.

Lukupiiriläisistä suurin osa piti nykyhetken aikatasoa hieman turhana ja epäuskottavana, mutta tekstin vetävyyden myönsivät oikeastaan kaikki. Paljon tämä oli ajatuksia herättänyt. Itse pidin tästä kirjasta, oikein imeydyin mukaan tarinaan, sillä pidän historiaan kurottavista sukumysteereistä ylipäätään. Minuakin kiinnosti kyllä enemmän tuo 1930-luvun aikataso, jonne paluuta odotin aina kärsimättömästi. Kamala tausta tällä tarinalla kyllä on, mutta mielestäni on hienoa, että Wingate on tarttunut tähän aiheeseen. On tärkeää muistaa myös menneisyyden virheet ja epäkohdat, jotta ne eivät pääse toistumaan.

Lähes elossa

Ina Westman: Lähes elossa

WSOY 2024

Lyhyempi versio tästä tekstistä on julkaistu minun kirjoitusvuorollani paikallislehdessämme 22.1.2025.

On jo lähes viisi vuotta siitä, kun Suomeen julistettiin poikkeusolot koronavirustilanteen vuoksi. Samana keväänä Ina Westman sairastui koronaan. Poikkeusolot ovat onneksi jo kaukana takanapäin ja suurin osa meistä on jatkanut elämäänsä kuten ennenkin, mutta Westmanin elämä pysähtyi tuohon kevääseen. Hän sairastui koronaviruksen pitkittyneeseen muotoon, long covidiin, josta toipuminen on edelleen kesken.

Lähes elossa on autofiktiota, omakohtainen romaani Westmanin kokemuksista long covid -potilaana. Ennen niin aktiiviselle uraihmiselle ja perheenäidille tulevat sairastumisen myötä tutuiksi niin migreeni, univaikeudet, sydänoireet, jaksamattomuus, ruokahaluttomuus kuin monet muutkin oireet. Sairauden pahimmissa vaiheissa hän on lähes kotinsa vanki, sillä pienikin kuormitus voi johtaa pahempiin oireisiin.

Westman haki apua useita kertoja, usein heikoin tuloksin. Useimmiten hänen oireensa leimattiin psykosomaattisiksi eikä fyysisiä oireita tutkittu kunnolla. Voisi puhua jopa suoranaisista hoitovirheistä, vaikka etenkin alkuvaiheessa tietoa kaikista oireista ja niiden hoitomenetelmistä ei vielä ollutkaan kunnolla saatavilla. Hän alkoi kirjoittaa kokemuksistaan kirjaa, jotta voisi tuntea taas olevansa muutakin kuin sairas. Pitkittyneiden sairauslomien ja epäonnisten töihinpaluuyritysten keskellä hän pystyi tekemään edes jotain, joka auttoi pysymään järjissään.

On pysäyttävää lukea kokemuksista, jolloin julkinen terveydenhoitojärjestelmä pettää. Sitä vain toivoo, että kukaan läheinen tai itse ei joutuisi ikinä kokemaan samaa. Westman yritti sinnitellä töissä särkylääkkeiden voimin, koska niin lääketieteen ammattilaiset neuvoivat. Voisiko hänen tilanteensa olla nyt parempi, jos kaikki oireet olisi otettu heti todesta? Ehkä, vaikka ei sitäkään voi varmaksi tietää.

Mielestäni tämä on aiheestaan huolimatta todella vetävää luettavaa, oikea lukusukkula, jota ei malttaisi illalla laskea käsistään ja alkaa illalla nukkumaan. Westman kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti, mutta kuitenkin selkeästi ja jäsennellysti, ja onnistuu välillä sanavalinnoillaan ja värikkäillä ilmaisuillaan suorastaan huvittamaan lukijaansa. Tästä ei hengi katkeruus, vaikka hyvällä syyllä kyllä voisi. Lopussa on jo toivoakin, sillä vähitellen löytyy uusia hoitokeinoja, ja Westman itse oppii seuraamaan kehonsa viestejä ja rytmittämään elämäänsä niiden mukaan.

Hertta

Heidi Köngäs: Hertta

Otava 2015

Heidi Köngäs on kirjailija, jota olen lukenut aivan liian vähän siihen nähden, miten paljon pidän hänen kirjoistaan. Köngäs on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti kulkee ja tarina etenee. Saman kokemuksen sain myös ryhtyessäni lukemaan Herttaa, jossa vaihtelee peräti kolme näkökulmaa, mutta joka on silti sujuva ja selkeä tarina.

Hertta on Hertta Kuusinen, joka vapautuu vankilasta kesällä 1939 vankilasta istuttuaan tuomionsa valtiopetoksen valmistelusta. Vapautuessaan hänen tahtonsa on entistä lujempi, sitä ei ole vankeusaika murtanut, vaikka ruumis onkin nälän kuihduttama. Hän on 35-vuotias, nainen täynnä tarmoa. Kun hän kohtaa Yrjö Leinon ja salamarakastuu, kehkeytyy suhteesta palava poliittinen liitto. Kommunismi yhdistää, mutta myös erottaa, sillä Hertan palo aatteeseen tuntuu olevan vahvempaa kuin mikään muu.

Hertta Kuusinen on todellinen henkilö, kommunistipoliitikko Otto-Wille Kuusisen vanhin tytär, joka eli ja hengitti kommunistista aatetta jo nuoresta asti. Hän oli valmis toimimaan aina puolueen edun nimissä, vaikka joutui sen vuoksi jopa jättämään Juri-poikansa Moskovaan ja kaipasi tätä jatkuvasti. Rakkaus Yrjö Leinoon oli kiihkeää, jopa yhtä vimmaista kuin aatteen palo.

Pidin tästä kirjasta. Erityisen vahvana jäi mieleen talvisodan ajanjakso, jolloin pariskunta painui maan alle, paleli ja piilotteli koko kylmän talven nähden ajoittain suoranaista nälkää. Edes se ei riittänyt nujertamaan heitä, eikä myöskään turvasäilöön joutuminen jatkosodan sytyttyä. Hertta jaksoi uskoa parempaan kommunistiseen huomiseen, joka koittaisi sodan jälkeen.

Hertan lisäksi tarinaa seurataan Yrjö Leinon sekä Leinoa taskussaan pitävän entisen Etsivän keskuspoliisin miehen, Riekin, näkökulmasta. Näistä kolmesta näkökulmasta muodostuu mielenkiintoinen kokonaiskuva, joka on kertojanvaihdoksista huolimatta selkeä kokonaisuus. Sitä ei aina tiennyt kenen puolelle asettuisi: silmittömästi rakastuneen Hertan, rahapulassaan helposti ostettavissa olevan Leinon vaiko ammatillisesti pettyneen Riekin. Tietysti olisi voinut ajatella ensisijaisesti maan etua, mutta käsitys siitä saattoi asioiden muuttuessa vaihtua myös toiseksi. Puolueeseensa sinisilmäisesti uskovaa Herttaa on kuitenkin vaikea syyttää siitä, että hän uskoi johonkin, joka häneen oli istutettu jo silloin, kun nuori mieli oli ollut erityisen altis vaikutuksille.

Tällä romaanilla Köngäs tekee historiasta elävää. 1930-1940-lukujen poliittinen kuohunta tulee lähelle nykylukijaa ja historiallinen henkilö Hertta Kuusinen tulee tutuksi inhimillisenä ihmisenä, jollainen hänkin aivan taatusti oli, vaikka yleinen historiankirjoitus onkin luonut hänestä kuvan nimenomaan valtiopetoksen kautta.

Sinun tähtesi täällä: Vuodet tasavallan presidentin puolisona

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona

WSOY 2023

Sauli Niinistön ollessa presidenttinä, en oikeastaan juurikaan seurannut mitä hänestä tai hänen puolisostaan mediassa kirjoitettiin. Tietysti jotain silti jäi mieleen, ainakin uutisoinnit Jenni Haukion puvuista Linnan juhlissa sekä presidenttiparin vauvauutinen. Kuitenkin melko puhtaalta pöydältä sain lähteä lukemaan Haukion itsensä kirjoittamaa muistelmateosta Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona.

Sinun tähtesi täällä on nimenomaan muistelmateos eikä omaelämäkerta. Jenni Haukio kertoo kirjassaan siitä roolista, jonka hän presidentin puolisona otti. Sen hän sai oikeastaan aika vapaasti luoda omannäköisekseen, koska mitään virallista roolia tai työ- tai virkasuhdetta presidentin puolisolla ei ole. Tämän kirjan myötä tunnen saaneeni uutta näkökulmaa paitsi presidenttiyden vaatimuksiin myös siihen, mitä tuohon tehtävään astuminen tarkoittaa puolisolle ja perheelle.

Jos jotakin, niin aivan erityisesti ihastelin sitä, miten laajasti sivistynyt kirjallisuus- ja kulttuuri-ihminen Jenni Haukio on. Hän kirjoittaa omalla äänellään hänelle tärkeistä asioista. Teoksessa on henkilökohtainen ote, vaikka tietty yksityisyyden raja onkin olemassa. Hänen arvomaailmansa ja näkemyksensä tuntuvat kumpuavan pitkälti juuri suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, jota hän laaja-alaisesti ja sisäsyntyisesti tuntee. Erityisesti ihailen hänen laajaa lukeneisuuttaan ja hyvää makuaan. Jenni Haukion sivistyneisyys ei rajoitu vain lukeneisuuteen, vaan hänellä tuntuu olevan myös sydämen sivistystä. Liikutuin ihan kyyneliin asti, kun hän kertoi surustaan Lennu-koiran menehdyttyä. En lainkaan ihmettele sitä, että hän oli niin pidetty roolissaan presidentin puolisona.

Minulle tämän kirjan mielenkiintoisimpia kohtia olivat kirjallisuudesta, taiteista ja kulttuuriperinnöstä kertovat osuudet, samoin kuin luonnon ja eläinten suojelusta kertovat kappaleet. Kiinnostavaa oli myös kuulla mitä kaikkea ja minkälaisia kohtaamisia Haukio pääsi puolisonsa presidenttivuosien aikana kokemaan. Mielestäni tämän teoksen erityinen ansio on siinä, että tuskin tulemme saamaan mitään vastaavanlaista luettavaksemme lähitulevaisuudessa. Tämä on siis ainutlaatuisen hieno katsaus presidentin puolison roolista. Kauniisti kirjoitettu, tuli sellainen sinivalkoinen mieli.

Uuden vuoden eka kirja: Pikkupakkasia ruukkikylässä

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä

Bazar 2024

kansi: Tiia Javanainen

Luin jo uuden vuoden päivänä lähes kokonaan ensimmäisen kirjani vuodelle 2025. En ollut aiemmin lukenut Hanna Vellingin kirjoja, mutta Pikkupakkasia ruukkikylässä sopi mainiosti leppoisan vapaapäivän lukemistoksi.

Ursula on saanut tarpeekseen työstään suuressa kosmetiikkafirmassa, jossa työskentely ei ole enää tuottanut samaa iloa kuin ennen. Kehityskeskustelun päätyttyä katastrofimaisesti, päättää Ursula pakata kimpsunsa ja Nappi-koiransa ja suunnata sapattivapaan viettoon idylliseen ruukkikylään. Metsän siimeksessä vanhassa sepän mökissä olisi aikaa hengähtää ja keskittyä omaan hyvinvointiin, kun paksu lumivaippa kietoisi maailman syliinsä ja kaupungin kiireet jäisivät kauas taakse.

Arki ruukkikylässä autottomana ja katuvalojen tavoittamattomissa ei aina ole yhtä juhlaa, mutta vastoinkäymisistä huolimatta Ursula tuntee viihtyvänsä omintakeisten kyläläisten keskuudessa. Paikallinen bistro tarjoaa herkullisia elämyksiä ja seuraa aina silloin, kun mökki alkaa tuntua yksinäiseltä. Arka Nappi-koirakin viihtyy paremmin ruukkikylän rauhassa, vaikka kieltämättä niin koiraa kuin emäntääkin välillä yön pimeydessä kuuluvat äänet saattavat pelottaa.

Pidin ruukkikylän miljööstä paljon. Sepän mökki oli juuri sellainen idyllinen tupa, joka tuo minulle aina kotoisan olon. Ihan kuten Ursula, minäkin voisin haaveissani hyvinkin kuvitella viihtyväni sellaisessa talven yli, mutta todellisuudessa pimeät metsätaipaleet saisivat kyllä vilkkaan mielikuvituksen aika äkkiä liikkeelle.

Vaikka miljöö olikin mukava, en sanottavammin pitänyt monistakaan hahmoista. Jotenkin he olivat ehkä vähän liian pitkälle vietyjä stereotyyppejä. Ursulaakin hämmästelin: miten hän saattoi olla niin täysin valmistautumaton arkeen uudessa paikassa, että ei ollut miettinyt esimerkiksi kauppareissujen tekemistä yhtään etukäteen? Käytännönläheisenä ihmisenä arvostan monesti kirjahahmoissakin käytännönläheisyyttä ja ärsyynnyn sen puutteesta, joten ongelma voi hyvin olla yksin minun.

Tarinan kaari on mielestäni tässä kirjassa hyvä ja erityisesti pidin siitä, että loppuratkaisu ei ollut kliseinen, vaan pikemminkin ehkä hieman yllättävä. Kerrassaan virkistävää! Ehkä voisin joskus lukea Vellingiltä muutakin.

Meren ja veren liitto

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Gummerus 2024

Luin joskus nuorempana melko aktiivisesti Päivi Alasalmen tuotantoa, mutta nyt ehti tulla monen vuoden tauko Riivattujen ja Meren ja veren liiton välille. Sudenraudat kyllä kiinnostaisi myös lukea.

Meren ja veren liitto sijoittuu pitkälti Hailuotoon ja kuvaavat isonvihan aikaan syyskuussa 1714 koettuun murhaperjantaihin, jolloin 200 kasakkaa rantautui saarelle ja tappoi käytännössä jokaisen, jonka kiinni sai. Saarella oli asukkaiden lisäksi paljon mantereelta pakoon lähteneitä, joiden oli tarkoitus jatkaa matkaa edelleen turvaan Ruotsin puolelle. Alasalmen romaanissa keskiössä on nuori Christina, joka on lähetetty kotipappilastaan saattajineen kohti turvaa.

Ihan aluksi minusta tuntui, että kirja saattaa jäädä jopa kesken. Tarina kuitenkin alkoi varovaisesti viedä mukanaan ja pakomatkan alettua kerronta muuttui vetävämmäksi. Mielestäni Alasalmi kuvaa onnistuneesti pakolaisten matkaa ja sitä, miten pelokkaat ja vailla vaihtoehtoja olevat ihmiset ajautuvat välillä äärimmäisiin tekoihin. Tapahtumat Hailuodossa hän kuvaa aidon tuntuisesti pakokauhulla mässäilemättä. Christinan vaiheiden ohella oikeastaan yhtä jännittävää oli seurata hänen enonsa, Ruotsin sotaväkeen kuuluvan Matthiaksen vaiheita, kun hän pahoin loukkaantuneena saapuu varoittamaan sisarensa perhettä ja jatkaa sitten matkaa kohti omia joukkojaan.

Loppujen lopuksi täytyy sanoa, että pidin tästä kirjasta paljon, vaikka se onkin verinen ja täynnä uhkaavaa vaaraa. Minulle Hailuodon murhaperjantai oli aivan uusi asia, tai en ainakaan muista kuulleeni siitä aikaisemmin, vaikka ajanjakson vaarallisuus ja mielivaltaisuus ovatkin toki tiedossani olleet. Katsonkin Alasalmelle erityiseksi ansioksi sen, että hän romaanissaan tarttui tähän aiheeseen. On tärkeää, että muistamme historian.

Muualla blogeissa:

Kirjojen keskellä