Uuden äärellä: e-äänikirjat Taivaanraapijat ja Punainen kuin veri

Olen viime aikoina harmitellut itsekseni sitä, että olen kuunnellut oikeastaan kaikki itseäni kiinnostavat äänikirjat kirjaston valikoimasta ja uudet ilmestyvät äänikirjat ovat yhä useammin mp3-levyillä, joita toistavaa laitetta en omista. Tai no kyllähän ne läppärillä kuuluisivat, mutta automaattitoisto ei jostain syystä onnistu, vaan joutuisin aina manuaalisesti klikkaamaan seuraavan raidan kuuluviin. Se on työlästä ja turhauttavaa, sillä usein kuuntelen äänikirjoja esimerkiksi ruokaa laittaessa tai siivotessa eli silloin, kun kädet ovat täynnä kaikkea muuta eikä huvittaisi pysähdellä läppärin ääreen. 

Maaliskuussa päädyin tutkimaan kirjaston e-äänikirjojen valikoimaa e-kirjastoon. Olen työni puolesta toki osannut käyttää e-kirjastoa, mutta en ole aiemmin perehtynyt mitä kaikkea itseäni mahdollisesti kiinnostavaa sieltä voisi löytyä, koska henkilökohtaisesti tykkään enemmän perinteisistä formaateista. Tai niin luulin, sillä tutkimusmatkani päätteeksi olen löytänyt vaikka ja mitä, ja olen aivan ihastuksissani siitä miten paljon uutta kuunneltavaa minulla nyt on! Ja kaikki tämä kirjastokortilla ihan ilmaiseksi käyttöön, ei mitään kuukausimaksuja mihinkään palveluun.

E-kirjaston äänikirjat  ovat valtavan käteviä siinä mielessä, että niitä pystyy kuunnella helposti eri laitteilla ja tarina jatkuu juuri siitä mihin jäit, vaikka olisit viimeksi kuunnellut läppärin kautta ja seuraavaksi kuuntelisit puhelimen kautta. Nettiyhteys pitää kuitenkin koko ajan olla toimiva, koska äänikirjoja ei pysty lataamaan omalle laitteelle kuten luettavia kirjoja. E-kirjaston aineistoa pystyy myös varaamaan ja minä olenkin jo ahkerasti klikkaillut itselleni varauksia sellaisista kirjoista, joita ei minun tietääkseni edes ole levyformaatissa tai ei ainakaan tavallisella cd-levyllä. Saan aina sähköpostiini ilmoituksen, kun äänikirja on vapautunut käyttööni ja laina-aikani alkanut. Kaksi kirjaa olen jo ennättänyt kuuntelemaankin varauksia odotellessa, ja niistä kirjoitan alempana lisää. Kaiken kaikkiaan e-äänikirjojen maailmaan sukeltaminen on ollut todella antoisaa ja kuka tietää, ehkä jossain vaiheessa innostunut muistakin e-kirjoista.

 ***

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

6 h 25 min., Otava 2015

alkup. 2005

lukija: Taneli Mäkelä

 

Kävin syksyllä katsomassa Ikitien elokuvateatterissa ja mieleeni heräsi ajatus kyseisen kirjan lukemisesta. Tutkin asiaa ja oivalsin, että samasta Jussi Ketolasta kertoo jo muutama aiempikin teos, jotka haluaisin lukea ennen Ikitietä. Niinpä päädyin kuuntelemaan Taivaanraapijat, joka ei tosin ole sarjan ensimmäinen osa, kuten minulle myöhemmin valkeni. Se kuuluu laajempaan Äitini suku -sarjaan, mutta ymmärtääkseni aiemmissa osissa ei Jussi Ketola vielä ole niin keskiössä. Niin tai näin, Jussin matkaan pääsi hyvin mukaan tästäkin kohtaa.

 

Eletään vuotta 1907, aikaa jolloin tuhannet suomalaiset matkasivat Amerikkaan parempien tienestien ja paremman elämän toivossa. Myös Jussi Ketola on lähtenyt matkaan ja liittynyt niiden miesten joukkoon, jotka rahasta ovat valmiit tekemään töitä jopa vaarallisissa olosuhteissa, kuten korkeuksissa pilvenpiirtäjiä rakentaen ilman minkäänlaisia turvajärjestelmiä. Pilvenpiirtäjätyömaalle Jussikin päätyy, vaikka onnettomuuksia sattuukin usein. Työnsä ohella nuori mies viettää aikaa työtoverinsa ja eräänlaisen suojelijansa, Seppälän, kanssa raittiusyhdistyksen riennoissa ja tapaapa hän Amerikan mantereella myös nuoren naisen, jonka kanssa askeleita yritetään sovitella samaan tahtiin.

 

Mielestäni Taneli Mäkelä on juuri oikea mies Antti Tuurin kirjaa ääneen kertomaan. Hänen puheennuotissaan on sellaista jämäkkyyttä, joka sopii Tuurin kuvaamaan pohjalaismiesten joukkoon. Itse tarina kulkee koko ajan sujuvasti eteenpäin. Siihen mahtuu yllättäviäkin käänteitä, mutta ei mitään uskomatonta. Historian ajankuva välittyy kuulijalle hyvin ja itse tarinasta pystyy aistimaan niin iloa ja tulevaisuuden uskoa kuin myös epävarmuutta ja pettymyksenkin tunteita. Vivahteikas teos! Aion kyllä palata Jussi Ketolan pariin vielä tulevaisuudessa.

♠♠♠♠

***

Salla Simukka: Punainen kuin veri

6 h 27 min., Tammi 2014

alkup. 2013

lukija: Anna Saksman

Lumikki-trilogia, osa 1.

Kysäisin joku aika sitten kanssabloggaajilta vinkkejä kirjoista, jotka sijoittuvat Tampereelle, koska jostain syystä kaupunki on alkanut kiinnostaa minua. Yhtenä vinkkinä esiin nousi Salla Simukan Lumikki-trilogia, joka on muutenkin ollut kiinnostuslistallani. Kuuntelin trilogian avausosan Punainen kuin veri ja olin hämmästynyt siitä, miten erilainen teos oli kuin mitä olin odottanut. Minä nimittäin olin ollut siinä luulossa, että teoksessa liikuttaisiin yliluonnollisuuden rajamailla, mutta kyseessä onkin melkoinen jännitysnäytelmä huumemaailmasta, jonka liepeille päähenkilö Lumikki Andersson päätyy sattumalta.

 

Lumikki Andersson on lukiolaistyttö, joka on tottunut olemaan mahdollisimman huomaamaton ja poissa kaikkien tieltä. Eräänä kouluaamuna hän sulkeutuu hetkeksi koulun pimiöön miettimään omiaan ennen ensimmäistä oppituntia ja löytää pimiöstä paljon rahaa, jotka on ripustettu kuivumaan kuin kehitysaineesta nostetut valokuvat. Lumikki kiirustaa tunnille, mutta jää miettimään asiaa. Nuorempana kokemansa koulukiusaamisen vuoksi hän on oppinut tarkkailemaan muita ihmisiä huomaamattomasti, ja pian hän huomaakin mikä on toisin. Ennen kuin hän arvaakaan, hän on sotkeutunut asiaan, jonka jäljet näyttäisivät johtavan huumebisnekseen.

 

Punainen kuin veri on todella jännittävä trilleri, joka piti minut tiukasti otteessaan. Kovan pakkasen kurittama kevättalven Tampere on miljöönä toimiva ja tarinan käänteet nostattavat välillä jännityksen niin huippuunsa, että lukija saattaa tuntea jopa hienoista kauhua niiden vuoksi. Odotan mielenkiinnolla mitä trilogian seuraavissa osissa tapahtuu, sillä tämä teos näytti minulle miten hyvä kirjailija Simukka onkaan. Olen nuorempana lukenut hänen teoksiaan, silloin hyvinkin kohahduttavilta tuntuneet Minuuttivalssin ja Kun enkelit katsovat muualle, mutta vasta nyt Simukan tarinankertojankyvyt todella näyttäytyivät minulle. Suosittelen!

♠♠♠♠

Bikinirajatapaus

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

176 s., Atena 2018

kansi: Sanna Mander

 

Luin Henriikka Rönkkösen esikoisteoksen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita kesällä 2016. Teos jätti hieman ristiriitaisen tunnelman, sillä löysin siitä huumoria, mutta samalla kuitenkin koin kirjan jonkinlaisena sinkkuuden valitusvirtenä. Niistä tunnelmista huolimatta tiesin heti Bikinirajatapauksen ilmestymisestä kuultuani haluavani lukea myös sen. Minulle Bikinirajatapaus toimi lukukokemuksena Mielikuvituspoikaystävää paremmin, joten olen tyytyväinen, että päätin antaa Rönkköselle uuden tilaisuuden.

 

Bikinirajatapauksen alussa kerrotaan hieman kuin Mielikuvituspoikaystävän tavoin, että kirjan tapahtumat ovat totta tai vielä enemmän totta ja tapahtuneet jos ei itselle niin kaverille sitten. Tämä teos etenee myös hieman novellimaisesti ja kuvauksen keskiössä on vuosia sinkkuna eläneen naisen ajatukset ja kokemukset. Bikinirajatapaus ei ole millään muotoa niin roisi kuin Mielikuvituspoikaystävä oli, mutta kaikenlaista näidenkin kansien väliin mahtuu.

 

Bikinirajatapauksessakin käsitellään paljon deittailua, mutta tällä kertaa näkökulma on enemmän pysyvän kumppanuuden löytämisessä kuin seksissä. Kirjassa pohditaan ihmissuhteiden vaikeuksia huumorinpilke silmäkulmassa, mutta samalla kokonaisfiilis sinkkuuteen on tyytyväisempi ja ikään kuin seestynyt, jos verrataan Mielikuvituspoikaystävän tietynlaiseen vimmaisuuteen. Enää ei jakseta välittää rehottavista karvoista, vaan pitää kelvata sellaisena kuin on.

Tässä kokoelmassa oli pari kertomusta, jotka puhuttelivat minua aika paljonkin. Ne erottuivat teemallaan humoristisemmista kertomuksista. Kyseiset kertomukset ovat Miksi kukaan ei kelpaa? ja Jokainen uusi tuttavuus on mahdollisuus, ja ne käsittelevät sinkkuuteen liittyviä ihmettelyitä ja muiden halua "pelastaa" sinkku keinolla millä hyvänsä.

"Miksi sinkkujen määrä kasvaa kaupungeissa?" minulta kysytään. Eikö kukaan kelpaa? Onko rima niin korkealla? -- 

Jos nirsous nähdään sellaisena, että pitäisi ryhtyä suhteeseen vain suhteen itsensä vuoksi välittämättä siitä, onko siinä kipinää ja kunnioitusta, niin kyllä osa ihmisistä sitten varmasti on nirsoja. -- 

Kysymyksenasettelu on outo ja alistava. Miksi on ongelma, että sinkkuja on paljon? (Miksi kukaan ei kelpaa, s. 48)

Jokainen uusi tuttavuus on mahdollisuus on oikeastaan hyvää jatkumoa edelliselle kertomukselle, josta yllä oleva tekstinäytekin on. Siinä tulee esille väsynyt puuskahdus siitä, miksi sinkkuutta pitää selittää. Se puhuttelee minua erityisesti siksi, että viime aikoina olen joutunut tavallista useammin selittämään, että viihdyn ihan hyvin yksin. Ihan hiljattain kuulin pitkästä aikaa jo vuosien takaa tutun kommentin "meidän pitää mennä joku kerta baanalle ja etsiä sulle joku mies!". Ei täydy. Kiitos, mutta ei todellakaan täydy.

Olin väsynyt siihen, että sinkuilla on sellainen leima otsassa, että he ovat vähän yksinkertaisempia rakkausrintamalla. Olin väsynyt siihen, että minulle ajatellaan riittävän vain joku random, jolla on muna ja vähän partaa. -- Olin väsynyt olemaan puheenaihe ja erityisesti ihmetyksen aihe sinkkuuteni takia. Olin väsynyt selittämään sinkkuttani. Jouduin joka kerta altavastaajan asemaan, josta piipitin jotain selityksiä sille, etten ollut suhteessa. (Jokainen uusi tuttavuus on mahdollisuus, s.55-56)

Mielestäni tässä kirjassaan Rönkkönen onnistuu antamaan äänen niille ihmisille, jotka ovat ihan tyytyväisiä sinkkuina, vaikka eivät olekaan heittäneet kirvestä kaivoon ja alkaneet kyynisiksi. Jotta en menisi nyt aivan paatokselliseksi omien tuntemusteni kanssa, niin mainittakoon, että tämä on myös viihdyttävä ja hyvin sujuvalukuinen kirja.

♠♠♠♠

Jos joku kaverini sattui lukemaan tämän postauksen, niin älkää huoliko, sillä tiedän ettette tarkoita mitään pahaa. Toivoisin kuitenkin, että minun tai yhdenkään muun sinkun ei tarvitsisi selittää mitään, sillä eihän parisuhteessa olevienkaan tarvitse selittää parisuhteessa oloaan tai yrittää aktiivisesti muuttaa tilannetta. Miksi sinkun sitten pitäisi?

Pormestari

Herman Koch: Pormestari

383 s., Siltala 2017

alkup. De Greppel, 2016

suom. Mari Janatuinen

kansi: Susanna Appel & Shutterstock

Herman Kochin Pormestari on ollut minulla lainassa lähes ilmestymisestään saakka, mutta sain luettua sen vasta nyt, kun valitsimme sen maaliskuun lukupiirikirjaksemme. Keskustelimme tästä viime maanantaina ja tästä saatiin kyllä aikaan hyvää keskustelua. Moni oli lukenut tätä hyvin "vakavasti", osa taas löysi tästä humoristisiakin piirteitä. Myös henkilöhahmot puhuttivat ja niissä riittääkin pohdittavaa.

Pormestari kertoo Robert Winteristä, joka on Amsterdamin pormestari. Robertilla on ulkomaalaistaustainen vaimo ja yksi jo lähes aikuinen tytär. Elämässä kaikki tuntuu olevan raiteillaan, kunnes uuden vuoden vastaanotolla Robert yllätyksekseen huomaa vaimonsa viihtyvän kaupunginhallituksen jäsenen, Maartenin, seurassa ja nauravan tuon kuivakan miehen jutuille pää takakenossa. Epäilys syrjähypystä alkaa itää Robertin mielessä ja jäytää häntä päivittäin. Hän hakee vaimostaan pettämisen merkkejä ja tarkkailee tätä alati. Samaan rytäkkään Robertin yli 90-vuotiaat vanhemmat ilmoittavat aikovansa päättää päivänsä omasta tahdostaan nyt, kun elämä on vielä hyvää: miksi jäädä odottelemaan epäilemättä vääjäämättömästi lähestyviä huonoja päiviä?

Robert Winter on itsekäs mies, se käy lukijalle kyllä pian selväksi. Hän on niin syventynyt omiin epäilyksiinsä ja tarkkailupuuhiinsa, että vanhempien suuri päätös on lähinnä sivuseikka hänen elämässään. Robert on myös siitä erikoinen tyyppi, että hänen jos kenen olettaisi olevan suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan jo pelkästään vaimonsa taustan vuoksi, mutta mitä vielä - hän on hyvin ennakkoluuloinen muita kohtaan. Robert tuntuu myös pitävän itseään todella erinomaisena miehenä, jota ei niin vain sumuteta.

Lukupiirissä oli oikein antoisaa keskustella eri henkilöhahmojen luonteista, kun jokainen oli lukenut saman eikä tarvinnut ajatella spoilaavansa ketään. Tämän tekstin kirjoittaminen on huomattavasti vaikeampaa, sillä en haluaisi paljastaa liikaa. Sen verran voinen kuitenkin paljastaa, että kirja saa pohtimaan paljon eutanasiaa, joka on Kochin kirjoissa muutenkin paljon esillä ollut asia. Tässä kirjassa eutanasia nousee esille Robertin vanhempien kautta, mutta tässä tapauksessa voidaan miettiä yrittikö toinen vanhemmista todellakin vain päästä eroon toisesta eli tapahtuiko ikään kuin laillistettu murha. Samalla mietityttää olisiko asiat voineet mennä toisinkin, jos Robert olisi hetkeksi todella herännyt näkemään mitä hänen ympärillään oikein tapahtuukaan.

Kun aloin lukemaan Pormestaria, ajattelin ensimmäisten sivujen jälkeen: "Apua. Kuinka moni piiriläisistä jättää tämän teoksen kesken näin vaikeaselkoisesti kerrotun alun jälkeen?". Muutama sanoikin, että kyllä alku tuntui aika kauhistuttavalta, ja olen samaa mieltä. Tarina alkoi kuitenkin vetää nopeasti ja luin tämän oikeastaan kokonaisuudessaan yhden päivän aikana. Vaikka tarina pyörii oikeastaan yhden ja saman asian - eli pormestarin tekemien ylitulkintojen ja tarkkailujen - ympärillä, jotenkin kerronta vain oli niin mielenkiintoista, että lukija jää koukkuun.

 

Teos jättää jälkeensä monia kysymysmerkkejä, sillä tarina liikkuu eteenpäin hyppäämällä asiasta toiseen. Ensin on voitu kuvata yhtä asiaa, sitten ilmenee toinen ja ensimmäinen jää täysin kesken, ja siihen palataan sitten myöhemmin, jos palataan. Myös teoksen loppuratkaisu hämmensi jokaista piiriläistä emmekä oikein keksineet selitystä yllättävälle käänteelle. Kuitenkin pidän tätä parhaana Kochin suomennetuista teoksista, sillä tämä herätti minussa eniten ajatuksia ja vei parhaiten mukanaan. Oikein hyvä!

♠♠♠♠♠

Fiftaa itsesi kuntoon - 50:50 keittokirja

Nina Sarell: Fiftaa itsesi kuntoon - 50:50 keittokirja

170 s., Minerva 2017

kannen kuva: iStock

 

Alkuvuodesta 2017 ilmestyi seinäjokelaisen sairaanhoitaja Nina Sarellin teos 50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan. Nyt hän on julkaissut teoksen, jossa annetaan reseptivinkkejä aiemmassa kirjassa esiteltyyn fiftausruokavalioon. Fiftaus tarkoittaa sitä, että terveellisempiin valintoihin tähdätään puolittamalla eli fiftaamalla: esimerkiksi vaalea pasta korvataan puoliksi tummalla täysjyväisellä pastalla. Fiftauksessa suu saa tottua uusiin makuihin  vanhojen makujen rinnalla.

 

Vaikka tämä teos on alanimikkeensä mukaan keittokirja, on tässä kirjassa paljon muutakin. Teos on jaettu osiin erilaisten ruokapulmien mukaan, kuten "mitä söisin, kun makeanhimo vie järjen" tai "kun aamiainen ei maistu". Osioita on kaiken kaikkiaan kuusi ja niistä jokaisen alussa kuvataan tyypillisiä tilanteita, jotka kyseisen pulman kohdalla tavallisesti vallitsevat. Itse löysin samaistumispintaa näistä pulmista ja uskoisin, että niin löytää moni muukin.

 

Sarellin ote on asiallinen, mutta ei paasaava. Mielestäni tässä kirjassa on valtavan paljon hyvää, koska tässä syömiseen liittyvät huonotkin valinnat näyttäytyy ymmärrettävässä valossa eikä repsahduksia pidetä maailmanloppuna, vaan pikemminkin kannustetaan tietoisesti valittuihin herkkuhetkiin, jotta olisi helpompi pitää ruokavalio terveellisessä kurssissa muuten. Se on mielestäni hyödyllinen ajatus, sillä kovin usein kuulee ihmisten harmittelevan satunnaisia herkkuhetkiään, jotka eivät todellakaan ole mikään maailmanloppu, vaan osa sallivaa ruokavaliota.

 

Kokonaisuutena tämä on mielestäni hyvä kirja kaikille terveellisestä ruokavaliosta kiinnostuneille ja niille, jotka vasta opettelevat terveellisempien valintojen tekemistä. En lähtenyt testaamaan kirjan ruokaohjeita, koska olen mielestäni jo valmiiksi hyvä tekemään terveellisiä ruokia, mutta aika houkuttelevilta nuo ohjeet näyttivät ja tuntuu, että kyllä niistä jäi jotain ajatuksiin itämään.

Espoon kadonneita kartanoita

Espoon kadonneita kartanoita

tekstit: Tryggve Gestrin, Maarit Henttonen, Marja Sahlberg, Jyri Vilja

119 s., Espoon kaupunginmuseo 2017 

 

Olen ollut pienestä pitäen ihastunut kartanorakennuksiin ja hieman vanhempana tuli kuvioihin mukaan myös kiinnostus niiden historiaa kohtaan. Espoon kadonneita kartanoita on nimenäkin houkutteleva ja minua alkoi kiinnostaa miksi kartanot ovat kadonneet, millaisia ne ovat olleet ja mitä niiden historiaan on mahtunut. Espoo on minulle vieras paikka, mutta siitä huolimatta kirja vei minut mukanaan.

 

Espoon kaupunginmuseo ryhtyi kirjaprojektiin, kun vuonna 2014 järjestetyn Kadonneet kartanot -näyttely poiki paljon kyselyitä aihetta käsittelevästä kirjasta. Kirjassa kuvataan paitsi kartanohistorian käsitteitä (mikä ylipäätään on kartano) myös syitä sille miksi kartanokulttuuri alkoi kadota. Tarkemmin esitellään Albergan, Dalsvikin, Finnon, Frisansin, Gräsan, Jorvin, Otnäsin ja Träskändan kartanot. Niistä minulle historiasta ja historiallisista romaaneista olivat vähintään nimitasolla tuttuja Alberga, Dalsvik, Otnäs ja Träskända.

 

Jokaisen kirjaan valikoituneen kartanon kohdalla kerrotaan sen synnystä, tärkeimmistä vaiheista sekä hiipumisesta. Teoksessa on kuvia, jotka esittävät paitsi koko kartanon tiluksia myös tilan päärakennuksia. Monta kertaa hämmästyin ja tulin hieman surulliseksikin, kun oivalsin kauniin rakennuksen päätyneen purkutuomion alle sen jäätyä vaille hoitoa. Joskus jopa ihan hyväkuntoinen rakennus oli purettu tontin uuden käyttötarkoituksen tieltä pois, mikä tuntui vielä ikävämmältä: miksi tuhota mitään hyväkuntoista ja säilyttämiskelpoista? Joskus kartanon hiipumisen taustalla oli jokin onnettomuus, kuten tulipalo, jonka jälkeen uutta rakennusta ei rakennettu.

 

Tämän kirjan myötä kartanoiden ja kartanoperinteen katoaminen tuli ymmärrettävämmäksi. Kartanokulttuuri alkoi hiipua, kun yhteiskunta muuttui. Viimeistään kaupungistumisen myötä suurtilojen ylläpito kävi työlääksi, vaikka samaan aikaan maatalouskoneet kehittyivät. Ei ole realistista olettaa, että vielä nykypäivänä vietettäisiin herraskaista kartanoelämää sukuperintöjen turvin, vaikka kyllä ymmärtääkseni jonkin verran sukukartanoita Suomessa edelleen on. Aikansa kutakin, kuitenkin. Onneksi nykyään ollaan jo havahduttu kartanoiden vaalimisen kannalle ja niistä on tehty hotelleja, kokous- ja juhlatiloja sekä matkailukohteita, joten niiden elämä jatkuu uudella tavalla.

Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja

lukija: Esa Saario

9 cd-levyä, 11 h 5 min.

WSOY 2010

alkup. 1973

Simpauttaja on Heikki Turusen esikoisromaani vuodelta 1973. Minulla on jo pitkään ollut ajatuksena lukea kyseinen kirja, joten otin sen tutustumisen alle äänikirjan muodossa. Olen lukenut Turuselta vain yhden kirjan aiemmin, mutta vuonna 2012 ilmestyneessä Tie, totuus ja elämä -kirjassa ja pariin otteeseen katsomassani Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa näkyy myös sama omaleimainen tyyli kirjoittaa maaseudun elämästä suuren murroksen äärellä, joten tiesin hieman mitä Simpauttajalta voisi odottaa. Vaikka Simpauttaja ei noussut suosikkieni joukkoon, oli se kuitenkin kiinnostava kuvaus maaseudun ihmisistä ja ongelmista.

Simpauttaja kertoo nimihahmonsa, muualta tulleen työmiehen vaikutuksista Pielisen rannalla sijaitsevan kylän elämään eräänä kesänä. Tuo muukalainen tuo tullessaan omat ajatuksensa ja ennen kaikkea vaikuttaa kyläläisten ihmissuhteisiin, kun etenkin erään naisihmisen huomio kiinnittyy häneen. Simpauttajasta liikkuu lopulta jos vaikka minkälaisia huhuja ja ennen kuin kesä on kulunut loppuun, on kylä ja sen ihmiset muuttuneet. Taustalla elää maaseudun murros, nuorten haaveet kaupungeista ja isien uurastus pelloilla ja metsissä.

Simpauttaja on kertomus, jota joku voisi luonnehtia jopa humoristiseksi. Minun huumorintajuuni Turusen tyyli ei oikein uppoa, mutta tarinassa on nähtävissä koomisiakin piirteitä ja dialogin osia, ja olen joskus kuullut Turusta luonnehdittavan hieman piilotetun huumorin osaajaksi. Mielestäni Turunen on kuitenkin ennen kaikkea taitava ihmiskuvaaja, sillä hän osaa nostaa hahmoistaan esille puolia, joissa näkyy ihmisen kipeimpiä toiveita, käytöksen taustoja ja toisaalta elämässä eteenpäin vievää voimaa.

Helmikuun luetut

Helmikuu toi tullessaan kovat pakkaset ja todellista talven tuntua. Olin helmikuussa pari viikkoa lomalla, joten minulla oli hyvin aikaa nauttia aurinkoisista, joskin kylmistä, talvipäivistä ja lukea kirjoja. Parasta helmikuussa oli ehdottomasti se, että pakkasista huolimatta ilmassa alkaa olla kevään tuntua ja ihana auringonvalo tuntuu nostaneen vireystasoani. Vaikka lomalla on ollut kiva olla, on myös kiva palata takaisin töihin huomenna. :)

Helmikuun kirjalistalta löytyy 8 kirjaa. Olen viime aikoina huomannut, että minua kiinnostaa nykyisin hieman enemmän tietokirjat kuin romaanit, sillä uusia minua kiinnostavista aiheista kertovia tietokirjoja tuntuu ilmestyvän tiheään tahtiin. Kuitenkin kuukauden kiinnostavin kirjatuttavuus oli ehdottomasti Alice Hoffmanin Punainen puutarha ja oikein mukava oli myös palata Shell's Anglesin jengin pariin Paretskoin uudessa kirjassa.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Kai Fagerström ja Ville Suhonen: Sammalhuone

Niina Laitinen: Villasukkien vuosi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka 

A.E. Järvinen: Erätarinoita

Patrik Borg: Tunne nälkä!

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan

Maaliskuussa aion keskittyä edelleen lainapinojen madaltamiseen, mutta oman hyllyn kirjojen pariinkin olisi lopultakin kiva päästä. Katsotaan millaisia tarinoita maaliskuu tuo eteeni! :)