Janinan päiväkirjat

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat

126 s., Like 2015

alkup. Oczyma dwunastoletniej dziewczyny

suom. Tapani Kärkkäinen

kansi: Mikael Jaakkola

 

Voitin joitakin vuosia sitten jostakin blogiarpajaisista Janinan päiväkirjat. Kyseessä on puolalaisesta Lvivin ghetosta ja Janowskan keskitysleiriltä kertovat muistelmat, jotka teini-ikäinen Janina Altman kirjoitti ylös heti onnistuneen pakonsa jälkeen. Ne hautautuivat niin sanotusti arkistojen kätköihin, vaikka kirja julkaistiinkin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1946 Krakovassa.

 

II maailmansodan aikaisista juutalaisiin kohdistuneista julmista vainoista on kirjoitettu paljon. Anne Frankin päiväkirja edustaa ikonisimmillaan juutalaisten kokemuksia vainojen alla, ja ihan hirveää sanoa näin, mutta mielestäni teoksen nimellä yritetään rinnastua Anne Frankiin ja ratsastaa hänen päiväkirjojensa maineella. Janinan päiväkirjat kertovat toisenlaisesta kokemuksesta juutalaisvainojen aikaan ja ovat omalta osaltaan arvokasta aineistoa ja perintöä, joten tuntuu ihan kamalalta sanoa, että mielestäni tämä teos oli lopulta aika kehno kyhäelmä. 

 

Janina Heschelesin (o.s. Altman) kokemuksia en toki millään muotoa kyseenalaista, sillä epäilemättä päiväkirjan kuvaamat ajat ovat olleet sanoin kuvaamattoman hirveitä. Tuntuukin todella väärältä arvostella toisen sydänverellään kirjoittamia muistelmia, mutta tämä teos vain on jokseenkin sekava kokonaisuus, josta paistaa kirjoittajan nuoruus ja kokemattomuus kirjoittajana. Toki muistelmien julkaiseminen lähestulkoon täysin identtisinä ensimmäiseen käsin kirjoitettuun versioon nähden tekee niistä hyvin autenttiset, mutta olen toisaalta siltikin sitä mieltä, että kirjallista asua olisi voinut hieman hioa. Janina Hescheles kertoo jälkisanoissa, että paperin vähyyden vuoksi hän joutui kirjoittamaan suoraan valmista tekstiä, joten korjauksiin tai uudelleen muotoiluihin ei ollut mahdollisuutta - olisiko siis ehkä nyt ollut niiden aika? Minusta tuntuu, että sisällöllinen anti jää vaihtelevalaatuisen kerronnan alle.

 

Kuten jo edellä mainitsin, mielestäni tämän kirjan nimellä haetaan rinnastumista Anne Frankin päiväkirjaan, sillä lopulta Janinan päiväkirjat ei ole päiväkirja lainkaan. Se on muistelma tapahtumien akuuteimman myllerryksen jälkeen, ei heti koettuna ylös kirjattua elämää. Alkuteoksen nimi kuuluu suomeksi oikeastaan "12-vuotiaan tytön silmien kautta", mikä on epäilemättä osuvampi kuvaus. Kirjan nimi asettaa aina jonkinlaisia odotuksia sisältöä kohtaan, joten ei ole ihan yksi ja sama mikä (suomennoksen) nimeksi valikoituu.

 

Jos jotain, niin ainakin Janinan päiväkirjat kuljetti minut Puolaan ja saavutin jälleen yhden maan Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. Ilman lukuhaastetta on hyvinkin mahdollista, että olisin jättänyt tämän kirjan kesken. Nyt kirjan luettuani minun on helppo luopua tästä ja aionkin viedä tämän heti seuraavana arkena kirjaston vaihtopisteelle. Ehkä joku muu osaa lukea tämän kirjan häiriintymättä niistä asioista, jotka minun lukukokemustani himmensivät ratkaisevasti.

Kaikki elämäni kissat

Pirkko Tuominen: Kaikki elämäni kissat

108 s., Kirjayhtymä 1995

kannen kuva: Tuomisen perhealbumi

kannen suunnittelu: Liisa Holm

 

Töissä työkaveri hyllytti kirjoja ja huikkasi, että löysi juuri minulle sopivan kirjan. Kaikki minut tuntevat tietävät, että kissat ovat lähellä sydäntäni tai oikeastaan jopa sydämessäni, joten sinänsä vinkki oli aivan oikea. Päätin lainata kirjan. Koska kissat ovat minulle niin rakkaita, tätä kirjaa lukiessa aika useasti itketti. Pirkko Tuominen kertoo tässä kirjassa elämänsä kissoista, joten luvassa on myös luopumisen hetkiä.

 

Pirkko Tuominen kertoo olevansa kissaihminen ja aina pitäneensä kissoista. Lapsuudenkotiin kissaa ei kuitenkaan huolittu, mutta oman kodin ja perheen perustettuaan hän lopulta sai kissansa. Perheeseen otettiin rotukissa ja rotukissojen tiellä hän pysyi. Tuomisen perheessä lemmikkeinä on ollut kissoja, jotka ovat roduiltaan siamilaisia, abessinialaisia ja rexejä, mutta myös koira ja undulaattikin. Kissaihmisyys ei sulje pois sitä, että pitäisi myös muista eläimistä, kuten Tuominen heti alussa huomauttaa.

 

Tässä teoksessa kuvataan Tuomisen perheen seitsemän kissan vaiheita. Kissat Tusse, Minni, Fia, Tuuri, Ruu, Minttu ja Seita ovat jokainen olleet perheelle rakkaita. Osan elämä päättyi jo nuorena, toiset elivät ikäkissoiksi. Tuomisen tekstistä välittyy se, että nämä kissat ovat todella oleet tärkeitä ja niitä on jäänyt ikävä. Kissanhoidollisesti aikajana on pitkä, sillä ensimmäiset kissat perheeseen tulivat jo 1960-luvulla.

 

Vaikka Tuomisen teksteistä välittyy aito rakkaus kissoihin ja juuri näihin nimenomaisiin yksilöihin, ovat kuvaukset kuitenkin hieman ylimalkaisia. Kyseessä on lyhyt kirja, joten yksittäisistä kissoista ei voida kertoa paljon. Ehkä niistä olisi kuitenkin voinut kertoa enemmän, vähän pidemmän kirjan verran. Kirjaa lukiessani mietin myös sitä, miten rennosti lemmikkeihin suhtauduttiin: ne saivat ulkoilla vapaana ja kulkivat perheen mukana matkoilla. Minä en uskaltaisi päästää kissojani vapaasti ulkoilemaan, sillä niillehän voisi sattua vaikka mitä. Ennen se kuitenkin oli yleisempää, joten tässä kirjassa kyllä tulee myös läpileikkausta siitä, mitä muutoksia kissanpidossa on tapahtunut.

Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

415 s., josta liitteet alkaen s. 393

Otava 2012

alkup. Call the Midwife. A True Story of the East End in the 1950s, 2002

suom. Eija Tervonen

Sain jo lauantaina luetuksi Jennifer Worthin mielenkiintoisen kirjan Hakekaa kätilö!, joka on tositarina Worthin omista kokemuksista nuorena kätilönä Lontoon East Endissä 1950-luvulla, jolloin sodan jäljet ja köyhyys sekä puute olivat näkyvä osa eastendiläisten elämää. Bloggaus sai kuitenkin odotella muiden kirjojen ehtiessä edelle, mutta se on kyllä ihan hyvä juttu vain, koska nyt minulla oli aikaa sulatella tätä teosta hieman.

Luin tästä kirjasta alunperin Maijan blogista ennen kuin tähän teokseen perustuva televisiosarja alkoi pyöriä Ylellä. Kiinnostuin tästä kirjasta välittömästi, mutta jouduin odottelemaan sitä varausjonossa tähän saakka. Televisiosarjaa olen seurannut mielenkiinnolla ja pitänyt sitä todella hyvin toteutettuna ja sujuvana, se on ollut perjantai-iltojeni suoranainen kohokohta koko esitysaikansa. Nyt tämän kirjan luettuani voin todeta, että sarja on melko uskollinen kirjalle, tosin siinä on joitakin asioita selkeästi viihteellistetty, yhdistelty ja muunneltu.

Hakekaa kätilö! sisältää useita kertomuksia, jotka liittyvät johonkin erityiseen tapaukseen Jennifer Worthin kätilönuran aikana 1950-luvulla. Tässä kirjassa mukana olevat tapaukset ovat mieleenpainuvia myös lukijalle, tosin en tiedä vaikuttaako siihen se, että olen seurannut tätä televisiosta. Nuori kätilö joutuu tiukkoihin tilanteisiin auttaessaan lapsia erilaisissa olosuhteissa ja erilaisisten lähtökohtien keskellä, hän joutuu monta kertaa hakemaan rohkeutta ja malttia jostakin ylempää. Tuohon aikaan lääkäri ei tosiaan saapunut jokaisen Liisan synnytykseen ja kätilöt saivat pärjätä omin nokkineen, mikä kyllä käy tästä kirjasta ilmi ja valottaa nuoren naisen tuntoja suuren vastuun keskellä.

Odotin tämän kirjan olevan hieman mukaansatempaavampi, sillä vaikka tätä luki mielenkiinnolla ja pidin kirjailijan tyylistä kirjoittaa, niin silti ei tämä kirja napannut mukaansa samalla tavalla kuin televisiosarja. Worthin kaunistelemattomuus ja rehellisyys siitä, että aina työ ei ollut miellyttävää ja aina ei olisi jaksanut keskellä yötä könytä auttamaan synnyttäjää, on mielestäni yksi tämän kirjan valttikortteja. Se peittoaa täysin sen, että tämä ei ole niin kovin mukaansatempaava.

On varmaan hieman siitä kiinni, että onko lukenut tämän ensin vai katsonut televisiosarjaa, mutta mielestäni sarja on jotenkin mielenkiintoisempi vaikkakin kirja on aidompi ja totta. Kirjassa Worth pystyy tuomaan televisiosarjaa paremmin esiin ihmisten elinolosuhteet, elämäntyylin ja myös puhetyylit, jotka ovat sarjassa hieman toissijaisia tai niihin ei kiinnitä niin paljon huomiota. Aika tasoihin siis kuitenkin vetää, enkä pidä tätä missään nimessä huonona lukukokemuksena.

♠♠♠♠

Muita aihepiiriin liittyviä kirjoja: Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat ja Minna Anderssonin Seitsemän tytärtä.

Kirjastokissa

Vicki Myron: Kirjastokissa

303 s., Otava 2008

alkup. Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat 2008

suom. Laura Beck

Sain tästä kirjasta vinkin muutama kuukausi sitten ja tämä kirja alkoi välittömästi kiinnostaa. Kissaihminen ja kirjastonhoitaja(opiskelija), tämähän on ihan täydellinen kirja minulle! Tämä kirja meni suoraan luihin ja ytimiin, tunnen todella olleeni osa tarinaa ja tunteneeni Dewey Readmore Booksin.

Tämä on tositarina Dewey-nimisestä kirjastokissasta, joka löytyy tammikuisena jääkylmänä aamuna 1988 kirjaston palautusluukusta Spencerissä, Iowassa. Kirjastolaiset päättävät adoptoida kissan ja siitä kehkeytyy koko kaupungin lemmikki ja kirjaston sydän. Kissa otetaan hyvin vastaan, vaikka soraääniä kuuluukin.

Kirjastonjohtaja Vicki Myron oli Deweyn elämässä mukana koko sen loppuelämän, miltei 20 vuotta. Tämä kirja on Myronin rakkaudenosoitus Deweylle, muistomerkki sen elämälle ja teoille, jotta kissa ei koskaan unohtuisi. Sillä Dewey todella tuntuu olleen ihmeellinen kissa, joka vaistosi mitä siltä odotettiin ja toimi sen mukaan. Samalla se oli tyypillinen kissa, joka tunsi arvonsa ja otti paikkansa majesteettisella ylväydellä.

Voi Dewey. Liikutuin niin monta kertaa sen sydämellisyydestä, ainutlaatuisuudesta ja tempauksista kyynelistä nauruun. En oikeasti osaa kuvailla tätä kirjaa kauhean hyvin, koska koin tätä lukiessani niin valtavaa tunnemylläkkää, että en pysty pukea sitä sanoiksi. Itkin kuin vesiputous, kun väistämättä tuli se kohta, jossa kuvattiin Deweyn lähtö tästä maailmasta. Voi Dewey, ihana Dewey. Se saa jokaisen sydämen heltymään kirjankin kautta. Katsokaa tuota kansikuvaa. Mikä suloinen kissa. Tämä kissa sulatti sydämeni pelkästään kirjan välityksellä. Miten joku saattoikin hylätä Deweyn. Olen lumoutunut tästä kissasta.

Myron kirjoittaa aidosti, hänen tekstinsä on ihanan "nostalgista" ja kertomukset Deweystä ovat rehellisiä ja lämmöllä kirjoitettuja. Painosasu kyllä saa kritiikkiä, koska kuvat kappaleiden alussa olivat liian pieniä ja mustavalkoisia, ei niistä saanut kunnolla selvää. Tekstihän on toki avainasemassa, mutta kyllä tuollainen seikka häiritsee. Lisäksi hieman häiritsi se, että tämä kirja ei keskittynyt pelkästään kissaan, vaan toi esille myös Myronin omaa elämää. Toisaalta Dewey oli olennainen osa sitä ja sillä oli merkittävä rooli elämänmuutoksissa tukena ja turvana.

Olen itse kokenut kissojeni kanssa hyviä ja huonoja päiviä. Olen pelännyt mielettömästi toisen sairastuttua. Olen surrut ja painiskellut epätietoisuudessa, kun varmuutta sairaudenaiheuttajasta ei löydetty. Olen iloinnut, kun pikkuiseni parani. Olen ollut epävarma ja joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että joskus  minä olen se ihminen, jonka tulee päättää kissan elämästä. Se päivä ei onneksi tullut vielä. Olen hysteerisesti halunnut suojella poikiani parhaalla taidollani kaikelta pahalta. Kissani ovat minulle kuin lapsia. Tämän kertomuksen pointti on se, että ymmärrän täysin, miltä Myronista on tuntunut olla vastuussa kissasta ja huolehtia siitä, pelästyä kun kissa on vaikuttanut sairaalta ja kuitenkin jo pian nauraa sen uusille tempuille.

Tämä kirja sopii jokaiselle kissanomistajalle, joka tietää miten suuri vaikutus kissalla voi olla. Ei ole "vain" kissoja, sillä jokainen heistä on omanlaisensa.

Tässä vielä linkki Spencer Public Library:n Dewey-sivulle. Katsokaa myös kuvat sieltä.

♠♠♠♠♠

(tarinan vuoksi)

Homer-kissan uskomaton elämä

Cooper, Gwen: Homer-kissan uskomaton elämä: pelottoman kissan tarina eli mitä opin rakkaudesta ja elämästä sokean ihmekissan seurassa

370 s., WSOY 2011

suom. Marja Helanen-Ahtola

alkup. Homer's Odyssey 2009

Gwen Cooperin lumoava tositarina Homer-kissan uskomaton elämä kertoo Miamin kadulta löytyneestä kissasta, joka menettää pahan silmätulehduksen seurauksena molemmat silmänsä. Kukaan ei halua ottaa pentua kotiinsa, sillä kukaan ei usko sen selvityvän. Ainut poikkeus on nuori eläinlääkäri, joka ehdottaa Cooperille, että tämä ottaisi pennun. Ja se on rakkautta ensi tapaamisella.

Kissa saa nimekseen Homer, sokean runoilijan Homeroksen mukaan. Cooperilla on jo ennestään kaksi kissaa, Scarlett ja Vashti, mutta silti Homer sopeutuu hyvin. Pieni kissanpentu osoittaa, että aina ei tarvita silmiä. Mielestäni kissa osoittaa samalla myös sen saman totuuden, jonka Antoine de Saint-Exupérykin totesi: "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

On koskettavaa lukea pienen kissan elämästä aikuiseksi kissaksi ja huomata kuinka mainio kissa kirjallisuuden ystäviltä olisi jäänyt tuntematta, jos Cooper ei olisi pentua pelastanut kotiinsa. Itse olen hyvin herkkä eläinten ja etenkin kissojen kokemalle kaltoinkohtelulle ja pahalle mielelle. Minua kosketti kovasti se, että kukaan ei huolinut pentua. Se on kamalaa.

Cooperin teos on todellinen rakkaudenosoitus hänen jokaiselle kissalleen, mutta etenkin Homerille. Kun ottaa kissan todella pienenä, hädin tuskin luovutusikäisenä, siihen syntyy erityinen side. Olen sen itse kokenut ja saan nauttia siitä edelleen joka päivä. Lisäksi samaistuin Cooperiin siinä mielessä, että hän toi esille asian, joka pätee minunkin kohdallani: kissat menevät kaiken muun edelle. Niillä pitää olla hyvä olla, enkä minä jätä omiani ikinämilloinkaan. Olen sen niille luvannut ja aion myös pitää.

Vaikka Cooper selkeästi rakastaa kissojaan, ihmettelen silti hänen tekemiään asioita. Cooper asui hyvin lähellä World Trade Centerin torneja, jotka tuhoutuivat syyskuun 2001 terrori-iskuissa. Silloin Cooper lähti sokeasti muiden mukana pois Manhattanilta kohti Brooklyniä. Ja sitten vasta hän tajusi huolehtia kissoistaan: miten ne pärjäsivät. Itse en voisi ikinä ajatellakaan jättäväni kissojani selvitymään omin nokkinensa ja pelastavani vain oman nahkani. Tietysti shokkitilanne on sellainen, että aina ei ajattele selkeästi, mutta silti.

En tiedä mitä muuta enää sanoisin, sillä en oikein osaa ajatella tätä teosta selkeästi, koska sen sisältö koskettaa minua henkilökohtaisesti. Ei mitenkään kauhean rakentava arvio, mutta suosittelen kumminkin tätä kaikille kissaihmisille!

♠♠♠♠

Iranilainen tytär

Darznik, Jasmin: Iranilainen tytär

336 s., Like 2012, 2. p. 

suom. Anu Nyyssönen (& Jaakko Hämeen-Anttila)

alkup. The Good Daughter 2010

Jasmin Darznikin esikoisteos Iranilainen tytär on hyvin mielenkiintoinen. Mielenkiintoisen tästä teoksesta tekee jo sekin, että se on eri kirjastoissa luokiteltu eri tavalla: jossain kirjastoissa aikuisten kertomakirjallisuuteen 84.2 ja joissakin henkilöhistoriaan 99.1. Luettuani ymmärsin miksi tässä on eroavaisuuksia.

Iranilainen tytär on tositarina iranilaisen naisen elämästä vaikeine asioineen: avioero, lapsi, väkivalta, perinteet, miesvalta, Islam. Nämä asiat ratkaisevat hänen elämänsä kulun, eikä hänellä ole juuri sananvaltaa asioihinsa. Islaminuskon murroskauteen sijoittuva romaani kuvaa paitsi päähenkilönsä Lilin tarinaa, myös patriarkaatin murtumista ja naisten päätäntävallan kasvua.

Vaikka teos on tositarina, siinä on hyvin kaunokirjallinen ote: se kuljettaa kuin paraskin "sepitetty" romaani. Välillä jopa unohtaa, että tämähän on tositarina. Ehkä siksi voi sanoa, että teos on liiankin kaunokirjamainen, tietynlainen lopullinen syvyys ja todentuntu puuttuu.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvä kurkistus iranilaisnaisen elämään vailla omaa päätäntävaltaa. Se muistuttaa siitä, miten onnellinen saa olla, kun saa itse päättää asioistaan.

♠♠♠