lauantai 31. joulukuuta 2016

Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
215 s., Gummerus 2016
 
Jukka Viikilän esikoisromaani Akvarelleja Engelin kaupungista voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2016. Itse en alunperin ollut järin kiinnostunut tästä teoksesta, vaikka ajattelinkin tämän jossain vaiheessa lukea. Kun pikalaina nyt osui kohdalle, päätin lukea tämän. Vaikka Akvarelleja Engelin kaupungista on kooltaan pieni kirja, vei sen lukeminen aikaa ja vaati paljon keskittymistä. Tämä on mielestäni oikein sopiva kirja luettavaksi näin vuodenvaihteen kynnyksellä, sillä Engelin fiktiivisessä yöpäiväkirjassa nousee monesti esiin ajan kuluminen, menneisyys ja tulevaisuuden haaveet - samat teemat tulevat itselläkin mieleen tällaisena vuoden vaihtumisen ajankohtana.
 
Akvarelleja Engelin kaupungista on Helsingin suunnitelleen saksalaistaustaisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja, joka alkaa keväästä 1816. Tuolloin nuori arkkitehti oli saanut mainion työtilaisuuden päästä suunnittelemaan Helsingin kaupunkia uudelleenrakentamiskomitean toimesta. Niinpä Engel perheineen muuttaa Helsinkiin ja lupaa vaimolleen, että tila ei ole pysyvä ja että tie vie jo pian takaisin Berliiniin, heidän rakkaaseen kotikaupunkiinsa. Vuodet vierivät ja kaupunki valmistuu talo talolta. Ennen kuin sitä oikein käsittääkään, on jo vuosi 1840.
 
Yöpäiväkirjan kuvaamiin vuosiin mahtuu kaikenlaisia tapahtumia. Eniten Engeliä pohdituttaa kaupungin hioutuminen pikkuhiljaa hänen suunnitelmiensa mukaan. Hän kiintyy luomukseensa ja Helsingistä on nousemassa todella suuri taidonnäyte, jollaista ei ihan jokainen arkkitehti pääsekään rakentamaan. Samaan aikaan erityisesti Charlotte-vaimo kaipaa takaisin kotiinsa, vaikka yrittääkin sopeutua Helsinkiin ja lopulta löytää sieltä ystäviäkin. Silti avioparin mielessä elää toive päästä takaisin Berliiniin. Yöpäiväkirjassaan Engel pohtii minkälaisen hinnan on loppujen lopuksi joutunutkaan maksamaan siitä, että on päässyt toteuttamaan ammatillista kunnianhimoaan ja luomaan todellisen elämäntyön.
 
Mielestäni Akvarelleja Engelin kaupungista on jotenkin työläs kirja, jonka lukeminen todellakin vaati keskittymistä. Koin tämän ehkä hieman vaikeaselkoiseksi, sillä toisinaan yöpäiväkirjan merkinnät olivat lyhyitä ja tuntuivat täysin irrallisilta muihin merkintöihin nähden. Välillä myös vuodet vierivät nopeaan tahtiin eikä joistain ajanjaksoista jäänyt oikein mitään mielikuvaa. Tarinaa oli tästä syystä vaikea seurata. Teksti puolestaan tuntuu mielestäni sujuvalta ja selkeältä, mutta se ei paljon auta, jos ajatus meinaa harhailla juonenkulun kannalta.

Sinänsä tämän teoksen aihe on mielenkiintoinen, sillä en ole ennen ajatellut sitä miten Helsinki on rakentunut ja millaista rakennusvaiheen aikaan kaupungissa on ollut ja miltä se on näyttänyt. Löysin tästä myös yhdyskohtia samaa ajankohtaa kuvaaviin teoksiin ja mielikuvani tuosta ajasta laajentuivat. Se oli ihan kiintoisa kokemus. Kaupunkia minua paremmin tunteville tämä saattaa olla vieläkin kiinnostavampi katsaus.

♠♠♠

perjantai 30. joulukuuta 2016

Ahistunu pupu - Elämältä piilopaikan sain

Kris Keränen: Ahistunu pupu - Elämältä piilopaikan sain
64 s., Arktinen Banaani 2016
 
Sain kaveriltani joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuvateoksen Ahistunu Pupu. En ole vieläkään kehittynyt miksikään sarjakuvien erityisasiantuntijaksi, joten ihan puhtaita jonnamielipiteitä on taas tarjolla. En tiedä olisinko kokenut tämän teoksen hieman eri tavalla, jos olisin vaikkapa lainannut tämän kirjan kirjastosta tai saanut sen lahjaksi joltakulta muulta, sillä tietyllä tapaa monesta tämän strippisarjakuvan jutusta on löydettävissä sellaisia "inside-juttuja" joita vain Katariina ja minä ymmärrämme. En olisi ehkä löytänyt tästä sellaista humoristista puolta, jonka nyt löysin. Lisäksi erittäin monessa kohtaa mieleeni tuli jokin juttutuokio, jonka lukiessani kuulin kaikuna taustalla. Ihan nappiosuma ja ajatuksella valittu lahja siis!
 
Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan: tietokone tilttaa juuri ennen tallentamista ja juhannus on sopiva ajankohta rakentaa lumiukkoa. 
 
Ahistunu Pupu on jo kyllästynyt jatkuvaan ahdistukseensa ja takakannessa kysytäänkin lukijalta onko hän samoilla linjoilla. Siinä luvataan myös, että ahdistusta poteva pupu hoitaa nyt murehtimisen lukijan puolesta samalla kun lukija saa pitää pienen tauon kaikesta. Minä ainakin sain taukoni, sillä vaikken mikään kaikesta ahdistuva stressaaja olekaan, niin aina joskus alkaa jokin asia mietityttää ja pää kaipaa muuta ajattelemista. Ahistunu Pupu on ahdistuneisuudestaan huolimatta mielestäni aika hauska tyyppi ja näistä sarjakuvastripeistä varmaan jokainen löytää jonkin samaistumiskohteen jossain vaiheessa elämäänsä. Minä ainakin löysin monta ja monta kertaa aloin myös nauraa ääneen, sillä tässä oli kyllä mielestäni nasevaa mustaa huumoria vaikka missä määrin. Piirrostyylistä voisin sen verran sanoa, että mielestäni tyyli on selkeä ja vähäeleisen ilmeikäs. Itse pidin Pupun hahmosta myös piirrostyylin puolesta eikä minulla ole siitä mitään sen tarkempaa kommentoitavaa. Kokonaisuutena siis hyvin kiinnostava sarjakuva-albumi!

torstai 29. joulukuuta 2016

Lakkautettu kylä

Hanna Koikkalainen: Lakkautettu kylä
132 s., 2015
kustantanut Hanna Koikkalainen
teos on koostettu Suistamo - perinnelaboratorio -projektiin liittyvästä näyttelystä
 
Lakkautettu kylä on valokuvateos, joka koostuu vanhoista suistamolaisista valokuvista sekä Hanna Koikkalaisen viime vuosiin ajoittuvilla Karjalanmatkoilla ottamista kuvista. Päädyin tutustumaan tähän kirjaan, kun aloin tutkia mitä kirjoja Suistamosta olisi saatavilla. Äitini isoisä, jonka minäkin ehdin tuntemaan, oli lähtöisin Suistamolta ja joutui rakentamaan elämänsä uudelleen kotiseudun jäätyä rajan taakse. Minussa on viime vuosina herännyt hienoinen kiinnostus näitä sukupolvien jälkeen jo hiuksen hienoiksi käyneitä karjalaisjuuriani kohtaan ja erityisesti minua kiinnostaa nähdä vanhoja (ja miksei uusiakin) kuvia alueelta, jossa minun sukuani on joskus asunut.
 
Kun avasin tämän kirjan, en arvannut miten tunteita herättävä teos tämä olisi. Kurkkuani kaihersi monta kertaa, kun katsoin kuvia nauravaisista karjalaisista, jotka eivät vielä tienneet joutuvansa jättämään rakkaat kotisijansa taakseen. Koskettavia olivat myös otteet evakoiden haastatteluista ja päiväkirjamerkinnöistä. Aili Tamminen kirjoitti päiväkirjaansa Lapualla vuonna 1944 seuraavasti: "Kun menin metsään, omaan kauniiseen metsään viimeisen kerran jäähyväisille, sitä surua ei voi sanoin kuvailla, mikä kaiho silloin oli sydämessä.". 
 
Tässä teoksessa pääosaa näyttelevät valokuvat ihmisistä, paikoista ja asiakirjoista. Kun eteeni tuli ensimmäinen kuva korvauksia anovasta asiapaperista, jossa on listattuna evakon kotiin jäänyt irtaimisto, hätkähdin. Kovin tarkkaan ihmisen pitää tuntea omaisuutensa osatakseen tarkasti listata mitä kaikkea häneltä jäi taakse. Kuinka moni osaisi tarkasti kertoa mitä kaikkea oikeastaan omistaakaan? Tavaroista voi hakea korvausta ja evakoille lohkottiin talonpaikkoja uusilta asuinsijoilta, mutta mikään ei koskaan korvanne muistoja ja rakasta seutua. Taakse on jäänyt myös eläimiä, kuten muistoista ja asiakirjoista käy ilmi. Vaikka kotieläinten pitoon suhtauduttiinkin varmasti usein enemmän rationaalisesti kuin emotionaalisesti, ovat ne silti olleet arjessa mukana ja omalla tavallaan tärkeitä. Ei sitä tunnetta niin vain voi korvata. Tarkkaan tuli katsottua muutkin kuvat ja monia ajatuksiahan ne herättivät: rapistuneet rakennukset, autiot seudut, entinen kukoistus ja mitä kaunein luonto.
 
Kotiseudun menettäminen jättää ihmiseen arpia, joista lukeminen riipii minun sydäntäni. Olen itse hyvin kiintynyt kotiseutuuni enkä ole koskaan harkinnut muuttoa muualle. Ehkä siksi koen hyvin voimakkaasti niiden ihmisten tarinat, jotka ovat joutuneet kotiseutunsa jättämään pakon edessä. Minua herkisti ja havahduttikin erityisesti myös Maria Kentän vuonna 2014 antama haastattelu, jossa hän toteaa että kysymys siitä miksi piti lähteä pois, on seurannut häntä aina. Hän toteaa osuvasti, että "toiset asuu iät samoilla seuduilla ja niillä on vintillä aarteita ja kaikki muistot on tallella vaan meikäläisellä on kaikki tuolla jossain". Havahduin taas ajattelemaan, että niin todella: kyse ei ole pelkästään siitä hetkestä ja elämän rakentamisesta uudelleen, vaan kokonaisesta sukupolvien mittaisesta muistista, perinteistä ja omasta sukuhistoriasta, johon kaipaa vastauksia.
 
Lakkautettu kylä on puhutteleva teos, joka olisi esipuheen mukaan ilmeisesti kannattanut ottaa tarkasteluun yhdessä Anne-Mari Kivimäen luoman musiikkimaailman kanssa. En osaa edes ajatella olisinko saanut vieläkin voimakkaampia tunnereaktioita tästä kirjasta, jos olisin sen yhdistänyt sen musiikkiin. Youtubessa olevan trailerin perusteella niin olisi saattanut hyvinkin käydä. Haluan tutustua tuohon musiikkimaailmaan joskus, mutta ensin sulattelen tämän kirjan nostattamia ajatuksia kaikessa rauhassa.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kirjakaapin avain 5 vuotta & arvontavoittajien julkistus

Tänään rakas blogini Kirjakaapin avain täyttää 5 vuotta. Eläköön, eläköön, eläköön! :D Tuo aika tuntuu numeroina ajatellen ihan uskomattoman pitkältä, vaikka samaan aikaan vuodet tuntuvat vierineen tavattoman nopeasti. Tekstejä tänne on näiden vuosien aikana kertynyt 738 kappaletta, mutta kaikki eivät ole kirja-arvioita, vaan sekaan mahtuu jonkin verran myös muuta juttelua. Lukijoitakin on vuosien varrella kertynyt seuraamaan juttujani ja olen teistä jokaisesta iloinen! :) 

En olisi 5 vuotta sitten arvannut miten mukava ja tärkeä harrastus blogista minulle kertyy. Joskus minusta tuntuu, että en ehdi blogata mistään tai minua ei yksinkertaisesti huvita lukea tai kirjoittaa mitään, mutta sitten into taas palaa. Nousu- ja laskusuhdanteet tuntuvat kuuluvan tähän hommaan, mutta ainakaan vielä en ole kaivannut pidempää breikkiä. En ole siis menossa minnekään, vaikka blogini joskus päivittyisikin hitaammin. :)

18.12. avasin blogisynttäreiden kunniaksi arvonnan, jonka osallistumisaika päättyi tänään. Olen arponut voittajat ja tittididiididii 1. palkinnon nappasi Mrs Karlsson ja 2. palkinnon Mira! Onnea voittajille! :) Laitattehan minulle mahdollisimman pian sähköpostiin (jonna.kirjakaapinavain ät gmail.com) osoitteenne ja kirjavalintanne, niin saan paketit matkaan. Mikäli en kuule voittajista mitään tämän vuoden puolella, arvon uudet voittajat. 

Nyt siirryn tästä juhlimaan bloggaajataivaltani kirjan ja herkkujen pariin. Lukuintoa kaikille!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Mielensäpahoittajan hiihtokirja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
108 s. + Mielensäpahoittajan virallinen kisaopas 29 s., WSOY 2016
kansi: Mika Tuominen
 
Olen nyt lukenut kaikki kolme tänä vuonna ilmestynyttä uutta Mielensäpahoittajaa, jotka ovat siis tietokirjoja Mielensäpahoittajan mielipiteillä ja ohjeistuksilla höystettynä. Olen kahden muun (Miehen työt ja Mielensäpahoittajan keittiössä) kohdalla esittänyt kysymyksen miksi nuo kirjat on kirjoitettu, sillä en ole oikein osannut mieltää niitä sen enempää tietokirjoiksi kuin viihdekirjoiksikaan. En siis odottanut Mielensäpahoittajan hiihtokirjalta mitään suuria, mutta tämä osoittautuikin hyvin hauskaksi kirjaksi, jossa on samaa henkeä kuin kaunokirjallisissa Mielensäpahoittajissa.
 
Vuonna 2017 järjestetään Lahdessa hiihdon mm-kisat, joiden odotus innoittaa Mielensäpahoittajaa jakamaan mielipiteitään ja kokemuksiaan hiihdosta, nykyihmisen ymmärtämättömyydestä tätä hienoa lajia kohtaan, hiihtourheilijoista, mäkihypystä ja oikeastaan kaikesta, mitä aiheeseen suinkin voi liittyä. Teos rakentuu melkolailla romaanin tai novellikokoelman tapaan ja koinkin tämän kirjan ennen kaikkea kaunokirjallisena teoksena ja viihteenä, vaikka teos viliseekin faktoja kisatuloksista ja tunnetuista urheilijoista. Kirjassa on mukana myös erillinen liite nimeltä Mielensäpahoittajan virallinen kisaopas.
 
Vietin Mielensäpahoittajan hiihtokirjan parissa oikein hauskoja lukuhetkiä. Kerrontatapa on tässä teoksessa hyvin samanlainen kuin kaunokirjallisissa Mielensäpahoittajissa, mikä tuntui kotoisalta ja loihti mieleeni Mielensäpahoittajan tutun hahmon. Hiihto on Mielensäpahoittajalle sydämenasia ja mielipiteet siitä ovat sen mukaisia. Lisäksi vuosien varrelle mahtuu jos jonkinlaisia sattumuksia hiihdon parissa, ja varhaisimmat niistä sattuivat jo hänen isälleen, joka hiihti Lahteen mm-kisoihin vahingossa vuotta liian aikaisin. Eikä Mielensäpahoittajan omatkaan kisamatkat aina ole menneet parhain voiteluin, sillä kerrankin sattui niin, että hän jäi kellariin lukkojen taakse ja odotteli siellä muutaman tunnin auttajaa... Jos siis olet miettinyt lukemasi jonkin uusista Mielensäpahoittajista ja kaipaat nimen omaan viihdykettä, valitse tämä hiihtokirja!
 
 ***
Tässä kohtaa muistutan vielä blogisynttäriarvonnastani, johon ehtii osallistua vielä huomenna 28.12. klo 15 saakka. Pääpalkintona on Mielensäpahoittaja-seinäkalenteri ensi vuodelle!

maanantai 26. joulukuuta 2016

Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä

Annukka Kiuru: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä
kuvitus: Sirkku Linnea
161 s., Minerva 2016
 
Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on niin sanottu joulukalenterikirja, josta löytyy tarina jokaiselle joulukuun päivälle aina aattoon asti. Pienenä pidin kovasti Ylellä esitetyistä Tonttu Toljanterin joulukalenteriohjelmista, joten ajattelin tutustua myös tähän kirjaan. Ehkä aika on kullannut muistot, mutta mielestäni tv-ohjelmat olivat jotenkin mukavampia. Viänästä tosin on helpompi kestää tässä kirjassa, sillä ohjelmissa en ole hänestä oikein pitänyt!

Tonttu Toljanteri on hieman kömpelö sisätonttu, jonka tehtäviin kuuluu mm. Tonttulaan saapuvien partiotonttujen kestitseminen ja lahjojen paketointi. Kovasti makealle perso Toljanteri auttaa mielellään myös keittiön puolella ja tahtoopa hän tarjota apuaan muuallakin aina tarpeen vaatiessa. Eräänä joulukuuna Toljanteri saa salaisen tehtävän tonttujen tonttuna, mutta kuinka tehtävä mahtaa sujua, kun kommelluksia syntyy ja tehtävän paljastuminen on lähellä monta kertaa? Oikeamielinen ja hyväsydäminen Toljanteri tapaa kuitenkin selviytyä asioista parhain päin. Tehtävänsä ohella Toljanteri ryhtyy etsimään syytä lahjakontin merkilliseen tyhjyyteen.

Tonttu Toljanterin ja muiden korvatunturilaisten jouluun valmistautumisen seuraaminen oli ihan kelpo luettavaa ja jatkokertomuksesta tuli mukavan jouluinen fiilis. Pidin kovasti Sirkku Linnean kuvituksesta, sillä se loihti eteeni kodikkaan ympäristön pehmein värein ja iloisin ilmein. Ei tarinaosuuksissakaan ole mitään vikaa, vaan jokaisen päivän tarina on sopivan vauhdikas ja jokaiseen päivään mahtuu hauskoja kommelluksia. Tarinat ovat mielestäni sopivan mittaisia pienemmällekin kuulijalle, sillä vaikka kuvitusta ei ole mitenkään runsaasti, pysyy mielenkiinto kuitenkin yllä. Mielestäni tämä kirja toimii mukavana vaihtoehtona television joulukalenterille, jos jonakin vuonna kalenteri ei satu miellyttämään, ja voipa tämä toimia vaikkapa suklaakalenterinkin korvaajana!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Emman makea joulu

Emma Iivanainen: Emman makea joulu - herkut, lahjat, koristeet
139 s., Docendo 2016
 
Tänä vuonna olen innokkaasti etsinyt uusia reseptejä testattavaksi ja joulupöytään leivottavaksi. Asian suhteen todellinen löytö on ollut Emma Iivanaisen kirja Emman makea joulu, josta olen testannut kahta reseptiä ja olen ihan myyty. Molemmat keksiohjeet nousivat välittömästi suosikkieni joukkoon ja muitakin ohjeita olisi tarkoitus testata jossain sopivassa kohdassa.
 
Emman makea joulu pitää sisällään monta ihanaa joulusta reseptiä, joista kelpaa kyllä valita kahvipöytään purtavaa tai lahjaksi pakattavaa herkkua. Ohjeita löytyy eri vaikeusasteisia ja itse skippasin heti ne, joissa pitäisi temperoida suklaata, sillä minulla ei ole siihen sopivia välineitä eli lähinnä lämpömittari uupuu. Kuitenkin monta sellaistakin ohjetta löytyy, jossa temperointia ei tarvita, joten ei hätää. Kirjasta löytyy ohjeita kekseihin, kakkuihin, jäätelöihin, makeisiin ja vaikka mihin. Minä olen testannut ohjeista Joulupukin cookiet ja Lumikeksit, joista etenkin nuo Joulupukin cookiet veivät kielen mennessään. Olen leiponut niitä jo useampaan otteeseen ja viimeksi tänään aamulla tein taas taikinan ja valmistin niitä ison purkillisen lahjaksi.
 
Mielestäni Emman makea joulu on inspiroiva kirja, joka varmasti ilahduttaa niin kokeneenpaa ja yksityiskohdilla hifistelevää kuin aloittelevaa tai pelkistetyistä ohjeista pitävää leipojaa. Olen varma, että tulen palaamaan tämän teoksen pariin yhä uudelleen, sillä kokeilemani pari ohjetta antoivat todella onnistumisen ilon ja leipomukset veivät kielen mennessään. Suosittelen tutustumaan tähän teokseen.

torstai 22. joulukuuta 2016

Joulutarina

Marko Leino: Joulutarina
8 cd-levyä, 7 h 30 min.
Gummerus 2007
lukija: Hannu-Pekka Björkman

Kuuntelin joulukuun alkupuolella Marko Leinon Joulutarinan äänikirjana. Tarina oli minulle jo valmiiksi tuttu samannimisestä elokuvasta, jonka olen nähnyt useasti, mutta kyllä tämä kirja jotenkin silti sykähdytti ja oikeastaan pidin tästä enemmän kuin elokuvasta. Asiaan saattaa vaikuttaa myös hyvä lukija, sillä elokuvassa Nikolasta näytellyt Hannu-Pekka Björkman tekee mielestäni onnistuneen suorituksen tämän kirjan lukijana.

Joulutarina kertoo Nikolas-nimisestä pojasta, jonka vanhemmat ja pikkusisar hukkuvat jouluna ja 6-vuotias poika jää orvoksi. Kalastajakylän perheet elävät niukkuudessa eikä kukaan uskalla ottaa Nikolasta kokonaan luokseen asumaan, sillä tulevaisuudennäkymät ovat epävarmat. Kyläläiset päättävät ottaa kukin perhe Nikolaksen vuodeksi luokseen, sillä kaikkien talous nyt jotenkin varmasti selviää vuodesta ylimääräisen ruokittavan suun kanssa. Nikolas muuttaa perheestä toiseen aina jouluna. Jo heti ensimmäisinä jouluinaan Nikolas haluaa muistaa häntä auttaneiden perheiden lapsia pienillä lahjoilla ja vähitellen lahjansaajia kertyy yhä enemmän ja enemmän. Nikolaksen tie vie kylän ulkopuolelle puuseppä-Iisakin talouteen, mutta hän ei silti unohda kyläläisiä. Lahjoista alkaa kehkeytyä perinne, joka elää yhä tänäkin vuonna. Joulutarina kertoo oman kuvauksensa siitä miten lahjaperinne syntyi.

Minä pidin tästä kirjasta todella paljon, sillä siinä on paljon koskettavia asioita. Tarina tuli minua lähemmäs näin kirjana kuin elokuvana ja herätti aikaisempaan verrattuna uusia ajatuksia ja hyvinkin erilaisia mietteitä. Aloin miettimään esimerkiksi sitä, että eipä tainneet aikuiset ajatella millainen juurettomuuden tunne lapselle voi moisesta kiertolaiselämästä kehkeytyä. Samalla kuitenkin ajattelin sitäkin, että tarinassa aina uusi perhe avasi orpopojalle ovensa juuri jouluna, siis hyväntahdon juhlan aikaan. Nikolaksesta kehkeytyi pyyteetön ja vilpitön ihminen, ja tarinan mukaan hän on mies, jonka koko maailma tuntee: joulupukki.

Mielestäni Leinon luoma tarina on monisyisempi kuin alunperin osaisi ajatella, sillä se herättää pohtimaan monia asioita ja miettimään joulun sanomaa tältä "kansanomaisemmalta" kannalta hieman uudelleen. Siinä missä Leino esittelee joulupukin tarinan ja luo kiinnostavan sadun, hän esittelee myös palan suomalaista historiaa ja sen todellisuutta kalastajakylän silmin. Mielestäni tämä teos on oikein sopivaa luettavaa aikuisellekin lukijalle, mutta kyllä tästä omansa osaa ammentaa myös lapset ja nuoret, jotka tämän teoksen varsinaista kohderyhmää ovat.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa
kuvitus: Markus Majaluoma
96 s., Gummerus 2004, 7.p.
1.p. 1992
 
Aloin kaipaamaan jotain hauskaa ja nopealukuista luettavaa, joten päätin lainata Heinähatusta ja Vilttitossusta kertovan kirjan, sillä kuten jo Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -kirjasta kirjoittaessani totesin: "Olen jo aikaisemmin täällä blogissakin todennut, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat jotenkin työläiltä ja sitä myöten tylsiltä kirjoilta, vaikka luinkin jo ihan sujuvasti. Nykyään Heinähatut ja Vilttitossut herättävät minussa suurta hilpeyttä ja en voi kuin ihmetellä mikä näissä silloin mukulana oikein tökki."
 
Heinähattu ja Vilttitossu ovat tällä kertaa loman tarpeessa, tai sitä mieltä on ainakin Vilttitossu. Valitettavasti perheen isä Matti Kattilakoski on sitä mieltä, että hiihtolomaviikko on syytä viettää erinäisten turvalllisuusharjoitusten parissa ja opetella toimimaan hätätilanteiden sattuessa. Koska Kattilakosken perheessä asioilla ei ole tapana sujua niin kuin oli suunniteltu, seuraa turvallisuusharjoituksista melkoisia kommelluksia. Vaan pääsevätpä he kuitenkin loppujen lopuksi Ruotsiin lomalle, tai niin he ainakin kuvittelevat! 
 
Voi että sai taas nauraa, kun Kattilakosken perheen vaiheita tavasi! Jos joku asia voi mennä pieleen, heidän kohdallaan se yleensä menee ja siitäkös seuraa monenmoista häslinkiä. Turvallisuusharjoituksissakin on monta riskin paikkaa, kun neiti Alibullen juuttuu Kattilakosken ikkunaan kuvitteellisen tulipalon aikana ja joudutaan kutsumaan poliisit paikalle. Heijastimen käytön tärkeyttä opettaessaan Matti taas tulee ärsyttäneeksi Hannaa, joka saa nuhteet poliisilta liikenteen vaarantamisesta. Kaiken keskellä häärivät touhukkaat tytöt Heinähattu ja Vilttitossu, jotka ovat sitä mieltä, että lomalle on päästävä. Riemu onkin suunnaton, kun perhe voittaa arvonnassa matkan. Laivamatka tosin ei suju ihan niin kuin Hanna unelmoi, mutta ainakin tytöillä ja heidän pikkuveljellään tuntuu olevan hauskaa.
 
Tämän sarjan kirjat ovat siitä mukavia, että niissä on monia tasoja ja aikuisenkin lukijan on helppo viihtyä Heinähatun ja Vilttitossun matkassa. Hanna ja Matti ovat kerrassaan huvittavia ja heidän dialoginsa tuo hymyn huulille. Minä voisin oikeastaan omalta kohdaltani sanoa, että nämä toimivat minulle nyt aikuisena paljon paremmin ja monitasoisuudesta kertoo sekin, että löydän näistä kirjoista nykyään paljon sellaista, mitä en lapsena niin ajatellut. Esimerkkinä voisin mainita Hannan ja Matin luonteenlaatujen erikoisuudet ja heidän dialogeihinsa kätkeytyvän komiikan. 
 
Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa on siis hauska kirja, jossa kuitenkin oikeasti on rahtunen oppiakin matkassa, kun osoitetaan heijastimen käytön tärkeys ja kerrataan tulipalotilanteen toimintatapoja.
 
 ♠♠♠♠

maanantai 19. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenterin 19. luukku

 

Tänään on minun vuoroni tehdä kirjabloggaajien joulukalenteriin luukku. Eilen Hannan kirjokannessa pohdittiin jokavuotista painetta siitä mitä jouluna pitäisi tehdä sekä sitä miten trendeistä voi vaan yksinkertaisesti olla välittämättä ja tehdä joulusta omanlaisensa. Huomisen luukku on vielä arvoitus ja se aukeaa blogissa Pauline von Dahl. Minä puolestani ajattelin kirjoittaa joululahjoista.

Joululahjojen valitseminen, hankkiminen ja paketointi kuuluu olennaisena osana jouluvalmisteluihini. Tänä vuonna olen ollut jo hyvissä ajoin matkassa, sillä ensimmäisen lahjan hankin jo keväällä. Yleensä tässä vaiheessa joulukuuta iskee viimehetken paniikki, kun itsetehdyt lahjat eivät olekaan valmistuneet aikataulussa ja joudun kilisyttämään sukkapuikkoja myöhälle yöhön. Viime vuonna sain täpärästi myöhälle aaton aaton iltana valmiiksi viimeisen sukkaparin ja pääsin ojentamaan sen saajalleen jouluna. Paniikista huolimatta joululahjojen suunnittelu on mielestäni mukavaa puuhaa, mutta kyllä lahjojen metsästys taitaa olla aika monille ehtymätön stressin lähde.

Mitä ostaa ihmiselle, jolla on jo kaikkea? Entä mikä neuvoksi, kun lapsen toivoma tämän vuoden hittilelu on loppunut kaupoista ja lisää luvataan ensi kevääksi? Näihin kysymyksiin minulla ei ole antaa hienoja neuvoja, mutta ensimmäiseen kysymykseen liittyen olen itse todennut, että villasukkia tai lapasia ei voi koskaan olla liikaa. Toivottavasti myös minulta lahjoja saavat ihmiset ovat samaa mieltä. :-D Joulun alla kaupoissa käy kova kuhina ja olen iloinen siitä, että tänä vuonna olen välttänyt suuremmat jouluruuhkat hankkimalla lahjoja vähitellen jo ennen suurta sesonkia. Osan olen myös tilannut nettikaupoista ja nyt toivotaan, että posti kiikuttaa viimeiset lahjat ajoissa perille!

Olen yleensä hyvä keksimään mukavia lahjoja kavereilleni ja perheelleni. Olen vähintäänkin yhtä hyvä keksimään mukavia lahjoja myös itselleni, vaikka oikeastaan kuulun kategoriaan "ihminen, jolla on jo kaikkea". Tänä vuonna taitaa olla ensimmäinen kerta, kun minulla on ollut vaikeuksia keksiä mitä toivoisin lahjaksi. Eilen äiti ojensi minulle ja veljelleni kynät ja palat paperia ja pyysi kirjoittamaan toiveet ylös. Minulle muistui selkeänä mieleen kuinka lapsena selasin lelukuvastoa ja valikoin sieltä pitkän listan leluja, jotka halusin. Kirjoitin lelujen nimet ylös juuri sellaisina kuin ne mainoksessa sanottiin. Muistan kuinka isäni yritti sanoa, että kannattaisi kirjoittaa vaikka millaisesta lelusta on kysymys, että joulupukki varmasti tietää, kun monien lelujen nimi oli pitkä ja vaikeakin rimpsu. Totesin nohevasti, että tietysti joulupukki tietää. Uskon, että vanhemmillani saattoi silloin hiki kihota otsalle joululahjaostoksia tehdessä. :-D Tänä vuonna sain listaani yhden asian, sillä toivon joka vuosi uutta sesonkimuumimukia. En onnistunut vielä keksimään edes mitä kirjaa toivoisin, ja se on outoa se! Olenkohan saavuttanut jonkin aikuisuuden asteen, jossa lakataan toivomasta lahjoja ja hymistään, että "en minä mitään tarvitse"?

Vaikka itse usein yritänkin miettiä käytännöllisiä lahjoja tai selkeästi iloa tuottavia lahjoja (kuten kirjoja) epämääräisten koriste-esineiden sijaan, niin en minä silti ajattele, että lahja välttämättä tulisi nimen omaan tiettyä tarvetta varten. Mielestäni joululahjojen ideana on ilahduttaa saajaansa eikä välttämättä täyttää mitään tiettyä tarvetta, vaikka eipä sekään haittaa, jos ilahduttamisen ohella niinkin käy. Kuuntelin noin viikko sitten Marko Leinon Joulutarinan, josta en ole vielä ehtinyt tarkemmin kirjoittaa tänne. Siinä esitettiin yksi näkemys joululahjaperinteen syntymisestä ja siinä oli ajatuksena nimen omaan ilahduttaa niitä ihmisiä, jotka merkitsevät lahjan antajalle jotain. Mielestäni jokaisen, joka turhautuneena hikoilee kaupassa ja ärtyneenä huokailee venyvissä kassajonoissa, tulisi miettiä miten suurta iloa voi tuottaa lahja, jonka takia joutui jonottamaan kaupassa tai jonka hankkimiseen joutui muuten käyttämään vaivaa. Kun loihdit mieleesi lahjansaajan ilahtuneen ilmeen, tulee itsellekin parempi mieli. Joulu on loppuviimein hyvän tahdon juhla eikä ole tarkoitus, että kukaan joutuisi ottamaan siitä suurta stressiä. Yritän tässä nyt sanoa, että muistakaa olla pingottamatta ja nauttikaa joulun tunnelmasta kaiken kiireenkin keskellä.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Blogisynttärit lähestyvät - Synttäriarvonta alkaa

Havahduin päivänä eräänä huomaamaan, että blogini täyttää 28.12. jo 5 vuotta. Hui miten pitkä aika! Paljon on muuttunut viidessä vuodessa. Kun aloitin blogini, opiskelin ensimmäistä vuotta ammattikorkeassa ja nyt on kulunut lähes päivälleen 2 vuotta siitä, kun valmistuin kirjasto- ja tietopalvelun tutkinto-ohjelmasta tradenomiksi. Viiteen vuoteen mahtuu suuria elämänmuutoksia, kuten tuo mainittu ammattiin valmistuminen, työttömyys ja sitten taas töiden aloittaminen mukavassa kirjastossa. Yksi asia ei ole muuttunut vuosien aikana mihinkään: lukeminen on edelleen ihanaa ja blogia on mukava kirjoittaa.

Haluan jälleen kerran laittaa blogisynttäreiden kunniaksi pystyyn arvonnan. Olen perinteisesti arponut yhdelle onnekkaalle seinäkalenterin ja niin on tänäkin vuonna, sillä mitäs sitä hyvää perinnettä muuttamaan ja vanhassa vara parempi. Tänä vuonna arvottavaksi valikoitui Mielensäpahoittajan vuosikalenteri, joka sisältää itse kalenterin lisäksi Mielensäpahoittajan nasevia ajatuksia ja muisteluita menneiden vuosien tapahtumista. Itse ainakin tykkäisin tästä seinälläni! Kalenteri on tehty yhteistyössä Mielenterveyden keskusliiton kanssa.

Arvon tänä vuonna kaksi palkintoa, joista ykköspalkinto sisältää kalenterin ja vapaavalintaisen kirjan alla olevalta listalta sekä karkkia. Toinen palkinto sisältää vapaavalintaisen kirjan alla olevalta listalta ja karkkia. Ensimmäisen palkinnon voittaja saa luonnollisesti valita kirjansa ensin. Lista saattaa täydentyä vielä myöhemmin.

Kirjat:
Emily Brontë: Humiseva harju (pokkari)
Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat (kirjaston poistomyynnistä)
Tytti Parras: Jojo (paperikansi puuttuu)
Katja Kettu: Surujenkerääjä (pokkari, hieman kastunut)
Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (pokkari,ennakkokappale)
Virpi Saarinen: Jäälinnun sulka (pokkari)
Aila Meriluoto: Talvikaupunki (kirjaston poistomyynnistä)
Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän salaperäinen syksy
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (paperikansi puuttuu)
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa


 
Arvonnan säännöt ovat seuraavanlaiset:
1. Jokainen osallistuja saa yhden arvan.
2. Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tähän postaukseen ja ilmoittamalla mukanaolosta 28.12. klo 15 mennessä
3. Arvontaan osallistuminen edellyttää, että olet blogini lukija eli nimesi löytyy lukijapalkin alta. Lukijaksi voit liittyä myös nyt.
4. Arvonnan voittaja julkaistaan vielä synttäripäivän aikana.
 
Toivotan tasapuolisesti arpaonnea kaikille. Juhlitaan yhdessä 28.12.!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Valkoinen kuolema - Talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän tarina

Petri Sarjanen: Valkoinen kuolema - Talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän tarina
205 s., Revontuli 2014, 4. uud. nidottu painos 

Sain tämän kirjavinkin sellaiselta ihmiseltä, jolta ei ole kyllä taatusti kirjavinkkejä ennemmin tullut: isältäni. Hän oli saanut tämän kirjan joltakulta työkaveriltaan, jonka kanssa oli tullut puheeksi sotahistoria ja tunnettu suomalainen tarkka-ampuja Simo Häyhä, ja luettuaan tämän hän antoi kirjan minulle. Kieltämättä tämä teos oli mielenkiintoista luettavaa, mutta mielestäni Simo Häyhä jäi osittain lähes sivuhenkilön rooliin, kun kuvattiin talvisodan vaiheita ja hänen komppaniansa värikkäitä upseereita. 

Kirjailija Petri Sarjanen kuvaa teoksessaan aluksi Simo Häyhän lapsuus- ja nuoruusvuosien vaiheita, mutta siirtyy sitten Häyhän kannalta keskeiseen ajanjaksoon eli talvisotaan. Rautjärvellä vuonna 1905 syntyneestä maanviljelijäperheen pojasta kehkeytyi talvisodassa hyvin tehokas tarkka-ampuja, jonka nimi tunnetaan myös Suomen ulkopuolella.  Häyhä haavoittui talvisodan lopussa pahasti kasvojen alueelle eikä siitä syystä päässyt mukaan jatkosotaan, vaikka itse anoikin siihen pääsyä.

Mielestäni oli mielenkiintoista päästä tarkemmin tutustumaan siihen, millaisesta miehestä kehkeytyi maamme tunnetuin tarkka-ampuja, sillä kuten teoksen loppupuolella pohditaan, liittyy tarkka-ampujan toimenkuvaan sodassakin ehkä hieman erilaista problematiikkaa kuin tavan sotilaan kohdalla: tavallinen sotilas ei pääse valikoimaan uhrejaan, tarkka-ampujan taas pitää noudattaa tiettyä ohjesääntöä ja hän saattaa joutua tarkkailemaan kohdettaan kauankin. Petri Sarjanen onkin ottanut teokseensa monipuolista näkökulmaa, mikä on tietysti ajatuksia herättävää. Minä olisin kuitenkin kaivannut tältä teokselta enemmän nimen omaan Simo Häyhän henkilökuvaa, jota teoksen nimikin suoraan lupaa. Tässä teoksessa kerrottiin hyvin paljon mm. Marokon kauhuksi nimetyn upseerismies Aarne Juutilaisen vaiheista, mikä ei mielestäni liity millään tavalla Simo Häyhän tarinaan.

Vaikka teos sinänsä onkin mielenkiintoinen, ei tämä silti mielestäni mitään kirjallista ilotulitusta ollut, sillä teksti tuntui välillä vaikeaselkoiselta ja kömpelöltä. Siitä syystä mielenkiinnon yllä pysyminen oli pitkälti kiinnostavan henkilöhahmon (tai oikeastaan hahmojen) ansiota. Sarjanen on kuitenkin tehnyt tärkeää työtä tallettaessaan kansien väliin sotahistorian kannalta merkittävän henkilön vaiheita. Hän on mm. haastatellut tämän kirjan ensimmäistä painosta varten itseään Simo Häyhää, mikä tietysti antaa autenttisen vaikutelman, vaikka se ei mielestäni juurikaan tekstissä näy.

♠♠♠½

torstai 8. joulukuuta 2016

Mielensäpahoittajan keittiössä

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiössä
143 s., WSOY 2016
kansi: Mika Tuominen
 
Kirjoitin lokakuussa ensimmäisestä tietokirjaa ja Mielensäpahoittajan lyömättömiä ajatuksia yhdistelevästä teoksesta Mielensäpahoittaja: Miehen työt. Tuolloin totesin, että en oikein tiennyt mitä tarkoitusta varten kyseinen teos on tehty - onko sen tarkoitus viihdyttää vai antaa tietoa vaiko kenties hieman molempia. Siinä missä Miehen työt oli viihdyttävyydestään huolimatta hieman genrejen väliin putoava teos, on mielestäni tämän nyt käsillä olevan kirjan funktio selvä: tämä on keittokirja.
 
Mielensäpahoittajan keittiössä sisältää runsaasti erilaisia ruokaohjeita, jotka on jaoteltu alkuperänsä mukaan, kuten vaikkapa "järvestä", "perunamaalta" tai "kellarista". Pääasiassa ohjeet ovat melko perinteisiä, Mielensäpahoittajan tyylisiä tuttuja ja konstailemattomia ruokia, mutta esitellään tässä muitakin kuin perisuomalaisia makuja mm. resepteissä Kolehmaisen emännän wokki ja Pankalesialainen vihreä curry. Ollaakseen vanha suomalainen jäärä Mielensäpahoittaja on kuitenkin melko avarakatseinen tyyppi niin ruokien suhteen kuin muutenkin.
 
Mielensäpahoittajan keittiössä on selkeästi keittokirja, mutta se sisältää Mielensäpahoittajan nasevia kommentteja tai neutraalimpia huomioita ruoasta. Monet tämän teoksen ruoista ovat sellaisia, joita en uskoisi ihan heti Mielensäpahoittajan alkavan valmistaa, vaikka takakansitekstissä sanotaankin, että "Mielensäpahoittaja neuvoo" miten valmistetaan ruoka jos toinenkin. Jotenkin siis oletin tämän olevan sellainen teos, jonka kaikki ruoat olisivat sellaisia, joita hyvin voisi kuvitella Mielensäpahoittajan keittelemään, mutta olin väärässä. En oikein osaa sanoa onko se iloinen yllätys vai pettymys, sillä itse en lähtenyt lukemaan tätä kirjaa sillä mielellä, että tästä olisin reseptejä ruokarepertuaariini haalinut. Tarkoitukseni oli siis puhtaasti viihtyä ja hieman olisin kyllä kaivannut lisää Mielensäpahoittajan mielipiteitä reseptien väleihin.
 
Kiinnostavaa mielestäni on, että koska tämä on mielestäni selkeästi keittokirjaksi tarkoitettu (eikä siis niinkään viihdykkeeksi), niin kuinkahan moni loppuviimein lähtee ruoanlaittoon hakemaan innotuista tästä teoksesta? Jotenkin itseni on vaikea nähdä sellaista tapahtuvaksi ja minusta tuntuu, että usein tällaiset "sekoituskirjat" jäävät ainakin kirjastoissa hyllyyn lojumaan: ruoanlaittoon halutaan avuksi selkeästi keittokirja, viihdettä etsitään muualta. Toki Mielensäpahoittaja varmasti myy ja kiinnostaa, mutta edelleen hieman mietityttää, että miksi Mielensäpahoittaja on pitänyt tällaiseen kirjaan tupata mukaan, etenkin kun hänen mielipiteitään ruoasta on jo kuultu teoksessa Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
268 s., Gummerus 2011
alkup. La Délicatesse, 2009
suom. Pirjo Thorel
 
Mainitsin jo Onnen koukuista kirjoittaessani, että minulla on kesken myös jokin muu ranskalainen kirja, jonka olin ajatellut kirjallisuuspiiriimme lukea, mutta en sitten ehtinytkään. Se toinen kirja on David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olen nähnyt samannimisen elokuvan aikaisemmin ja pääpiirteissäni muistin sen tapahtumat. Loppuratkaisu oli kuitenkin hämärtynyt ja hyvä niin, sillä sen lukemisesta tuli jotenkin kotoisa tai tuttu olo, vaikka samalla luin sen kuin uutta asiaa.
 
Nathalie on nuori nainen, jonka elämä tuntuu sujuvan upeasti. Hän on tavannut jo nuorena tulevan aviomiehensä Francoisin, joka vain yhtenä päivänä päätti olla erityisen spontaani ja alkoi jutella kiinnostavalta vaikuttavalle naiselle - siis Nathalielle. Parin suhde on onnea, auvoa ja intohimoa. Nathalie menestyy myös opinnoissaan ja valmistuttuaan hän pääsee töihin ruotsalaiseen firmaan, jossa hänen uransa osoittautuu nousujohteiseksi. Kaiken onnen kuitenkin romuttaa yksi sunnuntaipäivä, jolloin kumpikin uppoutui omaan mieliharrastukseensa: Nathalie lukemiseen ja Francois juoksemiseen. Tuona tavallisena sunnuntaina Francois sai surmansa kesken juoksulenkin sattuneessa onnettomuudessa eikä Nathalien maailmassa mikään enää ole kohdallaan.
 
Elämä kuitenkin kantaa näennäisesti, sillä lopulta Nathalie palaa töihin. Siellä häntä on vastassa empaattisten työtovereiden joukko, joista erityisesti johtaja Charles on pyrkinyt koko ajan osoittamaan Nathalielle ystävällisyyttä ja ymmärtämystä. Charles ei kuitenkaan ymmärrä Nathalien erikoislaatuista luonnetta ja suuren menetyksen jättämiä arpia. Toisin on mitättömän oloisen ruotsalaistaustaisen Markuksen laita. Sitkeästi ja empatialla Markus ryhtyy tekemään tuttavuutta esimiehensä (tai tässä tapauksessa esinaisensa) kanssa, kun tämä on ensin yllättävässä puuskassa suudellut häntä ja sitten unohtanut koko jutun.
 
Nainen, jonka nimi on Nathalie on jotenkin sykäyksittäin etenevä teos, jonka juonenkäänteissä on kuitenkin helppo pysyä mukana. Teksti tuntui myös sujuvalta luettavalta ja lukeminen maistui muutenkin, vaikka mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen mukaansatempaava teos. Nathalien tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja oli luettava loppuun. Tässä teoksessa on myös paljon kiinnostavia huomioita paitsi sattuman vaikutuksesta tapahtumien saamiin käänteisiin niin myös ihmissuhteista, surusta ja jos ei ihan sielunkumppanuudesta niin ainakin toisen ymmärtämisestä ja empatiasta.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Marraskuun luetut

Niin vain meni marraskuukin ja minun osaltani se kului melko jouluisissa fiiliksissä: joulumusiikki soi, kodissa on alkanut näkyä joulun merkit, joulukorttipaja on ollut ahkerassa toiminnassa ja sukkapuikot kilkattavat vinhaa vauhtia, jotta kaikki olisi jouluksi valmista. Olen hakenut - ja saanut - inspiraatiota joulukirjoista ja joitain jouluisia reseptejä siis jo kokeillut. Ihan en ole vielä päästänyt joulumieltäni valloilleen ja esimerkiksi piparit on vielä leipomatta ja lanttulaatikko tekemättä. Olen hienoisella kauhulla alkanut laskeskella, että jouluun on enää kolme viikkoa. En tiedä onnistunko tässä vielä kehittämään itselleni joulustressin, mutta toivottavasti niin ei käy! Jos valmistelut ovat jo näinkin hyvässä mallissa, niin ei pitäisi olla stressiä, mutta mistä sitä ikinä tietää.

Olen toki tehnyt ja ajatellut paljon muutakin kuin jouluun liittyviä asioita. Marraskuussa olin viikon verran lomalla ja käytin kyllä silloin aikaa lukemiseen oikein sydämeni halusta. Oli niin mahtavaa aamulla vaan ottaa kirja käteen eikä kääntää auton keulaa kohti työpaikkaa. Vaikka viihdyinkin työssäni ja työpaikallani todella hyvin, teki loma todella terää. 

Marraskuun lukukuuni oli jokseenkin leimallisesti lyhyiden kirjojen kuukausi, sillä suurin osa lukemistani kirjoista oli pieniä kirjoja. Jouluiset kirjat näkyvät luettujen listallani selkeästi edustettuina, mutta erityisen merkittävää on mielestäni se, että luin peräti kolme ulkomaista kirjaa. Toisinaan on aikoja, jolloin luen hädintuskin yhden käännöskirjan tai en sitäkään, joten tuo luku on minulle suuri. Marraskuun suurin yllättäjä oli Coelhon Vakooja, johon tartuin kirjailijaa kohtaan kokemistani ennakkoluuloista huolimatta. Lukunautintoa tarjosi myös Kähkösen Tankkien kesä, mutta mieleenpainuvin kirja marraskuulta oli kuitenkin tietokirja Sodan särkemä arki.

Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän salaperäinen syksy
Kaari Utrio: Saippuaprinsessa
Anssi Männistö ja Ville Kivimäki: Sodan särkemä arki
Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
James Bowen: Bobin joulu
Paulo Coelho: Vakooja
Olga Temonen: Olgan joulu
Gregoire Delacourt: Onnen koukkuja
Päivi Lukkarila: Koitetaan kestää, Nanna

Uusi lukukuu on lähtenyt jo ihan mukavasti käyntiin ja pari kirjaa odottaa jo vuoroaan päästä blogin puolelle. Niistä kirjoitan kuitenkin jonakin toisena päivänä, sillä ulkona on tuiskuttanut tänään koko päivän lunta ja aion suunnata seuraavaksi tekemään lumityöt. Lämpömittari tosin näyttää jo nollaa, joten ihana jouluinen lumimaisema saattaa taas pian kääntyä kurakoksi. Vaan ei anneta sellaisten pikkuseikkojen latistaa joulufiilistä! 

lauantai 3. joulukuuta 2016

Koitetaan kestää, Nanna

Päivi Lukkarila: Koitetaan kestää, Nanna
194 s., Karisto 2007
kansi: Sakari Tiikkaja
 
Kirjoitan nyt vielä näin joulukuun puolella yhdestä kirjasta, josta en marraskuussa ehtinyt kirjoittaa. Kyseessä on Päivi Lukkarilan ihana nuortenkirja Koitetaan kestää, Nanna, jonka olen lukenut yläasteikäisenä ensimmäisen kerran. Nyt luin sen uudelleen kirjavinkkausta varten ja ihan sama lukufiilis valtasi minut kuin silloin yläastelaisenakin.
 
Nanna on seiskaluokkalainen tyttö, joka muuttaa äitinsä ja veljensä kanssa Tampereelta Pohjanmaan lakeuksille punaiseen torppaan. Nanna törmää uudessa kotipaikassaan moniin ennakkoluuloihin, jotka tiivistyvät pitkälti uuden luokkakaverin esittämään kysymykseen "Ookkos sää niitä hippiä, jokka on muuttanu sinne jokivartehen?". Kysymyksiä ja uteliaisuutta herättää siis paitsi asumispaikka myös yleinen elämäntyyli. Mielenkiinnon kohteeksi otetaan myös Nannan äidin lesbosuhde, jonka vuoksi Nanna joutuu sietämään ties mitä kaikkia huuteluita välitunneilla. Mutta sitten kuvaan astuu ensimmäinen, joka oikeasti puolustaa Nannaa, eikä se joku ole kuka vaan: kyseessä on koulun suosituimpiin poikiin kuuluva urheilijalupaus Juho.
 
Koitetaan kestää, Nanna on kirjeromaani, jossa päähenkilö kirjoittaa kirjeitä Tampereelle jääneelle Tiina-bestikselleen. Kirjeet vaihtuvat sähköposteiksi, kun torppaan saadaan vihdoin nettiyhteys. Kirjeisiin Nanna purkaa tuntojaan monista asioista ja niistä välittyykin kokonaisvaltainen kuva Nannan elämästä uudessa ympäristössä. Juttua riittää niin uudesta kodista, sen talliin majoitetusta hevosesta ja lampaista, koulusta, uusista kavereista ja tietenkin Juhosta, johon Nanna ihastuu.
 
Mielestäni tämä kirja on tunnelmaltaan jotenkin ihana, vaikka Nannalla onkin vastoinkäymisiäkin. Jotenkin kuitenkin hänen valoisa elämänasenteensa tekee teoksesta mukavan luettavan. Itse koin yläasteikäisenä vahvasti, että tämä tavoittaa kohderyhmäänsä kuuluvan lukijan hyvin ja olen edelleen sitä mieltä. Jouduin kyllä itsekin oikein kunnon lukukoukkuun aloitettuani uusintalukemisen, joten kyllä tämä toimii kymmenisen vuotta sitten yläastetta käyneellekin hyvin... :) Tälle teokselle on olemassa kaksi jatko-osaa, Tyttöystävätesti ja Talliterapiaa, jotka molemmat aion myös lukea uudelleen sopivan hetken koittaessa.
 
♠♠♠♠♠