Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Juuret Iijoen törmässä 3

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alunperin vuonna 1973

lukijana Toni Kamula

Matkani Iijoella eteni maaliskuussa jo kolmanteen osaansa. Teos sijoittuu 1930-luvun alkuun, jolloin Päätalojen perheessä ollaan lujilla. Herkko-isä sairastuu keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen myös hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä. Herkko kuvittelee Riitun olevan uskoton eikä juuri päästä vaimoaan silmistään. Ilmapiiri kotona on tukala isän luulottelujen suhteen, mutta myös taloudellinen ahdinko uhkaa, kun isä ei enää lähde savottoihin.

Isän sairaus vie hänet lopulta piirimielisairaalaan, mikä on raskas uutinen uittohommissa olevalle Kallelle. Isän sairaus on tehnyt hänestä 12-vuotiaana perheensä pääasiallisen elättäjän, ja aluksi uittotyömailla moni kohteleekin häntä hyvin ihan vain siksi, että hän on Päätalon Herkon poika. Isän sairauden jatkuessa ja uusien työmaiden alkaessa työnjohtajat vaihtuvat eikä Kalle pääse enää niin hyviin tienesteihin kuin aiemmin. Kunnan piirimiehen lupalapuilla perhe saa hakea jauhoja kaupasta. Äitikin tekee osansa kupparina, mutta perhe joutuu silti kerjäämään muista taloista apua.

Työnteon ohessa koulukin tulee käydyksi loppuun. Kalle aikuistuu vauhdilla, kun on pakko. Hän kokee niin isän sairauden kuin perheen taloudellisen tilanteenkin voimakkaasti. Aivan itseäkin alkoi ahdistaa silkasta myötätunnosta häntä ja koko perhettä kohtaan. Tuona aikana yhteisöllisyys oli vahvempaa kuin nykyään, ja nuo tilanteet tarkoittivat väistämättä perheen aseman heikentymistä yhteisössä muutenkin.

Mielestäni Päätalo kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti mielenterveyden järkkymisen vaikutuksia perheessä. Nuoren pojan mielenmaisema välittyy hyvin, varmasti juuri siksikin, että kyse on Päätalon omista kokemuksista kaunokirjallisuudeksi puettuna. Ajankuva on niin ikään onnistunut hyvin, kuten aiemmissakin osissa. On helppo siirtyä tarinan mukana Päätalojen pirttiin ja uittotyömaille. Katsotaan mihin seuraava osa kuljettaa!

Lukupiirikirja: Nuorena nukkunut

F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Otava 1958 & äänikirja 2023

alkup. 1931

lukijana: Marja Myllylä

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta keskutellen F.E. Sillanpään kirjasta Nuorena nukkunut, joka tunnetaan myös Siljan nimellä. Aihe oli toivelistalta poimittu ja kirja herättikin vilkasta keskustelua, jos kohta yhtä paljon puhututti Sillanpää itse, sillä hän oli jäänyt osalle hyvin elävästi mieleen Taatan joulusaarnoista.

 

Nuorena nukkunut on varmasti jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden vaiheisiin perehtyneelle ainakin nimitasolla tuttu, olihan Sillanpää aikansa tunnetuimpia kirjailijoita. Kirja kertoo nuoresta Siljasta, joka on sukupuunsa viimeinen vihanta ja sellaiseksi jää, sillä hän kuolee nuorena elettyään varsin työntäyteisen elämän. Hänen tarinansa alkaa oikeastaan jo ajasta ennen hänen syntymäänsä ja päättyy Kierikan saunakamariin, jonne sammui Salmelusten ennen niin vakavarainen talollissuku.

 

Olen lukenut Nuorena nukkuneen aiemminkin, noin 15 vuotta sitten. Lukupiiriä varten puolittain luin ja puolittain kuuntelin tämän kirjan, ja täytyy sanoa, että Marja Myllylä sopii tähän lukijaksi aivan täydellisesti. Toinen lukukerta yllätti  minut sillä, että oikeastaan vasta nyt oivalsin miten kurjasti orpoa Siljaa kohdeltiin kaikkialla. Mielestäni se oli välillä suoranaista kiusaamistakin, leviteltiinhän hänestä monenlaisia aiheettomia juttuja. Piirissäkin pohdimme lietsoiko Siljan kiltteys ja viattomuus pahoja kieliä.

 

Itse ihmettelin sitä, missä oli myötätunto orpoa ja yksinäistä Siljaa kohtaan. Aivan sama minne hän meni palvelukseen, jo seudulla "tiedettiin" hänestä yhtä ja toista. Toki maailma kirjan tapahtumien aikaan eli juuri ennen sisällissotaa oli kova paikka yhdelle jos toisellekin. Kuolema oli tuttu vieras, joten Siljan tilanne ei välttämättä ollut kovin poikkeuksellinen. Myötätunto ei ruoki nälkäistä eikä vaateta viluista, mutta toisaalta ystävällisyys ja inhimillisyys ei olisi myöskään maksanut kenellekään mitään. Vain pari ihmistä teki poikkeuksen siinä, miten Siljaa kohdeltiin.

Ennen lintuja

Merja Mäki: Ennen lintuja

416 s., Gummerus 2022

ennakkokappale kustantajalta

Kun ennakkokappale Merja Mäen romaanista Ennen lintuja tupsahti postilaatikkooni, olin iloisesti yllättynyt. Olin jo ennättänyt varata kirjan kirjastosta, sillä ennakkotietojen perusteella tarina vaikutti kiinnostavalta. Ja voi kyllä, tämä kirja jäi sydämeeni.

Alli on Sortavalan lähellä sijaitsevan Haavuksen saaren kasvatti ja kalastajan tytär, joka kokee Laatokan aaltojen silittävän hänen sieluaan. Alli haluaisi itsekin kalastajaksi, mutta hänet on lähetetty parantajan oppiin, sillä eihän tytär voi periä paikkaa venekunnasta. Sodassa pienen ihmisen toiveilla ei kuitenkaan ole väliä ja taakse jää niin omat haaveet kuin parantajan oppikin. Kotitanhuvat jäävät rajan taakse, ja Allin on lähdettävä evakkomatkalle kohti Seinäjokea. Siellä on isän kotitalo ja erilaiset tavat, eikä kunnon järveä missään.

Takakannessa romaania kuvaillaan koskettavaksi ja sitä se todella oli. Tästä romaanista tunteet todella välittyvät. Itkin ja nauroin, olin Allin puolesta ahdistunut ja vihainenkin. Miten epäreilusti jotkut häntä kohtelivat, miten ilkeä hänen äitinsä osasi olla! Ja taas toisaalta oli kerta kaikkiaan sydäntälämmittävää huomata, miten lämpimästi hänet otettiin vastaan tilalla, jonne hän meni talkooavuksi. Hänet nähtiin ihmisenä, eikä hänen erilaisia tapojaan katsottu pahalla, vaan pikemminkin häneen suhtauduttiin suurella ymmärryksellä ja ystävällisyydellä.

Ennen lintuja on kaunis ja mieleenpainuva romaani. En ole aiemmin lukenut yhtä koskettavaa kuvausta evakkomatkasta. Allin tarinaan mahtuu monenlaista irrallisuutta ja oman paikan etsintää, ja on ilahduttavaa huomata hänen löytävän oman paikkansa. Tämä teos sai sydämeni pakahtumaan niin monta kertaa, että ei ole mikään ihme, että se jäi sinne edelleen.

Lukupiirikirja: Perno Mega City

Noora Vallinkoski: Perno Mega City 

359 s., Atena 2018, 2., tarkistettu painos

kansi: Jussi Karjalainen

Valitsin lukupiiriimme luettavaksi Noora Vallinkosken esikoisromaanin Perno Mega City, joka herätti ilmestyttyään paljon kohua. Saamieni tietojen mukaan teos vedettiin pois myynnistä vain pari päivää ilmestymisensä jälkeen. Muistin itsekin hatarasti, että kirjastoja pyydettiin poistamaan niteet kokoelmasta ja tilalle toimitettiin uudet, mihin sain myös vahvistuksen. Vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, se poiki Vallinkoskea vastaan nostettuja syytteitä kunnianloukkauksesta ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Osan hahmoista koettiin olevan tunnistettavissa todellisiksi henkilöiksi nimiensä, asuinpaikkansa, taustansa tai jonkin todellisen tapahtuman perusteella. Tapaus ei lopultaa edennyt oikeuteen asti, sillä Vallinkoski ja neljä asianomistajaa pääsivät sopimukseen, jossa Vallinkoski sitoutui maksamaan yhteensä 5500 euroa korvauksia. Suomalaisittain ajatellen harvinainen tapaus, ja aikamoisen myllyn läpi joutui esikoiskirjailija menemään.

Sain itse käsiini tästä kirjasta sekä tämän lukemani tarkistetun painoksen että ensimmäisen painoksen. Omien muistiinpanojeni pohjalta onnistuin jopa puoliksi sattumalta löytämään ne hahmot, joita oli jouduttu hieman muuttamaan nimen osalta tai muuten, mutta en lähde tässä erittelemään mistä hahmoista on kyse. Sen kuitenkin voin todeta, että itse en olisi osannut yhdistää syytteitä juuri näihin hahmoihin, mutta toisaalta se taitaa vain osoittaa sen, että muutokset tekivät hahmoista neutraalimpia. Toki ilman tätä kohua tuskin olisin pitänyt yhtään mitään hahmoa tunnistettavana. Asiaa oli kyllä kiinnostavaa tutkia kertojanvapauden näkökulmasta.

Perno Mega City kertoo Hannasta, joka syntyy duunariperheeseen ja viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Pernon lähiössä Turussa. Tietyllä tavalla teos käsittelee huono-osaisuutta ja eräänlaista lannistuneisuutta, mutta ei se kuitenkaan ole millään tavalla ankea tai toivoton, vaan aina jostain pilkahtelee valoa. Elämässä on vakaita ja turvallisia jaksoja, ja erityisesti perheen isä tuo elämään sekä vakautta että turvaa, kun äiti meinaa upota punaisen hetekan syövereihin mielen sairastuessa. Tätä on luonnehdittu myös köyhyyden kuvaukseksi, mutta sitä se ei mielestämme ole, sillä perhe ei kärsi suoranaista puutetta mistään, heillä on oma auto, jonkinlainen kesämökkikin ja matkustavatpa he myös ulkomaille. Vanhemmat käyvät töissä ja ruokaa on aina, vaikka vaatteita ei pestäkään Omo Colorilla.

Perno Mega Citystä käyty keskustelu pyörii pitkälti oikeuskohun ympärillä, jolloin sekä teos itsessään että sen kirjalliset ansiot jäävät sivuosaan. Meidän piiriläiset olivat yleisesti pitäneet tästä teoksesta, ja hieman pohdittiinkin, että olisiko tämä voinut olla vielä parempi, jos sen olisi voinut lukea aidosti ja puhtaasti fiktiona ilman kohun lyömää leimaa, joka sai  väkisinkin tarkastelemaan teosta myös muussa valossa. Erityisesti pidimme Vallinkosken sujuvasta kerronnasta ja huumorin pilkahduksista. Itse naurahtelin ihan ääneen asti Vallinkosken nasevalle kerronnalle. Koimme myös, että hän on tavoittanut lapsen näkökulman todella aidosti ja onnistuneesti. Juuri se lapsen asiat asioina -katsantokanta toi oman huumorinsa teokseen. Toivoisin Vallinkosken kirjoittavan lisää, sillä hän on aidosti hyvä ja otteessaan pitävä kertoja. Toivottavasti Perno Mega Cityn nostattama myrsky ei ole lannistanut häntä.

Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät

7 h 24 min., Siltala 2020

alkup. Finse dagen, 2020

suom. Antero Helasvuo

lukija: Aku Laitinen

 

Olen lukenut kaikki Herman Kochin suomennetut teokset ja pitänyt niistä paljon. Käännöskirjallisuudesta puhuttaessa Koch on itse asiassa yksi suosikeistani, mutta silti epäröin Suomen päivien kohdalla. Tiesin, että kyseessä on aikaisemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna jotain erilaista. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Koch kuvaa nuoruuden mylläkkää, surua ja kasvamista. Kasvun vuosiin liittyy olennaisesti 19-vuotiaan nuorukaisen päätös lähteä mahdollisimman kauas kotoaan Amsterdamista. Määränpääksi valikoitui Pohjois-Karjala.

 

Tässä teoksessa on paljon tuttua Kochia. Ihmiskuvaus on psykologisen tarkkaa ja hyvin onnistunutta. Koch on itse sanonut, että vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, on hän värittänyt todellisia tapahtumia romaanin juonta ajatellen. Itse jäin hieman miettimään, että missä kohtaa Koch on käyttänyt värikynää ja missä kohtaa ollut peittelemättömän rehellinen. Nuoreen itseensä hän ainakin suhtautuu kaunistelemattomasti, mutta samalla myös lempeän ironisesti. Suomalaiselle maatilalle rengiksi lähteneellä kaupunkilaispojalla ei ollut mitään käytännön taitoja, mutta niin vain töitä tuli tehtyä.

 

Teoksen nimi Suomen päivät antaa olettaa, että Koch kuvaisi kirjassaan ensisijaisesti Suomessa viettämäänsä aikaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan teoksessa kerrotaan laajemminkin Kochin nuoruudesta ja kasvun vuosista. Koch menetti äitinsä nuorena, ja teoksessa kuvataankin hänen suhdettaan vanhempiinsa sekä vanhempien keskinäistä suhdetta. Vaikka teoksessa kuvataan paljon muutakin, Kochin huomiot Suomesta ja suomalaisuudesta tuntuvat erityisen kiinnostavilta lukea.

 

Kochin muista teoksista poiketen en oikein päässyt tähän kirjaan kunnolla kiinni. Luulen, että se johtuu ensisijaisesti siitä, että kuuntelin tämän äänikirjana. Kochin tyyli ylipäätään on sellainen, että se tuntuu itse luettuna aukeavan parhaiten, mutta omaelämänkerrallinen romaani suorastaan vaatii sitä. Aku Laitinen ei muutenkaan lukeudu suosikkeihini äänikirjojen lukijana, joten oli ehkä virhe valita äänikirja kirjan sijaan. Oma moka, teostahan siitä ei voi syyttää.

Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

264 s., Otava 2020

alkup. Normal People 2018

suom. Kaijamari Sivill

kansi: Henn Kim & gray318

 

Sally Rooney on ampaissut nopeasti kirjailijaksi, jonka teokset näkyvät Instagram-postauksissa tiheään tahtiin. Jo hänen teoksensa Keskusteluja ystävien kesken herätti kiinnostukseni, mutta aloitin kuitenkin tällä uudemmalla teoksella Normaaleja ihmisiä. Itselleni jäi hieman ristiriitainen olo tästä kirjasta. Toisaalta pidin tästä paljon, mutta jotenkin jäi sellainen olo kuin jotakin puuttuisi - enkä edes tiedä mitä.

 

Normaaleja ihmisiä kertoo Connellista ja Mariannesta. Connell on suosittu nuori ja taitava jalkapalloilija, mutta kukaan ei ehkä oikein kunnolla tunne häntä. Marianne on hyljeksitty varakkaan perheen tytär, joka on kaikessa rauhassa sitä mitä on. Hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell ja Marianne ovat päällepäin epätodennäköinen pari, mutta heidän välilleen kuitenkin muodostuu kaikilta salaa vahva yhteys. Yliopistossa osat vaihtuvat. Mariannesta tulee häikäisevän suosittu ilman sen kummempia kikkailuja, kun taas Connell on vain yksi muiden joukossa. He kohtaavat muita ihmisiä, mutta heidän välisensä yhteys vetää heidät toistensa pariin kerta toisensa jälkeen.

 

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä on "haikea valssi". En oikein etukäteen tiennyt miten suhtautua luonnehdintaan, mutta nyt kirjan luettuani voin todeta, että se on aika osuva määritelmä. Teoksessa tuntuu koko ajan olevan tietynlainen haikeuden ja luopumisen tunnelma, jota tehostaa se vetovoima, joka tuo Connellin ja Mariannen jatkuvasti takaisin toistensa luo. Tämä eipäsjuupastelu heidän välillään tekee teoksesta toisaalta hyvin ennalta-arvattavan, mutta jotenkin mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä. Ehkä se johtuu siitä, että tästä teoksesta henkii tietynlainen nuoruuden raikkaus, toiveikkuus ja toisaalta epävarmuuskin.

 

Yle Areenassa on tällä hetkellä katsottavissa tähän kirjaan perustuva sarja. Se on ilmeisesti noussut hyvin suosituksi ja olen itsekin ajatellut katsoa sen. En kuitenkaan taida aloittaa aivan heti, sillä jotenkin tämä Connellin ja Mariannen tanssima "haikea valssi" tuo sellaisen olon, että siitä pitää hetken vetää henkeä.

♠♠♠½

Päiväkirjaklubi

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen (toim.): Päiväkirjaklubi

365 s., Nemo 2019

kansi: Piia Aho

 

Päiväkirjaklubi, jonne kuka tahansa voi tulla lukemaan omia nuoruuden päiväkirjojaan, perustettiin vuonna 2014. Päiväkirjaklubin illoissa on jaettu kaikenlaisia tarinoita noloista ja koomisista traagisiin ja liikuttaviin. Eeva Vekin ja Risto K. Järvisen toimittamaan teokseen Päiväkirjaklubi on koottu parhaita paloja. Niistä henkii vahvaa ajankuvaa ja nuoruuden itsetietoisuutta. Lukijan on mielestäni helppo tempautua mukaan näihin todellisiin tarinoihin, jotka ehkä toistavat kaikuna jotain omasta nuoruudesta.

 

Voi Päiväkirjaklubi millaisiin muistojen syövereihin minut sinkautitkaan! Luin tätä kirjaa ahmien ja osa teksteistä meni todella ihon alle: nauroin ääneen teini-iän paatokselle, samaistuin nuoruuden suuriin draamoihin ja ihastelin sitä avoimuutta ja vilpittömyyttä, joka päiväkirjan sivuille vuodatetuista teksteistä heijastuu. Minulle Päiväkirjaklubi tuntui kaikin puolin hyvin vahvalta ja vahvistavalta lukukokemukselta. Sen myötä kävin lopultakin hakemassa kotikotoa vanhan huoneeni yläkaapeista vanhat päiväkirjani itselleni ja sen jälkeen olen palannut niihin jo muutamaan otteeseen.

 

Kun jälkikäteen mietin yläasteaikojani, minusta tuntuu kuin olisin aina ollut värkkäilemässä jotain vihkojeni kanssa. Joihinkin liimailin kuvia ja lehtijuttuja, tein listoja ja jopa piirtelin, mikä ei ole minulle oikein luonteenomaista aktiviteettia, joskus kirjoitin pidempiä tekstejä päiväkirjamaisesti. Kun kävin keräilemässä vanhat vihkoni ja päiväkirjani, hämmästyin miten vähän niitä oli ja miten moni oli jäänyt suurelta osin tyhjäksi. Kuitenkin niissä oli riittävästi kaikkea sellaista, mikä sai minut virnistelemään typeränä. Muistot vyöryivät ylitse ja se oli aika ihanaa, vaikka jotkin kohdat muistuttivat mieleen kirpaiseviakin hetkiä, joita olin paperille purkanut. Oli myös kiinnostavaa huomata, että olin kirjoittanut tosi paljon kirjastokäynneistä, lainaamistani kirjoista ja kirjoista, joita haluaisin lukea.

 

Olen ollut päiväkirjailijana kausiluonteinen. Alakoululaisena kirjoittelin lähinnä tarkkoja tapahtumakuvauksia, mutta niitä vihkoja en enää löytänyt. Luulen kuitenkin, että ne ovat edelleen tallessa, en vain tiedä missä. Yläasteikäisenä alkoi tulla pohdiskelevampaa sävyä. Muistan kokeneeni oloni hyväksi, kun sain purkaa ajatuksiani paperille, mutta jotenkin se sitten vain taas jäi. Vähän yli 20-vuotiaana aloitin uudelleen pariksi vuodeksi ja kirjoitinkin paljon ja avoimesti. Luin nekin päiväkirjat uudelleen, mutta se ei tuntunut niin hyvältä kuin yläasteaikaisten muistojen verestäminen.

 

Olin nuorempana Demi-lehden ahkera lukija ja edelleenkin saatan napata sen kahvitauolle mukaan, jos olen kaikki "aikuisten" lehdet jo lukenut. Vaikka kätköistäni löytyi vain kaksi Demi-lehden kalenteria, niin muistan miten olevinaan coolilta tuntui hankkia sellainen ja alkaa kirjoitella päivittäin jotain pientä ylös. Yhdistän nuo kalenterit aina yläastevuosieni kesälomien hyvällä tavalla tylsiin, aurinkoisiin ja pysähtyneisiin hetkiin. Niistä löytyi monia hykerryttäviä tekstipätkiä, ja ajattelinkin jakaa niitä ja vähän muidenkin vihkojeni antia Päiväkirjaklubin hengessä tähän loppuun. Kirjoitusasut ovat sellaisia kuin päiväkirjoissanikin.

 

15.4.2005

Tuli luettua tänään 2 kirjaa; Enkeliyöt 119.s. ja Montonen ja yks enkeli 123.s. -- Kello on about 11.00. illalla. -- Olispa jo aamu, että pääsis kirjastoon.

 

25.5.2005

Kattoin tänään Kyllä isä osaa -sarjan. Se on vuodelta 1994. Se on tosi hauska. Se isä on sellanen höntti. -- Kerran se poltti naamansa aurinkolampulla. 

 

14.7.2005

Ei mitää erikoista. Saldosta tuli täyteen 75 % 

(Oi aikoja, jolloin vielä puhelinliittymissä oli saldorajat!) 

 

28.7.2005

Perheemme oli rattoisalla kesälomareissulla, jonka huipensi ikimuistoinen majapaikka. Kyllä, muistan sen elävästi ilman tätä tekstiäkin:

Piti herätä  varhain, koska me lähdettiin siitä "mökistä" hippulat vinkuen. Se arvon "mökki", jossa piti olla pesutila olikin vain parakki, jossa oli kirpun kokoinen lavuaari. Ja koko hökkeli oli vinos, täynnä hämähäkin seittiä ja, jossa oli koin syömät lakanat." 

 

29.8.2006

Tänään satoi vettä. :P Meillä oli Ki*********lla liikuntaa. Nar***** laittoi mut ja Katsun meneen ylimääräisen kierroksen, ku me ei oltu juostu muka tarpeeksi.

(Jätetään loppu paljastamatta, mutta nähtävästi tilanne oli koettu suurena vääryytenä.)

 

31.8.2006

Meillä oli tänään koulukuvaus. Mä jouduin eturiviin istumaan. Vähä ärsytti. Noh, tuskin se kovin kauhee on.

(Kyllä se muuten oli :-D)

 

4.10.2006

Oli kemian koe. En osannu yhtää mitää.

(Enkä ikinä oppinutkaan.)

 

26.6.2007

Äsken tuli O.C.:n vipa jakso. Se oli jotenkin niin surullista. Ei enää koskaan uusia jaksoja.

(Nuorempana tämmösiäkin jaksoi sureksia :D)

 

ajoittamaton

Mä sain just luettua uusimman Harry Potterin. (puoliverinen prinssi)

Se loppu oli aika kenma ku Dumbledore kuoli. Ja sitte ku Harry ei aio enää palata tylypahkaan. KEEKOA! 

 

Nuorempana olisi ollut ihan täydellinen kauhistus, jos joku olisi päässyt näitä päiväkirjoja ja muistivihkoja lukemaan, mutta nyt tuntuu ihan sopivalta jakaa ainakin näitä kevyempiä kohtia kaikelle kansalle. On niissä kyllä edelleen sellaisia asioita, joita en olisi valmis altistamaan muiden katseille, mutta vuodet ovat tuoneet etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Olen iloinen, että olen säästänyt näitä, sillä niissä on niin paljon nostalgiaa ja sellaisiakin tapahtumia, joita ei muuten enää muistaisi. Olen kuullut monien hävittäneen teinivuosien kirjoituksiaan, koska eivät halua kenenkään lukevan niitä. Kuka tietää mikä näidenkin kohtalo aikanaan on, mutta ainakin vielä pidän kiinni ajatuksesta, että nämä ovat liian ainutkertaisia hävitettäväksi. Ehkä näinä poikkeuksellisina aikoina (mikä kulunut fraasi) tekisi hyvää taas aloittaa tämä harrastus uudelleen, jotta saisi ajatuksia purettua kunnolla.

 

Suosittelen Päiväkirjaklubia etenkin kaikille niille, jotka ovat joskus päiväkirjaa pitäneet. Uskon, että tämä on teille erityinen lukukokemus, vaikka on tässä tarttumapintaa ihan jokaiselle, joka on joskus nuoruuden myrskyissä etsinyt rauhallisempia vesiä. Tykkäsin hurjasti tämän kirjan ideasta!

Uusintaluku: Hiltu ja Ragnar

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

99 s., Otava 1981

1.p. 1923

kansi: Petteri Antikainen

 

Olen halunnut jo pitkään lukea uudelleen suosikkini F.E. Sillanpään tuotannosta eli Hiltun ja Ragnarin. Olen lukenut sen ensimmäistä kertaa varmaan likemmäs 10 vuotta sitten, mutta teos on jäänyt mieleeni vahvasti. Voisin jopa nimetä teoksen suosikkiklassikkojeni joukkoon. Sillanpää on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä pidän kovasti hänen tavastaan kuvata ihmisiä ja luontoa. Viimeksi olen Sillanpäätä lukenut kesällä 2015, joten paluu hänen tuotantonsa pariin näin uusintaluvun merkeissä oli ihanaa.

 

Hiltu ja Ragnar on eräänlainen lisälehti sisällissodasta kertovan Hurskaan kurjuuden tarinaan. Tämä teos kuitenkin sijoittuu jo vuoteen 1906. Hiltu on Hurskaasta kurjuudesta tutun Juha Toivolan tytär, joka menee rehtorska Palmeruksen ja tämän Ragnar-pojan palvelijaksi Tampereen Pispalassa sijaitsevaan huvilaan. Hiltu on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä tyttönen, joka toisaalta järkyttyy ja toisaalta huumaantuu Ragnarin viettely-yrityksistä. Ragnar on itsekin vielä keskenkasvuinen, vaikka ylioppilas jo onkin. Rehtorskan nuhteettoman kasvatuksen tulos on heräämässä miehuuteensa nyt, kun talossa on nuori ja häntäkin vielä kokemattomampi tyttönen.

 

On helppo ymmärtää, että tämä teos on aikanaan herättänyt moraalista paheksuntaa. Loppujen lopuksi mitään kovin intiimiä ei pääse Hiltun ja Ragnarin välille kehittymään, sillä Hiltu hukuttautuu ennen kuin mitään lopullista ehtii heidän välillään tapahtua. Muistan, miten tämä puhutteli alle 20-vuotiasta minua, sillä Sillanpää yllätti minut kertomuksellaan. Olin lukenut silloin Sillanpäältä muutakin, mutta en osannut odottaa näin dramaattista kohtaloa Hiltun osaksi. Nyt uusintaluvussa huomasin selvemmin luokka-asetelman: Hiltu on avuton ja varaton piikatyttö, johon isäntäväen hemmoteltu poika tahtoo testata viehätysvoimaansa.

 

Tässä teoksessa minua dramaattisesta loppukäänteestä huolimatta viehättää moni asia. Ensinnäkin Sillanpään ihmiskuvaus on hyvin onnistunutta. Vielä sitäkin enemmän minua miellyttää hänen luonto- ja miljöökuvauksensa. Syyskesän illat, vielä kesän lämmöstä ripauksen säilyttäneet kuutamoyöt,  nuoruuden ilo ja voima, mutta toisaalta myös herkkyys ja epävarmuus. Koko teos on vain jotenkin niin hieno. En osaa sitä paremmin selittää, eikä aina kaikkea sanoiksi ehkä tarvitsekaan pukea.

♠♠♠♠♠

Mielikuvitustyttö

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

161 s., Suuri Kurpitsa 2019

 

Viime kuussa luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa, jotka innostivat minut lainaamaan lisää sarjakuvia. Valitsin uutuuksien joukosta Aino Louhen Mielikuvitustytön. Se on sarjakuvaromaani, joka kertoo ihmissuhteista eri ikävaiheissa eli lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Miten katkeraa voikaan olla joskus ystävyys, etenkin jos ystävän joutuu jakaa jonkun kanssa. Miten ihastuminen samalla kertaa tuo huippufiiliksen ja silti lamauttaa. Miten joskus on kuin näkymätön ennen kuin joku pysähtyy kohdalle ja katsoo näkyväksi.

 

Ihan ensiksi minun on pakko mainita, vaikka se ei suoranaisesti tähän teokseen liitykään, että Aino Louhen äiti Kristiina Louhi lukeutuu suosikkikuvittajiini ja rakastin lapsena hänen Aino-kirjojaan ihan suunnattomasti. Vaikka äidillä ja tyttärellä onkin omat taiteelliset tyylinsä ja näkemyksensä, löydän silti myös Aino Louhen kuvituksista samanlaista viehätystä, jota koen hänen äitinsä töissä olevan. Aino Louhen piirrokset ovat äkkiseltään aika simppeleitä, mutta niistä välittyy paljon tunnetta.

 

Itseäni tässä sarjakuvaromaanissa puhutteli erityisesti lapsuuden ihmissuhteita kuvaava osuus. Jotenkin se tuntui niin tutulta ja ihon alle menevältä. Itselläni ei ollut alakoulun ekoilla luokilla juurikaan kavereita. Hengailin yleensä aina sen kanssa, jonka paras kaveri oli poissa koulusta, tai pyörin kolmantena pyöränä mukana - ja nimen omaan kolmas pyörä tunsin olevani. Siksi sarjakuvan tytön pelko ystävyydessä hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä kouraisee. Tämä on kuitenkin myös kokonaisuutena sellainen, että tiettyyn kohtiin haluaa palata uudelleen tarkkailemaan tulkitsemaan kuvaa ja tekstiä.

 

Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani ja ainakin minä jään odottamaan niitä lisää.