Takapenkki

Laura Lehtola: Takapenkki

270 s., Otava 2017
kansi: Päivi Puustinen, kannen kuvat: iStock 

Laura Lehtolan toinen romaani on ollut minulla lainassa jo jokusen kuukauden, mutta vasta nyt löysin sopivan hetken sen lukemiselle. Juuri lukemisen aloitettuani törmäsin jossain naistenlehdessä artikkeliin, jossa kerrottiin Laura Lehtolan olevan edesmenneen Laura Saven leski. Tieto oli minulle uusi, mutta kun hieman vilkaisin mistä Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla kertoo, ymmärsin Lehtolan todennäköisesti käsitelleen siinä omia kokemuksiaan kaunokirjallisessa muodossa. Laura Save menehtyi syöpään vuonna 2012 ja häneltä julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin. 

Takapenkki kertoo nuorisotyöttömästä Aleksista, jonka työkkärin Pullasormi passittaa työkokeiluun hotellin saunaosaston pesijänä. Työssään Aleksi kohtaa jos jonkinlaista hyllyvää ihmislihaa eikä se ainakaan lisää motivaatiota työntekoon. Oman särmänsä Aleksin elämään tuo mummo Elsi Sahanen, joka alkaa olla jo vanha ja hauras, mutta päättäväisyyttä löytyy edelleen. Takapenkki kertoo myös Elinasta, joka on vasta 17 ja raskaana. Elämän suunta on häneltä totaalisesti kadoksissa. Tuula puolestaan on työkkärin Pullasormi, jonka elämä rullaa eteenpäin tasaisen varmasti ja vailla yllätyksiä, kunnes hän joutuu yllättävälle automatkalle seuranaan Aleksi ja Elina. Matka saa mitä yllättävimmän käänteen, joka muuttaa koko kolmikon elämän.

Lehtola kirjoittaa isoista aiheista, mutta onnistuu piilottamaan niihin myös runsaasti huumoria, jota en osannut odottaa. Takapenkki onnistui huvittamaan minua monta kertaa. Sen naseva kerronta, toisinaan jopa tragikoomiset käänteet ja elämän ironia olivat omiaan verryttelemään nauruhermojani ja kääntämään sivun toisensa jälkeen. Kolmen kertojan vuorottelu toimii myös hyvin ja vähitellen lukijalle selviää kokonaiskuva, joka kietoo päähenkilöt yhteen. Tykästyin tähän kirjaan siinä määrin, että haluan vielä joskus lukea Lehtolan esikoisromaaninkin. Suosittelen Takapenkkiä kaikille, jotka haluavat lukea jotain viihdyttävää, mutta ei kuitenkaan liian höttöä.

♠♠♠♠

Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

8 cd-levyä, 9 h 33 min.

Otava 2015

lukija: Kirsti Valve

 

Kyselin joitakin aikoja sitten bloggaajakollegoilta mikä kevyempi romaani tai jopa suoranainen viihdekirja voisi olla hyvä lukupiirikirja. Moni suositteli Eppu Nuotion teosta Mutta minä rakastan sinua, joten ehdotin sitä lukupiirimme tammikuun kirjaksi. Täytyy myöntää, että ilman kirjan saamia suosituksia ja ilman lukupiiriä olisin tuskin tähän kirjaan tarttunut ihan lähitulevaisuudessa, sillä kirjan aihe - keski-ikäisten rakkauskiemurat - ei tunnu itselleni tällä hetkellä läheiseltä. Alkuun päästyäni kuitenkin kuuntelin kirjan nopeaan tahtiin, joten ennakkoajatuksistani huolimatta teos onnistui pitämään kiinnostukseni yllä. Odotan mielenkiinnolla huomista, jolloin pääsen kuulemaan millaisia mietteitä tämä teos on muissa piiriläisissä herättänyt.

 

Mutta minä rakastan kertoo viisikymppisistä Karinista ja Laurista, jotka kohtaavat sattumalta asuntonäytössä. Molemmissa syttyy kiinnostus toista kohtaan ja puhelinnumeroitakin vaihdetaan, mutta molemmmilla on taustalla omat kipeät pettymyksensä parisuhteessa: historianopettaja Karinin opettajamies lähti nuoremman kollegan matkaan ja myös insinöörinä Laurin liitto päättyi samantyyppisissä olosuhteissa. Vähä vähältä he kuitenkin uskaltavat luottaa toisilleen salaisuuksiaan, mutta elämänpolkujen muuttuminen yhteiseksi tieksi ei oikein ota syntyäkseen, kun Lauriin yksipuolisesti jo vuosia rakastunut Kaari heittelee kapuloita rattaisiin ja Karinin mielen täyttää paitsi ulkomailla asuvan tyttären parisuhdekriisi myös hänen entisen miehensä vakava sairaus.

 

Mutta minä rakastan sinua on hidastempoinen ja tunnelmissa viipyilevä kirja. Paikoitellen se tuntuu hyvin eleettömältä ja samalla lempeältä, mitä varmasti tehostaa Kirsti Valveen leppeä tapa kertoa tarinaa. Joku saattaisi luonnehtia tarinaa jopa tylsäksi, mutta minä en. Myönnän kuitenkin, että itse luettuna tarina olisi voinut jäädä joissain olosuhteissa kesken. Sitten kun tutustuu etenkin Kariniin, haluaa todella tietää saako rakkaudessa pahasti pettynyt, hieman omiin oloihinsa vetäytynyt nainen kohdata jälleen onnen. Karinista on helppo pitää, vaikka hän onkin lähes kliseisellä tavalla hyvä ja tavallinen keski-ikäisen eronneen historianopettajan stereotyyppinen edustaja.

 

Niin, kyllä tämä teos sopii hyvin luettavaksi myös alle 30-vuotiaallekin lukijalle, vaikka tuskin kovin moni ikätovereistani tähän kuitenkaan takakannen lupaamien keski-ikäisten suhdekiemuroiden perusteella tarttuu. Ehkä joku ennakkoluuloton ja rohkea kuitenkin, ja hyvä niin, sillä mielestäni tämä teos voi puhutella ketä tahansa, joka joskus on tuntenut syvästi toista ihmistä kohtaan. Tässä teoksessa nousee myös hienovaraisesti esiin teemoja paitsi muiden myös itsensä hyväksymisestä sekä rohkeudesta luottaa toiseen ihmiseen.

♠♠♠♠

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

252 s., Otava 2017

kansi: Kirsti Maula

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.

 

Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.

 

Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.

 

Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.

 

♠♠♠½