Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

250 s., Gummerus 1983

alkup. Kungens Anna, 1982

suom. Kaija Kauppi

 

Lukupiirissämme käsitellään huomenna Ulla-Lena Lundbergin tuotantoa ja hieman meinasin piirin vetäjälle jo tulla hiki: ehdinkö sittenkään lukemaan kirjaa, aloitinko liian myöhään? Minua hirvitti myös se, että vaikka olenkin pitänyt Jäästä ja Marsipaanisotilaasta, on niistä jälkikäteen muodostunut päässäni jotenkin työläitä kirjoja. Mielikuva liittyy varmaankin kyseisten kirjojen paksuuteen, mutta sen tiedostaminen ei silti helpottanut lukemisen aloittamista. Vaan mitä vielä: eilen illalla pääsin toden teolla tarinan makuun ja luinkin kirjan loppuun, vaikka kello oli jo reilusti yli puolen yön. Mikä ihana tunne olikaan lukea vetävää kirjaa yön tihetessä ympärillä!

 

Kuninkaan Anna kertoo Kökarin saarella elävistä ihmisistä ja etupäässä Annasta, joka varttuu Kuningas-nimisessä torpassa. Torppa on saanut nimensä siitä, että se on kylän pienin. Annan tapaturmaisesti kuollut isä kantoi nimeä aina kunnialla, ja samaa suoraselkäisyyttä on myös Annassa. Anna on pidetty hahmo saarella, sillä on paitsi reipas myös alati hyväntuulinen niukasta elämästä huolimatta. Vaan Annakin sisimmässään etsii paikkaansa, ja kun kesävieraaksi saapuu tukholmalaistaiteilija Staffan, huomaa Anna kiinnostuvansa miehestä. Tunne on molemminpuolinen, mutta voiko Anna jättää sukunsa vuosisataisen elämäntavan ja lähteä Staffanin mukana Tukholmaan kesän päätyttyä? Voiko rakkaus pehmittää elämänmuutoksen karujen luotojen tytöstä kaupunkilaisnaiseksi?

 

Minä pidin tästä romaanista ihan valtavasti, sillä siinä on jotain todellista tenhoa. Olen monesti blogissani tuonut esille sen, että en ole millään muotoa meri-ihminen. Kuitenkin tätä romaania lukiessa meri, kalliot ja karu luonto piirtyivät silmieni eteen turvallisena ja kodikkaana maisemana. Juoni on sinänsä melko ennalta-arvattava tietyiltä osin ja tekstin suomennos tuntuu paikoin kömpelöltä puuttuvien välimerkkien ja lauserakenteiden vuoksi, mutta lukeminen oli kaikesta huolimatta miellyttävää. Olen jopa taipuvainen pitämään tätä tietyllä tapaa parempana kuin muita lukemiani Lundbergin teoksia, vaikka lajityypiltään tämä edustaakin viihteellisempää kirjallisuutta.

 

Lukiessani olin hämmästynyt miten tarina kuroutuu välillä odottamattoman eroottiseksi Annan kasvaessa tytöstä naiseksi. Olin kuvitellut lukevani tarinan viattomasta rakkaudesta raikkaassa saaristossa, joten eroottiset kohtaukset tulivat vähän yllätyksenä. Lundberg kuvaa aika rohkeastikin Annan kasvua tytöstä naiseksi, ja se oli virkistävää. Minulle jäi tämän kirjan luettua jotenkin tosi hyvä fiilis ja aion todellakin lukea myös sen jatko-osan, Kökarin Annan, heti kun vain suinkin ennätän. Hieman harmitti, että sitä ei minulla jo ollut lainassa, sillä olisin varmaan aloittanut sen yöllä jo heti tämän perään.

 

♠♠♠♠

Marsipaanisotilas

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

496 s., Gummerus 2001

alkup. Marsipansoldaten

suom. Leena Vallisaari

Olen viime päivien aikana löytänyt lopultakin aikaa uppoutua Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan maailmaan. Tämä on odottanut lukemistaan jo tammikuusta lähtien, mutta jotenkin olen vain aina tarttunut johonkin ohuempaan kirjaan eikä ole oikein ollut aikaa lukea näin paksua kirjaa. Lisäksi minun mielestäni kirjan ulkoasu ei ole järin houkutteleva: toisaalta siinä on sitä jotain, toisaalta se on jotenkin liian synkkä ja epämääräinen. Lisäksi kirjan nimi on aika "harjaanjohtava". Ennen kuin lainasin tämän kirjastosta, olin kuvitellut tämän aiheeltaan paljon kepeämmäksi ja "pinkimmäksi", vaan sitä tämä ei ollut.

Mistä Marsipaanisotilas sitten kertoo? Se kertoo Finlandia-palkitussa Jäässä tutuiksi tulleiden Kummeleiden aikaisemmista vaiheista sodan melskeessä. Pääosassa ovat omalla tavallaan kaikki perheenjäsenet haaveellisesta Charlottesta alistuvaan ja velvollisuudentuntoiseen Petteriin. Kaikkein keskeisin rooli nousee kuitenkin Göranille ja Frejlle, jotka lähtevät sotaan.

Tässä teoksessa kuvataan erittäin mielenkiintoisesti sotaa toisenlaisesta näkökulmasta, siis suomenruotsalaisten kannalta. Mitä suomenruotsalaiset ajattelivat, millaista heidän elämänsä oli tuohon aikaan, millaista oli olla suomenruotsalainen sotilas maassa, jossa vanhan kieliriidan kaunat näkyivät edelleen? Sodan kuvaus on niin erilaista kuin suomalaissa sotaromaaneissa, vaikka toki tämä ei olekaan sotaromaani vaan romaani, jossa käsitellään sotaa. En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää sitä, miten erilainen tämä näkökulma on, se vain lähtee jo ihan ruohonjuuritasolta ja ulottuu kaikkeen.

Erilaisen sotakuvauksen tästä tekee sekin, että tässä kuvataan nimen omaan upseerien ja sotaherrojen sotaa, ei rivimiehen metsässä rämpimistä. Radisti Göran ja ilmatorjuntaan erikoistunut Frej tuovat hyvin erilaisen näkökulman sotaan, sen millaista oli muualla kuin metsissä ja soilla ase kourassa. He ovat kaksi täysin erilaista luonnetta, mikä myös nostaa hyvin esille erilaisia ajatuksia sodasta ja sota-ajasta.

Tämä teos ei ole pelkästään sotakuvausta vaan kuvaus myös eräästä avioliitosta, Martha ja Leonard Kummelin, jonka osapuolet eivät voisi olla erilaisempia. Molemmilla on omat ominaispiirteensä ja heidän liittonsa on jokseenkin erikoinen, mutta sodan aikana koetut asiat kuitenkin osoittavat, että heillä on jotakin yhteistäkin: rakkaus lapsiinsa. Martha on perhettä pystyssä pitävä voima, Leonard ikuinen haihattelija ja pösilö, joka innostuu heti ja unohtaa sitten. Näissäkin hahmoissa on kuitenkin toinen puoli: Martha on vaativa äiti, joka ei haluaisi päästää lapsiaan lähtemään pesästä, Leonard taas on joskus jopa yllättävä tuki lapsilleen.

Tässä teoksessa on jotakin kovin vastaansanomatonta ja kiehtovaa, sitä tahtoo lukea eteenpäin ja eteenpäin. Tämä on aito ja uskottava, tässä on lujuutta ja herkkyyttä. Perheenjäsenten erilaisten luonteenpiirteiden paljastuminen ja niiden yhteentörmäykset ovat mielenkiintoista luettavaa, koko ajan heidän hahmonsa saavat syvyyttä ja moniulotteisuutta. Hahmoista Göran on parhaiten rakennettu, hänessä on jotakin koomista: toisaalta se tuodaan esiin ilmeisenä hyväntuulisuutena ja vitsikkyytenä, toisaalta hänen lapsekkuudessaan ja mielihaluissaan. Monta kertaa rupesi ihan hymyilyttämään, kun esiin tuli taas lista mitä Göran tarvitsee ja miksi.

Tässä teoksessa on nokkeluutta ja mielestäni kielikuvia on käytetty oikein mainiosti, tämä siis toimii oikein hyvin ja kuljettaa lukijaansa sulavasti eteenpäin. Tämä ei ole liian synkkä vakavasta aiheesta huolimatta, vaan siinä on myös huumoria ja hyväntuulisuutta. Hieman olin kyllä pettynyt, kun kirjan loppupuolella suomennos alkoi muuttua kököksi. Siinä oli joitakin epäjohdonmukaisuuksia ja kirjoitusvirheitä, joka kyllä pirstaloi muuten eheää kokonaisuutta. Samoin minua häiritsi pitkät saksankieliset keskustelunpätkät, sillä itse en puhu saksaa ja siitä syystä ne olivat hieman turhauttavia, vaikkakin sain niistä sen pääajatuksen selville tunnelmien ja ajatusten kuvausten kautta.

En tiedä onko tämä teos oikeasti hieman ennalta-arvattava vai tuliko tietyt vaiheet jotenkin mieleen ja tietoisuuteen Jään kautta, sillä tietyt asiat kyllä jotenkin aavistin ja ounastelin ennen kuin ne sitten tapahtuivat. Toisaalta tämä ei kuitenkaan haitannut enkä katso mitenkään huonoksi asiaksi sitä, että olin lukenut Jään ennen tätä. Sillä ei ole mielestäni mitään merkitystä, koska kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä romaania. Jää oli todella huikea lukukokemus ja kyllä tämäkin lähelle yltää, vaan ei ihan niin korkealle kuin seuraajansa.

♠♠♠♠½

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

366 s., Teos & Schildts & Söderströms 2012, 3.p.

suom. Leena Vallisaari

alkup. Is 2012

Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää on juuri niin vaikuttava lukukokemus kuin odotinkin. Suhtauduin myönteisiin arvioihin hieman pelonsekaisesti, koska pelkäsin pettyväni teosta lukiessani. Niin ei kuitenkaan käynyt ja voin liittyä niiden ylistävien ihmisten sarjaan, jotka ovat tästä jo sanansa sanoneet.

En oikein tiedä mitä uutta osaisin enää tästä teoksesta sanoa, koska kaikki ylistyssanat on jo lausuttu ja kirjoitettu moneen kertaan. Jää ottaa lukijansa täysin otteeseensa, vaikka itse luinkin sitä aika hitaasti: halusin varmistaa, että mikään ei mene minulta ohi ja pääsen nauttimaan tästä hienosta lukuelämyksestä täysin siemauksin. Halusin myös rauhassa pohtia juonenkäänteitä ja viipyä vielä hetken päähenkilöiden ja upeasti kirjoitetun kirjan parissa.

Jää kertoo saaristoseurakunnan uudesta, nuoresta papista, joka saapuu perheineen karulle kirkkosaarelle intoa täynnä. Perhe rakentaa innolla tulevaisuutta ja sota on ohi, heillä on paljon suunnitelmia tulevan varalle. Pappi on seurakunnan ihastukseksi hyvä laulamaan ja pastorska oikein ehtivä naisihminen. Heidät otetaan avosylin vastaan. 

Pappilan ympärillä, niin merellä kuin maallakin, jylläävät luonnonvoimat saavat lukijan elämään mukana saaristolaisten elämässä: anna heidän saada heinät kuivina latoon, toivottavasti jää ei vielä murru alta ja murra ihmisten elämää. Juuri tuo jää oli minun mielestäni hyvin henkeäsalpaavasti kuvattu. Itse pelkään suuria vesialueita veden mahdin vuoksi enkä ole koskaan ollut meri-ihminen, etenkin jää vaikuttaa pelottavalta arvaamattomuutensa vuoksi. Koko ajan jännitti, että mitä vielä sattuukaan. Luonnon kuvaus on osuvaa, kouriintuntuvaa ja aitoa.

En halua kertoa juonesta yksityiskohtia, joita ruotisin kyllä mielelläni. Kaikki eivät ole kuitenkaan tätä vielä lukeneet, joten en halua pilata kenenkään lukukokemusta. Minusta tuntuu, että jos kuvaisin juonta, minun olisi helpompi sanoa kaikki mitä tästä teoksesta ajattelen. Sanon kuitenkin, että minun mielestäni tämä on erityisesti kuvaus kahden toistaan rakastavan ihmisen avioliitosta, jota molempien velvollisuudet välillä rasittavat ja aiheuttavat kitkaa. Suurin kuitenkin on rakkaus, joka kantaa Petteriä ja Monaa heidän uudessa elämässään. Lisäksi kirja on kirjoitettu todella monisyisesti kuvaten välillä Monan ja välillä Petterin tuntoja, jolloin heidän liitostaan muodostuu ehjä kokonaiskuva.

Voisin kirjoittaa teoksen elävästä kielestä ja siitä miten onnistuneesti se tuntuu olevan suomennettu. Voisin kirjoittaa siitä miten tämä teos sai minut myötäelämään koko papin perheen elämässä ja ymmärtämään heitä kaikkia ja tuntemaan johonkin heistä kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuin se kohdistuisi minuun itseeni. Voisin kirjoittaa paljon siitä miten jopa tuskallisen aito tämä teos on, miten haikeaa on päästää henkilöistä irti kansien sulkeuduttua. Jää murtautuu suoraan lukijan ihon alle ja jättää vahvan jälkitunteen. Hienoa, hienoa, hienoa!

♠♠♠♠♠

(osallistun tällä teoksella Oi maamme Suomi! -haasteeseen)