Kaapin henki: Tavaravaivaisen tunnustuksia

Laura Honkasalo: Kaapin henki - Tavaravaivaisen tunnustuksia

248 s., Kirjapaja 2019

kansi: Anna Makkonen

Laura Honkasalo tuntuu toistuvasti tarttuvan aiheisiin, jotka kiinnostavat minua. Luin viime vuonna hänen teoksensa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, jossa hän käsittelee rahankäyttöään ja tarjoaa samalla nuukailuvinkkejään eteenpäin. Myös hänen teoksensa Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta on mielestäni todella hyvä. Ei siis ihme, että olin aika täpinöissäni, kun viime vuonna kuulin, että Honkasalolta ilmestyy uusi teos, joka käsittelee tavarasuhdetta. Jälleen minua kiinnostava aihe! Kun lopulta pääsin tätä kirjaa lukemaan, tuntui niin ihanalta, kun tiesi saavansa lukea kirjan, joka paitsi sulkee lukusukkulaan myös aivan varmasti herättää ajatuksia.

Laura Honkasalo kertoo keräilleensä lapsuudesta asti erilaisia aarteita, mutta sittemmin hän on alkanut miettiä tavaroiden sitovuutta. Kirjassaan hän pohtii tavarasuhdettaan ja samalla myös kuluttamista, jota käsiteltiin laajemmin jo Nuukaillen -kirjassa. Hän avaa kaappiensa ovet ja päästää lukijan mukaan rakkaiden muistojen syövereihin. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka ovat Tunnetavaraa ja Minimalismiunelmia.

Olen aina ollut taipuvainen materialismiin. En ole välttämättä niinkään shoppailija, vaikka jotenkin kotiini on kertynyt tavaraa, joihin olen jollain tasolla kiintynyt. Sisimmässäni taitaa asua myös pala pula-ajan ihmisen sielua, sillä minun on ollut haastavaa luopua tavaroista siksikin, että kaikkea voi joskus vielä tarvita. Viime vuosina tavarasuhteeni on alkanut muuttua järkiperäisemmäksi, mutta edelleen on sellaisia ihan satunnaisiakin esineitä, joista en tunnesyistä luopuisi. Honkasalo kirjoittaa (s. 156), että "Muistoesineet auttavat hahmottamaan ajan kulumista ja käsittämään omaa elämäntarinaa". Se on mielestäni hyvin kiteytetty. Joskus tosin on vain kovin vaikea päättää, mitkä muistoesineet oikeastaan ovat säilyttämisen arvoisia - asia, jota Honkasalokin on omalla kohdallaan pohtinut. Honkasalo sivuaa kirjassaan minimalismi- ja kodinraivausoppaita, mutta hän ei tunnu niinkään kokevan niiden oppeja omikseen. Se on meille yhteistä ja onkin mielenkiintoista lukea siinäkin suhteessa samanmielisen ihmisen ajatuksia materiasta.

Tämä kirja sai minut tekemään listaa siitä, mitä kaikkea olen näiden vuosien varrella keräillyt. Olen keräillyt ainakin Pokémon-kortteja, superpalloja, lehmäaiheisia esineitä, geelikyniä, muumimukeja, Disneyn klassikkopiirrettyjä ja Happy Cat -viinipulloja, joskaan en niin tosissani ja tavoitteellisesti kuin ehkä jotkut tosikeräilijät. Kissapullot koristavat kotiani edelleen, muumimukit ovat käyttöesineitä ja niitä saan silloin tällöin lahjaksi ja Disneyn piirrettyjä ostan harvakseltaan alesta ja kirppiksiltä, jos satun löytämään, mutta Pokémon-korttieni ja superpallojen sijainti on minulle arvoitus, lehmäaiheisia esineitä taas on varastossa pahvilaatikot väärällään. Geelikynät lienevät jo aikoja sitten kärrätty kaatopaikalle, mutta niitä oli kyllä ihana keräillä ala-asteikäisenä. Oli hienoa, jos löysi jonkin ihan uuden värisen kynän ja jossain vaiheessa tuli tuoksullisiakin geelikyniä, joita minullakin oli useampia. Ah turhuutta!

Honkasalon kirja oli minulle lopulta aika hidaslukuinen kirja, koska se herätti niin paljon ajatuksia. Olen nyt tammikuun alusta alkanut pitämään kirjaa siitä, mitä esineitä kotiini hankin ja mitä sieltä tavalla tai toisella poistan. Tämä kirja oli siis minulle juuri sopiva juuri nyt, ja samalla sain intoa pohtia tavaroita laajemmassakin mittakaavassa. Jos kaipaat apua tavarasuhteesi tarkasteluun, lue tämä kirja.

Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

200 s., Kirjapaja 2014

kansi: Katja Kuittinen

 

Olen suunnitellut Laura Honkasalon nuukailukirjan lukemista jo jonkin aikaa, koska onnistun lähes joka kuukausi elämään enemmän tai vähemmän yli varojeni. En nyt koskaan suoranaiseen vararikkoon mene, mutta tietysti enemmänkin voisi rahaa olla tilillä juuri enemmän palkkapäivää. Honkasalo ei tarjoa nuukailuun patenttiratkaisua, mutta hän kertoo omista valinnoistaan ja vinkkaa niitä lukijoille.

 

Honkasalon nuukailuvinkkeihin kietoutuu vahvasti ekologinen tvisti. Vaikka Honkasalo kertookin ryhtyneensä nuukailemaan pakon edessä perhetilanteensa muututtua, nuukailu kuitenkin sopii hänelle myös ekologisista syistä. Honkasalo ei enää ostele pientä koristetilpehööriä vain itseään ilahduttaakseen, vaikka aiemmin on niin saattanut tehdäkin. Tunnistan tässä hieman itseäni. Olen aina ollut taipuvainen materialismiin ja olen saattanut esimerkiksi mennä ostamaan uutta kynsilakkaa vain itseäni ilahduttaakseni. Pientä koristesälääkin on tullut haalittua sisustukseen, mutta nyttemmin olen alkanut karsia tavaraa. Kirjaa lukiessani havahduin siihen, että minun yhden hengen taloudessani on 6 viinilasia, 12 jalallista arkilasia, 8 pientä ja 4 isoa juomalasia. Tähän kun lasketaan vielä kymmenet mukit päälle, niin joo. Jep. Eikä mun luona edes ikinä käy kuin korkeintaan kourallinen ihmisiä kerralla.

 

Mullakin on ollut elämässä aika, jolloin olen joutunut pakon edestä nuukailemaan. Kykenen siihen ja saan siitä jopa jonkinlaista mielihyvää. Kun venyttää pennin äärirajoilleen, muuttuu yllättävän luovaksi. Honkasalon mainitsemat kaapinpohjapäivät ovat tuttu juttu. Harrastan niitä edelleen, koska silloin ruoanlaittoni muuttuu vieläkin luovemmaksi kuin yleensä. Olen soveltava kokki, joka tekee ruokaa näppituntumalla. Se on nuukailussa eduksi. Ei tosin ole yhtään ikävä sitä aikaa, kun työttömänä jouduin syömään päiväkausia riisiä ja keittojuureksia, kun ei mitään muuta ollut jäljellä. Sitä on helppo minunkin hehkuttaa nuukailua, kun nyt sen voi tehdä valintana eikä pakosta.

 

Honkasalon kirjasta herää paljon ajatuksia. Päällimmäinen fiilis on hyvä, vaikka mielestäni Honkasalo välillä sortuu hieman paasaamaan kuvaillessaan valintojaan. Hän kyllä korjaa asian toteamalla esimerkiksi, että "siinä ei tietenkään ole mitään väärää jos..". Näissä kohdissa ehkä se maailmanparantajuus nousee voimakkaimmin esiin. Aika paljon Honkasalo myös kuvailee ajanviettotapojaan, mikä ei aina suoranaisesti liity nuukailuun. Toisaalta se on ihan kiinnostavaa: mitä tekemistä nuukailija keksii vapaa-ajalleen?

 

Kirjaa lukiessa huomasin, että tietyt nuukailutottumukset ovat piintyneet minuun voimakkaasti ajoilta, jolloin opiskelin päätoimisesti tai olin työttömänä. Kaapinpohjapäivät ovat sitä perua, kuten myös tapani aina suihkussa sammuttaa vesi saippuoinnin ja sampoon vaahdotuksen ajaksi. En oikeastaan edes koe niitä nuukailuksi, koska ne liittyvät tapaani elää arkea. Samoin mun arkeen kuuluu se, että lämmitän saunan todella harvoin (viimeksi jouluna), korjaan vaatteitani ja suosin kirppiksiä. Kahta lipastoa ja tikasaskelmaa eli emännänjatkosta lukuun ottamatta kaikki kalusteeni on hankittu kierrätettynä. Ehkä nuukailun tunnusmerkit voisi täyttää sekin, että lainaan lähes kaikki "kuluttamani" kirjat, elokuvat ja musiikin kirjastosta. Kirjastonhoitajana sekin on tosin mulle vaan luontainen toimintatapa.

 

Honkasalon kirja ei lopulta tarjonnut itselleni mitään uutta, vaikka se olikin herättelevä lukukokemus. Nautin tämän kirjan lukemisesta tosi paljon. Rahan käyttö on jotenkin kiinnostava aihe ja nuukailussakin voi mennä äärimmäisyyksiin. Äitini isovanhemmilla esimerkiksi ei ollut lainkaan pyykkikonetta, koska se kuluttaa vettä ja sähköä. Niinpä isomummu pesi heidän pyykkinsä pyykkilaudalla lähes aina sadevedessä. Talon lämpötilakin oli sitä luokkaa, että isopaappa luki kirjoja keittiössä ikkunan äärellä kylmään aikaan ulkovaatteet päällä. Ikkunan ääressä siksi, että ikkunasta tuli valoa eikä tarvinnut käyttää sähkövaloa. On meitä moneksi. Mutta Honkasaloa mukaillen "siinä ei tietenkään ole mitään väärää", jos niin haluaa tehdä.

 

Nuukailetteko te? Tai teettekö arjessanne valintoja, joita voisi nuukailuksi nimittää?

Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

168 s., Kirjapaja 2016

graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

 

Laura Honkasalon omien ja esimerkiksi keskustelupalstoilta bongattujen yksinäisyyttä ja yksinoloa käsittelevien ajatusten ja kokemusten ympärille rakentuva teos Pöytä yhdelle kiinnosti minua toden teolla. Honkasalo kirjoittaa, että Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen – se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Tuohon ryhmään minäkin kuulun ja olen monen mittapuulla kai jo jonkinsortin ikisinkku. Joskus olen törmännyt siihen, miten joidenkin ihmisten mielestä sinkkuuttani on lupa kommentoida ja kummeksua, joskus taas esille nousee vallitsevat käsitykset sinkun vaativuudesta tai luonteenlaadusta - usein unohtuu, että sinkku ei ole sinkkuutensa vuoksi mitenkään huonompi ihminen. Honkasalo tuo teoksessaan esille juuri näitä asioita samoin kuin esimerkiksi lapsuudessa tai läheisessä ihmissuhteessa koettua yksinäisyyttä. Hän käsittelee aihettaan paitsi hyvää tekevän yksin olemisen myös pahalta tuntuvan yksinäisyyden kannalta. Tätä kirjaa lukiessa minusta tuntui monesti kuin Honkasalo olisi kirjoittanut tämän juuri minua varten.

 

Honkasalo tuo teoksessaan mielestäni kiinnostavasti esiin asioiden eri puolia. Hän kirjoittaa omista huomioistaan, lainaa keskustelupalstojen kirjoittajia ja tuo esiin tutkimustietoa. Kokonaisuus on erittäin puhutteleva, ihan kuten takakansi lupaa. Minulla olisi tästä kirjasta paljonkin kommentteja enkä ole ehkä koskaan joutunut näin tarkkaan pohtimaan mitä haluan lukemastani täällä sanoa, sillä en ole varma mitä kaikkea haluan itsestäni paljastaa. Paljon tässä kirjassa on kuitenkin sellaista, jonka koin puhuttelevan minua henkilökohtaisesti. Minäkin olen joskus kokenut kipeää yksinäisyyttä, sillä alakouluikäisenä minulla ei juuri kavereita ollut. Vaikka sittemmin sain kavereita ja ystäviä, tuo tunne ei unohdu muististani ehkä koskaan. Oman kokemuspohjani kautta ymmärrän hyvin miten loukkaavaa on tässäkin teoksessa esiin tuotu kommentointi, jonka mukaan yksinäisen pitäisi itse yrittää enemmän, sillä joskus ei itse vaan voi asioille mitään.

 

Toisinaan minusta tuntuu, että sinkkua pyritään lohduttamaan toteamalla, että "ainakin sulla on vapaus tehdä mitä itse haluat". En tiedä miksi jotkut katsovat aiheelliseksi ryhtyä lohduttamaan tai tsemppaamaan sinkkua, ikään kuin haluavat tehdä sinkkuudesta kadehdittavan tilanteen. On totta, että joillekin sinkkuus on kipeä asia, mutta veikkaanpa, että monille ei. Itse lukeudun siihen joukkoon, joka on mieluummin yksin kuin jonkun kanssa vain siksi, että joku pitää olla. Minulla on itsellänikin tapana kavereiden purkauksiin heittää, että "kyllä sinkkuus onkin helppoa". On se joo, toisaalta. Sitten on se toinen puoli, kun on niska jumissa ja pitää hakeutua äidin huomaan tai flunssan jyllätessä jälleen kerran hälytettävä vanhemmat kuljettamaan troppeja aikuiselle lapselleen. Kaikella on puolensa. Ja mitä tule sinkun itsekkyyteen, niin kyllä se on luonteenlaadustakin kiinni eikä parisuhdestatuksesta.  Yleistäminen ei ole juuri koskaan hyvä asia.

 

Laura Honkasalo on tässä kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta. Uskon tämän puhuttelevan monia yksinäisyyttä kokeneita, mutta toivoisin muidenkin lukevan tämän kirjan. Tästä voi nimittäin saada melkoisesti perspektiiviä omiin ajatuksiin ja ehkä oppia hieman armollisuuttakin kanssaihmisiään kohtaan, sillä kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää: joskus näennäisesti yksin oleva ei olekaan se yksinäisin, suuren läheisten joukon ympäröimä taas voi kokea olevansa täysin yksin.

 

♠♠♠♠♠

 

Pihi nainen kirjoitti tästä blogissaan todella hyvin, käykää lukemassa myös hänen tekstinsä tämän linkin takaa.