Amelie

R.M. Rosenberg: Amelie

Hakoisten naiset, osa 3

Tammi 2025

äänikirjan lukijana Sanna Majuri

Riikka-Maria Rosenbergin hieno Hakoisten naiset -sarja saa Ameliesta arvoisensa päätösosan. Sarjan kiinnostavat ja todellisuuspohjaiset henkilöhahmot, yksityiskohtien värittämä ajankuva ja vetävä kirjoitustyyli tekevät Hakoisten naisista yhden parhaista historiallisista romaanisarjoista, mitä olen koskaan lukenut.

Amelie sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle. Vuonna 1855 Hakoisten kartanon perijän Hans Gustaf Boije af Gennäsin ja Amelien katseet kohtaavat ja nuoret näkevät toisensa yhtäkkiä aivan uudella tavalla. He ihastuvat ja rakastuvat, menevät salakihloihinkin, sillä moni pitää Amelieta liian vaatimattomana puolisona vapaaherralliselle Göstalle. Rakkaus on kuitenkin sinnikäs ja periksiantamaton. Amelie ja Gösta saavat toisensa, mutta elämä Hakoisissa ei ole aina nuorelle rouvalle helppoa.

1800-luvun jälkipuolisko on monenlaisten uudistusten aikaa. Maanviljelykseen ja tilanpitoon virtaa uusia tuulia, perustetaan kansakouluja, alkoi kansallisen heräämisen aika ja suomen kielen asema vankistui. Hakoinenkaan ei ole missään umpiossa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, vaan kaikuja tästä kaikesta nähdään ja koetaan myös siellä. Huomaa, että Rosenberg tuntee lähdeaineistonsa, historioitsija kun on. Toinen taito onkin tehdä historia näin eläväksi, ja senkin hän osaa.

Amelie on hahmona ainakin aluksi melko arka ja viaton, joten ei toisaalta ole ihme, että hänen kykynsä emännöidä kartanoa kyseenalaistetaan. Hän kuitenkin lunastaa paikkansa myös epäilijöiden silmissä, vaikka rakkaudessa solmittu liitto ei sekään aina ole sellainen, jollaiseksi Amelie sen tytönunelmissaan kuvitteli.

Arvostan Rosenbergin sarjassa erityisesti sitä, että hän nostaa esille sellaisia sukuja ja tarinoita, jotka ovat ehkä olleet jo hieman painumassa unholaan. Uskallan väittää, että juuri niin on ollut käymässä ainakin niiden Hakoisten naisten kohdalla, joista ei ole jäänyt juurikaan lähdeaineistoa, vaan Rosenberg on koonnut henkilöhahmonsa pienistä murusista ja luovuuttaan käyttäen. Odotan mielenkiinnolla Rosenbergin tulevia aluevaltauksia. Kaksplus-lehden artikkelin mukaan seuraavaksi on luvassa isonvihan aikaiselle Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa pääosassa ovat rahvaan naiset.

Syksy

Ali Smith: Syksy

Vuodenaikakvartetti 1

Kosmos, 2022

alkup. Autumn, 2016

suom. Kristiina Drews

Bongasin jokin aika sitten Ali Smithin Vuodenaikakvartetin ensimmäisen osan, Syksyn, kirjagramista. Kiinnostukseni heräsi, vaikka olen sarjaan törmännyt lukuisia kertoja työssäni kirjastossa ja aina ajatellut, että eipä kiinnosta yhtään. Kirjagramin kautta tuli kuitenkin kuultua vähän jotain sisällöstäkin, joten luin kirjan. Oloni jäi hieman hämmentyneeksi, mutta myös ihastuneeksi. Haluaisin lukea koko sarjan.

100-vuotias Daniel elää hoitokodissa unen ja valveen rajamailla. Pitkä elämä on saapumassa päätepisteeseensä, ihan kuten vuodenkiertossa kasvuvoima ehtyy syksyllä ja luonto laskeutuu lepäämään. Danielin entinen naapuri, kolmekymppinen Elisabeth, vierailee hänen luonaan hoitokodissa. Ikäerostaan huolimatta he ystävystyivät jo Elisabethin ollessa lapsi.

Syksy liikkuu ajan kerroksissa, polveilee ja palaa taas nykyhetkeen. Brexit jakaa Britanniaa ja nykyhetki näyttäytyy välillä lähes hullunkurisena. Kumpikin elää omia muistojaan, joista osa on yhteisiä. Heidän ystävyytensä on vahva, vaikka Elisabethin äiti ei sitä aina voikaan ymmärtää. Äiti-tytär-suhteessa on myös omat haasteensa, mutta teoksen keskeisin ihmissuhde on kyllä Danielin ja Elisabethin ystävyys, jossa vallitsee suorastaan sanaton ymmärrys.

Syksyä lukiessa ei voi oikeastaan lainkaan tietää mihin ollaan seuraavaksi menossa. Kerronta polveilee ja välillä se ainakin minut lähes eksyttää joukostaan. Silti kuitenkin pidin tästä rönsyilevästä, yllättävästä, kielellisesti kauniista kirjasta. Harmittaa, että en ymmärtänyt poimia osuvimpia kohtia ylös ennen kuin palautin kirjan. Ehkä siis vielä joskus palaan tähän.

Äkkilähtöjä Tampereella

Mirella Mäkilä: Äkkilähtöjä Tampereella

Se on moro, osa 3

Otava 2025

kansi: Mirella Mäkilä

Seuraavana Tampere ja Tampereella rempallaan -kirjoista tuttu Roosa Saaristo tarjoaa jälleen lukijoille hulvatonta tilannekomiikkaa ja äkkivääriä ratkaisuja. Urakehitys on vienyt hänet porafirman pääkonttorille ja vaikka perintötalo Petsamosta ei osunutkaan kohdalle, saa Roosa asua väliaikaisesti talon ullakkohuoneessa. Aikuispisteitä on siis alkanut kertyä!

Parisuhde Laurin kanssa ei sen sijaan etene ihan niin kuin Roosa aikuiselta parisuhteelta toivoisi. Miehellä vaikuttaa olevan jotakin salattavaa. Kun Roosan järjestämä yllätys menee kauhealla tavalla mönkään, on helppo tarttua Sirkun ehdotukseen ja tempautua mukaan kenties maailman vähiten rentouttavalle rantalomalle.

Olen tykännyt kaikista tämän sarjan kirjoista, mutta tässä kolmannessa osassa päästään taas lähemmäs ekan osan tunnelmaa. Edellisessä osassa oli enemmän kaikenlaisia vastoinkäymisiä, mutta nyt Roosa tuntuu olevan taas jotenkin enemmän asioiden päällä ja valmiina selviytymään mistä vaan. 

Roosa on mielestäni ylipäätään siinä mielessä oivallinen hahmo, että hän on niin inhimillinen. Elämässä tulee joskus tehtyä asioita, jotka saattavat myöhemmin kaduttaa, eikä Roosa ole siinä poikkeus. Hän ei ole täydellinen ja virheetön sankaritar, mutta oman elämänsä inhimillinen tähti kylläkin. Mielestäni tuo piirre kirkastuu tämän kirjan myötä entisestään.

Jälkisanoissa Mäkilä avaa mahdollisuuden sarjan jatkumiselle, vaikka alun perin tästä oli tarkoitus tulla trilogia. Toivottavasti jatkoa seuraa, sillä vielä jäi paljon sellaista, mistä mielelläni lukisin lisää.

Joki vie lopulta kaiken

Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken

Momentum 2025

Bongasin Sanna Virtasen tositapahtumiin perustuvan historiallisen romaanin Joki vie lopulta kaiken alunperin hänen omalta Instagram-tililtään. Aihe herätti kiinnostukseni, sillä siinä yhdistyy suvun vaiettu menneisyys, kysymysten ratkominen nykyajasta käsin ja tosipohjaisuus Virtasen omaan sukuun. Ja kyllä tämä aikamoinen lukusukkula olikin, joten odotukset tulivat täytettyä ja enemmänkin!

Joki vie lopulta kaiken etenee kahdessa aikatasossa. Keväällä 1945 Aurajoesta löytyy miehen ruumis. Kadonneen kohtalo selviää, mutta ei täysin, sillä paljon jää kysymyksiä. Niistä suurimpia ovat, että miten ja miksi hän päätyi jokeen. Keväällä 2010 biologian opettaja Teemu etsii omia juuriaan. Uusia sukulaisia alkaakin dna-testin myötä löytyä ja jotkin kysymykset todella saavat vastauksensa, mutta isoisän kohtalo vaivaa yhä.

Kumpikin aikataso kietoutuu vahvasti saman katoamistapauksen ympärille ja kuvaa siihen liittyviä tuntoja ja tutkimuksia eri kokijoiden silmin. On historia ja nykypäivä, lähiomaiset ja vastikään sukulaisiaan löytänyt mies, kuulopuheet ja kunnolliset arkistolähteet. Todella mielenkiintoinen, monisyinen kuvaus yhdestä ja samasta tapahtumasta.

Virtanen kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Tykästyin hänen tapaansa kuvata arkista elämää ja aivan tavallisten ihmisten tunteita ja ajatuksia. Erityisesti pidin jokeen joutuneen Oskarin ja tämän Eeva-vaimon suhteen kuvauksesta, sillä siinä oli lämpöä ja kestävää kiintymystä, vaikka kaikesta ei aina samaa mieltä oltukaan. 

Tarinansa rakentuu 1930-luvulta välillä hieman harppoen 2000-luvun alkupuolelle asti. Vaikka siihen ajanjaksoon mahtuu sota ja puute, niin silti Virtasen luoma ajankuva onnistuu viehättämään. Kauneutta on ja sitä voi löytää milloin tahansa, jos vain haluaa nähdä.