Hämeen linnan Kerttuli

U.M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

Karisto 2025

äänikirjaksi lukeneet Linda Wiklund ja Panu Vauhkonen

U.M. Susimetsä on kirjailijapariskunta Ulla ja Marko Susimetsän pseudonyymi

Historia ja viihde ovat suosikkigenrejäni, joten historiallista viihdettä edustavan Hämeen linnan Kerttulin voisi ajatella olevan minulle mitä sopivinta luettavaa. Uuden sarjan avaavassa teoksessa onkin paljon hyvää ja onnistunutta, mutta minut tämä kuitenkin jätti jotenkin kylmäksi. Jos olisin lukenut tämän itse, kuten alunperin suunnittelin, olisin luultavasti jättänyt tämän kesken.

Hämeen linnan Kerttuli piirtää yksityiskohtaista ajankuvaa 1600-luvun Suomesta. Kuninkaan asemiehet hyökkäävät nuoren Kerttulin kotiin jättäen jälkeensä silmitöntä tuhoa. Perheensä menettänyt ja vain täpärästi pelastunut Kerttuli saa piian paikan Hämeen linnasta. Siellä vankkojen muurien suojissa Kerttuli on turvassa mielivallalta eikä uuttera työntekokaan ole hänelle vierasta. Elämä kuitenkin järkkyy toistamiseen, kun linnaan saapuu kuninkaan asiamies, vapaaherra Karl Ulvhufvud.

Vapaaherra Ulvhufvud on velvollisuudentuntoinen mies, joka ottaa tehtävänsä tosissaan. Hämeessä rehottava taikausko ja korruptio pöyristyttävät kuninkaan miestä, mutta hänkään ei ole immuuni kevätyön taianomaiselle tunnelmalle. Karlin ja Kerttulin kohtaaminen johtaa epäsäätyisen rakkauden roihahtamiseen, mutta asian ilmitulo voisi olla jopa vaarallista heille kummallekin.

Tarina on kaikkea muuta kuin vain rakkaustarina. Ajankuva on todella yksityiskohtaista. Linnat olivat aikanaan kuin pienoiskokoisia yhteiskuntia, ja miljöövalinnan kautta lukijalle muodostuukin selkeä käsitys 1600-luvun Suomen yhteiskunnallisista tuulista ja elämänmenosta. Minusta kaikki se oli hyvin mielenkiintoista ja olin tähän hetkeen kaivannutkin historian pyörteisiin uppoutumista. Siinä tämä siis toimi hyvin.

Se mistä en pitänyt, oli viihdekirjallisuudelle tyypillisen huolettomuuden puuttuminen. Juonittelua, väärinkäsityksiä ja salailua kyllä riittää, mutta missä on se hetki, kun lukija voi edes hetkeksi heittää huolensa päähenkilön kohtalosta? Jos kirjaa kustantajankin toimesta luonnehditaan "historiallisen viihdesarjan avaukseksi", niin oletan sellaisia hetkiä tulevan. Kaipasin sitä oikein todella ja samaan aikaan turhauduin suuresti siitä, miten niin Kerttulin kuin Karlinkin elämä on täynnä jos jonkinlaisia mutkia ja äkkikäännöksiä.

Olisin niin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta enemmän, mutta niin ei nyt käynyt. Koska toinen mielipide ei ole koskaan pahasta, suosittelen lukemaan Kirsin kirjanurkan perusteellisen tekstin koskien niin tätä kirjaa kuin Susimetsien aiempaa Kuninkaan rakuunat -sarjaa.

Sarastus

Virpi Hämeen-Anttila: Sarastus

Synnyinmaa 1

Otava 2023

äänikirjan lukijana Panu Vauhkonen

Kun Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-trilogian ensimmäinen osa Sarastus ilmestyi 2023, yritin lukea sitä heti tuoreeltaan. Jotenkin tarina ei lähtenyt viemään mennessään, mutta halusin kokeilla miltä äänikirja maistuisi. Tämä osoittautui ihan perushyväksi kuunneltavaksi, mutta tunnetasolla hahmot ja tapahtumat jäivät etäälle.

Nuori Erik on teräväpäinen torpanpoika, joka on rakastunut talollisen Briitta-tyttäreen. 1850-luvulla tällainen epäsäätyinen avioliitto ei tietenkään tullut kysymykseenkään ja yhteiselämän pyrkimykset pysäytetään heti alkuunsa. Kylän merkkimiehet päättävät lähettää oppimishaluisen nuorukaisen pois silmistä kaupunkiin. Siellä Erik suorittaa ensin ylioppilastutkinnon ja jatkaa opintojaan eteenpäin. Hän saa vaikutusvaltaisia ystäviä ja tuttavia ja matkaa kohti unelmiaan.

Tykkäsin tosi paljon Sarastuksen ajankuvasta ja miljööstä. Yksityiskohdat sekä suuret historialliset tapahtumat tekevät 1850-luvusta oikeasti todella mielenkiintoisen. Yhteiskunta on alkanut muuttua sellaiseksi, että kovalla työllä ja oikein solmituilla suhteilla avautuu monenlaisia mahdollisuuksia, jotka vievät Erikiäkin kohti unelmiaan.

Hahmot puolestaan jättivät minut kylmäksi, sillä he jäivät tunnetasolla niin etäälle, että juuri mistään heidän kokemistaan suurista, oikeasti tunne-elämään vaikuttavista asioista, ei välittynyt minulle asti oikein mitään. He elivät elämäänsä, kärsivät vääryydet, kokevat surut ja ilot samalla tasapaksulla tavalla kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut. Minulle ei jää mitään suurempaa tarvetta saada kuulla heidän tulevista vaiheistaan, enkä aio jatkaa sarjan parissa.

Nimettömät & Mustasukkaiset

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Nimettömät

7 cd-levyä, 8 h 30 min.

Otava 2006, alkup. 2004

lukija: Erja Manto

***

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Mustasukkaiset

6 cd-levyä, n. 7 h

Otava 2006, alkup. 2005

lukija: Erja Manto

 

Etsin jälleen jotain äänikirjaa kuunneltavakseni ja tutkailtuani valikoimaa päätin tarttua Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan, jossa on kaikkiaan viisi osaa. Varovaisesti lainasin ensin ensimmäisen, mutta heti ensimmäisestä levystä asti se oli menoa ja kirja tuli kuunneltua parissa päivässä. Nyt minulla on meneillään jo kolmas osa, mutta kirjoitan siitä sitten aikanaan.

 

Nimettömät kertoo kahden naisen tarinaa. Tavallista kansaa ja palvelusväkeä edustaa Hilma Maria Perämäki, joka on Haapajärvellä apteekkarilassa piikana. Kun apteekkari yrittää käydä kähmimään ja Hilma puolustautuu, täytyy hänen lähteä palveluspaikastaan. Tie vie hänet kauas Helsinkiin asti, apteekkarinrouvan sisaren huusholliin piiaksi. Augusta Ahlstedt on emäntänä vahvatahtoinen ja pitää mieluusti langat omissa käsissään. Tarinan toinen päähenkilö, Anna Sofia Ahlstedt, kuuluu niin ikään Augusta-neidin talokuntaan. Anna Sofia on Augustan velivainaan tytär ja Hilman kanssa suunnilleen samanikäinen. Hän edustaa parempiosaista väkeä. Molemmilla nuorilla naisilla on unelmansa ja omat esteensä raivattavana tieltään.

 

Eletään 1800-luvun loppua ja nuoret naiset elävät kovin erilaisissa maailmoissa ikätoveruudestaan huolimatta. Säätyjaosta huolimatta he jollain tapaa ystävystyvätkin. Hilma on kipakka nainen ja uskaltaa sanoa suorat sanat jopa Augusta-neidille. Anna Sofia on paljon arempi ja etsii vielä omaa tietään. Raittiusiltamissa Hilma kohtaa vaikuttavan puhujan, Artturi Mäkelän, joka vähitellen vie Hilmalta jalat alta. Kun suhde paljastuu, Anna Sofia nousee ensimmäistä kertaa tätiään vastaan hiljaisessa kapinassaan ompeluttamalla Hilmalla vaatteita, vaikka Augusta-täti kieltää yhteydenpidon langenneeseen entiseen piikaansa.

 

Hilman tie kuitenkin kulkee takaisin Augusta-neidin talouteen ja Mustasukkaisissa hän onkin jo vihitty vaimo ja pienen pojan äiti. Artturi on paljastunut itsekin viinaanmeneväksi mieheksi raittiuspuheistaan huolimatta, mutta rakkaus kantaa. Anna Sofia puolestaan jatkaa opiskelujaan kohti maisterintutkintoa ja toimii siinä sivussa opettajana. Elämä heittelee ja poliittisessa kuohunnassa Hilmakin saa tuntea kuinka mies vähitellen liukenee hänen rinnaltaan muiden asioiden pariin. Anna Sofia puolestaan kantaa sydämessään rakkautta, joka ei voi täyttyä.

 

Molemmissa näissä kirjoissa kerrotaan hienosti Suomen historiasta kahden erilaisen naisen näkökulmasta. Nämä ovat mukaansatempaavia kirjoja, joiden parissa viihtyy. Nämä ovat niin paljon muutakin kuin romantiikkaa: asiaansa uskomista, selviytymistä, vahvuutta, ystävyyttä, uskallusta ja aitoa rehellisentuntuista historiaa. Olen ihan lumoutunut Järjen ja tunteen tarinoista ja ennustanpa, että tulen kuuntelemaan tämän sarjan pikavauhtia loppuun! 

 

♠♠♠♠♠

Ruokarouva

Enni Mustonen: Ruokarouva

430 s., Otava 2016

Syrjästäkatsojan tarinoita 4

kannen suunnittelu: Timo Numminen

kannen kuvat: Lehtikuva & Norra Solberga Hembygdsförening

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista alkaa muodostua minulle jo jonkinlainen vuoden tapaus, sillä tämä on jo neljäs kesä peräkkäin, kun olen innolla odottanut pääseväni lukemaan uutta Mustosta. Ruokarouva on nyt mielestäni kokonaisuutena melko erilainen kuin sarjan aikaisemmat osat, mikä johtuu Idan elämäntilanteesta. Teoksen päättyessä minulle jäi sellainen olo, että saatoin juuri hyvinkin lukea sarjan viimeisen osan. Yleensähän Mustosella on ollut tapana vihjata lopussa mitä Idalle seuraavaksi tapahtuu, mutta nyt en sellaista saanut haraviini.

 

On kulunut lähes kymmenen vuotta siitä, kun Idan pesti Albert Edelfeltin emännöitsijänä päättyi. Tuolloin Ida päätti matkata Ruotsiin ja aloittaa siellä elämänsä puhtaalta pöydältä, sillä hän oli raskaana ja muutto mahdollisti leskeksi tekeytymisen ja säästi lapsen ikäviltä leimoilta. Ruotsissa Ida emännöi erään vanhan herran kartanoa, kunnes mies sitten korkeassa iässä kuolee. Onnekseen Ida saa pienen perinnön ja päättää palata Kirsti-tyttärensä kanssa Suomeen. On vuosi 1914, eikä Ida osaa aavistaakaan millaisiin myllerryksiin Suomi vielä joutuu ja ihmiset sen mukana.

 

Idan elämä on siis nyt kovin erilaista paitsi äitiyden vuoksi niin myös taloudellisista syistä. Suomeen palattuaan Ida tahtoo perustaa täysihoitolan johonkin sopivaan huvilaan ja sen hän myös tekee. Nopeasti hän saakin muutamia asukkaita huvilaansa sekä löytää ympärilleen todellisten luottoihmisten piirin. Ida ei ole enää mikään tavallinen palkollinen, vaan hän on ihan vapaaehtoisesti valinnut haluavansa jatkaa toisten ihmisten ruoanlaittajana ja siivoojana - vaikkakin nyt omassa huvilassaan ja omilla ehdoillaan. Hänen ruokapöydässään istuu rinnakkain niin yliopisto-opiskelijaa kuin tunnettuja kulttuurivaikuttajia Leinon veljeksistä L. Onervaan ja Leevi Madetojaan. Vaikka Idan yhteiskunnallinen status onkin nyt kohonnut, ei hän silti ole ihan samalla viivalla esimerkiksi naapurin Viivi-rouvan kanssa, vaikka he ystäviä ovatkin. Idassa elää edelleen työläisen sielu, ja vaikka hän onkin osaansa tyytyväinen, niin Kirstille hän haluaa parempaa.

 

Ruokarouvassa päästään seuraamaan Idan vaiheita vuosina 1914-1918. Idan täysihoitola sijaitsee pienen matkan päässä Helsingistä, jossa poliittiset virtaukset todella kuohuttavat. Kaikuja ja konkretiaa siitä kantautuu myös täysihoitolan kulmille, mutta suurempaa hätää ei Idalla ja hänen ruokakunnallaan kumminkaan ole. Huvilan parvekkeelta hän syrjästä katsoo, kuinka Helsingissä leimuaa. Nyt Idasta onkin tullut hieman toisenlainen syrjästäkatsoja, joka yrittää tasapainoilla neutraalissa välimaastossa.

 

Pidin tämän teoksen hahmoja helposti lähestyttävinä ja aitoina tyyppeinä. Erityisesti tykästyin Haapaluoman Iisakkiin, joka auttoi Idaa saamaan huvilan kuntoon ja jäi vielä asumaan sivurakennukseen autellakseen Idaa maa- ja huoltotöissä. Iisakki on lähtöisin Pohjanmaalta ihan kuten Idakin, ja miehen leviä pohojalaanen murre tuo teoksen kerrontaan mielestäni mukavan säväyksen. Pidin myös Kirstistä, joka on samalla kertaa luonnonlapsi ja innokas koulutyttö, joka viihtyy yhtä hyvin lehmiä lypsämässä kuin kirjoja lukemassakin. Idan täysihoitolan asukkaatkin tuntuivat tulevan nopeasti tutuiksi, mutta naapurin pariskunnasta en erityisesti perustanut.

 

Ruokarouva on mielestäni todella mukaansatempaava osa jo ennestäänkin hienoon Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Mustonen on säilyttänyt läpi sarjan todella tasaisen ja hyvän kertojanotteen, enkä osaa sanoa olisiko joku sarjan osista ylitse muiden. Harvoin tulee lukeneeksi sarjaa, jonka kaikista osista pitää tasaisesti yhtä paljon! Nyt jäänkin sitten odottamaan jatkaako Mustonen vielä tätä sarjaa vai keksiikö hän vaihteeksi jotakin uutta. Ehkä seuraavaksi ääneen pääseekin Kirsti?

 

♠♠♠♠½

Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoita 3

447 s., Otava 2015

 

Voi miten odotinkaan innolla jatkoa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoihin, sillä aikaisemmat osat Paimentyttö ja Lapsenpiika tekivät minuun suuren vaikutuksen. Emännöitsijä jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita yhtä vakuuttavasti ja aidosti kuin sarjan aikaisemmat osat. Mielestäni tämä sarja on osoittautunut todella mukaansatempaavaksi, historiallisesti realistiseksi ja viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, ja odotankin jo taas seuraavaa osaa - kuinkas muutenkaan!

 

Eletään vuotta 1900 ja Ida pakkaa kirstuaan vaihtaakseen palveluspaikkaa nyt, kun Aino ja Jean Sibeliuksen perhe muuttaa ulkomaille. Uusi pesti on järjestetty taidemaalari Albert Edelfeltin ateljeerista, jota parikymppinen Ida alkaa tarmokkaasti huushollata eli emännöidä. Aino Sibelius on tosin hieman arvelevalla kannalla, sillä yleisesti tiedään Edelfeltin ja tämän entisen emännöitsijän suhteesta. Idan elämän täyttää kuitenkin lähinnä työ, mutta kuitenkin niinä viitenä vuotena, jotka hän viettää ateljeerin emännöitsijänä, hän kokee myös romanssin työnantajansa kanssa.

 

Vaikka Idan elämä on nyt aiempaa vapaampaa, kun hän saa huushollata oman mielensä mukaan ja lähteä vaikka huvittelemaan lupia kyselemättä, tuntuu hänestä silti siltä kuin hän ei eläisi vieläkään elämäänsä. Turhautuneena Ida toivookin, että saisi lopultakin oman elämän: Albert on paljon poissa matkoillaan ja sitä paitsi perheellinen mies, kun taas Idalla ei ole oikein ketään. Muilla on tulevaisuudensuunnitelmia opintojen tai perheen parissa, mutta Ida vain odottaa ja antaa elämänsä kulua. Yllättävä tapahtuma muuttaa Idan elämän, kun hän on työskennellyt ateljeerissa viisi vuotta. Matka johtaa jälleen jo Paimentytön aikaisten tuttavien luo.

 

Kirjoitin Lapsenpiiasta vuosi sitten niin osuvasti, että taidanpa lainata omia sanojani tässä kohtaa, sillä ne sopivat kuvaamaan myös tätä romaania: "Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä". Tarina saa aivan omanlaistaan nostetta, kun koko ajan putkahtaa esiin historiasta tuttujen taidevaikuttajien nimiä ja yhteiskunnan kerrosten kuvaaminen luo perspektiiviä tämän teoksen kokemiseen.

Siinä missä aikaisemmissa osissa, etenkin Lapsenpiiassa, hahmoihin on ollut helppo kiintyä, tässä osassa se oli todella vaikeaa. En itse asiassa kiintynyt kehenkään hahmoon. Elisabethinkadun naapureista suurin osa lähinnä ärsytti tai jäi niin pintapuolisiksi hahmoiksi, ettei heihin voinut kiintyä. Samaa voisin sanoa Edelfeltin suvusta, ja vaikka Albert itse olikin yksi päähenkilöistä, en missään vaiheessa kokenut häntä mukavaksi hepuksi tai vanhaksi ystäväksi, jollainen kirjan hahmosta voi joskus kehkeytyä. Mustonen ei liene tehnyt hahmoista tieten tahtoen tällaisia, tai mistäs minä tiedän onko se tahallinen ratkaisu, mutta jotenkin se toimii tehosteena sille mielikuvalle, että Ida tuntuu todellakin olevan yksin omassa kuplassaan ennen kuin kypsyy tekemään itsenäisiä päätöksiä ja puhkaisemaan sen kuplan.

Vaikka valtaosa hahmoista jääkin minulle vieraiksi, pidin tästä kirjasta todella paljon. Oli ihanaa ottaa kirja käteen ja antaa sujuvan tarinan ja sujuvan tekstin viedä mennessään. Kaksikerroksisuuden ja historian lisäksi pidin tässä kirjassa erityisen paljon myös Helsingin kuvauksesta. Jotenkin tuli ihan sellainen tunne kuin olisin itsekin tallustelemassa 1900-luvun alun Helsingin katuja, sillä niin elävästi Mustonen kuvaa sen ajan Helsinkiä. Kaupunkimiljöö ei yleensä ole minulle mieluisin miljöö, mutta nyt siitä tulee kotoisa olo.

♠♠♠♠½

Lapsenpiika

Enni Mustonen: Lapsenpiika

368 s., Otava 2014

kannen suunnittelu: Timo Numminen

kannen kuva: Björn Cederhvarf

Enni Mustosen Lapsenpiika on yksi eniten odottamani kevään uutuuskirja, jonka onnistuin varaamaan kirjastosta ajoissa ja sainkin tämän luettavakseni ensimmäisenä. Täytyy sanoa, että odotus palkittiin todella hyvin, sillä Lapsenpiika jatkaa vakuuttavasti sarjaa avausosan, Paimentytön, jälkeen. Lapsenpiika oli tunnelmaltaan sellainen teos, että ihan harmittaa, kun kirja loppui.

Lapsenpiika kertoo nyt 18-vuotiaaksi varttuneen Idan elämästä Aino ja Jean Sibeliuksen perheen lastenhoitajana, jonka vastuulla on paitsi lapset usein myös muut taloustyöt. Idan elämä on nyt valoisampaa ja siinä on vähemmän vastoinkäymisiä, mutta nuori nainen kokee edelleenkin olevansa ulkopuolinen, syrjästäkatsoja. Sibeliusten mukana Ida asuu ensin Helsingissä ja myöhemmin Keravalla, jonne perhe muuttaa halvemman kortteerin ja lapsille sopivan ympäristön perässä.

Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä samalla tavalla kuin Paimentytöllekin. Sibeliusten koti ja perheenjäsenet on kuvattu yhtä uskottavasti kuin Idakin. Hahmoihin kiintyy, sillä Mustonen on luonut heistä hyvin eläviä ja aitoja. Erityisesti pikkuinen Ruth jäi suosikikseni. Hahmojen tunnetilat välittyvät lukijalle hyvin, samoin kuin miljöökin. Mustonen tosiaankin osaa kuvata asioita selkeästi, mutta jättäen lukijalle tilaa kuvitella myös itse.

Pidin paljon siitä, miten Idan henkilökohtainen elämä työn ulkopuolella on kuvattu. Ida ei jää pelkäksi piiaksi, vaan hänestä tulee enemmän itsenäinen yksilö. Paimentytössä Ida oli toki nuorempi kuin nyt, joten hahmon kasvu itsenäisemmäksi on hyvin ymmärrettävää. Muutos on positiivinen, sillä vapaa-ajalla kohdattu tavallinen kansanelämä on virkistävää vaihtelua Idan ainaiselle työnteolle sivistyneistöperheessä. Romanttinen sivuväre, joka Idan elämään tulee, on jotenkin todella piristävä: Mustonenhan tunnetusti taitaa romantiikan siinä missä historiankin, joten siitä tulee todella oivallinen lisämauste tähän kirjaan.

Teos kulkee sujuvasti eteenpäin niin juonensa kuin kielensäkin puolesta. Lisäksi tässä kirjassa on oikeasti todella miellyttävä tunnelma, jonka parissa viihtyy helposti tovin jos toisenkin. Lapsenpiika on kokonaisuutena onnistunut romaani, jonka jatko-osan tulen ihan varmasti lukemaan. Silloin tapaamme Idan ilmeisesti Albert Edelfeltin palkollisena. Odotan, että Ida ottaisi tuolloin oman elämänsä kulun vielä vankemmin omiin käsiinsä kuin lapsenpiikana ollessaan.

♠♠♠♠½

Paimentyttö

Enni Mustonen: Paimentyttö

363 s., Otava 2013

kansi: Timo Numminen

Heti kun keväällä sain haraviini, että Mustoselta on tulossa uusi teos, tiesin lukevani sen. Odotin täpinöissäni milloin pääsen varaamaan sen kirjastosta ja kun niin lopulta tapahtui, pääsin jonossa sijalle 53. Onneksi on olemassa pikalainoja, sillä niiden joukosta löysin Paimentytön luettavakseni!

Enni Mustosta pidetään perinteisesti kevyemmän kirjallisuuden taitajana, jonka kirjoissa romantiikka on useimmiten vahvassa roolissa. Paimentyttö on kuitenkin jotakin ihan muuta, sillä se on vakavahenkisempi, siinä on enemmän vastoinkäymisiä ja elämän varjopuolet nousevat esiin. Päähenkilökin on erilainen, sillä hän on vain 13-vuotias orpo piikatyttö Ida, joka kirjan edetessä varttuu vähä vähältä aikuisemmaksi ja oppii vastoinkäymisistään.

Mielestäni Mustosen historiankuvaus on aitoa ja toimivaa. Tämä kirja on vahva osoitus siitä, että Mustonen osaa kirjoittaa muitakin kuin vain kevyitä ja kuplivia romanttisia romaaneja. Mustonen tuntuu tietävän täsmälleen mistä kirjoittaa, hän kuvaa asioita tarkasti ja koskettavasti, sillä Idan tunteet välittyvät lukijalle mielestäni todella hyvin. Hän jättää kuitenkin myös lukijalleen tilaa, mutta vahvat raamit ovat olemassa, joten voi sanoa, että hän pitää juonen kasassa hyvin. Idan sijoittaminen tunnetun Topeliuksen kulttuurisuvun palvelijaksi on fiksu veto, sillä silloin kaksi yhteiskunnallista kerrosta pääsevät esiin: niin Idan edustama työväestö kuin Topeliusten sivistyneistö. Se antaa romaanille syvyyttä ja samalla myös hohtoa, sillä kuka nyt haluaisi lukea pelkistä vastoinkäymisistä ja kurjuudesta.

Idan elämässä on monia vaiheita, joista osa on jopa hieman järkyttäviä ja yllättäviäkin. Hieman aluksi tuntuu myös epäuskottavalta se, että kaikki pysyvä tuntuu luisuvan pois tytön ulottuvilta, mutta myöhemmässä vaiheessa Mustonen paikkaa tämän täysin. En olisi oikeasti uskonut, että tämä teos on näin vakava, vaikka olinkin tietoinen siitä, mistä tämä kirja kertoo. Silti tässä kirjassa on myös ilon ja onnen pilkahduksia, kun Ida kasvaa ja pystyy ottamaan itse vastuuta itsestään. Ida osoittaa, että ihminen ei ole vain sitä miksi on syntynyt, vaan hänellä itsellään on mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä.

Kirjan kieliasu on selkeä ja toimiva, pidin kovasti siitä, että Mustonen höystää tekstiä ruotsinkielisillä repliikeillä. Tietysti ruotsinkieliset repliikit ovat kurjia niille, joille kieli tuottaa hankaluuksia, mutta Mustonen selittää nuo kohdat hyvin auki. Kirjan kieliasu ei olisi mielestäni näin hyvä ja se ei toisi samanlaista todentuntua juoneen, jos koko teksti olisi vain suomeksi, sillä teos kuitenkin sijoittuu ruotsinkieliselle alueelle ja Ida on ruotsinkielisen perheen piika. Teksti luistaa eteenpäin vaivatta ja on sujuvaa, joten siitä Mustonen saa minulta täydet pisteet.

Jään mielenkiinnolla odottamaan tämän Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan seuraavaa osaa, jonka Mustonen juonessa vihjaa sijoittuvan itse Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen. Uskallan toivoa seuraavaa osaa jo ensi vuodelle, sillä Mustonen on yleensä hyvin tuottelias kirjailija. Mielestäni Paimentyttö on laadukasta historiallista draamaa, joka avaa sarjan onnistuneesti.

♠♠♠♠½