keskiviikko 31. elokuuta 2016

Me Rosvolat ja konnakaraoke

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
8 cd-levyä, 9 h 20 min
Otava, 2012
lukija: Elsa Saisio

Luin noin puolitoista vuotta sitten Siri Kolun Me Rosvolat -teoksen, joka on samannimisen sarjan avausosa. Kirjoitin silloin, että en ollut kovin innostunut teoksesta, vaan olisin kaivannut enemmän menoa ja meininkiä. Henkilöhahmojenkin suhteen meni aika pitkälti analysoinnin puolelle enkä vain yksinkertaisesti oikein kokenut kirjaa omakseni. Totesin, että saatan joskus kokeilla seuraavaa osaa äänikirjana, ja niin minä nyt sitten tein. Näyttää siltä, että Me Rosvolat on Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareiden tavoin sarja, joka toimii minulle äänikirjana paljon paremmin kuin itse luettuna.

On kulunut lähestulkoon vuosi siitä, kun Vilja Vainisto viimeksi kiisi rosvoauton kyydissä ympäri Suomea. Onneksi Vilja on kyennyt pitämään Heleen yhteyttä nettisivuston kautta, sillä tyttärensä paluusta lähtien Jouni Vainisto on vahtinut tätä tarkoin, koska hän on epäillyt tytön suunnittelevan rosvoauton matkaan karkaamista. Kesä kuitenkin uhkaa mennä täysin piloille, kun perhe lähettää Viljan Viuluviikarileirille useiksi viikoiksi eikä siellä todellakaan mässätä irtokarkeilla, kuten viime kesänä Rosvoloiden kanssa. Vilja onnistuu kuitenkin hälyttämään Rosvolat avukseen ja niin saattaa taas maantierosvon elämä alkaa. Moni asia rosvomaailmassa on kuitenkin muuttunut sitten viime kesän ja useampikin rosvoperhe näyttää kantavan kaunaa Rosvoloille...

Elsa Saisio on mielestäni eloisa lukija, joka sai todella hyvin esiin Kolun tekstin vivahteet ja dialogit. En vieläkään ole ihan hyperinnoissani tästä sarjasta, mutta kyllä tämä äänikirja mukavasti siivitti työmatkojani ja pohdin yhdessä Viljan kanssa, että mitä milloinkin on asioiden takana. Välillä kuitenkin toivoin, että tarina etenisi vähän ripeämmin, sillä hurja maantierosvon elämä ei tuntunut kovinkaan hurjalta vieläkään. Sen sijaan Rosvoloiden eväät saavat minut aina tuntemaan itseni nälkäiseksi! Ensimmäinen osa sai minut himoitsemaan irtokarkkeja ja nyt olen jo pari päivää kuolannut äijänmäjäystä, jota Hilda Rosvola valmisti yösyötäväksi. Siinä vaniljajäätelöön sekoitetaan mitä milloinkin sattuu olemaan saatavilla, ja minä olen nyt iskostanut tämän teoksen takia päähäni, että haluan äijänmäjäysannoksen suolapähkinöillä, kinuskilla ja vaahtokarkinpalasilla! 

Kolun luoma rosvomaailma on siis toisaalta hyvin konkreettinen ja tuttu, mutta toisaalta välillä jäin miettimään asioita, jotka nyt eivät juonen kannalta välttämättä ole kovin olennaisia. Minua jäi esimerkiksi vaivaamaan, että mistä ihmeestä Rosvolat hankkivat bensat autoonsa, kun löpöä tuntuu riittävän kilometritolkulla ajettavaksi. (Olenkohan vain jotenkin liian vanha ymmärtämään rosvomaailmaa?)

♠♠♠

tiistai 30. elokuuta 2016

Ensirakkaus

Ivan Turgenev: Ensirakkaus
128 s., Otava 2001
alkup. Pervaja ljubov, 1860
suom. Martti Anhava
 
Luin helmikuussa kirjallisuuspiiriä varten Ivan Turgenevin Aateliskodin ja sanoin jo tuolloin, että haluan lukea lisää hänen teoksiaan. Kuvittelin aloittavani omasta hyllystänikin löytyvästä Valkamasta, mutta päädyinkin lainaamaan pienen ja sievän Ensirakkauden kirjastosta.
 
Ensirakkaus on pienoisromaani, jossa Vladimir Petrovitsh muistelee ensirakkauttaan, jonka hän koki 16-vuotiaana. Vladimir eli Volodja on jäänyt päivälliskutsujen jälkeen vielä istumaan iltaa isännän ja toisen vieraan kanssa, kun isäntä pyytää miehiä kertomaan ensirakkauksistaan. Toinen vieras kieltäytyy, koska on ollut rakastunut vain pikkupoikana lastenhoitajaansa, eikä isännän omassakaan rakkaustarinassa ole mitään erityistä kerrottavaa. Niinpä Volodja kertoo omista kokemuksistaan.
 
16-vuotiaan Volodjan perhe tapasi viettää kesiä poissa kaupungista, ja niin oli myös sinä kesänä, jolloin nuori mies kohtasi ensimmäistä kertaa Zinaidan. Volodjan perheen kesäpaikan naapuriin muuttaneen köyhän ruhtinattaren kaunis tytär lumosi kokemattoman pojan täydellisesti, mutta hän ei ollut ainoa - myös muut lähiseudun nuoret tai vähän varttuneemmatkin miehet pyörivät Zinaidan ympärillä suosiota tavoitellen. Zinaida osaa ottaa huomiosta kaiken ilon irti, ja nuori Volodja tunteekin välillä palavan rakkauden ja ihailun sijaan epätoivoa, mustasukkaisuutta, surua ja katkeruutta.
 
Mielestäni Turgenev on onnistunut kirjoittamaan sangen viehättävän pienoisromaanin, josta saatoin aistia kesäyön kevyeen hämärään verhoutuvat illat ja yöt, puiston varjojen viileyden ja Zinaidan seurapiirin kokoontuessa vallitsevan jännittyneen odotuksen. Pidin miljöön kuvauksesta kovasti, mutta tapahtumien kulku sen sijaan välillä turhautti, sillä mielestäni Zinaida ei ollut kovin mukavan oloinen ihminen. Pidin myös siitä, että päähenkilö Volodjan tunteet välittyvät teoksesta todella hyvin ja erityisesti hänen tuskastuneisuutensa ja epävarmuutensa hetket tuntuvat vahvoilta. Kokonaisuutena pidinkin tästä teoksesta, jota voisin luonnehtia tiivistunnelmaiseksi. Tässä teoksessa näkyy sama kerronnan selkeys, joka miellytti minua Aateliskodissa, ja on kiva huomata, että kyse ei ole ollut vain ainutkertaisesta tapauksesta. Aion jatkaa matkaani Turgenevin parissa taas sopivan tilaisuuden tullen.
 
♠♠♠♠
 
Tästä teoksesta on kirjoittanut myös Kirjan pauloissa -blogin Paula. 

maanantai 29. elokuuta 2016

Kylmä jälki

Jarkko Sipilä: Kylmä jälki
7 cd-levyä, 7 h 30 min
Gummerus, 2007
lukija: Veikko Honkanen

Jarkko Sipilä on dekkaristi, jonka kirjoista mieleeni on päällimmäisenä jäänyt mieleen todentuntuisuus ja realistisuus. Olen lukenut aikaisemmin pari Sipilän dekkaria ja todennut ne hyviksi, joten päätin kokeilla tällä kertaa äänikirjaa. Voin kyllä sanoa, että Kylmä jälki on ihan yhtä jännittävä ja aito kuin Seinää vasten ja Valepoliisi.

Kylmän jäljen tapahtumat saavat alkunsa, kun elinkautisvanki Timo Ruosteen isä kuolee ja mies pääsee telkien takaa hautajaisiin. Kukaan ei olisi arvannut, että tuomiostaan jo yli puolet suorittanut ja mallikelpoisesti käyttäytyvä Ruoste päättäisi ottaa hatkat, mutta sen tämä kuitenkin tekee. Poliisien arvion mukaan Ruoste ei ole erityisen vaarallinen, vaikka onkin aikoinaan surmannut vaimonsa ja saanut siitä tuomion. Poliisien täytyy kuitenkin arvioida tilanne uudelleen, sillä tuosta tapauksesta alkaa paljastua uusia piirteitä ja vaikuttaa siltä, että Ruosteella saattaa olla kaunaa jotakuta kohtaan.

Mielestäni Sipilän dekkareista tekee jokseenkin ainutlaatuisia se seikka, että hän keskittyy niissä lähinnä rikokseen ja rikolliseen ja jättää poliisien siviilielämän melko marginaaliseksi. Voisi siis oikeastaan sanoa, että dekkarit ovat täyttä tavaraa rikoksineen, poliisityön vaiheineen ja jännittävine käänteineen. Samalla Sipilä onnistuu jotenkin tekemään poliiseistaan lukijalle ihan riittävän tuttuja, jotta sarjan läpi tuntuu kulkevan punaisena lankana myös poliisiosaston keskinäinen ryhmädynamiikka ja ystävyyssuhteet.

Kokonaisuutena Kylmä jälki oli mielestäni onnistunut dekkari, vaikka arvasinkin melko varhaisessa vaiheessa millaisia käänteitä Ruosteen vanhaan juttuun mahtaisi liittyä. Vaikka sen osalta suuri yllätys ei ollutkaan sitten niin suuri yllätys, pystyin kuitenkin seuraamaan tarinaa jännityksellä ja viihtymään sen parissa, ja sehän tässä on tärkein asia.

♠♠♠♠

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä
5 cd-levyä, 5 h 24 min
Tammi, 2013
lukija: Peter Franzén

Kuuntelin reilu vuosi sitten Peter Franzénin Tumman veden päällä -teoksen äänikirjana. Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva romaani oli todella vavahduttava ja ahdistavakin, joten tarvitsin reilun hengähdystauon ennen kuin päädyin kuuntelemaan tuon teoksen itsenäisen jatko-osan. Samoilla silmillä ei ole läheskään niin ahdistava kuin edeltäjänsä, vaan siinä on vapautuneisuutta ja toiveikkuutta.

Pete ja koko hänen perheensä on kokenut kovia, kun isän väkivaltaisuus on pakottanut heidät milloin pakenemaan yöpukusillaan mummolaan tai kohtaamaan kohtuuttomia rangaistuksia teoistaan, jotka eivät ole isää miellyttäneet. Nyt murrosikäiseksi varttuneen Peten, Suvi-siskon ja äidin elämässä on kääntynyt uusi, turvallisempi lehti, joka suo Petellekin vapauden olla samanlainen nuori kuin kaverinsakin - enää ei tarvitse pelätä. Isänkin elämässä on kääntymässä uusi lehti, sillä omien tekojensa seuraamusten kohtaaminen on ollut kova koulu.

Samoilla silmillä on paljon valoisampi teos kuin Tumman veden päällä, ja tunsin siitä kyllä suurta helpotusta. Toki Pete murkkuikäisen pojan tavoin hieman hakee paikkaansa ja saattaa ajautua vaikeuksiinkin, mutta siitä huolimatta elämä tuntuu lopultakin näyttävän hänelle valoisampaa puoltaan. Lukija ei varmasti voi olla tuntematta iloa Peten ja hänen sisarensa sekä äitinsä puolesta. Peten isä sen sijaan on surkeampi tapaus, mutta menneen valossa on vaikea tuntea tätä kohtaan mitään empatiaa.

Teos etenee kolmen kertojan äänin: Peten, isän ja äidin. Kerrontaratkaisun ansiosta Peten isää on ehkä hieman helpompi ymmärtää kuin muuten olisi, sillä ahdistuneen miehen itsetutkiskelu selvittää lukijalle tämän ajatuksia. Kerrontaratkaisu mahdollistaa myös sen, että lukija saa hyvän kokonaiskuvan siitä, miten itse kukin on jatkanut elämäänsä kaiken kamalan jälkeen. Oikeastaan myös Peten isä ja äiti tuntuvat etsivän paikkaansa maailmassa, sillä suuren elämänmuutoksen jälkeen kummaltakin on suunta hukassa huolimatta siitä, että etenkin äidin kannalta muutos oli positiivinen.

Samoilla silmillä on lyhyehkö mutta samalla lohdullinen kirja, sillä ainakin minusta lukijana tuntui lohdulliselta huomata, että asioilla on todellakin tapana järjestyä tavalla tai toisella. Koska tämä teos oli paljon edeltäjäänsä valoisampi, ei tämä vavahduttanut samalla tavalla tai herättänyt muutenkaan samalla tavalla ajatuksia. Samaan aikaan olen iloinen siitä, että Franzén kirjoitti tämän jatko-osan, sillä se ikään kuin sinetöi tarinan.

♠♠♠♠

lauantai 27. elokuuta 2016

Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
152 s., S & S 2016
alkup. Neko no Kyaku, 2001
suom. Raisa Porrasmaa
kansi: Satu Kontinen
 
Sain jokin aika sitten luettua Takashi Hiraiden kauniin ja mieltäni liikuttaneen Kissavieraan. Jonkin aikaa tämän luettuani koin, että minulla on tästä takki niin tyhjänä, että en osaa sanoa tästä oikein mitään. Nyt päätin yrittää. Kirjassa on muuten mielestäni oikein kaunis kansi, joka kuvaa hyvin sitä hauraantuntuista kauneutta, jota tarinassa on.
 
Kissavieras kertoo kirjailijamiehestä ja hänen vaimostaan sekä kissasta, joka kosketti heidän sielujaan. Pariskunta asuu vuokralla erään talon piharakennuksessa, ja vuokrasäännöt kieltävät heitä pitämästä lemmikkejä asunnossaan. Naapurinpojalla sen sijaan on kissa, joka sitkeästi alkaa vierailemaan pariskunnan luona. Ennen kuin he oikein huomaavatkaan, on tuo pieni tiukupantainen kissa lumonnut heidät. Chibille tarjoillaan herkkuja, sille laitetaan oma makuupaikka ja alati pidetään huolta siitä, että Chibi saa tulla heille milloin haluaa. Vaan Chibi ei ole heidän eikä asumisjärjestelykään ole ikuinen. Tapahtuu kipeitä asioita, sillä kukapa haluaisi itselleen tärkeästä eläimestä luopua.
 
Hiraiden kirja on jotenkin vähäeleinen ja hidastempoinenkin, mutta nuo seikat vain korostavat sitä tosiasiaa, että tämä kirja on eräällä tavalla herkkävireinen. Vaikka kerronta ei ollutkaan mielestäni aina sitä vetävintä, Chibin ja pariskunnan ystävyyden seuraaminen sai minut jatkamaan lukemista. En olisi osannut arvata, että kaiken vähäeleisyyden jälkeen olisin niin liikuttuneessa tilassa, että en tietäisi mitä ajatella. Olen vieläkin hieman ihmeissäni siitä, miten kaikki kävikään niin kuin kävi. Koin lukiessani myös hämmentävän tunteen siitä, että minua itketti aivan kamalasti, mutta itku ei vain tullut. Jotenkin liikutus vain pysyi lukittuneena mieleeni eikä purkautunut kyyneleinä.

Kissavieras oli mielenkiintoinen lukukokemus paitsi sen aiheuttaman hämmennyksen ja tunnemylläkän vuoksi niin myös siksi, että en ollut aikaisemmin lukenut varmaan yhtäkään japanilaista romaania. Se oli selkeästi erilainen kuin länsimaalaiset romaanit, ja oli virkistävää lukea jotain erilaisesta kulttuurista tulevaa, vaikka toki länsimaistakin löytyy keskinäisiä kulttuurieroja. Kaiken kaikkiaan tässä lukukokemuksessa oli jotain lähes mieltä puhdistavaa, vaikka ei tämä mitään suurempaa innostusta aasialaiseen kirjallisuuteen herättänytkään.

♠♠♠♠
 
 
 
***
Kissavieras saattoi ravistella mieltäni näin voimakkaasti osin siksi, että minä menetin keväällä kissan, joka todella oli minulle hyvin tärkeä. Tämäkin kissa, Iiveli nimeltään, oli kissavieras - oman tiensä kulkija. Sen tarinassa on monta kysymysmerkkiä, sillä se ilmestyi nuorena kissana paappani luo ja kesyyntyi vuosien kuluessa täysin ihmisarasta kissasta vähitellen, vaikka sisäkissaksi tai edes valvotusti ulkoilevaksi siitä ei todellakaan ollut. Maaliskuussa se katosi ja kuukausien vieriessä on ollut pakko hyväksyä, että ei taida Iiveli enää tulla takaisin. Siinä taas yksi kysymysmerkki sen tarinaan, ehkä viimeinen. Iiveli oli erityisen kiintynyt minuun ja minä siihen, joten minulla on tuoreena mielessä miltä tuntuu menettää itselleen tärkeä eläin.

tiistai 23. elokuuta 2016

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
288 s., Nemo 2016
 
Kummituskirjallisuus aavetaloineen, tragedioineen ja selittämättömine ilmiöineen kiehtoo minua toden teolla, vaikka mielikuvitukseni lähteekin laukkaamaan yleensä vähän turhan villisti ja yöuneni ovat vaarassa. Aina sitä vaan kumminkin täytyy päästä lukemaan uusia kummituskirjoja, joten oli täysin selvää, että tulisin lukemaan Mauri Karvosen teoksen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita.
 
Karvosen teoksesta huokuu taustatiedon keräämisen perusteellisuus. Hän esittelee tässä teoksessa 12 kohdetta, joissa on kerrottu kummittelevan. Lukija pääsee tutustumaan esimerkiksi Brinkhallin kartanon, Katajanokan vankilan, Louhisaaren kartanon ja Turun linnan historiaan ja yliluonnollisiin ilmiöihin. Jokaisen kohteen kohdalla Karvonen esittelee ensin sen historian vaiheita ja vasta sitten kuvataan niitä mystisiä tapahtumia, joita kohteissa on kohdattu. Hän etsiikin kummittelun syitä todellisesta historiasta ja sen tragedioista. Teoksessa näkyy selvästi paitsi Karvosen harrastuneisuus rajatiedon ilmiöihin myös hänen ammattitaustansa, sillä hän on koulutukseltaan Suomen historian asiantuntija.
 
Koska Karvonen on perusteellinen selvityksissään kohteiden historiasta, minä melkein sanoisin tämän teoksen käsittelevän enemmänkin historiaa kuin rajatiedon ilmiöitä. Minua se ei juurikaan haittaa, sillä molemmat kiinnostavat minua suuresti, mutta jotenkin olisin olettanut, että sitä kummittelupuolta ja selittämättömiä tapahtumia olisi kuvattu enemmänkin. Joidenkin tapahtumien kohdalla olisin kuitenkin kaivannut enemmän taustatietoa, sillä minua jäi kiinnostamaan esimerkiksi Brinkhallin kartanon lastenhuoneen mysteeri: kenen lapsi oli kyseessä ja miksi hänet oli haudattu lattialankkujen alle? Kokonaisuus on kuitenkin tällaisenaankin kiinnostava, sillä jokainen voi lukemansa taustatiedon perusteella ihan itse pohtia, kummitelisiko joku onneton sielu edelleen asuinsijoillaan. Karvonen toteaa esipuheessaan mielestäni hyvin, että yliluonnollisten ilmiöiden mahdollisuutta ei voi sulkea pois vain sillä perusteella, ettei ole itse sellaisia kokenut. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
 
Moni teoksen kohteista oli sellaisia, joiden kummitteluilmiöistä tiesin jo valmiiksi jotakin. Itseäni kiinnosti erityisesti Brinkhallin kartano, jossa kuvattiin minulle läheinen Hovimäki-sarja. Olen myös käynyt kartanossa, mutta tuohon aikaan en vielä ollut tietoinen näistä rajatiedon ilmiöistä. Myös muutamat muut kohteet olivat tuttuja, vaikka en niissä ole vieraillutkaan. Jotkin kohteet jopa yllättivät, sillä enpä olisi arvannut, että Naantalin vanhimmissa osissa on havaittu niinkin paljon henkiolentoja kuin tämä teos antaa ymmärtää.
 
Aavetaloja ja ihmiskohtaloita olisi varmasti ollut mitä nautittavin lukukokemus, jos sen oikolukuun olisi kiinnitetty parempaa huomiota. Pari lyöntivirhettä ei vielä haittaa, mutta jossain vaiheessa alkoi häiritä ylimääräiset kirjaimet sanoissa sekä tekstin yleinen epäselvyys: siinä vilisi vuosilukuja ja lauseet etenivät välillä hyvin epäloogisesti. Toisinaan etenkin kummittelukertomusten kohdalla kiinnitin huomiota "tökstöks"-kieleen, josta tuntui puuttuvan sivulauseita ja teksti jäi siten tökkiväksi. En ottanut näitä kohtia ylös, sillä tarkoitukseni ei ole alleviivata epäonnistuneita ilmaisuja. Sanonpa kumminkin vaan, että olisi kyllä kannattanut tähän asiaan kiinnittää enemmän huomiota, sillä Karvonen on kuitenkin tehnyt todella ison ja hienon työn tätä mielenkiintoista kirjaa kootessaan.
 
♠♠♠♠½

maanantai 22. elokuuta 2016

Tarinain lähde

Aale Tynni: Tarinain lähde
83 s., WSOY 1974

Joka tytön runokirjan luettuani innostuin muun muassa Aale Tynnin runoudesta ja lainasin hänen teoksistaan Tarinain lähteen. Olin ajatellut, että Tynni kirjoittaisi mukavan perinteistä runoa, mutta ainakin tämä teos paljastui erilaiseksi kuin odotin. Ei ollut juurikaan perinteistä runomittaa ja aiheetkin olivat melko erilaisia kuin odotin, vaikka Tynni kirjoittaakin muun muassa luonnosta.

Kyllä vain, taas kerran kävi niin, että intoa puhkuen lähdin tutustumaan johonkin uuteen runoilijaan vain huomatakseni, ettei hänen runoutensa taidakaan olla ihan minua varten. En nimittäin saanut Tynnin runoista oikein mitään irti enkä tiedä jaksoinko oikein kunnolla yrittääkään tajuttuani, että modernimman puolelle mentiin. Jos joku osaa kuitenkin vinkata jotakin muuta Tynnin teosta, josta arvelisi minun enemmän pitävän, voisin yrittää uudelleen!

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hyvän olon jäätelökirja

Virpi Mikkonen & Tuulia Talvio: Hyvän olon jäätelökirja - ilman maitotuotteita, gluteenia ja valkoista sokeria
157 s., Cozy Publishing 2016
 
Olen aina ollut kova syömään jäätelöä ja sitä on minulla pakastimessa oikeastaan aina. Lempimakuni on jo vuosia ollut vanilja, mutta aina flunssan iskiessä minun tekee mieli suklaajäätelöä, josta en muutoin juurikaan pidä. Tämä kesä ei varsinaisesti ole ollut mikään jäätelökesä, mutta olen kuluttanut tuota ihanaa viileää herkkua kuitenkin ihan kivoja määriä... En usko, että jäätelö voisi tehdä minulle mitään pahaa, paitsi korkeintaan reikiä hampaisiin, mutta kun töissä törmäsin Virpi Mikkosen ja Tuulia Talvion Hyvän olon jäätelökirjaan, ajattelin kokeilla miltä maistuisi omatekoinen ja terveellisempi jäätelö.
 
Sain kirjan melko nopeasti lainaan ja innolla odotin, että pääsen tekemään jäätelöitä. Kirjan alussa on raaka-aineluettelo, josta sai hyvän käsityksen millaisia juttuja jäätelöiden valmistamiseen tarvitaan. Alussa myös kerrottiin miten jäätelöä voi valmistaa kotona joko koneella tai ihan vain sekoittelemalla säännöllisin väliajoin. Itse en omista jäätelökonetta, joten pakastimella tuli käytyä aika tiuhaan sekoittelemassa massaa ja odottelemassa herkun valmistumista.
 
Suurimassa osassa jäätelöohjeita käytettiin pohjana kookosmaitoa, joka on jäähdytetty jääkaapissa, jotta siitä tulee muokattavaksi sopivaa kiinteää massaa. Mikkonen ja Talvio lupailivat, että kookoksen maku ei maistu läpi, kun jäätelöä maustaa muilla ainesosilla, kuten vaniljalla tai suklaalla. Itselläni ei ole oikein mitään mielipidettä kookoksen mausta: en sitä erityisesti kaipaa, mutta ei se pahaakaan ole. Olin kuitenkin hieman pettynyt, sillä kyllä se kookos vain ainakin makuun tottumattoman suuhun melko voimalla puski läpi mansikoista ja vaniljasta ja hunajasta huolimatta. Ohjeena oli sivun 24 mansikkajäätelö. Maku oli kuitenkin melko jännä ja oikeastaan aika maistuva.
 
Jäätelöinnostukseni kuitenkin stoppasi jo lähes seuraavana päivänä tuosta mansikkajäätelön valmistamisesta. Aamulla laittautuessani huomasin, että silmänympärysiholle oli ilmestynyt pientä ihottumaa. Söin kuitenkin vielä pakastimeen jättämäni jäätelönlopun ennen kuin minun oli uskottava: ihottumaa tuli lisää eli taidan olla lievästi allerginen kookokselle. Ihottuma hävisi parissa päivässä, kun en enää kookosta syönyt. Onneksi kirjassa on kuitenkin myös esimerkiksi pakastettuun banaaniin pohjautuvia jäätelöohjeita, mutta pääosaan ohjeista kuitenkin tarvitaan kookosmaitoa, mikä on hieman harmi. Taidan kuitenkin jossain vaiheessa kaikesta huolimatta vielä lainata tämän kirjan uudelleen ja valmistaa jotakin kookosjäätelöä. Nyt seuraava henkilö jo odottaa tätä teosta ja eräpäivä lähestyy, joten minun täytyy jättää kokeilut toiseen kertaan.
 
Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, sillä tässä on jotakin kovin inspiroivaa!

lauantai 20. elokuuta 2016

Kaarnatuuli

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli
1 mp3-levy, 18 h 46 min.
Tammi, 2016
lukija: Kirsti Valve

Kaarnatuuli on ensimmäinen Kristiina Vuoren teos, johon tutustuin. Minua yleensä kiinnostaa teokset, joiden päähenkilö on vahva naishahmo - ja juuri sellainen Kaarnatuulen Valpuri Innamaa on. Innamaa on todellinen historian henkilö, jonka Vuori siirtää taitavasti kaunokirjallisuuden hahmoksi. Valpurin tarina on mielenkiintoinen, vaikka mukavaa tyyppiä minä en Valpurista saa, vaikka kuinka yrittäisin.

Valpuri on vasta parikymppinen, kun hänen miehensä Henrik Innamaa mestataan. Innamaan kauppahuonetta taidokkaasti johtanut Henrik oli uskollinen väärälle miehelle, sillä Juhana-herttuan päädyttyä vangiksi ei tämän veli, kuningas Erik XIV, katsonut hyvällä veljelleen uskollisia miehiä. Kahden pienen lapsen äiti joutui ottamaan vastuun kauppahuoneesta ja koko omaisuudesta ja astumaan täysin miesvaltaiseen maailmaan, jollainen 1500-luvulla vallitsi. Sen Valpuri teki varmuudella ja vahvuudella, ja vaikka menikin vielä uudelleen naimisiin, hän ei luopunut kaupankäynnistä. Bisnesälyä hänellä todellakin oli, ja varallisuuden kasvattaminen tuntui toisinaan olevan hänen todellinen intohimonsa.

Kuten sanottu, Valpuri ei ollut mielestäni mukavan oloinen tyyppi, sillä hän oli aivan liian itsekäs ja keskittynyt ammattiinsa. Hänen sitkeyttään kuitenkin ihailin, vaikka välillä mietinkin oliko hän toisinaan jopa liian ehdoton. Se miten tarinan Valpuri lähimmäisiään kohteli sai minut myös miettimään toiko varallisuus ja päsmäröinti hänelle todellista iloa, jos juuri kukaan ei pitänyt hänestä oikein oikeasti. Valpuri itse saattoi rakastaa intohimoisestikin, mutta silti kaupanteko näytti menevän myös rakkauden edelle.

Vaikka yksikään kirjan hahmo ei tullut itselleni oikein "läheiseksi", oli tarinan kuunteleminen todella mukavaa. Ensinnäkin Kirsti Valve on mielestäni monisävyinen lukija, joka toi tarinaan mukavasti eloa. Toiseksi mielestäni Kristiina Vuori on luonut Valpurista hyvin elävän kuvan samoin kuin hänen aikansa Turusta ja maailmasta yleensäkin. Sujuva tarina kaikenkaikkiaan, ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Kannatti tutustua!

♠♠♠♠

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Karkkiautomaatti

Inka Nousiainen: Karkkiautomaatti
159 s., Otava 2003
kansi: GettyImages
 
Luin pari vuotta sitten Inka Nousiaisen teoksen Kirkkaat päivä ja ilta, josta pidin. Ajattelin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää Nousiaisen tuotantoa, mutta kuten niin monen muunkin kirjailijan kohdalla, aikaa vierähtikin enemmän kuin ajattelin. Taannoin kuitenkin nappasin lainalle Karkkiautomaatin, joka ei nyt juoneltaan ollut yhtä vetävä kuin Kirkkaat päivä ja ilta, mutta jonka lukeminen ei kuitenkaan tuottanut ongelmia.
 
Karkkiautomaatti kertoo nuoresta naisesta, joka on ollut elämäänsä ihan sujuvan tyytyväinen, mutta onkin yhtäkkiä havahtunut kyseenalaistamaan asioita. Mielessään hän pohtii paitsi lapsuudenaikaisia kuvitelmia aikuisuudesta myös sitä sivullisuuden tunnetta, jota hän nykyään elämässään kokee. On työ, poikaystävä ja ystäviä, mutta siitä huolimatta Vilja kokee välillä olevansa oman elämänsä sivuroolissa. Joskus Vilja haaveilee, että elämä olisi kuin karkkiautomaatti.
 
Mielestäni Karkkiautomaatissa ei ollut mitään erityisen selkeää juonenkulkua, josta olisin voinut saada kiinni, joten toisinaan koin lukemisen hieman työlääksi ja repaleiseksi. Tuntuukin, että teos muodostuu yhteen nivoituista tuokiokuvauksista, joissa Vilja ajattelee milloin mitäkin asiaa ja pohtii mitä ratkaisuja voisi tehdä. Niissä ajatuksissa on nähdäkseni samaistuttavia juttuja nuorille lukijoille, sillä vaikka Vilja onkin jo aikuinen, hän silti edelleen hieman hakee ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.
 
Karkkiautomaatti on kirjan nimenä houkutteleva ja Viljan mieltymys karkkiautomaatteihin selitetään kirjassa, kuten myös se, miksi hän toivoisi elämän olevan kuin karkkiautomaatti. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt kun lukemisesta on vierähtänyt jo reilu viikko (bloggaan taas viiveellä), en enää oikeastaan käsitä karkkiautomaattiajatusta. Se ei kuitenkaan estä minua edelleen käsittämästä kirjan tunnelmaa, joka oli osittain ehkä hieman turhautuneen ahdistunut Viljan käännellessä ajatuksiaan. Erityisesti teoksen loppupuolella tunnelma jotenkin kevenee, sillä Vilja tuntuu oivaltavan jotakin olennaista. On mukava huomata, että asiat alkavat selvitä hänen ajatuksissaan.
 
Lukukokemuksena Karkkiautomaatti oli ihan mukiinmenevä, mutta ei ehkä ihan minun kirjani kuitenkaan. Siitä huolimatta suosittelisin tätä kuitenkin erityisesti nuorille lukijoille ja voisinpa kuvitella, että tästä voisi saada vaikkapa äikän kurssille koostettua jonkin esseen.
 
♠♠♠

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Jujja Wieslander (teksti) + Sven Nordqvist (kuvitus): Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!
25 s., Mäkelä 2016
alkup. Mera fart Mamma Mu!, 2016
suom. Terhi Leskinen
 
Mimmi Lehmän ja hänen parhaan ystävänsä Variksen tempauksista kertovat kuvakirjat ovat sen verran hauskoja, että uuden kuvakirjan ilmestyminen on minulle jokseenkin odotettu juttu. Tällä kertaa Mimmi on innostunut sukeltelusta ja lelulaivojen uittamisesta, mutta Variksen mielestä moinen on turhan hidastempoista ja tylsää. Tylsyydestä kiivastuneena Varis suuntaa kotiinsa Varismetsään ja kehittää vauhdikkaan suunnitelman.
 
Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä! on taattua laatua, mutta jotenkin tämä ei kuitenkaan ollut ihan niin hauska ja ajatuksia herättävä kuin muut kaveruksista kertovat kuvakirjat. Dialogi oli mielestäni vähän latteampaa ja muutenkin juoni oli aika hötöinen. Yleensä juonessa on ollut jokin viittaus kestävään tosiystävyyteen ja dialogeissa on noussut nasevasti esiin Variksen omahyväisyys ja mahtailevuus verrattuna Mimmin vaatimattomuuteen, mutta nyt en mitään niistä oikein löytänyt. Kuvitus sen sijaan on eniten ennallaan, joten lukukokemus on miellyttävä muista puutteista huolimatta.

maanantai 8. elokuuta 2016

Tähtirooli

Sari Luhtanen: Tähtirooli
8 cd-levyä, 9 h 15 min.
Tammi/BTJ 2016
lukija: Heljä Heikkinen

Kaipasin Taru sormusten herrasta -trilogian kahden ensimmäisen osan kuuntelemisen jälkeen jotain muuta työmatkaseurakseni. Päädyin kuuntelemaan Sari Luhtasen Tähtiroolin, jossa lukijana toimii Heljä Heikkinen. Oletin Tähtiroolin olevan ehkä hieman kevyempää hömppää kuin mitä se olikaan, mutta oikein hyvin tämä paikkasi viihteennälän kumminkin.

Tähtiroolin päähenkilö on Aura Purola, joka työskentelee psykologina. Itsellään hänellä näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin, on rakastava puoliso Joel, ystäviä, viihtyisä koti, varallisuuttakin ihan mukavasti ja elämä kaikin puolin hallinnassa. Työssäkin riittää mieluisia haasteita, sillä Aura on päässyt mukaan Parierottelu-ohjelmaan, jossa hän terapoi suhteessaan vaikeuksia kohdanneita pariskuntia. Ohjelman jälkeen Aura kuitenkin alkaa katsomaan omaakin elämäänsä hieman uudella tavalla ja hän tuntuukin löytävän itsestään uusia puolia. Soppaa saapuu hämmentämään entisestään Joelin kaksosveli Leo, joka kuin kiusallaan yllyttää Auraa tekemään kaikenlaisia tempauksia.

Mielestäni Tähtirooli oli ihan kelpo kuunneltavaa, mutta siitä huolimatta tarina alkoi kiinnostaa minua kunnolla vasta puolivälin jälkeen. Sitä ennemmin kaikki vaikutti jotenkin liian tyyneltä ja varmalta eikä Auran hahmossa ollut oikeastaan mitään erityisen mielenkiintoista. Oikeastaan yksikään hahmoista ei tuntunut erityisen kiinnostavalta, ei edes Joelin renttuveli Leo. Jotenkin heidän vaiheitaan vain jaksoi kuunnella, sillä Luhtanen on kirjoittanut teokseensa ihan nasevaa dialogia ja juonenkuljetuskin on sujuvaa ja sitä on höystetty hauskoilla sanavalinnoilla.

Uskon, että kokemukseni Tähtiroolista olisi ollut huomattavasti värikkäämpi ja huvittuneempi, jos äänikirjan olisi lukenut joku muu kuin Heljä Heikkinen. Minua nimittäin etenkin aluksi suorastaan nyppi hänen tasainen äänensävynsä, joka ei tuntunut ilmentävän minkäänlaisia tunteita tai antavan muutenkaan teokselle niitä sävyjä, joita sanat olisivat muuten ilmentäneet. Jossain vaiheessa - ehkä siinä puolivälin jälkeen - tuntui kuitenkin, että Heikkinen petrasi ja tulkinta sai lisää sävyjä. Äänikirjojen kohdalla kumminkin lukijalla on todella suuri merkitys siihen, minkälainen fiilis kirjasta kokonaisuutena jää, joten mielestäni Heikkinen ei ollut nappivalinta lukijaksi.

♠♠♠

lauantai 6. elokuuta 2016

Veden vihat

Paula Havaste: Veden vihat
392 s., Gummerus 2016
kansi: Eevaliina Rusanen
 
Paula Havasteen Vihat-sarja jatkuu yhtä vahvana ja kiinnostavana Veden vihoissa kuin sarjan aikaisemmissakin osissa. Kertte on jo ehtinyt kulkea omasta kotipirtistään pitkän matkan ensin Turukylään ja sieltä Tokholmiin saakka. Tokholmissa Kertte joutui vaikeuksiin kirkon valtaapitävien kanssa ja välit Arimoonkin olivat viilenneet. Niinpä Kertte joutui pakenemaan Tokholmista ja pääsi Koluvanilaisen kauppamiehen, Osmin, laivaan. Osmi lupasi hänelle kuljetuksen Turukylään, mutta matka saikin yllättävän käänteen ja niitä vaiheita Veden vihoissa sitten seurataan.
 
Kertte kaipaa jo toden totta omaan kotipirttiinsä ja ikävöi tytärtään Mimerkaa ja vieläkin enemmän miestään Larria, mutta Osmin laiva joutuu merellä hyökkäyksen kohteeksi eikä se voi pysähtyä Turukylän satamaan, kuten suunniteltua oli. Kerten matka jatkuu siis aina kaukaiseen Koluvaniin saakka. Osmin kumppani Pärn ei kuitenkaan suhtaudu suopeasti uuteen tulokkaaseen eikä Kerten kotiutuminen muutenkaan suju vaikeuksitta, sillä hän ei tunnu millään toipuvan ennalleen merimatkan jälkeen. Veden vihat eivät tunnu antavan periksi, mutta Kertte odottaa jo seuraavaa kesää, jolloin Osmi on luvannut Kerten pääsevän lopulta Turukylään uuden kauppamatkan myötä. Kerten elo ja olo Koluvanissa tuntuu mutkistuvan entisestään, kun hän huomaa olevansa raskaana. Miten hän voisi matkata takaisin Turukylään meriteitse veden vihojen yhä kuohuessa ja uusi elämä suojeltavanaan?
 
Vaikka Veden vihat olikin mukaansatempaava ja kiinnostava teos, alkoi minua silti jossain vaiheessa jo vaivata uupumus Kerten puolesta tyylillä "mitä nyt vielä, eikö hän jo voisi päästä kotiinsa?". Uuden raskauden paljastuessa en voinut ajatella oikein muuta kuin että eikö tähän nyt mitään muuta keksitty ja niinpä tietysti. Vaikka en jotenkin Kerten hahmosta kauheasti pidäkään, sillä hän tuntuu edelleen olevan yhtä itsekäs ja itsenäinen kuin ennenkin, toivoisin hänen silti lopultakin voivan asettua kotipirttinsä suojiin.
 
Vaikka Kertte ei olekaan mielestäni kovin kiva tyyppi, hänen kauppavainuaan ja kykyään selviytyä vaihtelevissa tilanteissa voin ihastella. Ehkä juuri nämä puolet tasapainottavat Kerten hahmoa niin, että hänen vaiheitaan jaksaa kyllä seurata, vaikka alati toistaan seuraavat ongelmat turhauttavatkin. Havaste osaa kertoa tarinaa niin, että jään ihan koukkuun hänen maalailemaansa miljööseen ja eläväiseen arkikuvaukseen, jolloin tarina vie väkisinkin mennessään. Erityisesti tykkäsin lukea markkinakuvauksia ja sitä miten Kertte kartutti pientä omaisuuttaan. Myös Pihlan mökki tuntui kotoiselta paikalta. Vuosisatojen takaisen arjen kuvaajana Havaste on verraton, niin elävänä aistin Koluvanin eli nykyisen Tallinnan hälinän.
 
Kokonaisuutena Veden vihat oli siis hyvä teos, vaikka Kerten jatkuvat vastoinkäymiset jo tympivätkin. Odotan kyllä seuraavaa osaa, jossa toivon Kerten onnen lopultakin kääntyvän paremmaksi.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Heinäkuun luetut

Heinäkuu meni ja osoittautui minulle hyvin tuottoisaksi kuukaudeksi, sillä ehdin puuhastella vaikka mitä ja kirjojakin tuli luettua paljon enemmän kuin viime aikoina keskimäärin. Heinäkuussa luin tai kuuntelin peräti 15 kirjaa, joista useampi oli kylläkin lasten- tai nuortenkirjoja. Vaan on se silti huima luku!

Olen jo vuosia ollut sitä mieltä, että heinäkuu on inhokkikuukauteni, sillä yleensä silloin saadaan ensimmäiset merkit syksystä ja sääkään ei aina ole kovin suosiollinen. Vaan tänä vuonna heinäkuuni oli ihana, ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011 olin lomalla heinäkuussa. Lomaa kesti tosin vain viikon verran, mutta se oli sitäkin antoisampi aurinkoisine ilmoineen. Kävin paljon pyöräilemässä ja yhden retken tein paikalliselle järvelle, jonka rantakalliolla luin Milanon nukkemestaria ja nautin auringosta ja kiireettömästä tunnelmasta. Luin muutenkin paljon ulkona ja huomasin, että olin tainnut tiedostamattani kaivata sitä. Ehdin myös pesemään matot, ihastelemaan kissanpentuja, maalaamaan (ovia, en tauluja), käymään kesäteatterissa sekä ihan vain olemaan paikoillanikin. Vielä ennen kuun vaihdetta kävin ihastelemassa eläinten vanhainkodin asukkeja ja syötin alpakoita sekä silittelin ponia - molemmat olivat minulle uusia kokemuksia! Nyt ensimmäistä kertaa vuosiin minusta tuntuu haikealta, että heinäkuu on takana, sillä tänä vuonna se antoi minulle parastaan.

Heinäkuun luetut ja kuunnellut tulevat tässä:
Anna-Mari Kaskinen: Kaikki mahtuu sekuntiin 
Winston Graham: Poldark - Kapinallinen 
Tuula Kallioniemi: Kidnapattu kissa
Outi Salo: Puukenkäkesä 
Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä 
Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja 
Hanneriina Moisseinen: Kannas 
Vera Vala: Milanon nukkemestari 
Minna Rytisalo: Lempi 
Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira 
Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija 

Heinäkuu antoi kyllä lukukuunakin minulle parastaan, sillä pidin suurimmasta osasta lukemistani kirjoista. Taru sormusten herrasta -trilogian kuuntelemisen aloittaminen oli heinäkuun huikeimpia elämyksiäni, mutta myös esimerkiksi Milanon nukkemestari ja Baskervillen koira sykähdyttivät. Toivottavasti elokuulla on tarjota minulle yhtä antoisia hetkiä niin kirjojen parissa kuin muutenkin! :)

maanantai 1. elokuuta 2016

Risto Räppääjä ja pullistelija

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija
116 s., Tammi 2016
 
Risto Räppääjä ei ole koskaan kuulunut kirjasuosikkeihini toisin kuin samojen tekijöiden Heinähatut ja Vilttitossut. Elokuvista sen sijaan olen pitänyt ja siinä sivussa ehkä ajatukseni kirjoistakin on hieman muuttunut, joten ihan jo työnikin vuoksi halusin lukea uusimman Risto Räppääjän.
 
Risto Räppääjän aurinkoinen kesä saa yllättävän käänteen, kun naapurin asuntoon muuttaa kuntoilua harrastavat isä ja poika Pöntinen. Ristosta tuntuu, että hänellä ei ole mitään yhteistä urheiluhullun naapurinpojan kanssa, sillä Ristoahan tunnetusti kiinnostaa räppääminen. Riston pettymykseksi Nelli kuitenkin pitää uudesta pojasta ja ystävystyy tämän kanssa. Samoin Rauha-täti ihailee estottomasti Bill-isää eikä aikaakaan, kun myös alakerran naapuri Lennart Lindberg huomaa Riston tavoin, että uudet naapurit on palautettava maanpinnalle ja osoitettava Nellille ja Rauhalle, että lihaskimput eivät ole yhtään se coolimpia tyyppejä kuin esimerkiksi eräs räppäävä nuorukainen ja postimerkkejä keräilevä keski-ikäinen herrasmies. Riston ja Lennartin ainoa toivo on Elvi Räppääjä, joka voisi auttaa kohentamaan heidän imagojaan Nellin ja Rauhan silmissä. Hätä on todellakin suuri, kun Elviä pelkäävät Risto ja Lennart päättävät kutsua tämän apuun!
 
Monenmoisten väärinkäsitysten kautta tilanteet saavat lopulta onnellisen lopun, mutta matkan varrella sivutaan kuitenkin erilaisia teemoja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ystävyyteen ja kateuteen. Mielestäni Risto Räppääjä ja pullistelija osoittautui ihan hauskaksi kirjksia ja siinä oli sopivasti vauhtia. Lennart Lindbergin hahmossa on edelleen jotakin, josta pidän kovasti ja joka tuppaa naurattamaan minua, mutta on Elvi-tätikin aika pakkaus. Mielestäni hauskimmat hetket koettiinkin juuri Lennartin, Elvin ja Riston seurassa.