Otava 2025
Mieleenpainuva ja vahvatunnelmainen ovat ne sanat, joilla ensimmäiseksi kuvailisin Jenni Räinän romaania Vaino. Isonvihan aikaan sijoittuva teos kuvaa tapahtumia, jotka kiteyttävät sen, miksi Isonvihan aikaa monesti luonnehditaan myös Suomen historian julmimmaksi ajanjaksoksi.
On vuosi 1715. Pohjois-Pohjanmaalla Iissä asuva pienen pirtin tytär Valpuri pakenee veljiensä kanssa venäläisten miehittäjien mielivaltaa kohti pohjoista. Huhut miehittäjien julmuuksista ovat osoittautuneet todeksi, sen on Valpuri joutunut jo itsekin todistamaan. Ainoa turvallinen paikka on erämaa kaukana muusta asutuksesta, sillä kylät savuavat raunioina ja silvotut ruumiit kertovat vihollisen armottomuudesta.
Valpurin lisäksi toisena keskushenkilönä on kasakoiden matkassa kotiseudulleen palaava poika, joka tuntee piilot ja osaa oikoreitit. Sotavuodet ja koetut julmuudet ovat muuttaneet häntä. Nyt hänen tehtävänään on opastaa joukkoja ja tuhota kaikki.
Räinä kirjoittaa niin, että tarina todella tulee iholle asti. Valpurin ja tämän veljien pakomatka salpaa hengityksen, hirvittää ja saa silti sydämen läpättämään toivoa siitä, että he pääsevät turvaan. Välillä metsäiset taipaleet tuudittavat lukijan turvallisuudentunteeseen, vaikka syyssateet, märät vaatteet, lähestyvän talven kylmyys ja ruuan niukkuus muistuttavat, että kyse on pakomatkasta. Erämaankin rauha järkkyy herkästi, sillä ratsain kulkeville kasakoille matkat ovat paljon kevyempiä kulkea. Voiko mielivallan vuosina kukaan olle todella turvassa missään?
Vaino on todella vahva romaani. Vaikka kirja on sivumäärältään lyhyt, sitä ei voi ahmaista kovin nopeasti, sillä sisältö on niin väkevää. Räinän henkilöhahmoissa on myös kiinnostavaa moniulotteisuutta, ja etenkin kasakoiden matkassa kulkevan pojan mietteet ja motiivit ovat sellaisia, että aina ei tiedä säälisikö häntä vai ei. Jälkisanoissa selviää, että mm. hänen hahmollaan on todellisuuspohja, mikä muovasi ainakin minun kokemustani tästä kirjasta vielä ihan siinä loppumetreillä. Suosittelen tutustumaan!
