Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki

1 cd-levyä, 7 h 3 min.

Kariston äänikirja, 2015

lukija: Aarni Kivinen

kansi: Markko Taina

 

Jälleen kerran tuli etsittyä äänikirjaa kuunneltavaksi ja päätin ensimmäistä kertaa kokeilla tällaista mp3-levylle tehtyä äänikirjaa. Kirjan kuunteleminen sitten kestikin hyvän tovin, sillä sain sen kuulumaan vain tietokoneen kautta (autossa en tosin testannut) enkä näin ollen voinut kuunnella sitä esimerkiksi tiskatessani, sillä äänenvoimakkuus ei riittänyt. En ymmärrä miksi äänikirjoja tehdään tällaisiin muotoihin, kun sitten saa kissojen ja koirien kanssa etsiä laitetta, jolla niitä voisi kuunnella...

 

Mustamäki kertoo vuoden 1918 sodan jälkeisestä ajasta, jolloin olot olivat vielä melkoisen epävakaat. Suomessa vallitsee kieltolaki, mikä lietsoo pirtutrokarien toiminnan täyteen liekkiin. Kun Lahden Metelinmäeltä löytyy pienen ajan sisällä kaksi miestä ammuttuna, pitää poliisi sitä aluksi vain pirtuporukoiden keskinäisenä nahinana. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki tosin alkaa melko pian aavistella, että taustalla saattaa sittenkin kyteä edelleen vanha jako punaisiin ja valkoisiin. Ottaessaan tapauksista selkoa välillä jopa niin omavaltaisesti, että esimies katsoo aiheelliseksi nuhdella Kekkiä, hän tutustuu Veraan, jota yleisesti pidetään huonomaineisena naisena ja jolla tuntuu olevan yhteyksiä kuolleisiin miehiin. Kekki uhmaa asemaansa ja ottaa rohkeasti puolueettoman näkökulman, mikä ei todellakaan ole helppoa - töissä vallitsee valkoisten puolella olleiden valta eikä ketään tunnu kiinnostavan kuka entiset punakaartilaiset todella tappoi.

 

 

Otso Kekki on hahmona jotenkin miellyttävä, vaikka hän onkin hieman jäyhä tyyppi. Hänen rehellisyydessään ja periksiantamattomuudessaan on kuitenkin sellaista varmuutta, joka saa pitämään hänestä. Tämän ensimmäisen kirjan perusteella en vielä oikein kunnolla päässyt selvyyteen siitä, kuka Kekki oikein on miehiään, mutta toisaalta hänestä sai tietää juuri riittävästi voidakseen keskittyä juoneen eikä pohtia hahmon aivoituksia. Sivuhenkilöistä en oikein osaa sanoa, että pidinkö heistä vai en, mutta värikästä porukkaa he ainakin ovat!

 

Mielestäni Timo Sandberg on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka kuvaa mielenkiintoisesti poliisinäkökulmasta 1920-luvun levottomuutta ja kahtiajakoisuutta. Mustamäki on mielestäni melko vähäeleinen ja hidastempoinen jännitysromaaniksi, mutta siitä huolimatta rikosvyyhdin selvittäminen on mielenkiintoista kuunneltavaa. Kuunteluiloani tosin hieman häiritsi lukijavalinta, sillä minulta otti jokaisella kuuntelukerralla aikansa tottua siihen, että Aarni Kivinen lausuu toisinaan l-kirjaimen jämerästi ja se pistää muuten tasaisesta kerronnasta minun korvaani aika ikävästi, vaikka eipä Kivinen varmaan ääntämykselleen mitään voi. Äänikirjaa kuunnellessa lukijalla on kuitenkin suuri merkitys siihen, millaiseksi teos kokonaisuutena muodostuu, eikä Kivinen nyt ihan muutenkaan loistanut lukijana, sillä kerronta tuntui melko sävyttömältä.

 

Olen aikaisemmin tutustunut Timo Sandbergin tuotantoon lukemalla Komisario Heittola -sarjan avausromaanin. Tykästyin teokseen kovasti ja olen jo monta kertaa aikonut jatkaa sarjan parissa, mutta en ole ehtinyt. Mielestäni tämä Otso Kekki -sarjan avaus oli myös sen verran lupaava, että haluan jossain vaiheessa jatkaa sarjan parissa, vaikka tähän taitaa kyllä olla tullut vasta yksi jatko-osa. Soisin kyllä, että suurempi yleisö löytäisi Sandbergin kirjat, sillä niissä on paljon hyvää.

 

♠♠♠♠

Saana

Päivi Alasalmi: Saana

175 s., Gummerus 1988

Olen lukenut Päivi Alasalmen tuotantoa aina silloin tällöin. Suursuosikkeihini Alasalmi ei lukeudu, mutta joka tapauksessa pidän hänen tuotantonsa tasaisesta laadusta ja siitä, miten joka kirjassa voi odottaa jotakin yllätyksellistä käännettä. Sellainen löytyi tästäkin.

Saana on Alasalmen esikoisromaani, joka kuvaa opiskelijatytön vaiheita uudessa kaupungissa, jonne hän saapuu mukanaan vain pari matkalaukkua. Saana kaipaa turvaa, mutta samalla hän ajautuu entistä rajumpiin piireihin ja elämäntyyli muutuu sen mukana. Opiskelut jäävät ja alkoholi tuo turrutusta. Saana ei tunnu oikein itsekään tietävän mitä haluaa.

Saana on hahmona jotenkin surullinen. Hän valehtelee itselleen eikä anna itsensä muistaa niitä kipeimpiä asioita, jotka koko ajan jylläävät hänen mielensä taustalla. Saana tarvitsisi turvaa ja huolenpitoa, mutta hän ei osaa ottaa sitä vastaan. Levoton mieli vetää liikkeelle, ehkä osin siksi, että hän yrittää paeta menneisyyttään ja luoda elämästään täysin uuden. Vaikka Saana onkin hahmona surullinen, on hän myös jotenkin todella ärsyttävä katala valehtelija, joka ei surullisuudestaan huolimatta ainakaan minun sympatioitani saanut puolelleen. Hän kohtelee väärin lähimpiään, käyttää muita ihmisiä häikäilemättä hyväkseen eikä osaa pyytää anteeksi.

Saanan syöksykierre oli ehkä hieman ahdistavaakin luettavaa. Tappelut, sekoilu alkoholin kanssa, väärä seura ja risainen elämä yleensäkin luovat sellaisen ilmapiirin, joka on painostavan paksu. Hänellä olisi ollut avaimet paljon parempaan, mutta hän heitti ne pois. Etenkin loppuratkaisu on joltisenkin hyytävä, sillä ainakin minä jo ehdin luulla, että jokin on muuttunut paremmaksi.

♠♠♠½

Yhden promillen juttuja

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

110 s., Otava 2012

Olen täällä taas! Kirjastokissa oli minulle niin vaikuttava lukukokemus, että ihan heti ei tehnyt mieli tai oikein pystynytkään uutta teosta lukemaan: joskus on vain pakko saada viipyä juuri lukemansa kirjan parissa vielä hetki pidempään. Hurahdin kyseiseen kirjaan niin kovasti, että minun piti saada se huutonetistä itselleni (no kun maksoi vain 6 euroa postikuluineen :-). Kaverini "huusi" sen minulle (ei ole tunnuksia itsellä) ja sain sen tänään käsiini, joten nyt voin palauttaa kirjaston kappaleen takaisin. Kiitos Kärppätoverilleni Koopeelle siis! :)

Sitten tähän juuri lukemaani Terhi Rannelan novellikokoelmaan Yhden promillen juttuja. Se sisältää 19 hyvin todentuntuista ja pysäyttävääkin tarinaa nuorten tai heidän tuttujensa alkoholinkäytöstä ja suhteesta alkoholiin. Itse en ole oikeastaan koskaan ollut mikään alkoholin kanssa koheltaja; toki minullakin oli se  vaihe, jolloin piti kavereiden kanssa päästä iltaa viettämään ja silloin tuli juotua. Ja sekin oli harvoin se. Nykyään ei edes ikinä tee mieli. Siksi tämä kirja oli minusta vähän raivostuttavakin: "miten joku voi muka elää noin" ja "miten typerää" olivat ajatuksia, jotka usein nousivat mieleeni. Jos tämä teos avaa nuorten silmät, niin hyvä. 

Kirjan nimi ja takakansiteksti on tehty niin ovelasti, että se ei oikeastaan paljasta sitä ehkä hieman "opettavaista" näkökulmaa ja siksi tähän voivat tarttua myös ne, joille alkoholi maistuu. Tarkoitan sitä, että jos suoraan sanottaisiin jotakin tästä silmien avautumisesta ja muusta, niin aika moni varmaan jättäisi tämän kirjan väliin. Yhden promillen juttuja voisi olla myös ihan hyvä kirja kouluissa luettavaksi vaikkapa kahdeksas- tai yhdeksäsluokkalaisille.

Monet näistä novelleista ovat aika yllättäviä, oikein välillä odotin, että mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuinka kaikki kääntyy. Välillä luulin tietäväni mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta en sitten kaiketi oikein tiennytkään. Aika onnistuneita novelleja siis, niissä on aitoutta ja ne on kerrottu nuorten omalla äänellä eikä paasaavalla aikuisen nuotilla. Kuitenkin osa novelleista oli niin sekavia ja "omituisia", että en oikeasti tainnut tajuta mistä oli kyse. Kerronta polveili liikaa ja ei oikein päässyt selville siitä mitä tapahtui. Tällaisia olivat esimerkiksi "Kolme tarinaa unohdetusta tytöstä nimeltä Christiane F.". Joidenkin novellien vastuullinen päähenkilö oli hyvää vaihtelua, ikään kuin kiitos niille, jotka uskaltavat olla omia itsejään ja vastustaa ryhmänpainetta.

Vaikka tässä teoksessa on hyviä puolia, niin täytyy sanoa, että Rannela kirjoittaa paremmin nuortenromaaneja kuin novelleja.

♠♠♠