Aaveiden Rauma

Saana Jaakkola & John Swallow: Aaveiden Rauma - Kummitustarinoita pitsikaupungista

kuvittanut Suvi Kari

Haamu 2021

mainos, kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta vuonna 2021

Sain vuonna 2021 Haamu-kustannukselta arvostelukappaleen Saana Jaakkolan ja John Swallow'n kirjoittamasta kirjasta Aaveiden Rauma: Kummitustarinoita pitsikaupungista. Kirja odotteli kuitenkin lukemistaan aina tähän vuoteen asti, vaikka muuten olen kyllä kaikki Haamu-kustannuksen julkaisemat "aavekaupunkikirjat" lukenut. Ehkä se johtuu siitä, että Rauma on minulle vieras kaupunki. Tiesin etukäteen lähinnä pitsit ja Rauman Lukon, mutta tämän kirjan jälkeen kaupunki on minulle hieman tutumpi.

Aaveiden Rauma esittelee 10 kohdetta, joissa perimätiedon mukaan kummittelee. Joidenkin kohteiden historia yltää jopa satojen vuosien taakse, mutta on mukana uudempiakin rakennuksia, joiden vaiheisiin liittyvät ihmiset eivät ole osanneet päästää niistä irti. Osa kummittelukokemuksista on aivan viime vuosilta, joten näyttää siltä, että jotkut eivät ole saaneet rauhaa vieläkään.

Raumalla on pitkä historia merellisenä kauppakaupunkina, mikä tulee selkeästi ilmi myös monista tähän kirjaan valikoituneista kohteista. Vaikka minua kiinnostaakin rajatieto ja erityisesti aaveet, pidän näistä aavekaupunkikirjoista erittäin paljon myös siksi, että niiden kautta perimätieto pysyy muistissa ja pääsee kurkistamaan kohteiden menneisyyteen. Historian kannalta pidänkin näitä kirjoja luotettavina, koska lähteet mainitaan kirjojen lopussa. Aaveista jokainen voi ajatella haluamallaan tavalla.

Erityisen kiinnostavia kummittelukohteita Raumalla ovat tämän kirjan perusteella mielestäni Pyhän Ristin kirkko, kaupparakennus Iso-Tolwane sekä Rustilan kartano. Minua kyllä todella kiinnostaisi käydä kurkistamassa kauppapuotiin ja tunnustella pystynkö itse aistimaan jotakin erikoista, vaikka samaan aikaan ajatus tuntuukin hieman hyytävältä. Kenties vielä joskus suuntaan kesälomareissulle ihmettelemään Raumaa ja sen historiallisia kohteita!

Kotiin ennen pimeää

Riley Sager: Kotiin ennen pimeää

381 s., WSOY 2023

alkup. Home Before Dark, 2020

suom. Laura Liimatainen

Kotiin ennen pimeää vaikutti niin houkuttelevalta kauhuelementein varustetulta psykologiselta jännäriltä, että oli pakko lainata se palautuskärrystä. Todella hyvä tämä olikin, välillä minulle melkeinpä liiankin tehokkaasti ihon alle menevä.

Kirja kertoo Maggiesta, joka perii isältään Baneberry Hallin, talon, jossa perhe asui lyhyen aikaa Maggien lapsuudessa. Maggie ei edes tiennyt, että isä omisti edelleen talon, joka tunnetaan kaikkialla Kauhujen talona isän kirjoittaman kirjan mukaan.  Perhe nimittäin pakeni talosta yön selkään vain muutamaa viikkoa muuttonsa jälkeen, sillä jokin talossa ei antanut heille rauhaa. Isä kirjoitti siitä kirjan, joka on leimannut niin Maggien kuin hänen vanhempiensa elämää siitä lähtien.

Isänsä viimeisistä varoituksista ja äitinsä estelyistä huolimatta Maggie päättää palata Baneberry Halliin. Goottilaistyylinen valtava talo on seissyt 25 vuotta asumattomana, mutta alalla työskentelevä Maggie ottaa remontoimisen haasteena. Hän haluaa kohdata menneisyytensä ja selvittää mitä talossa todella tapahtui, sillä hän ei muista tapahtuneen mitään sellaista, mistä hänen isänsä kirjoitti.

Kotiin ennen pimeää on todella koukuttavasti kirjoitettua kauhua ja jännitystä. Tarina etenee luku luvulta kuvaten vuorotellen nykyhetkeä ja menneisyyttä. Nykyhetkessä Maggie on juuri asettunut taloon, menneisyyttä puolestaan kuvataan Maggien isän kirjan kautta. Lukija jää koukkuun, kun Maggie kertaa menneisyyden vaiheita ja kohtaa samantyyppisiä asioita myös nykyhetkessä. Sitä alkaa pitää mahdollisena, että Maggien isän kuvailemat kauhut olisivat todellakin piinanneet perhettä, vaikka järki sanookin muuta. Kylmät väreet olivat taattuja, kun tätä kotona yksin illalla luki.

Aaveiden Tampere

Rimma Erkko & Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere - Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta

125 s., Haamu-kustannus 2020

kuvitus: Suvi Kari

Saatu arvostelukappaleena kustantantajalta, kiitos!

 

Haamu-kustannuksen julkaisemat kansanperinteen tuntemia kummitustarinoita sisältävät teokset (mm. Aaveiden Pohjanmaa, Hotellien henget, Aaveiden Eesti ja Aaveiden Turku) ovat sellaisia, että ne päätyvät lukulistalleni aina hyvin nopeasti ilmestyttyään. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, ja koska Tampere jäi sydämeeni viimeisen opiskeluvuoteni aikana kulkiessani siellä graduseminaarissa, oli tämä nyt erityisen kiinnostava uutuus. Minulla on ollut hieman ikävä Tampereelle, sillä en ole matkustanut sinne nyt muutamaan kuukauteen koronan takia. Tämä teos kuljetti minut toisenlaisen Tampereen miljööseen!

 

Aaveiden Tampere esittelee 10 kummitustarinaa. Tampereen kummitustarinoissa sisällissodalla on huomattava rooli, olihan kaupunki veristen taisteluiden näyttämönä ja Kalevankankaalle haudattiin sodan uhreja. Tampereelta löytyy kuitenkin myös vanhempia kummitustarinoita ja toisenlaisia tragedioita, joiden uskotaan olevan kummittelun taustalla. Tähän teokseen valikoitujen kummitustarinoiden miljöönä nähdään Finlaysonin ja Amurin alueet, Milavida, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Pyynikki, Hatanpään kartano, Pispala, Ahlman ja Haiharan kartano. Lähes kaikki kohteet olivat jo entuudestaan tuttuja paikkoja esimerkiksi kirjallisuudesta tai historiantunnilta, tai sitten ihan paikkoina itsessään.

 

Minulle tämän teoksen kohteista kiinnostavin oli Kalevankankaan hautausmaa, jossa kävin kiertelemässä tammikuussa, kun graduseminaarin jälkeen jäi runsaasti aikaa ennen junan lähtöä. Tykkään hautausmaista, sillä niiden rauhallisuus, ajattomuus ja surumielinen kauneus saavat mielen rauhoittumaan. Kalevankankaan hautausmaa oli mielestäni viehättävä paikka, selvästi hyvin hoidettu ja vaalittu hautausmaa. Siksi olikin ehkä hieman hämmentävää lukea, että paikan ilmapiiriä on kuvailtu painostavaksi (etenkin öisin) ja sitä on pidetty "pahana paikkana". Itse toki vierailin siellä aurinkoisena tammikuun päivänä pikkupakkasen kaunistamassa ilmassa, mutta silti nuo kuvailut tuntuvat yllättäviltä. Toisaalta se osoittaa, että kokemuksia on monenlaisia, eikä siksi kummittelukokemuksiakaan voi suoralta kädeltä leimata epäuskottaviksi. Itse olen jopa taipuvainen uskomaan sellaisiin asioihin muutenkin.

Aaveiden Tampere on kirjoitettu sujuvasti, hieman tarinoivaa otetta käyttäen. Taustatyötä on selvästikin tehty ja tarinoista tuodaan esille erilaisia versioita, jos sellaisia on olemassa. Aaveiden Turku -teoksen tavoin Aaveiden Tampere on myös eräänlainen matkaopas kaupungin historiaan ja sen merkittäviin kohteisiin, mutta jotenkin tässä teoksessa oli "sisarteostaan" perusteellisempi ote. Pidin tästä kirjasta kyllä, ja enemmänkin olisin lukenut Tampereen kummituksista. Suosittelen tutustumaan, jos haluatte nähdä Tampereen uusin silmin!

ps. Olen ottanut kirjasta kuvan kotipaikkani vanhalla hautausmaalla, jonne haudattiin viimeksi käsittääkseni 1950-luvulla. Se sijaitsee lähellä jokea, joka tulvi usein pahasti hautausmaalle ja legendan mukaan vei maata pehmentäessään myös arkkuja mennessään. En tiedä onko tulvien tuhoja kuinka kovasti paisuteltu, mutta kovin monia hautoja siellä ei kivistä päätellen enää ole. Paikka on etenkin kesällä kaunis ja erityisesti pidän vanhoista puista, joita siellä kasvaa kujana portilta lähtien. Kuvassa kirja on asetettu isoäitini isoäidin hautakiven päälle, joten kenen sattuu hautakiveä en toki ole kuvaa ottaessani lainannut. Aleksandra Hedvig kuoli vuonna 1956.

Aaveiden Turku

Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku - Kummitustarinoita Suomen vanhimmasta kaupungista

109 s., Haamu 2019

kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Sain Artemis Kelosaaren Aaveiden Turku -kirjan arvostelukappaleeksi heti tuoreeltaan, mutta säästelin kirjan lukemista syksyyn ja lähestyvän Halloweenin aikaan. Nimensä mukaisesti tässä kirjassa keskitytään turkulaisiin kummittelukohteisiin, joita esitellään kaikkiaan 10. Turku ei ole minulle kovinkaan tuttu kaupunki ja viimeksi olen käynyt siellä yli 10 vuotta sitten, mutta mielestäni tämä on kuitenkin kiinnostava lisä Haamun julkaisemien kummittelukohteita esittelevien kirjojen sarjaan.

 

Turku on Suomen vanhin kaupunki, jonka historiaan kuuluu monenlaisia vaiheita. Ei siis ihme, että kaupungista löytyy moniakin kohteita, joissa on aistittu henkien läsnäoloa. Itselleni kaikkein kiinnostavin kohde oli Brinkhallin kartano, jossa olen jopa vieraillut viimeisimmällä Turun reissullani. Kartanossa on kuvattu Hovimäki-sarja ja Käsky-elokuva, joten paikka lienee monelle tuttu sitä kautta. Hovimäki on myös itse asiassa syy sille, miksi olen kartanossa vieraillut. Mielestäni Brinkhallin kartanosta kertova luku oli myös kaikkein antoisin ja perusteellisin.

 

Aaveiden Turku on aiheena kiinnostava, mutta valitettavasti monissa kohteissa tyydytään vain viittaamaan kummittelun mahdolliseen syyhyn tai kohteessa sattuneisiin "traagisiin onnettomuuksiin", mutta niistä ei kerrota sen enempää. Olisin halunnut tietää niistä lisää, koska lopulta ne ovat osa kummitteluilmiön jännitystä ja tuovat ehkä jonkinlaista kansanomaista traagista romantiikkaakin siihen. Vähän jää turhauttamaan, kun asiat jätetään avoimiksi ja siirrytään seuraavaan asiaan. Kohteiden monipuolisista kummitteluilmiöistä olisin halunnut mielelläni myös tietää lisää, sillä joistakin kohteista kerrotaan vain jokin esimerkki ja mainitaan, että havaintoja on muitakin. Millaisia havaintoja? Kaikkiko samanlaisia ja samalta aikakaudelta?

 

Kummittelu kiehtoo minua ilmiönä ja olen lukenut kohtalaisen määrän aihetta käsitteleviä teoksia. Luen niitä aina vähän tietokirjamaisella otteella, sillä kerrotaanhan teoksissa todellisista kohteista, niiden historiasta ja niihin liittyneistä ihmisistä faktan näkökulmasta. Kummitteluilmiötäkin on joissakin kirjoissa käsitelty mielestäni onnistuneesti siten, että ilmiöt mahdollisine selityksineen on esitetty neutraalisti ja lukijan itsensä päätettäväksi on jäänyt se, mihin haluaa uskoa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa Eero Ojasen ja Mauri Karvosen teokset. Samanlaisin odotuksin lähdin tämänkin kirjan pariin, mutta tämä tuntui välillä enemmänkin matkaoppaalta Turun menneisyyteen ja kummituskohteisiin, mikä ei sekään ole huono asia. Erilaiset odotukset tietysti vaikuttivat lukukokemukseeni. Suosittelen kuitenkin tätä kirjaa niille, jotka haluavat nähdä Turun uusin silmin.

 

♠♠♠

Riivatut

Päivi Alasalmi: Riivatut

267 s., Gummerus 2018

kanen suunnittelu: Laura Noponen

 

Olen lukenut melko suuren osan Päivi Alasalmen aikuisille suunnatusta tuotannosta, mutta nyt pari viimeisintä on jäänyt lukematta, koska aiheet eivät ole oikein kiinnostaneet. Kun Riivatut ilmestyi, heräsi myös mielenkiintoni. Riivatut sijoittuu vuoteen 1891 ja tapahtumien keskiössä on Sunilan rusthollin torppa, jota asuttaa Manu Lauha Lahja-vaimonsa ja Hertta-piikansa kanssa. Yllättäen torpassa alkaa riehua räyhänhenki, joka suistaa vakaan elämän raiteiltaan ja tuo torppaan yhden jos toisenkin kyläläisen ihmettelemään tapahtumia.

 

Räyhänhenki näyttäytyy torpan asukkaille ensimmäistä kertaa tempomalla ovea edes takaisin piika Hertan silmien edessä. Keuhkotautinen 16-vuotias tyttö on kotinsa taloudellisen tilanteen vuoksi pakotettu piikomaan Lauhaan eikä se ole Hertalle lainkaan auvoisa paikka. Kun siihen lisätään päälle räyhänhenki, ei elämä ainakaan parane. Toivon pilkahduksen Hertalle antaa Sunilan renki Niklas, johon hän rakastuu.

 

Hertan lisäksi tarinaa kerrotaan lehtimies Hugo Untamon näkökulmasta. Untamo on Sunilan tilan kasvattipoika, joka työskentelee Tampereella Aamulehdessä ja tulee lähetetyksi jutuntekoon kotikonnuilleen. Puhtaaseen järkeen uskova nuori mies tulee kohdanneeksi kotiseudullaan paljon sellaista, mikä ylittää hänen käsityskykynsä. Nyt jos koskaan on nuoren lehtimiehen näytön paikka.

 

Riivattujen tarina pohjaa selvästi 1800-luvun lopulla kuohuttaneeseen räyhänhenkitapaukseen, jossa yksi talo tai torppa joutui kaikenlaisen ilkityön kohteeksi. Tapaus keräsi aikanaan suurta huomiota. Olen itsekin lukenut siitä jostain, ehkä lehdistä tai jostain kummittelua ja räyhänhenkiä käsittelevästä kirjasta. Alasalmi ei kuitenkaan missään nimessä kopioi, vaan punoo tapauksen pohjalta mielenkiintoisen juonikuvion, jota luin mielenkiinnolla. Teoksen loppu kääntyi suorastaan hyytäväksi...

 

Riivatut ei mielestäni yllä Vainolan tai Tuon tumman naisen tasolle, mutta teos on kuitenkin aikamoisen herkullinen paketti kaikkine käänteineen. Teksti on Alasalmelle ominaisesti sujuvalukuista ja tarina vie nopeasti mennessään. Henkilöhahmot ovat myös hyviä, vaikka kukaan ei yksilönä tehnytkään mitään ihmeempiä säväreitä. Hahmoista paljastuu tarinan edetessä uusia yllättäviä puolia, jotka ovat omiaan muuttamaan asioiden suuntaa. Kokonaisuutena Riivatut on hyvä romaani.

 

♠♠♠♠

Verikuu ja muita outoja tarinoita

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita

148 s., Haamu 2018

kansi: Ivi Rebova

a-kappale kustantajalta, kiitos!

Eteläpohjalaiset kirjailijat Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä ovat kirjoittaneet yhdessä novellikokoelman, joissa sekoittuu mielenkiintoisella tavalla kansanperinne, historia, nykypäivä ja rajatiedon ilmiöt. Niminovelli Verikuu on Heikkilän kirjoittama ja kieltämättä avaa kokoelman sangen koukuttavasti. Teos sisältää kaikkiaan 14 novellia, joista puolet on Heikkilän ja puolet Ala-Huissin kirjoittamia.

Luen varsin vähän novelleja, mutta tämän kokoelman ahmaisin parissa illassa. Kaikissa novelleissa oli jotain sopivan metkaa ja "vinksallaan", vaikka miljööltään ne ovatkin erilaisia. Ala-Huissi sijoittaa tarinansa enemmän historiaan, Heikkilä puolestaan maustaa nykytodellisuutta spekulatiivisen fiktion keinoin. Heikkilä on mielestäni novelleissaan myös Ala-Huissia kokeilevampi ja ehkä voisi tavallaan myös sanoa rajumpi. Ala-Huissi ammentaa enemmän historiasta ja kirjoittaa novelleissaan "tutummista outouksista". Kuitenkin erilaisuudesta huolimatta näistä syntyy ihan tasapainoinen novellikokoelma, vaikka Ala-Huissin selkeästi lyhyemmät novellit tuntuvatkin välillä vähän latteilta Heikkilän kokeilevuuden rinnalla.

Omiksi suosikeikseni tästä kokoelmasta nousivat niminovelli Verikuu, Piilopirtti, Chatte, Juhannusyö ja Agnes, sillä ne muodostuivat kokonaisuuksina minulle mieluisimmiksi. Myös muut novellit luin mielelläni enkä voi sanoa, että yksikään kokoelman novelleista olisi huono. Tällaista lukisin mieluusti lisääkin!

♠♠♠♠

 

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2 - Hyytävä matka Suomen historiaan jatkuu

336 s., Nemo 2018

kansi: Maria Mitrunen

 

Pari vuotta sitten Mauri Karvoselta ilmestyi teos, jossa kuvattiin paranormaaleja tapahtumia tunnetuissa suomalaisissa kohteissa. Karvosen teoksessa oli erityisen kiinnostava se, miten hän oli tehnyt perusteellista taustatutkimusta ja kartoittanut kohteiden vaiheita läpi vuosisatojen sekä ottanut selvää omistajasuvuista tai muista paikkoihin keskeisesti liittyneistä henkilöistä. Tuo teos oli Aavetaloja ja ihmiskohtaloita, ja nyt teos on saanut jatkoa uusin kohtein.

 

Matka paranormaalien kohteiden tyyssijoihin jatkuu yhtä perusteellisena kuin edellinenkin teos. Karvonen on selvästi ottanut kohteistaan hyvin selvää ja peilaa todellisia historian vaiheita siihen, mikä tai kuka voisi olla ilmiöiden taustalla. Hän ei ota suoranaista kantaa siihen, ovatko ilmiöt totta. Siksi tämä teos sopii mielestäni loistavasti paitsi niille jotka ilmiöihin uskovat myös skeptikoille.

 

Tässä teoksessa esitellään 12 kohdetta ympäri Suomea. Osa kohteista on yksittäisiä rakennuksia, toisinaan tarkastelussa on isompi alue tai kokonainen kaupunki. Itselle erityisen kiinnostavia kohteita olivat Laukon kartano, jonne sijoittuvan Elinan surman vastikään kuuntelin, sekä Hatanpään kartano, joka tuli esille Kylmien kyytimiehessä. Myös Kankaisten kartano oli muista yhteyksistä tuttu. Joka tapauksessa olipa kohde ennestään tuttu tai ei, mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Edelliseen teokseen verrattuna nyt myös oikolukuun oli panostettu enemmän ja kieliasu oli sujuvampi, mikä teki lukemisesta miellyttävämpää.

 

Kummitteluilmiöistä ja historiasta kiinnostuneena tämä teos oli nappivalinta minulle. Toivottavasti Karvonen jatkaa vastaavien kirjojen kirjoittamista, sillä täällä ainakin olisi yksi lukija odottamassa!

 

♠♠♠♠½

Sudenmorsian

Aino Kallas: Sudenmorsian - Hiidenmaalainen tarina

96 s., Otava 2007, alkup. 1928

grafiikka: Tiina Palokoski

Olen lukenut Aino Kallaksen pääteoksena pidetyn Sudenmorsiamen ensimmäistä kertaa 10 vuotta sitten tehdessäni yläasteella esseetä Aino Kallaksesta. Tehtävänä oli kertoa kirjailijan elämästä sekä yhdestä vapaavalintaisesta teoksesta. Sudenmorsian jäi lähtemättömästi mieleeni ja tuolloin minulla oli aluillaan klassikkokausi, joten teos osui juuri oikeaan saumaan. Olen jo muutaman vuoden halunnut lukea kirjan uudelleen, mutta lyhyydestään huolimatta en ole saanut tartuttua siihen. Nyt kuitenkin päätin ryhtyä tuumasta toimeen.

Sudenmorsian sijoittuu 1650-luvun Hiidenmaalle. Se kertoo metsävahti Priidikistä ja ennen kaikkea hänen vaimostaan Aalosta, mutta myös muista alueen ihmisistä. Heidän asuinalueellaan liikkuu melkoisesti susia ja eräänä päivänä niistä päätetään tehdä selvää. Sudenapeijaisissa Aalo kuulee ensimmäistä kertaa merkillisen kutsun, jota ajan myötä alkaa olla mahdoton vastustaa. Aalo muuttuu ihmissudeksi Metsän Hengen vaikutuksesta, mutta salaa tapahtuneen ja elää Priidikin rinnalla kuten ennenkin. Miten käy, kun salaisuus paljastuu?

Sudenmorsian on mielestäni kiehtova kertomus, johon sekoittuu paitsi vanhaa kansanuskoa ja yliluonnollisuutta myös rakkaustarinan aineksia. Pieni kirja kätkee sisälleen isoja käänteitä ja erityisesti kirjan loppuratkaisu on vahva ja vaikuttava. Aikoinaan minuun teki vaikutuksen myös teoksen vanhahtava kieli, joka on Kallakselle tunnusomaista. Pidin siitä edelleen, vaikka aluksi se tuntuikin oudoksesta hieman vaikeaselkoiselta.

Sudenmorsian on klassikko, jonka selättämistä sanoisin helpoksi. Jos siis haluaisit lukea klassikon, suosittelisin tätä. Myös muut Surmaava Eros -trilogiaan kuuluvat sinänsä itsenäiset teokset Reigin pappi ja Barbara von Tisenhusen ovat niin ikään tutustumisen arvoisia ja tekivät Sudenmorsiamen tavoin minuun vaikutuksen 10 vuotta sitten. Joskus varmasti luen nekin vielä uudelleen!

♠♠♠♠♠

Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

Ville Hytönen & Tuulia Matilainen: Aaveiden Eesti - Kummitustarinoita Virosta

109 s., Haamu 2018

kansi ja kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Blogiani pidempään tai edes jonkin aikaa seuranneet tietävät, että kummitusperinteeseen liittyvät kirjat kiinnostavat minua. Siitä syystä myös Aaveiden Eesti pääsi lukulistalleni ja sain sen kustantajalta arvostelukappaleeksi, joten pääsin kirjan pariin heti tuoreeltaan. Aaveiden Eesti sisältää mielenkiintoisia tarinoita eri puolelta Viroa. Minua kiinnostaa kummitusperinteestä kaikkein eniten kotimainen kummitusperinne, mutta Viron kummitusperinteessä löytyy myös sellaisia kulmia, joita ei niin Suomessa ole - esimerkiksi Neuvostomiehityksen aikaiset tapahtumat näyttävät jättäneen levottomia kulkijoita Viroon.

 

Aaveiden Eestissä kerrotaan, että Virossa kummituksista ollaan ylpeitä ja niihin suhtaudutaan hieman leikkimielisesti. Teos on tehty haastattelemalla virolaisia aiheesta. Kirjasta välittyykin selvästi virolaisten suomalaisiin verrattuna vähemmän skeptinen asenne yliluonnollisiin vieraisiin, ja se on kyllä virkistävää. Teoksesta löytyy 12 kummitustarinaa, joista puolet on Hytösen ja toinen puoli Matilaisen kirjoittamia. Teos on hyvin tasalaatuinen, mutta Matilaisen teksteissä on ehkä hieman tarinoivampi ote, mikä mielestäni sopii kummitustarinoita esitteleviin teksteihin hyvin.

 

Aaveiden Eestiin talletetut kummitustarinat sijoittuvat mm. Tallinnaan, Pärnuun ja Haapsaluun. Tarinoita on monenlaisia: epäonniset rakastavaiset ovat jääneet levottomiksi hengiksi maan päälle, riivaaja on ottanut ihmisiä valtaansa tai tietyt paikat aiheuttavat outoja tuntemuksia. Osa tarinoista ulottuu vuosisatojen taakse, osa on tuoreempia tarinoita. Läpileikkaus on siis laaja niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin tarinatyypeiltäänkin.

 

Aaveiden Eesti on kiinnostava kirja, mutta jäi kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta hieman ulkokohtaiseksi minulle. Uskon sen johtuvan lähinnä siitä, että Viro ei ole minulle tuttu ja siitä syystä en oikein pysty kuvittelemaan miljöötä mieleeni enkä osaa täysin hahmottaa mistä historian vaiheista tarinoita kumpuaa. Siksi suosittelenkin tätä kirjaa erityisesti niille, joille Viro tai virolainen kulttuuri on tuttuja.

Suomessa kummittelee

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee - Selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia

242 s., Minerva 2018

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Jos jokin tietokirjallisuudeksi luokiteltu laji minua erityisesti kiinnostaa, niin se on sitten kansanperinteeseen liittyvät tarinat ja niistä etenkin kummitusjutut. Luin pari vuotta sitten Eero Ojasen teoksen Suuri suomalainen kummituskirja, joka osoittautui hyvin laadukkaaksi teokseksi. Siitä syystä osasin odottaa myös tämän kirjan olevan laadukasta luettavaa, jossa aihealueet on jäsennelty hyvin ja niistä on kerrottu sopivan neutraalisti neutraalisti.

 

Suomessa kummittelee kertoo erilaisista kummista ilmiöistä noin sadan vuoden ajalta. Ojanen kertoo käyttävänsä yliluonnollisista asioista termiä "kumma", koska "yliluonnollinen" on sanana sellainen, että se heti värittää asian merkityksen epäuskottavaksi ja kuvaa asiaa, jota ei oikeastaan voisi olla olemassa. Itse suosin kuitenkin edelleen vanhaa tuttua yliluonnollista, koska sillä olen asiasta oppinut puhumaan eikä se minun mielessäni sävytä asiaa mitenkään muuten kuin korkeintaan kylmiä väreitä nostattavaksi.

 

Ojanen ei keskity tässä teoksessa kuvaamaan pelkkiä kummitusjuttuja, vaan ilmiöistä nostetaan esiin myös mm. etiäiset ja enkelit. Mielestäni Ojanen tekee teoksessaan hyvää työtä, sillä hän on rakentanut teoksensa siten, että siinä on ihmisten kertomuksia yliluonnollisista kokemuksistaan mutta myös tietoa siitä miten ilmiöitä on talletettu ja tutkittu Suomessa. Aihepiiri lomittuu osittain Ojasen Suureen suomalaiseen kummituskirjaan, mutta tässä teoksessa on myös paljon uutta ja kiinnostavaa.

 

Mielestäni Ojasen teos on enemmänkin kansanperinteen tallettamista kuin hyytäviä kummitusjuttuja, mutta niin hän on varmasti teosta kirjoittaessaan ajatellutkin asian. Suosittelen tätä(kin) teosta kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kummitusjuttuperinne ja kummien kokemusten eri muodot.

 

♠♠♠♠½

Hotellien henget

Tiina Hautala: Hotellien henget - Kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista

kuvitus: Suvi Kari

117 s., Haamu 2017

a-kappale, kiitos kustantajalle!

 

Kun kuulin, että kummitustarinoista jo pari kirjaa kirjoittaneelta Tiina Hautalalta ilmestyy uusi teos, tiesin haluavani lukea sen. Sainkin ilokseni Hotellien henget arvostelukappaleena kustantajalta, kiitos siitä! Tässä teoksessa Hautala keskittyy suomalaisten hotellien henkiin. Tarkasteluun pääsee 10 hotellia, joissa joko asiakkaat ja/tai henkilökunta ovat todistaneet omistuisia ilmiöitä, nähneet hahmojen ilmestyvän tyhjästä ja tunteneet tyhjissä huoneissa, että eivät todellakaan ole yksin.

 

Teoksessa tarkasteltavat 10 hotellia ovat GLO Hotel Art Helsingistä, Park Hotel Turusta, Mukkulan kartano Lahdesta, Hotelli Vanajanlinna Hämeenlinnasta, Imatran Valtionhotelli, Grand Hotel Tammer Tampereelta, Hotelli Punkaharju, Hotelli Central Vaasasta,  Hotelli Seurahuone Kokkolasta ja Hotelli Lasaretti Oulusta. Osan hotellien historia ulottuu jo satojen vuosien taakse, mutta siitä huolimatta on voitu esittää teorioita keitä kummittelijat voisivat olla ja miksi he ovat jääneet vartioimaan entistä työ- tai majapaikkaansa. Osa hengistä näyttäisi nimittäin olevan matkustavaisia, osa taas työpaikkaansa kiintynyttä henkilökuntaa.

 

Mielestäni Hautala on jälleen onnistunut kaivamaan esiin kiinnostavia tarinoita ja hän kirjoittaa niistä hyvin. Välillä kuitenkin huomasin kaipaavani vielä lisää tietoa, sillä ainakin parissa tapauksessa viitattiin johonkin tapaukseen, joka voisi selittää hengen levottomuuden, mutta asia jätettiin sen kummemmin avaamatta. Se ehkä hieman ärsytti minua, sillä tähän teokseen olisi voitu hyvin mahduttaa lisääkin tietoa: tätä olisi kyllä jaksanut lukea enemmänkin kuin 117 sivua. 

 

Kun kirja saapui käsiini, ilahduin siitä, että se oli saanut kovat kannet ympärilleen. Haamun kirjathan usein ovat pehmeäkantisia, joten tämä kovakantisuus oli mukava yllätys. Kuvitusta olisin kuitenkin kaivannut jonkin verran enemmän, joskin teoksen kuvitus on kyllä hyvin onnistunutta ja luo mystistä tunnelmaa. Olisin kuitenkin mielelläni katsellut vanhoja tai vaikka uusiakin kuvia teoksen kuvaamista hotelleista, jotta tunnelma olisi välittynyt vieläkin paremmin ja olisi ollut helpompi miettiä millaisessa paikassa näitä salaperäisiä kokemuksia on koettu.

♠♠♠♠

Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zachris (Sakari) Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

205 s., WSOY 1992, 5.p. (1.p. 1928)

alkup. Gröna kammaren i Linnais gård, 1859

suom. Ilmari Jäämaa

 

Linnaisten kartanon viheriä kamari on kauhuromanttinen tarina Linnaisten kartanon salaperäisestä kummituksesta, joka tuntuu viihtyvän erityisen hyvin viheriässä kamarissa. Kartanoa asuttaa ylhäinen leskimies eversti Littow, hänen kaksi nuorta tytärtään Anna ja Ringa, tyttöjen kotiopettajatar sekä everstin iäkäs täti, joka viihtyy yksikseen. Littowin aatelissuvussa kiertää monenlaisia sukutarinoita, joista osa liittyy läheisesti perheen kotikartanoon. Entistä salaperäisemmän kartanosta tekee viheriä kamari, jossa moni voi todistaa tapahtuneen omituisia ja selittämättömiä asioita. Kun nuori arkkitehti Lithau saapuu kartanoon suunnittelemaan sokkeloisen rakennuksen remontti, joutuu hän majoitetuksi viherään kamariin tilanahtauden vuoksi. Mutta mitä arkkitehti kokee viheriässä kamarissa? Ja miten käy useammankin nuoren sydämessä heräävälle rakkaudelle? Kuka rakastaa ja ketä?

 

Ajattelin, että Linnaisten kartanon viheriä kamari voisi olla sopivaa luettavaa kesäiltoihin huolimatta siitä, että sen miljöö on talvinen. Olin oikeassa, kauhuromanttinen tarina soveltuu mainiosti luettavaksi tähän vuodenaikaan. Tarina lähti mielestäni melko hitaanlaisesti liikkeelle ja aluksi teksti tuntui hieman sekavalta, mutta kun tarinaan pääsi hieman kiinni, pysyi mielenkiinto hyvin yllä. Kyseessä on liki 90 vuotta vanha suomennos, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen, että alussa oli hieman vaikea saada tekstistä kunnolla selkoa. Tarina kuitenkin kokonaisuudessaan oli ihan mielenkiintoinen, vaikka kauhua tässä ei mielestäni ollut oikein nimeksikään eikä romantiikkaakaan ihan valtavissa määrin. Mutta käsitykset muuttuvat, Stephen Kingiin tottuneet nykylukijat toki mieltävät kauhuksi ihan muuta kuin ihmiset vuonna 1859.

 

Tuntui viehättävältä lukea vaihteeksi oikeasti vanhaa teosta kaikkien uutuuksien keskellä. Yleisesti ottaen klassikoiden lukeminen on minulle mieluista, mutta niitä tulee nykyään luettua hyvin harvoin. Aion kuitenkin palata klassikkojen pariin vielä heinäkuun aikana, kun osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. En ole vielä päättänyt mitä lukisin, mutta ehtiihän tässä!

Maailman merkillisimmät kummitustarinat

Mervi Koski: Maailman merkillisimmät kummitustarinat

256 s., Minerva 2017

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Kummitusperinnettä löytyy eri puolilta maailmaa, vaikka eri maailmankolkissa siihen saatetaan suhtautua eri tavalla ja alueelliset erot tarinaperinteessä voivat olla suuriakin. Itseäni kiinnostaa eniten suomalainen kummitusperinne ja tarinat aaveiden kohtaamisista, mutta maailman kummitusjutut ja uskomukset ovat olleet minulle vieraampia. Mervi Kosken Maailman merkillisimmät kummitusjutut kertoo tunnetuimmista kummitusjutuista, poltergeist-ilmiöistä ja eri maanosien perinteistä, joten nyt pääsin tutustumaan minulle uusiin juttuihin.

 

Kummitustarinat ja kummittelu yliluonnollisena ilmiönä kiehtoo minua osittain siksi, että se nivoutuu yhteen historian kanssa. Toinen syy on se, että kukaan ei oikein voi sanoa onko vai eikö kummituksia oikeasti olemassa. Tässäkin teoksessa käy ilmi, että moni tunnettu kummittelutapaus on perustunut vahvasti yksilön ja joskus jopa useiden yksilöiden kokemuksiin eikä mitään järjellistä tai tieteellistä selitystä ole tapahtumille voitu antaa.

 

Mervi Koski on koonnut teokseensa laajan kirjon erilaisia yliluonnollisia tapahtumia eikä niissä aina ole ollut kyse kuolleen ihmisen kummittelusta: aavenäyissä on nähty mm. erilaisia menopelejä laivoista autoihin sekä eläimiä. Itselleni uutta asiaa olivat kaikenlaiset haamukulkuneuvot, vaikka kieltämättä edelleen levottomien ihmissielujen tarinat kiinnostavat eniten. Koski pohjustaa aihettaan esittelemällä perustietoa kummittelusta ilmiönä sekä luomalla jokaisen luvun alussa yleiskatsauksen  tapahtumiin tai ilmiöihin, joita luvussa käsitellään. 

 

Koski kirjoittaa teoksessaan myös siitä miten kummitusjutuista on tehty bisnestä hyödyntämällä aihetta kirjallisuudessa, elokuvissa ja matkailussa. Kieltämättä onhan siinä jotain kauhuromanttista jos hotellilla tai kuuluisalla rakennuksella on oma kotikummituksensa, sillä se on omiaan luomaan jännitystä ja hohtoa miljööseen. Itse en kuitenkaan taitaisi uskaltaa yöpyä tunnetussa kummitushotellissa!

 

Mielestäni Mervi Koski on tallettanut yksiin kansiin kiinnostavasti ja monipuolisesti tätä kiehtovaa kansanperinnettä. Koska kyseessä on eri ilmentymiä käsittelevä teos, ei mihinkään aiheeseen uppouduta kovinkaan syvällisesti. Koski on kuitenkin tehnyt hienoa työtä kerätessään kaiken tämän tiedon, ja kokonaisuus on hyvin toimiva. Yleisviesti on myös hyvin selvä: kummitusjuttujen ja yliluonnollisten kokemusten kirjo on laaja ja niitä esiintyy kaikkialla maailmassa. Luin tämän kirjan parilla istumalla, joten otteessaan pitävästä teoksesta on kyse. Suosittelen kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille!

 

♠♠♠♠

Pohjolan porteilla

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

165 s., Haamu 2017

kansi: Suvi Kari

 arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Pohjolan porteilla on itsenäinen jatko-osa teoksille Louhen liitto ja Tuonella kulkijat. Päähenkilönä nähdään jo aiemmista osista tuttu Roona, yliluonnollisin kyvyin varustettu lukiolaistyttö, jolle paljastuu tässäkin osassa jotain uutta myyttisistä jumalista ja omista kyvyistään.

 

Olen pitänyt kovasti Louhi-sarjan aikaisemmista osista eikä tämäkään ollut pettymys! Heikkilä yhdistää edelleen taitavasti perinteitä ja historiaa sekä nykynuorten maailmaa, mutta jotenkin nyt Roonan todellinen syntyperä ja erikoistaidot linkittyvät entistäkin selkeämmin hänen arkielämäänsä. Mielestäni Roonan elämän tärkeät etapit yhdistyvät onnistuneella tavalla hänen yliluonnolliseen puoleensa sekä vanhoihin jumaliin. Kokonaisuudesta syntyy kiinnostava, kun lukija saa pähkäillä millä tavalla asiat vaikuttavat toisiinsa ja ennen kaikkea mistä sai alkunsa matka, jonka päätteeksi Roona saapuu itsensä Pohjan Akan porteille.

Roona on seurustellut jo kuukausia Aleksin kanssa ja suhde vaikuttaa vakaalta, mutta yhtäkkiä asiat tuntuvat muuttuvan. Roona on ottanut tärkeän askeleen suhteessaan ekan kertansa myötä ja pohtii minäkuvaansa. Roona vaikuttaa haavoittuvaisemmalta ja epävarmemmalta, sillä suhde Aleksiin ei tunnu enää niin selkeältä. Samoihin aikoihin peilikuvassa vilahtaa mystinen varjo ja Roonan isä Eerikki näkee tyttärestään näyn, joka ei lupaa mitään hyvää. Roona päättää syventyä erityistaitoihinsa ja hankkia oman samaanirummun, sillä myös hänen biologinen äitinsä Valpuri kaipaa tyttärensä taitoja avukseen.

 

Yllättäen Roonan haavoittuvaisuus ja epävarmuus näyttäytyykin myös hänen yliluonnollisella puolellaan: Roona ei tunne enää Karhun, oman eläimensä läsnäoloa. Tällä kertaa Roonalla on vastassaan entistä pahemmat viholliset eikä  tilannetta helpota lainkaan Karhun rauhoittavan ja turvallisen olemuksen puuttuminen. Nuori nainen  tuntee jäävänsä melkoisen yksin, vaikka hänellä onkin apunaan ystävänsä Sampsa sekä taitavava rummuntekijä ja samaani Iraida.

Vaikka Roonalla onkin yliluonnollisia kykyjä, hän näyttäytyy tässäkin teoksessa hyvin inhimillisenä. Hänelläkin on omat epävarmat kohtansa, johon varmasti (nuoren) lukijan on helppo samaistua. Kokonaisuudessaan Pohjolan porteilla on mielestäni otteessaanpitävä teos, jonka lukisi vaikka yhdeltä istumalta. Tietyllä tavalla tässä osassa on enemmän uhkan tuntua kuin aikaisemmissa osissa ja Roonan ajoittainen epävarmuus tuo omat väreensä tarinaan, mutta siitä huolimatta tarina tuntuu etenevän virkeästi ja hyvässä tahdissa. Kaikin puolin siis oikein onnistunut teos JA jee, tässä kirjassa tapahtuu yksi sellainen käänne, jota jo aiemmassa osassa aavistelin ja hieman salaa toivoinkin!

♠♠♠♠♠

 

Kannattaa käydä lukemassa myös Kian kommentteja Luetaanko tämä? -blogista, sillä mielestäni hän kirjoittaa tästä kirjasta hyvin!

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy

Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän salaperäinen syksy

 kuvitus: Miranda Mord

146 s., Haamu 2016

a-kappale kustantajalta, kiitos!

 

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy on kolmas osa Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen Kummakylä-sarjaan. Sarjan aikaisemmat osat ovat Kummajaisten kylä ja Kummajaisten kylän kuuma kesä.

 

Syksy on saapunut Korpikylään ja jo aikaisemmista osista tutut nuoret Sara, Niko, Aino, Otto, Riku ja Sampo aloittelevat kukin kouluvuottaan. Osa heistä on jo siirtynyt yläkouluun, mutta ystävyys jatkuu edelleen, joskin eri kouluissa kulkeminen askarruttaa joitakin heistä. Nuoret puuhailevat vapaa-aikana erilaisten harrastusten parissa, mutta kun Rikun isä tahtoo rakennuttaa kunnan tuleville mäkihyppytoivoille ja etenkin omalle pojalleen ison hyppyrimäen Susivuorelle, alkaa tapahtua kummia. Omituinen poltetun pihkan haju leijuu metsässä ja villieläimet tunkevat kotipihoihin. Myös Miina-mummo käyttäytyy kummallisesti ja katukuvaan ilmestyy erikoinen harmaahiuksinen kulkija.

 

Siinä missä pidin sarjan avausosaa todella kiinnostavana ja kokonaisuudessaan oikein onnistuneena teoksena, niin koin toisen osan jokseenkin latteana ja ajelehtivana kokonaisuutena. Nyt voin ilokseni kuitenkin sanoa, että Kummajaisten kylän salaperäinen syksy palaa jälleen samalle tasolle avausosan kanssa! Mielenkiintoni pysyi todella hyvin vireillä, yliluonnollisia juttuja oli keksitty nokkelasti ja juoni pysyi hyvin kasassa. Nuorten arki näyttäytyy mielestäni tässä sarjassa yleensäkin hyvin uskottavana ja tässäkin teoksessa he pohtivat ystävyyttä, ihastumista, kotiasioita sekä harrastuksia ja oman tiensä löytämistä. Pelkästä yliluonnollisten juttujen kohtaamisesta ei siis ole edelleenkään kyse, ja hyvä niin.

 

♠♠♠♠½

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

288 s., Nemo 2016

 

Kummituskirjallisuus aavetaloineen, tragedioineen ja selittämättömine ilmiöineen kiehtoo minua toden teolla, vaikka mielikuvitukseni lähteekin laukkaamaan yleensä vähän turhan villisti ja yöuneni ovat vaarassa. Aina sitä vaan kumminkin täytyy päästä lukemaan uusia kummituskirjoja, joten oli täysin selvää, että tulisin lukemaan Mauri Karvosen teoksen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita.

 

Karvosen teoksesta huokuu taustatiedon keräämisen perusteellisuus. Hän esittelee tässä teoksessa 12 kohdetta, joissa on kerrottu kummittelevan. Lukija pääsee tutustumaan esimerkiksi Brinkhallin kartanon, Katajanokan vankilan, Louhisaaren kartanon ja Turun linnan historiaan ja yliluonnollisiin ilmiöihin. Jokaisen kohteen kohdalla Karvonen esittelee ensin sen historian vaiheita ja vasta sitten kuvataan niitä mystisiä tapahtumia, joita kohteissa on kohdattu. Hän etsiikin kummittelun syitä todellisesta historiasta ja sen tragedioista. Teoksessa näkyy selvästi paitsi Karvosen harrastuneisuus rajatiedon ilmiöihin myös hänen ammattitaustansa, sillä hän on koulutukseltaan Suomen historian asiantuntija.

 

Koska Karvonen on perusteellinen selvityksissään kohteiden historiasta, minä melkein sanoisin tämän teoksen käsittelevän enemmänkin historiaa kuin rajatiedon ilmiöitä. Minua se ei juurikaan haittaa, sillä molemmat kiinnostavat minua suuresti, mutta jotenkin olisin olettanut, että sitä kummittelupuolta ja selittämättömiä tapahtumia olisi kuvattu enemmänkin. Joidenkin tapahtumien kohdalla olisin kuitenkin kaivannut enemmän taustatietoa, sillä minua jäi kiinnostamaan esimerkiksi Brinkhallin kartanon lastenhuoneen mysteeri: kenen lapsi oli kyseessä ja miksi hänet oli haudattu lattialankkujen alle? Kokonaisuus on kuitenkin tällaisenaankin kiinnostava, sillä jokainen voi lukemansa taustatiedon perusteella ihan itse pohtia, kummitelisiko joku onneton sielu edelleen asuinsijoillaan. Karvonen toteaa esipuheessaan mielestäni hyvin, että yliluonnollisten ilmiöiden mahdollisuutta ei voi sulkea pois vain sillä perusteella, ettei ole itse sellaisia kokenut. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

 

Moni teoksen kohteista oli sellaisia, joiden kummitteluilmiöistä tiesin jo valmiiksi jotakin. Itseäni kiinnosti erityisesti Brinkhallin kartano, jossa kuvattiin minulle läheinen Hovimäki-sarja. Olen myös käynyt kartanossa, mutta tuohon aikaan en vielä ollut tietoinen näistä rajatiedon ilmiöistä. Myös muutamat muut kohteet olivat tuttuja, vaikka en niissä ole vieraillutkaan. Jotkin kohteet jopa yllättivät, sillä enpä olisi arvannut, että Naantalin vanhimmissa osissa on havaittu niinkin paljon henkiolentoja kuin tämä teos antaa ymmärtää.

 

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita olisi varmasti ollut mitä nautittavin lukukokemus, jos sen oikolukuun olisi kiinnitetty parempaa huomiota. Pari lyöntivirhettä ei vielä haittaa, mutta jossain vaiheessa alkoi häiritä ylimääräiset kirjaimet sanoissa sekä tekstin yleinen epäselvyys: siinä vilisi vuosilukuja ja lauseet etenivät välillä hyvin epäloogisesti. Toisinaan etenkin kummittelukertomusten kohdalla kiinnitin huomiota "tökstöks"-kieleen, josta tuntui puuttuvan sivulauseita ja teksti jäi siten tökkiväksi. En ottanut näitä kohtia ylös, sillä tarkoitukseni ei ole alleviivata epäonnistuneita ilmaisuja. Sanonpa kumminkin vaan, että olisi kyllä kannattanut tähän asiaan kiinnittää enemmän huomiota, sillä Karvonen on kuitenkin tehnyt todella ison ja hienon työn tätä mielenkiintoista kirjaa kootessaan.

 

♠♠♠♠½

Klassikkohaaste 3: Baskervillen koira

Nyt heinäkuun viimeisenä päivänä kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen osallistuvat bloggaajat julkaisevat jälleen tekstinsä lukemistaan klassikoista. Nyt vuorossa oleva klassikkohaaste on jo kolmas laatuaan, mutta minä olen mukana vasta toista kertaa. Viimeksi luin Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, tällä kertaa valitsin Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran ja mietin jo, minkä klassikon lukisin seuraavaan haasteeseen.

***

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

298 s., Otava 2008

alkup. The Hound of the Baskervilles, 1901-1902

suom. Jaakko Kankaanpää

Baskervillen koira on epäilemättä Arthur Conan Doylen tunnetuin teos, jossa yhdistyy laadukas salapoliisikirjallisuus ja kauhun elementit. Rikosta ratkomassa nähdään kukapa muukaan kuin itse Sherlock Holmes apurinsa tohtori Watsonin kanssa.

Baskervillen vanhan suvun perintömaat ja kartano sijaitsevat Dartmoorin nummien kesyttömillä alueilla. Alueella huhutaan sitkeästi kirouksesta, joka uhkaa erityisesti Baskervillen suvun miespuolisia jäseniä. Sen mukaan kammottava paholaisen kätyrinä toimiva hornan hurtta tekee lopun suvun miehistä, jotka erehtyvät kulkemaan hämärän aikaan nummilla. Vanha tarina saa uutta pontta, kun kartanon isäntä sir Charles löytyy kuolleena epäselvissä oloissa. Suvun viimeinen jäsen on saapumassa kartanoonsa ottaaksen vastaan perintönsä, mikä saattaa tarkoittaa hyvinkin synkkää kohtaloa. Sherlock Holmes kutsutaan apuun selvittämään mitä sir Charlesille oikein tapahtui ja onko vanhassa legendassa todella jotain perää.

Luin reilut kolme vuotta sitten koulua varten Sherlock Holmes -novelleja. Silloin totesin, että novellit olivat "melko nokkelia, mutta osittain hieman korkealentoisia. Jotenkin jännitystä ja yllättävyyttä on haettu tosi oudoistakin asioista, sellaisista mitkä nyt eivät vaikuta ihan uskottavilta." ja totesin, että en ole erityisen vakuuttunut Doylen kirjoittajantaidoista. Onneksi minulla ei ollut enää muistissa moisia mielikuvia, jotka olisivat voineet vaikuttaa lukukokemukseeni. Minä pidin Baskervillen koirasta todella, ja vaikka siinä olikin myös hieman korkealentoisia asioita, saivat ne aina järkeenkäyvän selityksen.

Mielestäni Baskervillen koira on ennen kaikkea salapoliisitarina ja sitten vasta kauhukertomus, ja näin olettaisin Doylen tarinansa tarkoittaneenkin. Kauhuelementit toimivat tarinassa hyvänä mausteena ja auttavat luomaan miljööstä dekkarin juonen kannalta sopivan synkän ja salamyhkäisen. Teoksesta muodostuukin täysin omanlaisensa kokonaisuus, joka kyllä jää minun mieleeni pitkäksi aikaa, vaikka ei tämä teos ihan vetävimmästä päästä kuitenkaan ollut. Tällaisessa vanhemmassa dekkarissa on kuitenkin erityistä tunnelmaa, kun jännitys tiivistyy ja esimerkiksi tietojen välittäminen ilman kännyköitä ja sähköposteja on paljon vaikeampaa. Kyllä kannatti lukea!

♠♠♠♠

Suuri suomalainen kummituskirja

Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja - Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen

240 s., Minerva 2016

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Kun bongasin Minervan kirjakatalogista Eero Ojasen teoksen Suuri suomalainen kummituskirja, laitoin itseni oitis kirjaston varausjonoon. En oikeastaan tarkkaan edes tiennyt millainen kirja on kyseessä, lähinnä ajattelin tämän sisältävän pelkkiä kummitustarinoita. Teos osoittautui kuitenkin paljon monipuolisemmaksi, ja varmasti siitä syystä se onkin paikoin saanut kirjastoluokituksen 49.26 (kansantavat), vaikka takakansi ehdottaakin kaunokirjallisuuden hyllyluokkaa 84.2.

 

Minua on aina kiehtonut kaikenlaiset kummitusjutut ja erityisesti sellaiset, joihin liittyy jokin sukutarina tai tragedia tai muu mielenkiintoinen seikka. Vaikka kummitusjutut kiinnostavatkin, olen oikea pelkuri, joten kauhu ei kuulu vakiolukemistooni. Tämän Ojasen kirjan pystyin kuitenkin lukemaan saamatta siitä sen suurempia vilunväristyksiä, ja vaikka olisikin tehnyt tiukkaa, niin olisin lukenut silti, sillä en meinannut malttaa laskea tätä käsistäni ollenkaan.

 

Suuri suomalainen kummituskirja on hyvin jäsennelty teos, jossa on paitsi niitä kummitusjuttuja myös taustatietoa kansanperinteen enteistä ja etiäisistä, poltergeis-ilmiöistä, kummitusjuttuperinteen muuttumisesta ja pohdintoja siitä, miksi kummitusjuttuja on alunperin alettu kertoa. Ojanen ei ota selkeästi kantaa siihen ovatko jutut totta vai vain legendaa. Hän onkin kirjoittanut tämän teoksen hyvin neutraalisti, joten lukijalle itselleen jää valta päättää mihin oikein uskoo, vaikkakin Ojanen toteaa, että tietyistä kummitusjutuista löytyy hieman erilaisia mukaelmia ympäri maata. Hän myös kertoo miten kummitteluilmiötä on tutkittu, mutta ei silti ota kantaa siihen, ovatko tutkimukset kuinka päteviä. Joten jos joku tarttuu tähän teokseen toiveenaan lukea hyytäviä kummitusjuttuja kirjan täydeltä, tulee hän todennäköisesti pettymään.

 

Mielestäni Ojasen kirja on mainio sekoitus faktatietoa (kansanperinteestä) ja kummitusjuttuja. En uskalla sanoa, että "faktatietoa ja fiktiivisiä tarinoita", sillä enhän minä voi täydellä varmuudella tietää josko ainakin osa kummitusjutuista olisi ihan täysin tosia, vaikka siihen suuntaan kyllä tietyt tutkimustulokset ja useat havainnot antavat viitteitä. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, joita kiinnostaa menneet uskomukset ja tavat sekä suomalainen kummitusjuttuperinne. Tästä kirjasta voi muuten bongata tuttuja paikkoja, joissa on havaittu kummittelua!

 

♠♠♠♠♠

Tuonella kulkijat

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

159 s., Haamu 2016

kansi: Suvi Kari

a-kappale kustantajalta

Kun postilaatikkoon saapui toivomani arvostelukappale Mervi Heikkilän Tuonella kulkijoista, otin kirjan heti lukuun. Tämä Louhen liiton jatko-osa imaisi minut niin hyvin mukaansa, että luin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta, mutta tekstini julkaisun jätin teoksen julkaisupäivälle, joka on tänään.

Tuonella kulkijat jatkaa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa. Roona on nuori nainen, jolla on monia salaisuuksia. Yksi niistä on hänen todellinen syntyperänsä, toinen taas hänen kykynsä kommunikoida eläinten kanssa. Saatuaan Louhen liitossa kuulla uusia asioita itsestään, vanhemmistaan ja myyttisistä kalevalaisista hahmoista, on Roonan maailma muuttunut. Taustansa vuoksi hänen elämässään on asioita, joista vain lähimmät ihmiset tietävät. Roonan lomamatka Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan luokse asettaa hänet jälleen uusien faktojen eteen sekä kysyy kykyä luottaa uusiin ihmisiin sekä rohkeutta toimia asioiden saattamiseksi oikealle tolalle, sillä jotain pahaa on selkeästi tekeillä: siitä kielii paitsi kaikkien lintujen katoaminen Turusta myös isä-Eerikin antikvariaatin tuho ja isän katoaminen. Siitä matka jatkuukin jo rajan yli Tuonelan puolelle.

Mielestäni Tuonella kulkijat osoittautui hyvin kiehtovaksi teokseksi, joka oli - mikäli mahdollista - vieläkin paremmin otteessaan pitävä kuin Louhen liitto. Tässä teoksessa on enemmän tummia sävyjä, kun Roona joutuu yllättävien tilanteiden eteen yksin ja joutuu miettimään kehen voi luottaa ja keneltä pyytää apua. Mikään synkkä teos tämä ei kuitenkaan minun mielestäni ole, sillä tässä on mukavasti myös romanttista värinää ja ihmis- ja perhesuhdeasioita, joita on kiinnostavaa seurata. Vaikka Tuonella kulkijat on jatko-osa, sopii se luettavaksi myös itsenäisenä teoksena. Tässä teoksessa tulee ilmi kaikki olennainen Roonan aiemmista vaiheista, jotta voi hypätä Tuonella kulkijoiden matkaan ilman suurempia kysymysmerkkejä.

Pidin jo Louhen liitossa kovasti siitä, miten Heikkilä yhdistää perinteitä, historiaa ja nykynuorten maailmaa sujuvasti toisiinsa. Sama tyyli jatkuu myös Tuonella kulkijoissa, jossa tutustutaan entistä enemmän kalevalaisiin hahmoihin, jotka Heikkilä esittelee vallan toisessa valossa kuin Kalevala. Nyt pääsemme tutustumaan muun muassa Väinämöiseen ja Kullervoon, ja kieltämättä nyt kumpikin mies näyttäytyy paljon mielenkiintoisemmassa valossa kuin aiemmin. Pidin jo edellisessä osassa myös siitä, miten hienosti Heikkilä nivoo miljöön ja tarinan yhteen, eikä tämä teos kalpene edeltäjälleen siinäkään. Itse asiassa minua alkoi todella kiinnostaa päästä tutustumaan Aboa Vetus -museoon Turkuun. Vaikka itselleni maaseutumiljöö onkin yleisesti ottaen jotenkin läheisempi, pidin kuitenkin paljon teoksen esittelemästä Turusta. Tuonella pääsemme myös nauttimaan metsäpolkujen ja petojen maailmasta, jolloin perinteet ja myytit tuntuvat hengittävän vahvempina.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, minä pidin tästä teoksesta. Roona on mielestäni sellainen hahmo, jossa on sopivassa suhteessa nuoruuden kokemattomuutta ja epävarmuutta, mutta kuitenkin myös jo elämänkokemusta, kurinalaisuutta ja kykyä selviytyä uusista tilanteista hallitusti. Roonasta on helppo pitää ja se varmasti lisää teosten kiinnostavuutta ja saa viihtymään niiden parissa. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä mystistä Roona seuraavaksi kohtaa ja miten siitä selvitään. Louhen liiton tavoin tähänkin teokseen on tehty materiaalipaketti. Se löytyy Haamu-kustannuksen materiaalipankista.

♠♠♠♠♠

Vainuttu

Elina Rouhiainen: Vainuttu - Susiraja 4

414 s., Tammi 2015

kansi: Laura Lyytinen ja Riikka Turkulainen

 

Susiraja-sarjan päätösosa Vainuttu on nyt täällä. Teoksen ilmestyminen oli mennä minulta ihan ohi, kunnes bloggaajakollegan kautta kuulin asiasta. Minulla on vähän haikea fiilis, sillä olen pitänyt Susirajasta paljon. Tuntuu haikealta jättää hyvästit Raisalle, Mikaelille, Nikolle ja muille sarjan hahmoille, joiden seurassa olen viihtynyt niin hyvin. Samalla kuitenkin olen iloinen siitä huikeasta matkasta, jonka tämä sarja on minulle tarjonnut. Mielestäni Vainuttu päättää tämän kiehtovan sarjan todella upeasti.

 

Raisa Oja ja Mikael Sarri ovat taas yhdessä. Saatuaan tietää olevansa daimon ja paettuaan veljensä Mitjan kanssa kreikkalaiselta saarelta, on Raisan elämä mennyt kokolailla uusiksi. Olennaisinta on Raisan ja Mikaelin suhde, joka herättää paljon kysymyksiä. Päällimmäisenä Raisan mielessä pyörii kysymys siitä miten ihmissuden ja daimonin - perivihollisten - suhde voi toimia. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että Raisa haluaa Mikaelin ja Mikael haluaa Raisan. Heidän ehdoton uhrautuvaisuutensa toisen puolesta, pyyteetön tuki ja kannustaminen ovat asioita, jotka myös hukkavaaralaiset huomaavat, kun Raisa ja Mikael palaavat Hukkavaaraan selvittämään naapurikunnan kanssa syntynyttä susikahnausta. Valitettavasti kumpikaan ei tunnu tajuavan, että heillä olisi nyt suurempiakin huolenaiheita kuin naapurikuntalaiset. Raisa ei aavistakaan mitä muutoksia elämällä on hänelle vielä tarjottavanaan.

 

Yksi parhaista asioista tässä kirjassa oli epäilemättä Raisan ja Mikaelin suhde, koska heidän vain kuuluu olla yhdessä. Muutenkin henkilöhahmot ovat koko sarjan ajan olleet mainioita, ja tässä teoksessa erityisesti Daniel Sarri riemastutti minua kovasti. Pidin myös siitä, että tarina sijoittui Hukkavaaraankin, koska mielestäni sen miljöö on kiehtova ja siellä tulee parhaiten esille koko sarjan kannalta olennaisten ihmissusien olemassaolo ja elämäntapa.

 

Tarina itsessään eteni sujuvasti ja kiinnostavasti. Tuttuun susirajamaiseen tapaan tämäkin nappasi minut otteeseensa ja koko ajan piti saada lukea "vielä yksi luku". Ainut asia mitä minä hieman tässä teoksessa moitin on se, että tuntui kuin loppuratkaisua olisi hieman turhaan venytetty. Vaikka viimeiset 50 sivua toivatkin tarinaan taas uutta jännitystä ja johtivat loppuratkaisun viimeiseen huipennukseen, niin silti minua hieman turhautti taas uusi vastoinkäyminen Raisan ja Mikaelin onnen tiellä. Muutoin kokonaisuus oli mielestäni hyvä ja Rouhiaisen käyttämä sujuva ja samalla vivahteikas kieli on todella nautittavaa luettavaa. Dialogi on niin ikään todella sujuvaa ja välillä suorastaan riemastuttavaa, sillä Rouhiainen upottaa siihen hyvin nasevuutta, jota löytyy kyllä tekstistä muutenkin. Todella hieno päätös tälle sarjalle, joka toivottavasti löytää alati uusia lukijoita!

 

♠♠♠♠½

 

Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty