Seireenit

Emilia Hart: Seireenit

WSOY 2026

alkup. The Sirens 2025

suomentanut Irmeli Ruuska

 

Luin huhtikuussa Emilia Hartin romaanin Seireenit, joka edustaa spekulatiivista fiktiota. Olen lukenut aiemmin Hartin romaanin Taipumattomat, joka suorastaan lumosi minut. Siinä kaikki miljööstä juoniasetelmaan osui suoraan minun lukumakuuni, mutta Seireenien kohdalla oli vähän eri juttu. Hillosinkin tätä hyllyssäni jonkin tovin ennen kuin tartuin kirjaa kansista ja aloin lukemaan.

 

Seireeneissä on, kuten nimestäkin voi päätellä, keskeistä merellinen mytologia. Se ei lähtökohtaisesti ole yhtään minun juttuni, mikä aiemmasta lukukokemusta huolimatta hieman työnsi minua pois Seireenien ääreltä. Lukukokemuksesta muodostui kuitenkin lähtökohtaan nähden yllättävän vetävä. Teksti oli hyvää koko ajan ja tarinaan mahtui sellaisia yllättäviä käänteitä, jotka olivat omiaan pitämään otteessaan.

 

Lucy havahtuu unestaan kädet häntä haavoittaneen miehen kurkulla. Hän on kävellyt unissaan ja ollut tiedostamisen ulkopuolella, mutta hän on kauhuissaan tapahtuneesta. Lucy pakenee sisarensa Jessin syrjäiseen merenrantataloon Australian etelärannikolle, mutta sisar on kuitenkin kadonnut. Lucy jää yksin oman kauhunsa, kosteusvaurioisen talon ja Jessin väkevien maalausten keskelle.

 

Sisartaan etsiessään Lucy saa kuulla tarinoita aaltojen viemistä miehistä, kauan sitten tapahtuneesta haaksirikosta ja luolasta, josta kerrotaan erikoisia tarinoita. Melko pian Lucy oivaltaa, että Jessin talolla on keskeinen rooli yhdessä niistä tarinoista. Missä Jess oikein on? Onko talossa turvallista olla? Kun totuus lopulta valkenee, ei mikään ole enää entisellään.

 

Kenelle suosittelen:

- mysteerien ja spefin ystäville

- meren mytologioista kiinnostuneille 

Lumenlaulaja

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Teos 2025

Bloggaamattomien kirjojen jono on kasvanut siihen mittaan, että edelleen bloggaan lokakuussa luetuista kirjoista. Emmi Itärannan hieno teos Lumenlaulaja kertoo Kalevalan tarustosta tutun Louhen syntytarinan. Aluksi minun oli vähän vaikea tempautua mukaan tarinaan, mutta tästä kehkeytyi lopulta todellinen lukusukkula, jonka miljööstä pidin paljon. Mielessäni epäilin, että tämä voisi olla joka Finlandia-ehdokkaana, mutta ei sitten kuitenkaan ollut.

Kalevalasta tuttu Louhi, Pohjolan emäntä, kuvataan yleensä ilkeäksi ja ulkonäöltään epämiellyttäväksi hahmoksi. Itärannan teos kertoo oman versionsa siitä, miten Lauhasta tuli tarujen pahamaineinen Louhi. Teos rakentuu kahteen aikatasoon, joista toinen kuvaa Pohjolan kansan kohtalonhetkiä kaukana menneisyydessä ja toinen kulkee Elias Lönnrotin matkassa lapsuudesta kuolinvuoteelle saakka. Sinä teit minusta sen, millaisena minut nyt tunnetaan, mutta et kertonut mitä todella tapahtui, Louhi puhuu ajatuksissaan Eliakselle.

Lauha elää lapsuuttaan vahvojen naisten hallitsemassa Pohjolassa, jossa taikavoimat ja loitsuhahmot lyövät kättä arkisen aherruksen kanssa. Elämässä vallitsee sopusointu kaiken elollisen välillä, kunnes rauha rikkoutuu ja vieras heimo hyökkää Pohjolaan. Pohjolan kansa hajoaa, osa pakenee ja osa alistuu miehittäjien valtaan. Lauha, hänen äitinsä ja kaksi nuorempaa sisartaan pakenevat, ja Lauha päätyy turvaan Metsänpeiton naisyhteisöön.

Lauha viettää monta vuotta hiljaiseloa, kunnes traagisten tapahtumien painolasti sysää hänet puolustamaan syntyoikeuttaan Pohjolan tyttärenä. Hän haluaa ottaa kotinsa takaisin, koota kansansa taas yhteen ja tehdä Pohjolasta entisen kaltaisen yhteisön. Karhuemon lailla omiaan puolustavasta Lauhasta tulee Louhi, monen pelkäämä nainen. Asema ajaa kohti valintoja, joilla on kohtalokkaita seurauksia. Tästä syntyy Pohjolan emännän myytti.

Tykkäsin tosi paljon siitä, miten Itäranta ammentaa tarinansa suomalaisesta mytologiasta. Se on mielestäni todellinen kulttuuriteko, joka saattaa jopa innostaa lukijoita kansantarujen pariin. Olen itse Kalevalan joskus kauan sitten lukenut ja tarinan pääkohtia on tietysti tullut tankattua jo peruskoulussa, mutta Lumenlaulaja iski kipinää ajatukselle lukea tai kuunnella Kalevala uudemman kerran.

Olen Itärannan tuotannosta aiemmin lukenut Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin, joista molemmista olen pitänyt. Teemestarin kirja on yksi väkevimmin mieleeni painuneista lukukokemuksista ja ajattelen sen tarinaa aika useinkin. Lumenlaulaja taitaa jäädä samalla tavalla sydämeen ja mieleen asumaan.

Itämeren Auri

Johanna Valkama: Itämeren Auri

e-äänikirja, 15 h 25 min.

Otava 2018, alkup. Otava 2016

kansi: Timo Numminen

lukija: Petriikka Pohjanheimo

Olen viime aikoina innostunut entistä enemmän keskiaikaiseen tai sitä vanhempaan aikaan sijoittuvaan kirjallisuuteen, joten oli oikeastaan vain ajan kysymys milloin ottaisin luettavakseni Itämeren Aurin. Teos avaa rautakaudelle sijoittuvan sarjan Metsän ja meren suku, johon on nyttemmin ehtinyt tulla jo kaksikin jatko-osaa. Itämeren Auri minulta löytyy kirjana omasta hyllystä ja hyödynsin sitä tutustumalla miljöötä kuvaavaan karttaan sekä palaamalla tiettyihin kohtiin uudelleen. En ole aikaisemmin millään tavalla kuljettanunt kahta teosta rinnakkain, mutta ainakin nyt kokeilu toimii.

Auri on Suolammen kylän mahtavan parantajan, Tieran, lapsenlapsi. Aurilla on vain yksi haave, sillä hän haluaisi jonain päivänä olla Hämeen mahtavin parantaja. Isoäitinsä opissa Auri oppii paljon ja tie näyttää selkeältä kulkea, kunnes eräänä päivänä Auri löytää metsästä pahasti haavoittuneen muukalaisen. Meren takaa Itämaahan saapunut Haakon tekee Aurin oudon levottomaksi eikä parantajaksi ryhtyminen olekaan enää niin selvä juttu - parantajat kun eivät perusta perheitä.

Itämeren Auri on teos, josta ei seikkailua puutu. Mukana on myös romantiikkaa, mutta ennen kaikkea teos on mielestäni nuoren Aurin kasvutarina muinaisessa pohjolassa, jossa kukaan ei voi olla täysin turvassa viikinkien hyökkäyksiltä tai pahoilta hengiltä. Tarinassa onkin vahvasti läsnä myös pohjoismainen mytologia ja upea luonto, vaikka välillä tapahtumien kuvaus keskittyykin linnavuorille ja suljettuihin kyliin.

Kertomuksena Itämeren Auri on viihdyttävä ja kiinnostava, vaikka jossain vaiheessa loppua kohti tapahtumiin tuleekin käänteitä, jolloin kaikki tuntuu menevän solmuun. Ne hieman turhauttavat, koska ne tuntuvat lähinnä tarinan turhalta pitkittämiseltä. En kuitenkaan missään vaiheessa pitkästynyt tämän teoksen parissa ja aion varmasti jossain vaiheessa kuunnella seuraavankin osan.

♠♠♠♠

Helkavirsiä

Leino, Eino: Helkavirsiä

193 s., Otava 1952
1. sarjan 12. painos, 2. sarjan 11. painos

Kuten joku ehkä muistaakin, kerroin ostaneeni maaliskuussa seurakunnan järjestämästä kirjamyynnistä Leinon Helkavirsiä -teoksen. Heti ensiksi totean, että lukiessani löysin aivan ihanan yllätyksen kirjan välistä: kaksi neliapilaa. Se oli jotenkin niin ihanaa, että löytää vanhan kirjan välistä prässättyjä kasveja.♥

Lukukokemuksena en kauheasti pitänyt teoksesta. Runoissa oli kyllä kaipaamaani rytmiä ja sisältöä, mutta kieli oli Kalevala -tyyppistä ja siksi vaikeaselkoista. Lisäksi runot on kirjoitettu Kalevala -mitalla. Jotenkin en aina jaksanut keskittyä pitkän runon loppuun saakka, ja siksi sen johtoajatus katkesikin ja eikä runosta jäänyt selkeää kuvaa.

Teoksena Helkavirsiä on kokoelma erilaisia myyttisiä taruja ja legendoja. Olin löytävinäni runoista joitakin yhtymäkohtia Kalevalaan, vaikken kyseistä teosta olekaan vielä lukenut (paitsi yläasteella joitakin runoja). Luonto ja elämän syvimmät kysymykset ovat vahvasti läsnä teoksessa.

♠♠½