Naondel

Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita

12 h 2 min., Tammen äänikirja 2018

alkup. Naondel. Krönikor från det Röda Klostret, 2016

lukija: Anni Kajos

suom. Marja Kyrö

kansi: Laura Lyytinen

Ensikosketukseni Maria Turtschaninoffin tuotantoon oli Maresi, jonka luin vuonna 2015. Jostain syystä laajempi tutustuminen hänen tuotantoonsa aina jäi ja jäi, vaikka minulta löytyy Naondel ihan omastakin hyllystä. Löysin aiemmin tänä vuonna kirjaston e-kirjavalikoimasta Turtschaninoffin Arran, josta pidin valtavasti ja jonka myötävaikutuksella otin Naondelin nyt myös kuunteluun. 

Naondel kuuluu samaan Punaisen luostarin kronikoita -trilogiaan kuin Maresikin, mutta Naondelissa kerrotaan vaiheista, jotka johtivat luostarin syntyyn. Kaikki saa alkunsa nuoren Kabiran tekemästä virheestä, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Hänen perheensä tuntee vaalimansa lähteen salat, jotka hän ihastuksen sokaisemana tulee paljastaneeksi Iskanille, joka on visiirin poika. Iskan on vallanhimoinen nuori mies, joka hyödyntää häikäilemättä Kabiran paljastamia lähteen saloja. Vuosien varrella Iskanin uhreiksi joutuvat mm. vaeltajaklaanin Garai, unienkutoja Orseola ja naissoturi Sulani.

Naondel muodostuu Iskanin uhreiksi joutuneiden naisten tarinoista. Heidän tarinansa ovat erilaiset, osa on päätynyt Iskanin vaikutusvallan alle omaa hyväuskoisuuttaan, kun taas jotkut on viety väkisin. Myös elämän lähtökohdat ovat erilaisia, mutta jokaisen elämää leimaa kuitenkin henkinen ja/tai fyysinen väkivalta, pelko ja vapaudenkaipuu. Jokaisessa näistä naisista on myös voimaa, joka odottaa oikeaa hetkeä.

Naondel on tarinana yhtä lumoava kuin Maresikin. Turtschaninoff onnistuu tässäkin kirjassa luomaan upean miljöön, josta pidin todella paljon. Hänen luomansa maailma on kauneudessaan ja kauheudessaankin kerrassaan kiehtova, samoin alkulähteet ja maagiset kyvyt antavat tarinaan oman ehkä hieman jännittävänkin ulottuvuutensa. Naisten henkilöhahmoissa on myös hyvää särmää. Eniten pidin Kabiran hahmosta, mutta myös Garai oli minulle mieleen. He ehtivät tarinan edetessä myös tulemaan parhaiten tutuiksi.

Naondelin naisten tarina voisi olla ihan tositarina, jos ei oteta lukuun kuvitteellista miljöötä ja fantasiaelementtejä. Kirja kertoo alistetuista naisista, joita mies hallitsee mielensä mukaan. Historiassa sellaista on tapahtunut ja valitettavasti tapahtuu edelleen. Seikkailutarinana tämä on huikea, fantasiakertomuksena puitteiltaan hieno. Löytyy tästä tunnistettavasti myös feministinen ulottuvuus kaiken muun ohessa. Kerrassaan taidokasta kerrontaa, joka käy oikein hyvin aikuisellekin lukijalle, vaikka teos onkin suunnattu nuorille.

♠♠♠♠♠

Munametsä

Olga Kokko: Munametsä

365 s., S&S 2019

kansi: Emmi Kyytsönen

 

Olga Kokon esikoisteos Munametsä on pitkin syksyä näkynyt usein Instagramin kuvavirrassa. Kirja kiinnittää huomion, sillä siinä on todella onnistunut kansi! Teosta on kehuttu mm. sen huumorista ja aihekin vaikutti kiinnostavalta, joten kirja päätyi lainakirjojen hyllyyni odottelemaan vuoroaan. Näin marraskuun pimeillä ja sateisilla keleillä Munametsä oli kyllä todella piristävä lukukokemus!

 

Linnea on kolmikymppinen sinkku, jonka tärkein harrastus on seksi. Hän ei surkuttele sinkkuuttaan, sillä hän ei kaipaa elämäänsä parisuhdetta, vaan hän nauttii munametsän antimista täysin siemauksin. Hän työskentelee mainostoimistossa ja vaikka hänelle sattuu ja tapahtuu, hän ei ole mikään onneton tunari, vaan lopulta kuitenkin rautainen ammattilainen. Linnea on räiskyvä ja vahva eikä hän häpeile olla Nainen isolla ännällä.

 

Munametsää voisi nimen ja takakansitekstin perusteella kuvitella hyvinkin eroottiseksi romaaniksi, mutta sitä se ei ole. Siinä esimerkiksi ei ole varsinaisia seksikohtauksia, vaikka monenlaisista munista puhutaankin. Seksuaalisuuden puolestapuhumista ja ilotulitusta tämä kuitenkin mielestäni ennen kaikkea on. Kirjassa on myös oma feministinen twistinsä, sillä ruodinnan kohteeksi päätyvät mm. ei-toivotut munankuvat ja eriarvoisuus. Terävien sivallusten lomassa on myös huumoria, joka osui minuun.

 

Pidin siitä, että Linnea on läpi koko kirjan aidosti oma itsensä. Hän on suora mutta ei liian räävitön. Erityisesti juonenkuljetuksessa arvostan sitä, että lopussa ei tullut sellaista lässähtävää käännettä, jossa parisuhde pelastaa Linnean munametsän syövereistä - etenkään kun Linnea ei selvästikään halua tulla pelastetuksi mistään. Nasevaa, kantaaottavaa ja hauskaa. Suosittelen!

 

♠♠♠♠

Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

133 s., Siltala 2012

alkup. La contadora de películas

suom. Terttu Virta

kansi: Wil Immink Design & Getty Images

 

En ole hetkeen aikaan saanut yhtäkään uutta maata Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen, mutta nyt lopulta haaste etenee yhden maan verran. Koska posti on lakossa eikä kirjastoon tule lehtiä, kaipasin tauoille lukemista. Silmäilin hyllyjä ja nappasin luettavakseni ohuen ja helppolukuiselta vaikuttavan Elokuvankertojan, jonka luettuani saan merkitä Chilen valloitetuksi.

 

Elokuvankertoja sijoittuu Chilen pampalle salpietarikaivoksen kupeeseen. Kaivoskylän aaltopeltihökkelissä elää päähenkilö María Margaritan perhe, jonka perhe kerää kaikki kolikkonsa kasaan voidakseen lähettää tytön elokuviin. Elokuvan nähtyään Marían tehtävä on kertoa elokuva perheelleen. Tyttö tuntuu olevan siinä luonnonlahjakkuus, sillä hän pystyy kuvailemaan elokuvat hämmästyttävän tarkasti. Pian koko kylä istuu lumoutuneena kuuntelemassa hänen kerrontaansa.

 

María on vasta nuori tyttö, jonka perheen elämä mullistui äidin jätettyä heidät. Elokuvia kertoessaan hän tuntuu löytävän oman paikkansa ja kaikeasta ympäröivästä puutteesta huolimatta hän oppii unelmoimaan. Lopulta Elokuvankertoja muodostuu aika surulliseksi tarinaksi kohtalon iskettyä perhettä vähän liiankin monta kertaa. Lumoava tarina tämä kuitenkin oli. Nopealukuisuudestaan huolimatta tämä herätti myös erilaisia mietteitä elämän käänteistä ja erilaisten sattumien vaikutuksesta kohtaloon.

Aurinko ja hänen kukkansa

Rupi Kaur: Aurinko ja hänen kukkansa

255 s., Sammakko 2018

alkup. the sun and her flowers, 2017

suom. Kreetta Lahtinen

 

Rupi Kaurin toinen runoteos Aurinko ja hänen kukkansa on ollut minulla lainassa keväästä asti. Kuvastakin voi ehkä päätellä, että olin kesällä jo vakaissa lukuaikeissa, mutta sitten se taas vain jäi. Nyt marraskuun pimeydessä olen kaivannut aurinkoa ja lukenut Rupi Kauria.

 

Minulle Aurinko ja hänen kukkansa oli puhutteleva teos. Pidin erityisesti teoksen rakenteesta, jossa teos on jaettu viiteen osioon: lakastuminen, kaatuminen, juurtuminen, kasvaminen ja kukkiminen. Kaikki nämä kukkasten elämänkiertoon liittyvä symboliikka kuvaa runojen aihepiirejä eli surua, itsensä laiminlyöntiä ja lopulta arvostamista. Teoksista heijastuu tuskaa, masennusta ja otteen menettämistä, mutta myös uutta heräämistä ja onnen löytämistä. Teoksesta rakentuu eräänlainen kasvutarina, ehkä toisaalta myös selviytymistarina, josta pidin.

 

En yleensä erityisesti pidä moderneista runoista, joita Aurinko ja hänen kukkansakin edustaa. Rupi Kaur osoittautui kuitenkin niin taitavaksi sanankäyttäjäksi, kiitos myös suomentajalle!, että näistä ei voinut olla pitämättä. Oikeastaan lukiessa huomio ei edes kiinnity runomittaan, sillä sanat ja sisältö soljuvat niin hienosti. Etenkin lakastuminen-osion runoissa oli mielestäni jotain sykähdyttävää, joka imaisi mukaansa, mutta tämä on myös kokonaisuutena todella hieno teos. Suosittelen!

Au pair

Emma Rous: Au pair

9 h 48 min., Minerva 2019

alkup. The Au Pair, 2018

suom. Sisko Ylimartimo

lukija: Karoliina Niskanen

 

Olen kirjaston tiskillä kuullut paljon kehuja Emma Rousin trilleristä Au pair, joten kun se tuli äänikirjana vastaan, päätin ottaa selville mistä oikein on kyse. Kuten niin monet muutkin, vei Au pair minut mennessään. Kyseessä on siis todella vetävä mysteeri, joka käänteillään yllättää useampaankin otteeseen, kun Mayesin perheen salaisuudet alkavat paljastua.

 

Seraphine ja Danny Mayes ovat kaksoset, joiden syntymäpäivänä heidän äitinsä Ruth heittäytyi kallioilta alas. Samana päivänä myös kaksosten isoveljeä, Edwiniä, hoitanut au pair Laura katoaa. Kylässä velloo monenlaisia huhuja Mayesin perheeseen liittyen: puhutaan varastetuista lapsista ja siitä että Summerbornin talon kaksosista molemmat eivät koskaan jää henkiin. Kun heidän isänsä kuolee tapaturmaisesti 25 vuotta myöhemmin, käy Seraphine jäämistöä läpi ja löytää valokuvan heidän syntymäpäivästään. Perhekuvassa on vain yksi vauva eikä Seraphine pääse yli epäilyksestään, etteivät he todellisuudessa olekaan kaksosia ja että hän onkin joku aivan muu kuin hän on koko elämänsä luullut.

 

Au pair ei ole sillä tavalla tyypillinen trilleri, että siinä tunnelma tihenisi kovin painostavaksi. Toki Seraphinen selvitystyö tuo tullessaan uhkauksia ja hän kohtaa ihmisiä, jotka tuntuvat pelkäävän jotain, mutta silti ehkä osin miljööstäkin johtuen tämä mysteerinselvitys on paljastuvista salaisuuksista huolimatta melko valoisan tuntuinen. Summerborn tuntuu kesäisen lämpimältä ja kotoisalta paikalta, jonne on alkuun vaikeakin yhdistää mitään synkkää. Kiiltävä pinta kätkee alleen huomattavan paljon tummia sävyjä.

Kun Seraphine alkaa tutkia perheensä salaisuuksia, lopulta hänelle avautuu sellainen maailma, jota ei mitenkään ennalta voinut nähdä. Teos pitää hyvin otteessaan alusta loppuun saakka. Pidin tämän teoksen yllätyksellisyydestä, ja vaikka jotkin käänteet tuntuvat todella uskomattomilta, niin silti ne eivät olleet niin övereitä, että olisi mennyt koko tarinasta maku. Jos haluat lukea mukaansatempaavan mysteerin, niin se voisi todellakin olla tässä.

♠♠♠♠

Lukupiirikirja: Ikitie

Antti Tuuri: Ikitie

431 s., Otava 2011

kansi: Hannu Taina

itsenäinen jatko teoksille Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies

 

Antti Tuurin Ikitie oli yksi marraskuun lukupiirikirjoistamme. Kirja oli minulla piirin kokoontuessa vielä kesken, mutta halusin todellakin lukea kirjan loppuun. Olen aikaisemmin nähnyt Ikitie-elokuvan, joka oli vavisuttava ja mieleenpainuva kokemus. Kirjaan tarttuminen ehkä hieman jännitti, koska mietin millainen tunnehyöky sen mukana tulisi. Kirja on kuitenkin mielestäni sävyltään elokuvaa pehmeämpi, ehkä siksi että mielikuvituksen silmin voi pahimpia paikkoja pehmentää eikä kaikki iske silmien eteen kuten elokuvassa.

 

Ikitie alkaa elokuusta 1930. Jussi Ketola asuu maatilaansa Kauhavalla, mutta on joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin sosialististen mielipiteidensä vuoksi. Kun keskellä yötä oveen jyskytetään, Ketola tietää jo ketkä siellä ovat. Hänet kyyditään halki Suomen rajalle saakka. Matkan aikana tilanne kehittyy suuntaan, jossa rajan ylitse pääseminen onkin hengenpelastus. Sitä Ketola ei vain tiedä, että häntä ei niin vain päästetäkään lähtemään takaisin kotiinsa, vaikka ei hän kyllä lapuanliikkeen pelossa sinne heti uskaltaisikaan. Ketola elää Venäjällä näennäisen vapaana, vaikka hänen tekemisiään jatkuvasti tarkkaillaankin. Hänen on rakennettava elämänsä uudelleen pala palalta.

 

Ikitie on tarina siitä, miten ihmistä voidaan isojen koneistojen pyöriessä heitellä minne tahansa eikä hänellä ole siihen mitään sananvaltaa. Ketolaa pyörittävät milloin valkoiset ja milloin punaiset, häneen ei luoteta täysin oikein missään. Vuosien vieriessä ja toisaalta hämmästyttävänkin helposti Ketola alistuu kohtaloonsa ja tarttuu siihen, mikä on elämää. Suomessa hänellä on perhe, mutta niin on neuvosto-Karjalassakin. Elämä alkaa sujua eikä Ketola enää oikeastaan edes haaveile Suomeen paluusta, vaikka ei paikoilleen täysin juurrukaan. Kun kommunistinen koneisto alkaa pyöriä myös Karjalassa ja muualta tulleet otetaan pihteihin, mullistuu Ketolan elämä jälleen. Kirjan loputtua ei voi kuin miettiä sitä, miten ihmeessä tuo mies pystyy enää nousemaan jaloilleen kaiken jälkeen.

 

Ikitie herättää kirjana ehkä vähemmän tunteita kuin elokuvaversionsa, mutta monenlaisia ajatuksia herää mieleen kirjaa lukiessa. Tarina tuntuu hyvin uskomattomalta, mutta pysäyttävintä on, että se on täysin mahdollinen tarina. Kirja kerrotaan Ketolan näkökulmasta ja vaikka tunteet eivät kirjasta oikein hahmon kautta välitykään, kyllä niitä on. Ketola kokee ja tuntee monenlaista, mikä myllertää mieltä. On myös kiinnostavaa ajatella mitä Sofia-vaimo ja lapset kotona Kauhavalla tuntevat ja kokevat. Ei liene helppoa pitää elämää yllä, kun puoliso ja isä on viety. Siinä lyödään samalla leima heidän kaikkien ylle.

 

Ikitie on hieno lukukokemus, vaikka tunnetasolla jääkin hieman etäiseksi. Ehkä elokuvan vahva vaikutus heijastuu lukukokemukseeni, sillä joku muu saattaisi kokea tämän kirjan paljon rankempana. Meidän lukupiirissä moni epäröi tähän tarttumista juurikin elokuvan takia, mutta minä sanoisin, että kannattaa kokeilla.

♠♠♠♠

Ole minun

Josie Silver: Ole minun

12 h 38 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. One Day in December, 2018

suom. Satu Leveelahti

lukija: Kati Tamminen

 

Vaikka olenkin itse mahdollisimman epäromanttinen henkilö, pidän kuitenkin romanttisen viihteen lukemisesta. Nyt otin äänikirjana kuunteluun Josie Silverin esikoisteoksen Ole minun, joka on romanttista viihdettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Se kertoo Lauriesta, joka eräänä joulukuisena päivänä näkee bussin ikkunasta miehen. Bussin seistessä pysäkillä heidän katseensa kohtaa, mutta kumpikin empii liian pitkään ja bussi lähtee liikkeelle. Laurie ei voi unohtaa miestä, johon hän on salamana rakastunut. Koko vuoden hän yrittää löytää täysin tuntemattoman miehen, mutta tuloksetta. Seuraavana vuonna joulun aikaan Laurien paras ystävä ja kämppäkaveri esittelee Laurielle uuden miesystävänsä. Siinä hän on, suoraan Laurien edessä, mies bussipysäkiltä.

 

Ole minun ei ehkä ole ikimuistettava tai yllätyksellinen tarina, mutta se on jotenkin ihana tarina. Se kertoo paitsi rakkaudesta myös ystävien välisestä vahvasta siteestä, ystävän kunnioittamisesta ja eteenpäin menemisestä. Elämä vie Laurietakin eteenpäin, sillä hän tietää ettei voisi koskaan loukata parasta ystäväänsä ja yrittää rikkoa tämän suhdetta. Kimurantti pulma, vaikka ratkaisussaan Laurie onkin vakaa siitä huolimatta, että sydän vetää kahtaalle.

 

Jos haluat lukea kevyen ja jouluisen tarinan, se voisi olla tämä. Mielestäni tämä on omassa tyylilajissaan onnistunut teos, joka viihdytti ja vei mukanaan, vaikka se hieman kliseinen onkin. Toimii hyvin etenkin näin pimeän vuodenajan piristäjänä kaikessa hattaranpinkissä kepeydessään. Josie Silveriltä ilmestyy keväällä toinen teos, jonka tämän myötä haluaisin kyllä myös lukea tai kuunnella.

Lokakuun luetut lopultakin

En käsitä miten aika vaan menee ja tuntuu ettei mitään ehdi. Töissäkin olen jo muutaman viikon toistellut jatkuvasti, että "kyllä aika menee nopeasti" ja "tuokin (tapahtuma X) on jo viikon päästä". Vaikka tuntuu ettei mitään ehdi, olen silti ehtinyt lukemaan useammankin kirjan, katsonut lukuisia jaksoja Gilmoren tyttöjä ja siivonnut kaappeja perusteellisesti. Vuoden pimeimpään aikaan sohva on kutsunut ylivoimaisesti enemmän kuin läppärin esiin ottaminen ja blogipostauksen naputtelu. Nyt alkaa taas olla innostunut olo, joten eiköhän blogi ala päivittyä taas ajantasaisemmin.

Lokakuussa ehdin lukemaan 8 kirjaa. Nyt kuun vaihduttua lukeminen ei ole niin innostanut, koska pakko ja kiire viimeisen lukupiirikirjan suhteen vei aika tehokkaasti lukuinnon, mutta eiköhän edelleen kesken oleva Ikitie tule pian luettua. Lokakuun kirjoista löytyy sarjakuvaa, historiaa ja äänikirjaa. Lokakuun kirjoissa on mukana myös Anna-Kaisa Linna-ahon Paperijoutsen, joka on minulle yksi tämän vuoden parhaista lukuelämyksistä tähän mennessä.

 

Lokakuu:

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa 

Liv Strömqvist: Einsteinin vaimo 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen 

Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku 

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen 

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kristiina Vuori: Neidonpaula 

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu 

 

Marraskuussa aion siis lukea Ikitien loppuun ja loput kirjat valitsen fiiliksen mukaan. Joulukuussa käsittelemme lukupiirissä Ljudmila Ulitskajan Naisten valheita, joten sekin lienee lukulistalla marraskuuksi. Pian olisi tarkoitus saada graduprojektikin edistymään siinä määrin, että alkaisin kirjoittaa varsinaista gradutekstiä, joten voi olla, että lukeminen vähenee sen myötä jonkin verran. Katsotaan millaiseksi 2/3 jäljellä olevasta marraskuusta muodostuu! 

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

363 s., Otava 1997

kansi: Hannu Taina

 

Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.

 

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.

 

Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.

 

Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠