Atlas: Papa Saltin tarina

Lucinda Riley & Harry Whittaker: Atlas - Papa Saltin tarina

Seitsemän sisarta, osa 8 

Bazar 2023

alkup. Atlas - Story of Pa Salt, 2023

suomentaneet Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen

 

Luin tammikuussa Lucinda Rileyn Kadonneen sisaren. Se on mielestäni sarjan heikoin osa, sillä vaikka tarina veikin mennessään, olisi tiivistämisen varaa ollut paljon. Kirjan päättyessä olin myös hieman typertynyt ja ajattelin, että "tässäkö tämä nyt oli". Työkaveri lohdutti sanomalla, että Papa Saltin tarina tulee korvaamaan kaiken, joten olihan minun otettava asiasta selvää mahdollisimman pian.

 

Tämä teos on nimensä mukaisesti arvoituksellisen Papa Saltin tarina, jota seurataan hänen lapsuusvuosistaan aina viimeisiin elinpäiviin asti. Uskomattoman elämän elänyt Papa Salt kohtaa elämänpolullaan monia dramaattisia hetkiä, mutta vielä suurempi merkitys hänen elämänkululleen ovat ne lukuisat hyväsydämiset ja pyyteettömät ihmiset, joiden ystävällisyys mahdollistaa hänelle monta mahdottomalta tuntunutta vaihtoehtoa.

 

Papa Saltin tarina paljastaa myös, miten hän tuli adoptoineeksi juuri Maian, Allyn, Tähden, CeCen, Tiggyn ja Electran. Isän ja tyttärien ensikohtaamiset kerrotaan melko tiiviisti, mutta mikään ei lopulta ole sattumanvaraista ja jokaisesta heistä voi lukea lisää omista kirjoistaan.

 

Tämän kirjan myötä monet aiemmin heränneet kysymykset tai aukkopaikat saavat vastauksensa ja muutaman kerran ainakin itse yllätyin paljastuksista, mikä voi toki johtua omista unohduksistanikin, sillä olen lukenut tämän sarjan noin kirja per vuosi -tahtia ja aloittanut siis jo vuonna 2019.

 

Nyt lukemisen jälkeen on vähän tyhjä ja sanaton olo, kuten tämän postauksen hajanaisuudestakin voi päätellä. Vaikka olen sarjan lukenut hitaalla tahdilla, niin silti tuntuu, että miten tämä nyt jo loppui. Joitakin osia voisin kyllä lukea joskus uudelleen, mutta tuskin koko sarjan pariin enää palaan uudelleen. Vannomatta kuitenkin paras.

 

Papa Saltin tarina vei hyvin mukanaan enkä minä ainakaan huomannut mistään, että kirjan on Rileyn menehtymisen jälkeen saattanut valmiiksi hänen poikansa Harry Whittaker. Ihan yhtä sujuvaa, juonellisilta yksityiskohdiltaan huolellista työtä ovat kumpikin tehneet. Jännittävää nähdä millainen tulee olemaan Whittakerin kirjoittama Orlando, joka aloittaa Seitsemän sisaren maailmaan sijoittuvan uuden sarjan.

Kadonnut sisar

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

Seitsemän sisarta, osa 7

Bazar 2021

alkup. The Missing Sister

suomentaneet Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen

Luin tammikuun suur-urakkana Lucinda Rileyn Kadonneen sisaren, jonka lainasin jo viime kesän lomalukemiseksi, mutta se sitten jäi. Tammikuun pakkasilla oli kyllä mukava käpertyä viltin alle takan ääreen ja antaa tarinan viedä. Kadonnut sisar on mielestäni ehkä jopa sarjan heikoin osa, mutta kyllä tämäkin vei mennessään.

Papa Saltin kuoleman vuosipäivä lähestyy ja D'Aplièsen sisarukset yrittävät löytää puuttuvan seitsemännen sisarensa kutsuakseen tämän mukaan isänsä muistoksi järjestettävään tilaisuuteen. He saavat isänsä lakimieheltä vihjeen, jonka mukaan puuttuva sisar löytyisi Uudesta-Seelannista. CeCe tapaakin sikäläisellä viinitilalla nuoren Mary-Katen, joka ikänsä puolesta sopisi heidän sisarekseen. Mary-Katen äiti ei kuitenkaan tunnu haluavan kertoa enempää tyttärensä syntyperästä. Kerta toisensa jälkeen hän muuttaa suuntaa, kun joku siskoksista yrittää tavoittaa häntä.

Toisessa aikatasossa seurataan irlantilaisen Nuala Murphyn vaiheita. On vuosi 1920 ja vapaudenkaipuu laittaa irlantilaiset toimimaan. Nualan kotitalo on IRA:n salainen turvatalo, mikä asettaa heidät kaikki suureen vaaraan. Aate on kuitenkin pelkoa vahvempi, mutta Nualan maailmankuva saa uusia sävyä, kun hänet palkataan avustajaksi brittiperheen sodassa vammautuneelle pojalle.

Pidin tässä kirjassa erityisesti Nuala Murphyn vaiheiden seuraamisesta ja ylipäätään menneisyyden aikatasoista. Kokonaisuudessa olisi kuitenkin ollut paljonkin tiivistämisen varaa, kun sisarukset jahtaavat Mary-Katen äitiä ympäri maailmaa vastausten toivossa. Tuo koko kuvio tuntui lähinnä typerältä ja mielenkiinto siihen hiipui nopeasti, vaikka sinänsä Rileyn ratkaisu kirjoittaa teoksensa vuorotellen kaikkien sisarusten ja muutaman muun hahmon näkövinkkeliin oli ihan kiinnostava.

Luettuani kirjan loppuun, olin hieman typertynyt. Blaah, tässäkö tämä oli? Onneksi tulin lukeneeksi kirjan siinä vaiheessa, kun on jo varmaa, että tämä on saanut jatkoa. Työkaveri lohdutti, että vaikka tämä hänenkään mielestään ei ole sarjan parasta antia, niin Papa Saltin tarina tulee korvaamaan kaiken. Ripustaudun tähän toivoon ja aion vielä tämän vuoden aikana lukea sarjan loppuun.

Lukupiirikirja: Vuorten laulu

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

Sitruuna 2022

alkup. The Mountains Sing, 2020

suomentanut Elina Salonen

Lukupiirikirjojen joukosta löytää joskus todellisia helmiä. Sellainen on myös Nguyen Phan Que Main ensimmäinen romaani Vuorten laulu, joka kertoo perheestä yhteiskunnallisen myllerryksen ja lopulta myös sodan jaloissa. Neljän sukupolven yli ulottuva tarina Tranin perheestä on hieno ja koskettava lukukokemus. Aivan erityisesti minua liikutti, miten mielivalta ja sota erotti ihmiset rakkaistaan. Läheisen menettäminen on suuri kipu, mutta miten suuri kipu tuleekaan epätietoisuudesta rakkaidensa kohtalosta.

Kirjan tarina muodostuu useista eri aikatasoista, joista rakentuu toisiaan täydentävä kokonaisuus. Samalla Vietnamin lähihistoria tulee tutuksi Tranin perheen kohtaloiden kautta. Tarina itsessään on fiktiivinen samoin kuin hahmotkin, mutta silti tämä tuntuu täysin mahdolliselta ja aidolta. Varmasti vastaavanlaisia kohtaloita on oikeastikin koettu. Kirjailija esimerkiksi omistaa kirjansa nälänhädässä menehtyneelle isoäidilleen ja maauudistuksessa surmansa saaneelle isoisälleen. Juuri tuonkaltaiset käänteet koskettavat myös Tranien perhettä.

Teoksen keskiössä ovat isoäiti ja nuori Huong, jotka yrittävät pärjätä pommien runtelemassa Hanoissa ja odottavat rakkaitaan sodasta takaisin kotiin. Isoäiti kertoo tyttärentyttärelleen omaa elämäntarinaansa, jotta ajatukset pysyisivät poissa ympäröivästä todellisuudesta. Samalla isoäidin tarina myös osoittaa, että vaikeistakin paikoista voi selviytyä, jos on sisua ja rohkeutta. Pidin heidän hahmoistaan, erityisesti ikiviisasta isoäidistä, jolla riitti ymmärrystä vähän jokaiselle.

Vuorten laulu on kielellisesti sujuvaa, miellyttävää luettavaa. Aivan tempauduin mukaan tarinan vietäväksi. Parissa kohtaa pökkäsi, kun isoäiti puhui miniästään, vaikka selvästi tarkoitti kälyään - hänen lapsensakin olivat vielä niin nuoria tarinan siinä vaiheessa, että miniästä ei voi olla kyse. Kirjassa oleva sukupuu vahvistaa myös kyseen olleen kälyksistä. Pienehkö virhe, mutta harmittavasti osui silmään.

Vuorten laulun perusteella aion jossain kohtaa lukea myös Nguyen Phanin tänä vuonna suomennetun romaanin Missä tuhka kukkii.

Taipumattomat

Emilia Hart: Taipumattomat

WSOY 2024

alkup. Weyward

suom. Viia Viitanen

Maagista realismia minulle, kiitos! Ja sitähän Taipumattomat tarjoili. Mukaansatempaava tarina kertoo Weywardin suvun naisista, joista jokaisella on poikkeuksellisen voimakas luontoyhteys. Parantajan taidot ovat siirtyneet oppina äidiltä tyttärelle vuosisatojen ajan, vaikka noituussyytökset ovat pakottaneet Weywardit pitämään matalaa profiilia.

Tarina alkaa 1600-luvulta ja ulottuu aina meidän aikaamme asti, tosin harpaten pari vuosisataa kokonaan välistä. Kertomuksen aloittaa nuori Altha, joka on jäänyt yksin äitinsä kuoltua. Ainoa ystävä on hylännyt Althan eikä kukaan muukaan tunnu haluavan hänen seuraansa, sillä yleinen mielipide parantajantaitoisista naisista on alkanut kääntyä taikauskon ja noituussyytöksien puolelle. Hänen jälkeensä Weywardien suvusta ei löydy merkintöjä julkisista asiakirjoista ennen 1900-luvun alkua.

1900-luvun alussa kartanonherran nuori tytär Violet aistii luonnon äänet ja tuoksut poikkeuksellisen vahvasti. Hän on kiinnostunut hyönteisistä ja haluaisi biologiksi, mutta sellainen ei sovi hänen asemassaan olevalle neidolle. Äidin ikävä kaihertaa kipeästi eikä isä suostu kertomaan äidistä mitään. Tragedian jälkeen Violet päätyy äidinpuoleisille juurilleen ja hänen kykynsä vahvistuvat. Viimeisimpänä Weywardina tapaamme Katen, joka on joutunut väkivaltaisen miehensä alistamaksi ja yrittää epätoivoisesti saada vapautensa takaisin.

Taipumattomat on moniääninen romaani, jossa kertojat vuorottelevat lähes koko romaanin ajan samalla syklillä. Minulle käy tämäntyyppisissä romaaneissa helposti niin, että pidän joistakin kertojista enemmän kuin toisista, mutta tässä teoksessa pidin kyllä ihan jokaisesta yhtä paljon. Odotin koko ajan mielenkiinnolla mitä kunkin elämässä tapahtuu. Loppupuolella suvun tarina alkaa valjeta ensin Violetille ja sitten Katelle, jolloin juonisäikeet viimeistään yhdistyvät.

Pidin kirjan miljööstä, johon liittyy keskeisesti niin Althan, Violetin kuin Katenkin kohdalla sama maaseutukylä ja matalakattoinen pieni mökki, maa josta Weywardin naiset ovat saaneet voimansa jo vuosisatojen ajan. Kaikin puolin todella hyvä lukukokemus, jossa kantavana teemana on naisen asema eri aikoina.

Auringon sisar

Lucinda Riley: Auringon sisar

Seitsemän sisarta, osa 6

Bazar 2020

alkup. The Sun Sister, 2019

suomentanut Hilkka Pekkanen

Työvoitto! Sain lopultakin luettua Auringon sisaren, jota aloitin jo viime kesänä ja jonka kanssa en silloin päässyt alkua pidemmälle. Syykin on selvä, sillä Electra on sarjan sisaruksista minulle vähiten mieluisa hahmo eikä hänen sekoilunsa päihteiden kanssa luonut kovinkaan miellyttävää alkuasetelmaa tarinalle. Nyt tartuin kirjaan uudelleen ja olihan Electran suvun tarina lopulta mielenkiintoinen, vaikka ei tämä mielestäni ole läheskään sarjan paras kirja.

Uraa mallina luonut Electra on sisarussarjan nuorin. Työnsä kautta hänestä on tullut hyvin kuuluisa, mutta kuuluisuudella ja suosiolla on varjopuolensa, joita itsensä aina hieman yksinäiseksi tuntenut Electra turruttaa päihteillä. Elämää New Yorkissa sävyttävät paitsi työ myös juhlinta, mutta lopulta on tullut aika kohdata tosiasiat, hankkiutua eroon päihteistä ja ottaa selvää omista juuristaan. Siinä auttaa Electran elämään yllättäen tupsahtanut isoäiti Stella, joka kertoo hänelle suvun tarinan.

Toisessa aikatasossa liikutaan Keniassa ja New Yorkissa 1930-luvulta alkaen. Varakkaan perheen tytär Cecily on juuri saanut kokea haaveidensa kariutuvan, sillä kihlaus ensirakkauden kanssa on purkautunut. Vanhemmat lähettävät Cecilyn kummitätinsä luo Keniaan, jotta hän voisi kääntää uuden lehden elämässään. Niin siinä käykin, sillä Keniassa Cecilyn elämä muuttuu peruuttamattomasti ja alkaa kokonaan uusi vaihe.

Pidin tässä kirjassa paljon Cecilyn hahmon kehityksestä ja Keniasta kertovista osuuksista. Toinen maailmansota heitti varjonsa myös siirtomaavaltoihin eikä siten edes Afrikassa vältytty sodan seurauksilta. Miljöön kuvaus oli kiehtovaa, joskin olisin mielelläni kurkistanut enemmänkin alkuperäiskulttuurien maailmaan. Sieltä saadaan kuitenkin alkujuuri Electran suvulle. Odotinkin koko ajan, että Electra matkustaisi sukunsa syntysijoille, mutta tarina kuljettikin niin Cecilyn kuin Electrankin Harlemiin eli ei kovin kauaksi Electran nykyisestä kodista. Sinänsä hauska ja yllättävä twisti sarjassa, jossa on tottunut siihen, että kukin sisarus matkaa juurilleen ympäri maailmaa.

Suurin haaste tässä kirjassa oli varmaan se, että tässä kesti aika pitkään päästä asiaan. Kirja onkin paksu, noin 900 sivua, ja siinä olisi mielestäni ollut hieman varaa tiivistää, sillä toisinaan mielenkiinto hieman herpaantui. Ei tosin Keniassa, mutta muuten.

36 uurnaa: Väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

Siltala 2023

Sirpa Kähkösen uusin romaani 36 uurnaa: Väärässä olemisen historia voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon, mitä en ihmettele lainkaan. Se on vahva, melkeinpä hengästyttävä kuvaus yhden suvun vaikenemisista ja kipupisteistä, joiden vaikutukset näkyvät sukupolvelta toiselle. Kirjaa on luonnehdittu rakkaudentunnustukseksi kuolleelle äidille ja sellainen se mielestäni on.

Sirpa Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli vuonna 2022 sairastettuaan pitkään. Äitisuhde ei ollut missään nimessä yksiselitteinen tai helppo, mutta tässä kirjassa Kähkönen silittää äitinsä ja tämän suvun kipupisteitä hellästi auki. Teksti on täynnä ymmärrystä ja anteeksiantoa siitä, mitä hän itsekin on joutunut sukupolvien ketjussa vuorollaan kokemaan. 36 uurnaa on viisas ja lempeä kirja, ja vaikka se onkin kaunokirjallinen, perustuu se todellisiin asioihin ja tapahtumiin.

Vaikka Kähkönen kietoo menneiden sukupolvien valinnat ja virheet ymmärrykseen ja empatiaan, oli tämä kirja kuitenkin todella kuormittavaa luettavaa. Niin Kähkösen äidin kuin hänen itsensäkin lapsuus oli täynnä riittämättömyyden tunnetta ja pelkoakin, mutta raskaita kokemuksia oli jo aiemmillakin sukupolvilla. Vaikeneminen vei monelta mahdollisuuden ymmärtää ja tulla ymmärretyksi jo aiemmin.

Tunnistan Kähkösen tekstistä sen, että ihmisen kuoleman jälkeen häntä pystyy monesti ymmärtämään paremmin. Tuntuu kuin ihminen kuollessaan veisi mennessään virittyneet ja värittyneet tunteet ja tarjoaisi samalla mahdollisuuden asioiden objektiivisempaan tarkasteluun. Itse koen niin omasta äitisuhteestani, sillä meillä oli aika myrskyisä suhde niin hyvässä kuin pahassa. Äitini kuoleman jälkeen hänet on ollut helpompi kietoa ymmärrykseen ja hellyyteen. Ehkä Kähkösen kirja oli siksikin niin kuormittavaa luettavaa, että olen samankaltaista ajatustyötä ja hyvästelyä tehnyt itsekin mielessäni kevään 2022 jälkeen.

Kirjahyllyn salaisuus

Frida Skybäck: Kirjahyllyn salaisuus

293 s., WSOY 2023

alkup. Bokskåpets hemlighet, 2020

suom. Annamari Typpö

Kirjahyllyn salaisuus on niin sanottu herätelaina, jollaisia enää nykyään harvoin teen. Lukemiseni on toisinaan hieman liiankin varauspainotteista ja löytämisen ilo lähinnä kaukainen muisto, mutta tässä kirjassa oli niin kaunis kansi ja ihan kiinnostavan oloinen juoni, joten pakkohan se oli palautuskärrystä napata lainalle.

Kahdessa aikatasossa liikkuva juoni kertoo uraa luovasta kiireisestä Rebeckasta ja hänen isoäidistään Annasta, jonka luokse tyttärentytär kiireistään huolimatta säntää, kun kuulee Annan joutuneen sairaalaan. Isoäidin talolle saapuessaan hän toteaa, että tämä on tainnut olla paljon huonommassa kunnossa kuin Rebecka on oivaltanutkaan. Talo kaipaa kunnostusta ja perusteellista siivousta, ja siivotessaan Rebecka tulee löytäneeksi laatikon, jonka sisältö herättää hänen uteliaisuutensa.

Annan vaiheiden kautta liikutaan 1940-luvulle, jolloin Eurooppa eli mullistuksen vuosiaan. Myös Annan elämää koskettaa juutalaisten pakolaisten salakuljetukset Ruotsin puolelle turvaan. Politiikka sanelee paljon kaikilla elämänaloilla, ei pelkästään yhteiskunnallisesti. Kun hyvän perheen tytär kohtaa italialaistaustaisen maahanmuuttajanuorukaisen, alkaa hän kyseenalaistaa hänelle syötetyt aatteet ja vanhempiensa periaatteet. Kirjahyllyn salaisuudessa voisi olla aineksia oikeasti aika mielenkiintoiseen sukutarinaan, mutta loppujen lopuksi kokonaisuus on aika viihteellinen ja kevyt.

Minä sinänsä pidin tästä kirjasta, sillä juoni on ihan sujuva ja hahmot helposti lähestyttäviä. Rebeckan hahmoa tosin hieman vierastin, sillä hän tuntuu olevan vähän liiankin näpsäkkä ja kätevä kaikessa mihin ryhtyy. Asiat tuntuvat sujuvan epärealistisen helposti ja vastoinkäymiset ohitetaan vauhdilla, mikä mahdollistaa sen, että juoni todella etenee rivakasti ja isojakin päätöksiä tarinan edetessä nähdään. Odotin tältä kirjalta hieman jotain vakavampaa ja koskettavampaa otetta, joten jos olisin oivaltanut tarttuvani viihteelliseen romaaniin, ehkä lukukokemuskin olisi ollut hieman erilainen.

Vihreän kullan maa -trilogia

Enni Mustonen: Mäntykosken Anna, Johannes ja Helena & Mäntyniemen miniä

Otava 2022, alkuperäiset 1987 ja 1988

lukijoina Fanni Noroila, Sanna Majuri ja Pinja Flink

 

Kuuntelin kesän korvalla Enni Mustosen Vihreän kullan maa -trilogian kokonaisuudessaan. En odottanut tältä suuria, sillä olen nähnyt televisiosarjan, joka kuvaa tapahtumia kirjojen jälkeisessä ajassa. Mielestäni se ei ollut hyvä, pikemminkin epäuskottava ja turhan dramaattinen. Vähän samoja vinkeitä on näissä kirjoissakin. Näistä ensimmäinen eli Mäntykosken Anna on vielä aivan mukavaa historiallista viihdettä, kevyttä ja mukaansatempaavaa, mutta trilogia vain heikkenee loppua kohden.

Enni Mustonen on yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen vanhemmastakin tuotannostaan löytyy hyviä viihdekirjoja. Hän tietää historian faktat ja osaa puhaltaa menneet ajat eloon, joten siksi ihan perustellusti häneltä voisi odottaa enemmänkin. Tämän trilogian suurin ongelma on se, että liian paljon tapahtumia on umpattu liian tiiviiksi ja nopeasti juoksevaksi paketiksi. Mihinkään ei oikein ehditä pysähtyä ja tunteet eivät juurikaan välity, vaikka hahmot kokevat koviakin iskuja. Jos Mustonen olisi malttanut pysähtyä hieman pidemmäksi aikaa hahmojen suurten käänteiden äärelle, lopputulos olisi taatusti ollut paljon parempi.

Nyt varmaan herää kysymys, että miksi ihmeessä edes kuuntelin tämän loppuun, jos kerran en keksi mitään hyvää sanottavaa. Pidin kuitenkin tämän kirjan henkilöhahmojen kirjosta ja miljööstä. Kartanomiljööt vetoavat minuun herkästi, ja niin oli tämänkin kirjan kohdalla. Sukutarinat kiinnostavat myös. Halusin tietää miten trilogia päättyy, vaikka aiemmin katsomani televisiosarja antoikin sen päättelemiseen hyvät lähtökohdat.

Suomaa

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Tammen äänikirja 2022

alkup. Arvejord

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

lukija: Mirjami Heikkinen

Maria Turtschaninoff on vakuuttanut minut tarinankerrontataidoillaan kerta toisensa jälkeen eikä Suomaa ole siihen poikkeus. Tämä kirja oli minulla alunperin lainassa viime vuonna, mutta en ehtinyt sitä silloin lukemaan. Nyt kuuntelin sen äänikirjana.

Suomaa kertoo Nevabackan tilan tarinaa 1600-luvulta alkaen. Alunperin tila raivattiin metsään, suon laitaan sotamies Mattsin asuinsijaksi. Siitä pitäen tilalla on eletty rinta rinnan luonnon kanssa. Luontoa on kunnioitettu, sitä on pelätty, sitä on yritetty uhmatakin, mutta silloin se on näyttänyt ihmiselle paikkansa. Nevabackassa tuttuja ovat niin loputon työ kuin ympäröivän maailman kauneuskin.

Suomaata voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä kerronta etenee osioittain sukupolvesta toiseen. Jokainen sukupolvi on kokenut niin omat kolhunsa ja kipunsa kuin onnenhetkensäkin. Episodimaisuus asettaa omat haasteensa ainakin äänikirjan kuuntelijalle, sillä etenkin ensialkuun oli haastavaa mieltää missä ajassa ja millaisessa maailmassa liikutaan. Vähitellen 1800-luvun aikana alkoi olla helpompi liittää nevabackalaiset historian vaiheisiin.

Pidän sukuromaaneista ja sukupolvien mittaisista tarinoista jo ihan asiana ylipäätään. Suomaa ei ole siihen poikkeus. Tässä pidin erityisesti eläväisestä luontosuhteesta sekä maagisesta realismista, joka Nevabackaan liittyy. Jotkin sukupolvet ovat osanneet kunnioittaa luonnonhenkiä toisia paremmin, mikä on heijastunut koko tilan elämään. Luonto ottaa omansa takaisin, jos sitä ei osata kunnioitta.

Kuun sisar

Lucinda Riley: Kuun sisar

779 s., Bazar 2020

alkup. The Moon Sister, 2018

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Laura Noponen

Olen parina kesänä napannut aina kulloinkin vuoroaan odottaneen Seitsemän sisarta -sarjan kirjan lomakirjakseni. Nyt olin pääsiäisen jälkeen lomalla ja päätin ottaa seuraavan osan jo hieman etukäteen luettavakseni. Kuun sisar on sarjan 5. osa ja pidin tästä kyllä todella paljon.

Kirja kertoo Tiggysta eli Taygetesta, joka on aina tuntenut vahvaa hoivaviettiä ja suojelunhalua eläimiä kohtaan. Hän työskentelee Skotlannin ylängöillä Kinnairdin tilan villieläinhoitajana. Siellä hän tapaa hämmentävän Chilly-vanhuksen, joka tuntuu tietävän paljon sellaistakin, mitä hänen ei oikeastaan pitäisi tietää. Skotlannin lumisissa maisemissa Tiggy yllättäen löytää jäljet sukujuuriensa pariin Espanjan Granadaan.

Teoksen toisessa aikatasossa kerrotaan Tiggyn isoäidin, kuuluisan flamencotanssija La Candelan tarina. Köyhästä romaniyhteisöstä ponnistanut Lucia niitti mainetta ympäri maailman aina New Yorkin parrasvaloja myöten. Hän syntyi vuonna 1912 ja hänen nuoruusvuosiinsa mahtui myös Espanjan sisällissota, joka muutti koko tiiviin ja värikkään romaniyhteisön elämän.

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä. Skotlannin ylängöillä ja Espanjan auringon alla viihtyi yhtä hyvin. Ehkä erityisen kiehtovaa oli romaniyhteisön asuinsijojen kuvaus, sillä perheet asuivat vuorenseinämään louhituissa luolissa, joista oli tehty koteja keittiöineen, ovineen ja ikkunoineen. Myös hahmoissa oli monta mukavaa tyyppiä, kuten Cal ja Angelina, joiden parissa viihtyi hyvin. Tiggyn hahmosta pidin myös, sillä hänessä on herkkyyttä ja päättäväisyyttä samassa paketissa. Tähti on ollut tähän mennessä suosikkini ja samoin hänestä kertova teos Varjon sisar, mutta kyllä tämä teos ja Tiggy aika lähelle pääsevät.

Lukupiirikirja: Enkelipuu

Lucinda Riley: Enkelipuu

602 s., Bazar 2018

alkup. The Angel Tree, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Laura Noponen

Lukupiiri palasi joulutauolta tammikuussa. Olen itsekin taas uutta lukuintoa täynnä, joten oli kiva päästä keskustelemaan yhteisestä kirjasta. Valitsin tammikuun kirjaksi Lucinda Rileyn Enkelipuun, sillä tauko oli hieman pidempi ja lukuaikaa siten enempi, joten paksummankin kirjan ehti hyvin lukea.

Olen aiemmin lukenut Rileyltä Seitsemän sisarta -sarjaa, joten oli ihan mielenkiintoista tutustua johonkin muuhunkin teokseen. Teoksen jälkisanoista sain selville, että Enkelipuu on itse asiassa kirjoitettu Rileyn (silloinen Edmonds) aiemmin julkaistun kirjan runkoon, mutta hahmoja uudistaen ja juonenkäänteitä muuttaen. Itse pidin tästä lukuromaanista, vaikka hahmoista valtaosa jäi etäisen tuntuisiksi tai en ainakaan pitänyt juuri kenestäkään.

Enkelipuu sijoittuu vuosiin 1945-1985 ja Rileylle varsin ominaisella tavalla juonessa siirrytään eri kertojien ja eri aikakausien välillä niin, että lopulta kokonaiskuva rakentuu ja hahmottuu ehjäksi. Teoksessa on paljon ennalta-arvattavia piirteitä ja stereotyyppisiäkin ratkaisuja, mutta siitä huolimatta sukutarina kartanomiljöineen vei mennessään varsin hyvin. Jotkut lukupiiriläisistä kommentoivat, että tarina tuntui todella epäuskottavalta, mikä on kyllä toisaalta ihan tottakin, mutta siitä huolimatta tarina vei minut mennessään. Rileyllä oli taito vangita lukijansa huomio ja kuljettaa juonta niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään.

Enkelipuu oli paikoitellen yllättävänkin ahdistava ja epämiellyttävä kirja, vaikka sen parissa enimmälti viihdyinkin. Tietyt juonenkäänteet tuntuivat todella piinaavilta, kun tapahtumat alkoivat luisua kohti huipentumaansa. Mikään varsinainen hyvänmielen joulukirja tämä ei siis ollut, vaikka vähän niin kuvittelinkin alunperin.

Domowik

Ilkka Auer: Domowik

262 s., Haamu 2018

kansi: Ilkka Auer

Sainpas pitkästä aikaa luettua kirjan omasta hyllystä! Alunperin Domowik kotiutui minulle arvostelukappaleena kustantajalta, mutta tartuin siihen kuitenkin lopulta vasta näin vuosia myöhemmin. Kyseessä on nuortenkirja, jossa yhdistyy monta minua kiehtovaa elementtiä, kuten vanha kartano, sukusalaisuudet, kummalliset viestit ja maaginen realismi.

Vilma Sumeliuksen perhe muuttaa yllättävän testamentin myötä perimäänsä vanhaan Hästebäckin kartanoon lähelle Raaseporin linnaa. Perinnön jättänyt isosetä on jättänyt jälkeensä myös Vilmalle suunnattuja erikoisia viestejä, joiden avulla hänelle paljastuu vähitellen uuden kodin salainen puoli. Domowik-nimisen kotihengen avulla Vilma alkaa selvittää sukunsa arvoituksia.

Etukäteen tietämäni perusteella pidin melko todennäköisenä, että Domowik veisi minut mennessään oitis. Niin ei kuitenkaan käynyt, enkä oikeastaan missään vaiheessa lumoutunut teoksesta niin kuin etukäteen olin kuvitellut. Sinänsä juoni on ihan kekseliäs ja vanha kartanomiljöö kiehtova, mutta jokin tarinankerronnassa ei napannut mukaansa. Ehkä olin itsekin asettanut tälle liikaa odotuksia, mutta siitä huolimatta petyin. Ehkä 15 vuotta nuorempi minä olisi ollut tästä kirjasta ihan haltioissaan, mutta nyt tämän tarinan taika ei vain välittynyt minulle asti.

Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar - CeCen tarina

Seitsemän sisarta 4

732 s., Bazar 2019

alkup. The Pearl Sister 2017

suom. Hilkka Pekkanen 

Nähtävästi tahdikseni Seitsemän sisarta -sarjan parissa on muodostunut kirja per vuosi. Viime vuonna lukemani Varjon sisar on suosikkini tähän mennessä. Se oli mielestäni niin huikaisevan hyvä, kiehtova ja mukaansatempaava, että Helmen sisar tuntuu siihen nähden hieman pettymykseltä.

Helmen sisar kertoo CeCen tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta neljäs ja kulkenut aina elämäänsä käsikädessä Tähden kanssa, onhan heillä vain muutama kuukausi ikäeroa. Kun Tähti lähtee etsimään oman taustansa puuttuvia palasia, tuntee CeCe olonsa hylätyksi ja epävarmaksi huolimatta siitä, että hän on aina ollut kaksikosta näkyvämpi osapuoli ja asioiden toimeenpanija. CeCe pakkaa laukkunsa ja lähtee nuolemaan haavojaan Thaimaahan.

Thaimaassa CeCe tuntee taas saavansa otteen elämästään ja lentää sieltä Papa Saltin jättämien vihjeiden ohjaamana Australiaan. Sinne hän ei ole koskaan aiemmin suostunut matkustamaan, mutta nyt ratkaisu tuntuu oikealta. Siellä hän tutustuu aboriginaalikulttuuriin ja uniaikatarinoihin, ja jokin saa hänet tuntemaan olonsa hyvin kotoisaksi. Hän ei olekaan enää outolintu, vaan sulautuu joukkoon oikeinkin hyvin.

Teoksen toisessa aikatasossa seurataan 1900-luvun alussa Edinburgista Australiaan seuraneidin ominaisuudessa matkaavaa Kitty McBridea. Hän on edistyksellinen nuori nainen, joka haluaisi ansaita oman elantonsa, mutta muiden mielestä naisella on aviomies sitä varten. Australian matka on Kittyn elämässä käänteentekevä, tuleehan hänestä kuuluisan helmenkalastusyrityksen kantavia voimia.

CeCe on jäänyt aikaisempien osien perusteella minulle jotenkin epämieluisaksi hahmoksi. Olen kokenut hänet jotenkin dominoivana ja tukahduttavana herkän Tähden rinnalla. Ehkä osittain siksi tuntuu, että en oikein saanut hänestä otetta vieläkään, vaikka Helmen sisaren myötä CeCen persoona pääsee paremmin esiin. Helmen sisar ei ollut mielestäni myöskään ihan niin mukaansatempaava kuin aiemmat osat, tai sitten vertaan sitä vähän liikaakin Varjon sisareen. Aikatasoissa liikkuminen oli ihan sujuvaa, mutta jotenkin lopulta kumpikaan aikataso ei oikein sytyttänyt.

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi

6h 55min., Tuuma-kustannus 2020

lukija: Mervi Takatalo

Täytyy myöntää, että tuskin olisin tullut tutustuneeksi Elina Jokisen esikoisromaaniin Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, ellei se olisi voittanut Pohjalaista kirjallisuuspalkintoa viime vuonna. En tainnut aikaisemmin edes noteerata koko kirjan olemassaoloa.

Sain kirjan käsiini yhtä aikaa painettuna ja äänikirjana, ja päädyin kuuntelemaan äänikirjan. Aluksi tuntui, että o-ou, onpas sekavaa. Luulin jo hetken, että en ehkä saisi kirjaa kuunnelluksi. Sitten kaikki kuitenkin yhtäkkiä selkeni ja huomasin pitäväni kirjasta. Kieltämättä minulla on edelleen sellainen olo, että en pohjimmiltaan välttämättä ihan tiedä mistä kirja kaikkiaan kertoo, mutta pidin siitä silti.

Stella Julmalan elämä vaikuttaa olevan järjestyksessä. Hänellä on tutkijantyönsä, perheensä ja uskonnollisen taustan tarjoama maailmankäsityksensä, jotka luovat vakaan rungon hänen elämälleen. Kun Stella tulee jälleen raskaaksi ja menettää lapsen, hänen avioliittonsa alkaa rakoilla. Hän saa huomata, että ei tunne edes itseään niin kuin kuvitteli.

Stellan tarinan ohella mukana kulkevat edeltävien sukupolvien naiset. Isoäitin Maarian päiväkirjan kautta päästään näkemään miten tunnetun lestadiolaissaarnaajan vaimo kohtaa todellisuuden, jossa mies on ajanut sukutalon pahoihin velkoihin. Päiväkirjan kautta Stella huomaa, että keltaisessa talossa kaikki ei ole aina ollutkaan vain ruusuja ja päivänpaistetta, kuten hänen lapsuudenkesinään on tuntunut. Maarian kautta on helpompi ymmärtää myös Stellan Krista-äidin ratkaisuja ja halua raivata oma polkunsa muualle kuin sukutalon maille.

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi on monitahoinen kirja. Saarnaaja Armas Julmalan tarina tuntuu lähes myyttiseltä, jotenkin voisi jopa sanoa kalevalaiselta, vaikka en osaakaan selittää mielleyhtymääni. En juuri Stellan hahmosta pitänyt, mutta muut keskushahmot toivat tarinaan kiinnostavuutta. Stella tuntui välillä todella itsekkäältä, ihan kuin muiden mielipiteillä ja toiveilla ei olisi väliä. Hän oppii kyllä näkemään ympärilleen ja häntä kohtaan alkaa tuntea myötätuntoakin, kun hän mielensä sairastuu, mutta päähenkilönä hän ei ole minulle mieluisa. Maarian ja Armaksen tarinaa sen sijaan olisin voinut kuunnella pidemmänkin tovin.

Naisen paikka: Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään

Margareeta Koskinen: Naisen paikka - Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään

179 s., Selbstverlag Margareeta Koskinen 2021

Margareeta Koskinen on kirjoittanut useampiakin henkilöhistorioita, mutta itse olen tutustunut ainoastaan tähän Naisen paikkaan. Siinä Koskinen kertoo omista esiäideistään 1600-luvulta alkaen. Henkilöt ovat todellisia, samoin heidän vaiheidensa pääpiirteet, mutta Koskinen on itse oman mielikuvituksensa voimalla puhaltanut nämä naiset eloon. Hän luo kunkin naisen aikakehykseen mahdollisen tarinan täynnä tunteita ja ajatuksia, joten kirja rakentuu sekä faktan että fiktion keinoin.

Tämä kirja oli tosi mielenkiintoinen kurkistus kahden suvun naisten historiaan. Vaikka tarinat sinänsä ovat keksittyjä, antaa tositapahtumat niille raamit ja uskottavan tunnun. Mielestäni Koskinen kuvaa hyvin naisten vaiheita eri aikoina. Hän sijoittaa sukunsa naiset suomalaiseen yhteiskuntaan 400 vuoden ajalta esitellen näin esiäitiensä kautta naisten asemaa laajemminkin. Kiinnostavaa ja konkreettista. Teos on sujuvalukuinen ja pitkästä aikajänteestä huolimatta enimmäkseen helposti seurattavissa, mihin auttaa myös kirjan alusta löytyneet Hällströmien ja Könnien sukupuut.

Kiinnostavan lukuelämyksen ohella kirja sai minut miettimään omia esiäitejäni. Äidin puolelta tiedän enemmän, mutta oivalsin, että en tiedä isäni äidin puolelta oikeastaan mitään. Jossain papereissa lukee kyllä isoisoäitini nimi, mutta en edes muista sitä. Toki isäni äiti oli syntynyt jo vuonna 1915, joten harva kai tietää tarinoita sukunsa 1800-luvulla syntyneistä jäsenistä. Joskus olen miettinyt, että Marttan sukua haluaisin tutkia, sillä isän isänpuoleisesta suvusta on kyllä olemassa sukuselvitys, joka kyllä sekin seurailee isälinjaa.

Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret

234 s., BookStudio Oy 1997

alkup. Practical Magic, 1995

suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.

Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar 

Seitsemän sisarta 3

733 s., Bazar 2019

alkup. The Shadow Sister, 2016

suom. Hilkka Pekkanen

Olen lukenut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa hyvin harvakseltaan, mutta tässä sarjassa on jotain niin mieleenpainuvaa, että pitkätkään välit osien välillä eivät haittaa. Tämän kirjan lainasin alunperin lomalukemiseksi jo viime kesänä, sillä kuvaa koristava kukka-asetelma on työkavereilta saamani valmistujaismuistaminen vuoden takaa... Asetelma on jo mennyttä, mutta kuvan kautta siihenkin muistoon on kiva palata!

Lucinda Riley menehtyi muutama viikko sitten sairastettuaan syöpää. En ole kirjailijasta sen kummemmin mitään tiennyt, joten minulle oli yllätys, että hän oli vakavasti sairas. Uskomattoman huikeita tarinoita hän on sairaudestaan huolimatta jaksanut kirjoittaa. Nyt kun kesälomani alkoi, halusin lopultakin ottaa luettavakseni Varjon sisaren. Kyllä olikin taas mukaansatempaavaa luettavaa, ja iltaisin piti aina valvoa myöhään, että sain luettua tarinan tiettyyn pisteeseen seuraavaa päivää varten. Nyt tuntuu, että seuraavan osan haluaisin lukea aika pian, mutta saa nähdä miten käy.

Varjon sisar kertoo hiljaisen Tähden tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta kolmas ja hän aina oppinut tukeutumaan kaikessa sisareensa Ceceen. Cece puhuu ja näkyy, syrjäänvetäytyvä Tähti taas kulkee hänen mukanaan. Siskosten luonteet ovat täydentäneet toisiaan, mutta nyt on Tähden aika etsiä omaa tietään. Papa Saltin jättämät vihjeet kuljettavat hänet Arthur Morstonin kirjakaupan ovelle. Siellä hän tapaa omintakeisen Orlandon, jonka mukana hän pääsee tapaamaan tämän sukulaisia. Orlandon isoveli Mouse osaa kertoa Tähdelle enemmänkin tämän syntyperästä.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, ehkä jopa eniten sarjan kirjoista tähän mennessä. Tähdestä kuoriutuu lumoava persoona, kun hän löytää oman maailmansa ja alkaa todella loistaa. Hänen sukutarinansa kuljettaa toiseen aikatasoon 1900-luvun alkuun. Sekin oli todella kiehtovaa luettavaa, ja välillä tuntui, että haluaisin lukea pelkästään sitä. Toisessa aikatasossa päähenkilönä nähtävä Flora MacNicol nousikin yhdeksi suosikkihahmoistani tässä kirjassa. Pidin myös Rorysta ja Mousesta, sekä tietenkin Tähdestä. Julkisuuden henkilöinä tässä kirjassa nähdään itsensä kuningas, Lontoon silmäätekeviä sekä kirjailija Beatrix Potter.

Varjon sisar on mukaansatempaava, kekseliäs ja yllättäväkin tarina. Miljöö oli aivan ihastuttava ja pidän kovasti siitä, miten tässä sarjassa rakennetaan kokonaisia sukutarinoita. Historian (ja nykyhetken) arvoituksellisuus, Plejadien tähdistön myyttisyys ja kiehtovat henkilöhahmot tekevät tästä sarjasta kyllä sellaisen, että tätä on helppo suositella muillekin.

Kiitos Lucinda Riley, muistosi ja mielikuvituksesi rikkaus elää näissä tarinoissa.

Sijoitan tämän kirjan Seinäjoen lukuhaasteessa kohtaan 14 taiteilija. Tähden sisar Cece on taiteilija, Beatrix Potter on taiteilija ja Flora MacNichol on taitava maalaamaan. Tämä sopisi myös kohtaan "kirjallisuuden ystävä", mutta sen olen jo merkinnyt käytetyksi.

Mummo

Antti Heikkinen: Mummo

9 h 34 min., WSOY 2017

lukija: Antti Heikkinen

Vielä on muutamasta loppuvuoden äänikirjasta blogipostaukset tekemättä, mutta kuron vähitellen postaustahtia kiinni. Heikkisen Mummon kuuntelin joskus marraskuun alkupuolella.

 

Minulla ei ole hetkeen aikaan ollut käytössä muuta äänikirjojen suoratoistopalvelua kuin kirjaston Ellibs. Valikoima on siellä sangen rajallinen, joten valikoin kuunneltavakseni välillä sellaisiakin teoksia, jotka eivät välttämättä muuten niin hirveästi kiinnosta. Mummo on yksi niistä kirjoista, joita aloin kuunnella vain jotain kuunnellakseni. Pidin kirjasta kuitenkin yllättävän paljon odotuksiini nähden. Juonellisesti teos oli ihan kiinnostava, tosin paikoin hieman ennalta-arvattava. Tämän äänikirjan parasta antia minulle oli Antti Heikkisen itsensä toteuttama vivahteikas luenta. Kyllä huomaa, että Heikkinen on nähty myös teatterilavoilla.

Mummo kertoo sukutarinaa kahdesta naisesta 1920-luvulta alkaen. Teoksessa esitellään montakin saman suvun naista, joista jokainen on hyvin omanlaisensa, mutta kuitenkin samaa verta. Keskiössä ovat kuitenkin Maija ja Marja-Liisa, jotka molemmat oppivat paljon suvustaan ja sen vaietuista asioista, eikä se aina tapahdu arpia jättämättä.

Heikkinen käyttää teoksessa paljon murreilmaisuja, mutta näin äänikirjaversiossa se ei haitannut, pikemminkin päin vastoin. Heikkisen murre on savolaismurretta, joten pohjalaisena se olisi voinut itse lukiessa tuottaa hieman haastetta. Murre ja Heikkisen kerrontatapa tekivät tästä kirjan, jota oli mukava kuunnella, mutta juonellisesti muistijälki on vähä pätkittäinen. Ihan kelpo kokemus kokonaisuutena kuitenkin.

Lukupiirikirja: Nyt sinun täytyy

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy

366 s., Otava 1975

alkup. Nu måste du, 1974

suom. Jukka Kemppinen

kansi: Erkki Ruuhinen

Syyskuussa käsittelimme lukupiirikirjana Jörn Donnerin teosta Nyt sinun täytyy. Kyseessä on Andersin suku -sarjan avausosa. Jörn Donnerin tuotantoa ehdotettiin aiheeksi keväällä ennen kuin koronavirus katkaisi lukukauden, joten toiveaiheella oli hyvä aloittaa. Itsellä meni lukeminen taas ihan viimetippaan, mutta aika pitkään jatkuneen alkukankeuden jälkeen teos vei kyllä ihan mukavasti mennessään.

Angela Anders kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, jonka omistama Yhtynyt Metalli on merkittävä yritys alallaan. Yhtiötä johtaa periaatteessa Angelan eno, Vuorineuvos, mutta käytännössä yhtiön toiminnasta vastaa Angelan Karin-tädin mies Gabriel Berggren. Vaikka Angelalla ja Gabriella on yli 20 vuotta ikäeroa, on heidän välilleen kehkeytynyt salasuhde. Tapahtumat keskittyvät pääosin sotia edeltäneeseen kesään 1939.

Vaikka teos  vaikutti alkuunsa kuivalta ja kuvailevan tekstin vähyydestä johtuen myös hieman vaikeasti seurattavalta, lopulta kuitenkin pidin tästä teoksesta. Donnerin terävät huomiot, yhteiskunnalliset piikit ja toisinaan jopa huomaamatta humoristiseksi kiertyvä dialogi osuivat ja upposivat. Nyt sinun täytyy on mielestäni kerrassaan mainio kuvaus paitsi tietynlaisesta vauraiden ja "parempien" ihmisten elämäntavasta, mutta myös siitä miten maailma alkaa heilahtaa raiteiltaan sodan uhkan leijuessa Euroopan ja Suomen yllä. Teoksen hahmot tuntuvat olevan toinen toistaan karikatyyrisempiä, vaikka toisaalta heihin on vaikea saada otetta. Mikä esimerkiksi vetää nuorta ja elämänjanoista Angelaa sekä tylsähköä teollisuusmies Gabrielia yhteen? Se jäi lukupiiriläisillekin hieman arvoitukseksi.

Yksi asia, jota piirissäkin pohdittiin, on teoksen nimi. Lausahdus "nyt sinun täytyy" toistuu teoksessa ja on kyllä kuvaava, sillä oikeastaan kaikkia keskeisiä hahmoja tuntui ohjaavan velvollisuuksien taakka - kenellä on velvollisuutensa sukua ja kenellä yritystä kohtaan. Teos on myöhemmin julkaistu suomeksi nimellä Viimeinen kesä, joka on sekin osaltaan kuvaava, mutta silti on aina kiinnostavaa pohtia miten kirjan nimi osaltaan voi vaikuttaa suurestikin siihen, millaisena teoksen lopulta aistii. Itse koen, että alkuteoksen Nu måste du mukainen Nyt sinun täytyy on nimenä kuvaavampi.

Olen jälleen kerran iloinen, että lukupiirin ohjaaminen sai minut tarttumaan teokseen, jota tuskin olisin muuten tullut lukeneeksi. Tammikuussa menehtynyt Jörn Donner oli todellinen kulttuurin moniottelija ja selvästikin hyvin älykäs mies. Minulla on ehkä ollut hänestä hieman ylimielinen ja ärsyttävä kuva, mutta ainakin kirjailijana hän voitti minut puolelleen. Taidan jossain kohtaa jatkaa tämän sarjan parissa.

Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar - Allyn tarina

734 s., Bazar 2018

alkup. The Storm Sister, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen & Shutterstock

Seitsemän sisarta, osa 2

 

Luin elokuussa Lucinda Rileyn suositun Seitsemän sisarta -sarjan avausosan, joka niin ikään on nimeltään Seitsemän sisarta. Kirja vei minut mennessään, vaikka juoni olikin paikoin yllätyksetön ja kerrontaa olisi voinut tiivistää. Sen verran siitä kuitenkin pidin, että halusin jatkaa sarjan parissa, ja nyt edelleen potemastani hienoisesta tiiliskivikammosta huolimatta lainahyllyssäni odotellut Myrskyn sisar suorastaan houkutteli minua lukemaan.

 

Myrskyn sisar käynnistyy samasta alkuasetelmasta kuin Seitsemän sisarta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa Plejadien tähtikuvion mukaan nimettyjen sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskoksista toiseksi vanhin, Ally, on tämän teoksen päähenkilö. Papa Saltin vihjeet kuljettavat Allyn Norjaan.

 

Ally ei lähde välittömästi selvittämään syntyperänsä arvoitusta isänsä kuoleman jälkeen, mutta kun hän kokee elämässään toisenkin suuren muutoksen, hän päättää, että syntyperän selvittäminen vie sopivasti muihin maisemiin ja ajatuksiin. Isältään saamiensa vihjeiden mukaan Allyn syntyperä näyttäisi viittaavan musiikkisuku Halvorseneihin, jonka lähipiiriin on kuulunut monia tunnettuja muusikoita Edvard Griegistä alkaen. Teoksen toisessa aikatasossa sukelletaan Halvorsenin musiikkisuvun "kantaäidin" Annan matkaan 1800-luvulle.

 

Kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, olin täynnä mielenkiintoa. Se oli kuitenkin vaarassa kuihtua heti alkuunsa, sillä jo ensimmäisestä osasta tuttujen alkuvaihdeiden kertaaminen ja muutenkin hitaasti etenemään lähtenyt tarinankerronta alkoivat jäytää mielenkiintoani. En kuitenkaan missään vaiheessa halunnut jättää kirjaa kesken, sillä odotin kovasti, että päästäisiin Allyn syntyperän arvoituksen äärille. Kun kerronta siirtyi teoksen toiseen aikatasoon, alkoi se viedä mennessään ja lujaa. Alkuun minusta kyllä tuntui, että Norja ja 1800-luvun Euroopan musiikkipiirit miljöönä eivät olleet oikein kiehtovia, mutta lopulta pidin etenkin Norjasta todella paljon.

 

Tätäkin kirjaa vaivasi samat ongelmat kuin edellistäkin osaa eli tiivistämisen varaa olisi todellakin ollut ja lisäksi teoksessa oli myös hyvin ennalta-arvattavia käänteitä, joiden paljastamista mielestäni hieman turhaan odotettiin teoksen loppuun saakka. Täytyy kuitenkin todeta, että oli tässä teoksessa myös ainakin yksi hyvin yllättävä käänne, jota en osannut aavistaa. Sukuhistoriaan, menneisyyden arvoituksiin ja vaiettuihin salaisuuksiin uppoutuminen onnistui tämän kirjan parissa hyvin, kun tarina vain lähti ensin etenemään. Rileyllä on kyllä juonenpunojan taito, mutta minun on kuitenkin pakko sanoa, että tietyissä isoissa käänteissä tuntui, että tunnetilat eivät oikein välittyneet ja niitä kuvattiin jotenkin kylmästi, mitä en huomannut ensimmäisessä osassa.  

 

En pysty sanomaan pidinkö jommasta kummasta teoksesta enemmän kuin toisesta, sillä niin erilaisiin maailmoihin ne ovat minut johdattaneet. Vaikka Rileyn kirjoihin on kohdistunut kritiikkiä ja koen sen antamiseen aihetta itsekin, niin haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Näissä kirjoissa on kuitenkin lopulta ollut paljon enemmän hyvää ja nautittavaa kuin huonoa.

♠♠♠♠