Rautakolmio

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

9 cd-levyä / 11 h 6 min, Tammen äänikirja 2013

lukijana: Krista Putkonen

Kuuntelin viime vuoden puolella kaksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkaria äänikirjana ja totesin, että minulle Lehtolaisen dekkarit toimivat paremmin äänikirjana kuin itse luettuna. Kun nyt kaipasin hyvää äänikirjaa kuunneltavaksi, ajattelin heti valitsevani jonkin Lehtolaisen teoksen. Rautakolmio sai minut heti ensimmäisestä levystä lähtien koukkuun ja seurasin tarinaa hyvin kiinnostuneena. Hetken minulta tosin meni tottua lukijaan, sillä tässä on nyt eri lukija kuin aiemmissa Maria Kallio -äänikirjoissa, mutta nopeasti tuokin seikka unohtui.

Rautakolmio kertoo tapauksesta, jossa Maria Kallio ja hänen luotsaamansa epätyypillisten rikosten solu ratkoo kahta henkirikosta. Tapaus sijoittuu vahvasti saaristomaisemiin, sillä ruumiit löytyvät muoviin käärittyinä merestä. Naispuolinen uhri tunnistetaan Saila Lindiksi, joka tunnettiin ruotsin kielen puolustajana ja jolla oli runsaasti vihollisia. Lindillä on sukusiteitä jääkiekkoperheeseen, jolla on jos jonkinlaista salaisuutta. Sen sijaan Lindin kanssa samaan kääröön paketoitu miehen ruumis on pitkään poliisille arvoitus ja kun henkilöllisyys lopulta selviää, täytyy Kallion tiimeineen ratkoa mikä yhteys miehellä on Lindiin. 

Kuten totuttua, Maria Kallio -dekkarit eivät keskity kuvaamaan vain meneillään olevaa tapausta vaan esittelevät siivuja myös Marian siviilielämästä. Tällä kertaa Marian mieltä hämmentää Mikael Sjöberg, mies jonka Maria passitti linnaan taposta jo vuosia sitten. Sjöberg herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, mikä saa Marian jopa toimimaan hieman kyseenalaisin keinoin kahta henkirikosta selvittäessään.

Mielestäni Lehtolainen on onnistunut jälleen luomaan mielenkiintoisen ja otteessaanpitävän dekkarin. Tällä kertaa kuitenkin koin jotakin yllättävää, sillä aavistin oikein jo heti teoksen alkupuolella kenellä on näppinsä pelissä henkirikoksien suhteen. Vaikka lopuksi sain tietää aavistaneeni oikein, ei minulle silti tullut missään vaiheessa tunnetta, että tämä olisi jotenkin ennalta-arvattava romaani. Maria Kallion hahmo muuten herättää minussa edelleen ristiriitaisia mietteitä, sillä omapäinen nainen ei aina tunnu osaavan ottaa huomioon tiimiläistensä hyviä neuvoja ja hän saattaa tuiskahdella milloin mistäkin asiasta, mutta samalla hän on kuitenkin osaava poliisi ja jotenkin mukava persoona, jos vain pitää omapäisyytensä kurissa. Täytynee siis kuunnella lisää näitä dekkareita, jos mielikuvani jotenkin selkiytyisi.

♠♠♠♠

Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti

364 s., WSOY 2016

 

Tommi Kinnusen Lopotti on yksi niistä kirjoista, joiden vuoksi olen rikkonut itselleni asettamaani varauskieltoa, sillä minun oli vain pakko päästä tähän käsiksi niin pian kuin mahdollista. Lopotti kertoo Neljäntienristeyksestä tutuista hahmoista, etupäässä Helenasta ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta.

 

Helena on 9-vuotias, kun hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Tuolloin eletään 1950-lukua. Vähitellen juuriltaan temmattu tyttö oppii tuntemaan Helsingin kuin kotikylänsä kaukana pohjoisessa, mutta ikävättä uudelleen juurtuminen ei tapahdu. Helsingissä Helena kuitenkin opiskelee ja saa ammatin ja työtä sekä tutustuu hierojaksi opiskelevaan Kariin. Vuosikymmeniä myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa etelään opiskelemaan, vaikka suku olisi toivonut hänen jäävän lähemmäs kotiseutuaan. Tuomaksella on kuitenkin salaisuuksia, joita hän ei halua perheelleen paljastaa. Samalla hän haluaa täyttää perheensä odotukset. Etelässä Tuomas tutustuu paremmin tätiinsä, jonka kanssa hänellä on yllättävänkin paljon samaa.

 

Helena ja Tuomas ovat kumpikin omalla tavallaan sivullisia - Helena on erotettu perheestään jo tyttönä, Tuomas taas on perheen kuopuslapsena aina jotenkin irrallinen, jota ennen on jo moni yhteinen muisto syntynyt. Helenasta on kuitenkin kasvanut sitkeä nainen, joka kieltäytyy elämästä sääliteltävän sokean elämää. Minuun Helena teki vaikutuksen, mutta välillä minua todella suretti kotiseudulleen vierailemaan palanneen Helenan irrallisuus ja se, miten hänet oli ikään kuin pyyhitty sieltä pois. Tuomas puolestaan lähti omasta halustaan, mutta muuttokaan ei tuntunut tuovan hänen elämäänsä sellaista muutosta, jota hän olisi kaivannut. Tuomaksen ja Helenan näkökulmasta kuvataan myös Lahjaa, Helenan äitiä ja Tuomaksen isoäitiä. Siinä missä Neljäntienristeys jättää Lahjasta hieman kalsean kuvan, Lopotti esittelee hänestä lopulta pehmeämmän puolen. Nyt Lahjaakin on jotenkin helpompi ymmärtää.

 

Hämmästelin Lopotissa toistuvasti sitä, miten hyvin Kinnunen on onnistunut kuvaamaan Helenan maailmaa. Voisi ajatella, että näkevän on kovin vaikea kuvata uskottavasti sokean maailmaa, mutta mielestäni Kinnunen onnistuu siinä hyvin. Jotenkin se miten Kinnunen kuvaa Helenan tapoja hahmottaa ympäristöään, on hyvin vaikuttava. Välillä se pimeys ja avuttomuuskin tuntuivat tulevan niin aistittaviksi, että minua miltei ahdisti. Juuri siksi Helena tekikin minuun vaikutuksen, sillä hän onnistui pysymään itsevarmana ja reippaana kaikesta huolimatta. Vaikka Helenasta pidinkin, oli ahdistavuudesta välillä helpottavaa palata Tuomaksen pariin, vaikka nuorella miehellä olikin omat kipupisteensä.

 

Minulle Lopotti oli huikea lukukokemus, jonka kaksi kertojanääntä luovat hyvin toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Kyse ei ole pelkästään siitä, miten kaksi eri kertojaa kokevat sukulaisensa ja kuvaavat heitä, vaan myös siitä, miten eri tavalla he maailman kokevat: Helena huomioi maailmaa tunto-, haju- ja kuuloaistinsa avulla, Tuomas taas näkee ympärillään häikäiseviä asioita. Ero kahden maailman, pimeyteen suljetun ja näkevän, välillä oli todellakin välillä häikäisevä, ikään kuin olisi astunut valoistasta pimeään huoneeseen tai yhtäkkiä napsauttanut valot keskelle pimeyttä. Mielenkiintoista tässä on myös se, miten Tuomas huomaa kuinka paljon merkitystä on sanoilla, joilla kuvata kaikkea aistittua.

 

Neljäntienristeyksen jälkeen Kinnunen asetti itselleen riman niin korkealle, että minua epäilytti pystyykö hän ylittämään sen. Nyt mietin, miksi epäilin, sillä kyllä hän onnistuu ja vieläpä kirkkaasti. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Tuonella kulkijat

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

159 s., Haamu 2016

kansi: Suvi Kari

a-kappale kustantajalta

Kun postilaatikkoon saapui toivomani arvostelukappale Mervi Heikkilän Tuonella kulkijoista, otin kirjan heti lukuun. Tämä Louhen liiton jatko-osa imaisi minut niin hyvin mukaansa, että luin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta, mutta tekstini julkaisun jätin teoksen julkaisupäivälle, joka on tänään.

Tuonella kulkijat jatkaa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa. Roona on nuori nainen, jolla on monia salaisuuksia. Yksi niistä on hänen todellinen syntyperänsä, toinen taas hänen kykynsä kommunikoida eläinten kanssa. Saatuaan Louhen liitossa kuulla uusia asioita itsestään, vanhemmistaan ja myyttisistä kalevalaisista hahmoista, on Roonan maailma muuttunut. Taustansa vuoksi hänen elämässään on asioita, joista vain lähimmät ihmiset tietävät. Roonan lomamatka Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan luokse asettaa hänet jälleen uusien faktojen eteen sekä kysyy kykyä luottaa uusiin ihmisiin sekä rohkeutta toimia asioiden saattamiseksi oikealle tolalle, sillä jotain pahaa on selkeästi tekeillä: siitä kielii paitsi kaikkien lintujen katoaminen Turusta myös isä-Eerikin antikvariaatin tuho ja isän katoaminen. Siitä matka jatkuukin jo rajan yli Tuonelan puolelle.

Mielestäni Tuonella kulkijat osoittautui hyvin kiehtovaksi teokseksi, joka oli - mikäli mahdollista - vieläkin paremmin otteessaan pitävä kuin Louhen liitto. Tässä teoksessa on enemmän tummia sävyjä, kun Roona joutuu yllättävien tilanteiden eteen yksin ja joutuu miettimään kehen voi luottaa ja keneltä pyytää apua. Mikään synkkä teos tämä ei kuitenkaan minun mielestäni ole, sillä tässä on mukavasti myös romanttista värinää ja ihmis- ja perhesuhdeasioita, joita on kiinnostavaa seurata. Vaikka Tuonella kulkijat on jatko-osa, sopii se luettavaksi myös itsenäisenä teoksena. Tässä teoksessa tulee ilmi kaikki olennainen Roonan aiemmista vaiheista, jotta voi hypätä Tuonella kulkijoiden matkaan ilman suurempia kysymysmerkkejä.

Pidin jo Louhen liitossa kovasti siitä, miten Heikkilä yhdistää perinteitä, historiaa ja nykynuorten maailmaa sujuvasti toisiinsa. Sama tyyli jatkuu myös Tuonella kulkijoissa, jossa tutustutaan entistä enemmän kalevalaisiin hahmoihin, jotka Heikkilä esittelee vallan toisessa valossa kuin Kalevala. Nyt pääsemme tutustumaan muun muassa Väinämöiseen ja Kullervoon, ja kieltämättä nyt kumpikin mies näyttäytyy paljon mielenkiintoisemmassa valossa kuin aiemmin. Pidin jo edellisessä osassa myös siitä, miten hienosti Heikkilä nivoo miljöön ja tarinan yhteen, eikä tämä teos kalpene edeltäjälleen siinäkään. Itse asiassa minua alkoi todella kiinnostaa päästä tutustumaan Aboa Vetus -museoon Turkuun. Vaikka itselleni maaseutumiljöö onkin yleisesti ottaen jotenkin läheisempi, pidin kuitenkin paljon teoksen esittelemästä Turusta. Tuonella pääsemme myös nauttimaan metsäpolkujen ja petojen maailmasta, jolloin perinteet ja myytit tuntuvat hengittävän vahvempina.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, minä pidin tästä teoksesta. Roona on mielestäni sellainen hahmo, jossa on sopivassa suhteessa nuoruuden kokemattomuutta ja epävarmuutta, mutta kuitenkin myös jo elämänkokemusta, kurinalaisuutta ja kykyä selviytyä uusista tilanteista hallitusti. Roonasta on helppo pitää ja se varmasti lisää teosten kiinnostavuutta ja saa viihtymään niiden parissa. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä mystistä Roona seuraavaksi kohtaa ja miten siitä selvitään. Louhen liiton tavoin tähänkin teokseen on tehty materiaalipaketti. Se löytyy Haamu-kustannuksen materiaalipankista.

♠♠♠♠♠

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

180 s., Tammi 2016

alkup. God Help the Child, 2015

suom. Kaija Sivill

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Toni Morrison on jo aiemmin lunastanut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa, mutta Luoja lasta auttakoon sinetöi hänen asemansa entistä tiukemmin. Tähän mennessä lukemistani Morrisonin teoksista tämä uusin teos osoittautui ylivoimaisesti ajatuksia herättävimmäksi ja otteessaan pitävimmäksi teokseksi, vaikka olin jo ajatellut, että Morrison tuskin voi enää laittaa kovin paljon paremmaksi - niin korkealla rima jo oli. Luoja lasta auttakoon on teos, joka kosketti ja kauhistutti sisällöllään ja ilahdutti mainiolla kertojanotteellaan ja selkeydellään.

 

Bride on hieman yli 20-vuotias mustaakin mustempi nuori nainen. Tytön ihonväri oli kauhistus jo hänen äidilleen Sweetnessille, joka hänkin on tummaihoinen. Äitiä tyttären ihonväri inhotti niin paljon, että lopulta heidän välilleen oli kasvanut syvä kuilu, jonka ylittämiseen Bride oli pikkutyttönä valmis tekemään mitä tahansa. Hän tekee ison virheen, joka ei ole jättänyt häntä rauhaan vuosien jälkeenkään. Ihonväriään Bride ei kuitenkaan enää häpeä, vaikka hänen poikkeuksellisen tumma ihonsa herättääkin edelleen huomiota. Hänestä on kuitenkin kuoriutunut poikkeuksellinen kaunotar, jonka ulkokuoren alle monikaan ei vaivaudu katsomaan. Kulkuriluonteinen Booker kuitenkin pääsee Briden lähelle, mutta hänelläkin on omat kipupisteensä. Luoja lasta auttakoon on matka erilaisiin lapsuuksiin: Briden, Bookerin ja muutaman muun.

 

Tämän teoksen keskeisin teema on selkeästi lapsuuden vaikutus ihmisen myöhempiin vaiheisiin ja ajatusmalleihin. Morrison kuvaa kiinnostavasti sitä miten lapsuuden traumaattiset tapahtumat tai erilaisten temperamenttien yhteentörmäykset voivat ratkaisevasti vaikuttaa koko ihmisen minäkuvaan ja ajatuksiin. Morrison ei kiertele tai kaartele, vaan hän kuvaa raadollisesti niitä asioita, joita lapsi voi kohdata ja jotka jättävät jälkensä. Yksi isoimmista asioista on lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka kuvaaminen saa kenet tahansa normaalisti tuntevan ihmisen vavahtamaan paitsi kauhusta niin myös inhosta. Morrison ei vähättele myöskään lapsen tarvetta kokea hyväksyntää, sillä jokainen ihminenhän sitä kaipaa - aina.

 

Luoja lasta auttakoon on pieni kirja, jossa on hyvin tiivis tunnelma ja paljon asiaa. Tuttuun tapaansa Morrison kirjoittaa siten, että lukijalle jää voimakkaita mielikuvia, vaikka kirjailija ei välttämättä kuvailekaan tilanteita, ympäristöä tai henkilöitä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Morrison osoittaa jälleen kykynsä kirjoittaa tiiviisti, mutta mieleenpainuvasti ja vivahteikkaasti isoista asioista. Mielenkiintoni ei herpaantunut missään vaiheessa ja vielä viimeiselläkin sivulla pakkaa sekoitettiin ihan pienellä jutulla. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Aateliskoti

 Ivan Turgenev: Aateliskoti

267 s., Otava 1970

alkup. Dvorjanskoe gnezdo, 1858

suom. Ulla-Liisa Heino

Käsittelimme kirjallisuuspiirissä tänään klassikoita. Aihe oli yksi omista toivomuksistani, joten oli mielenkiintoista paitsi valita kirja luettavaksi myös kuunnella mitä muut olivat lukeneet. Valitsin luettavakseni Ivan Turgenevin teoksen Aateliskoti. Sain muutama vuosi sitten palvelutaloon muuttoa tehneeltä naapuriltani kirjoja ja niiden joukossa oli yhteisnide Turgenevin Aateliskodista ja Valkamasta, joten tässä samalla sain myös lyhennettyä oman hyllyn lukemattomien kirjojen listaa. Valkamaa en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä tehdä niin.

Aateliskoti kertoo nuoresta aatelineito Lizasta sekä hänen perheestään ja perheen tuttavapiiristä, josta löytyy monenkirjavia tyyppejä. Lisan äiti on hemmoteltu ja hitusen itsekeskeinen leskirouva, joka ilomielin viettää aikaa liehakoivien mielistelijöiden seurassa pitäen heitä mukavina ihmisinä. Tuttavapiiriin kuuluu siis parikin mielistelevää keikaria, jotka ovat epämiellyttävyydestään huolimatta harmittomia tyyppejä. Yksi tuttavapiirin keskeisimmistä hahmoista on kaukainen sukulainen Lavretski, joka on onneton, rakkaudessa pettynyt mies, johon suhtaudutaan jokseenkin alentuvasti ja jota pidetään vähän yksinkertaisena. Lavretski on tahollaan naimissa, mutta vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan. Puhdassydäminen Liza rakastuu Lavretskiin eikä tunne suinkaan ole yksipuolinen. Teokseen mahtuu monia yllättäviä käänteitä, jotka sanelevat niin Lizan kuin Lavretskinkin elämän suunnan.

Mielestäni Aateliskoti on selkeä, hyvin etenevä ja ennen kaikkea kiinnostava teos, jonka äärellä jaksaa istua. Minulla on aikaisemmin ollut hienoinen kammo venäläisiin klassikoihin, sillä Dostojevskin ja Tolstoin mammuttimaiset ja tylsähköt (ensimmäiseltä olen lukenut kaksi ja jälkimmäiseltä yhden) teokset ovat jotenkin saaneet minut pitämään kaikkia venäläisiä klassikoita samanlaisina, mutta nyt Turgenev kyllä onnistui muuttamaan ajatuksiani.

Mielestäni Turgenevin kerronta on selkeämpää, tasaisempaa ja hahmojen määrä on kohtuullisempi kuin aikalaistensa teoksissa. Ei ole täysin reilua vertailla Turgenevia ja hänen aikalaisiaan Dostojevskia ja Tolstoita, sillä he kirjoittivat tietyllä tapaa erityyppistä kirjallisuutta. Siitä huolimatta sanon, että minun mielestäni Turgenev ansaitsisi suurempaa huomiota, sillä Aateliskodin perusteella hänellä on paljon suurempi kyky pitää lukijan mielenkiinto yllä kuin kollegoillaan. Mielenkiinnon ylläpitämiseen auttaa varmasti jo yksinkertaisesti se, että hahmoissa on helpompi pysyä selvillä paitsi määrän myös selkeän puhuttelutyylin perusteella (eli koko ajan ei tule uusia kutsumanimiä vaan käyttöön vakiintuu yksi, joillakin kaksi nimeä).

Kiteytettynä luonnehtisin Aateliskotia kiinnostavaksi kuvaukseksi pienestä seurapiiristä, jonka elo ja olo on tasaista ja näennäisen yllätyksetöntä, mutta jonka jäsenet kuitenkin tuntevat suuriakin tunteita ja kokevat henkilökohtaisia mullistuksia. Turgenevilla näyttäisi olevan taito yllättää, mutta kuitenkin pitää kerronta maltillisena ja luoda hahmoihinsa aristokraattista vaikutelmaa osoittamalla, että he eivät julkisesti käyttäydy rahvaanomaisen hämmästyneesti. Mielestäni Aateliskodin henkilöhahmot ilmentävät hyvin heidän asemaansa.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja haluan kyllä lukea lisääkin Turgenevia. Kun se aika koittaa, taidan aloittaa yhteisniteestä löytyvästä Valkamasta. Jossain vaiheessa haluan lukea myös Turgenevin pääteoksena pidetyn teoksen Isät ja pojat.

♠♠♠♠

Palokunnan arvoitus

Martin Widmark (teksti) & Helena Willis (kuvitus): 

Lasse-Maijan etsivätoimisto - Palokunnan arvoitus

87 s., Tammi 2015

alkup. LasseMajas Detektivbyrå: Brandkårsmysteriet, 2014

suom. Outi Menna

 

Etsiskelin lukukerhoon sopivia jatkokirjaehdokkaita, kun bongasin hyllystä Lasse-Maijan etsivätoimiston viimeisimmän suomennetun osan Palokunnan arvoitus. Pidän itse sarjasta kovasti, sillä Widmark onnistuu kerta toisensa jälkeen sijoittamaan Vallilan kaupunkiin aivan uudenlaisen mysteerin.

 

Tällä kertaa Lasse ja Maija ryhtyvät tutkimaan kotikaupunkiaan piinaavaa tulipalojen sarjaa, johon yhdistyy myös varkauksia. Ensin kohteeksi joutuu kultasepänliike, josta katoaa koruja, seuraavaksi kohteena on museo. Tutkittuaan tapausta nuoret etsivät huomaavat, että jokaiseen kohteeseen on hiljattain hankittu upouudet palovaroittimet ja kohteista katoaa esineitä aina sammutustöiden aikaan. Lasse ja Maija kohdistavat epäilevät katseensa paitsi paikallisen palolaitoksen henkilökuntaan myös palohälyttimien myyntiedustajaan. Ja tuttuun tapaan syyllinen selviää, mutta tällä kertaa vasta ihan viime hetkellä!

 

Palokunnan arvoitus on taattua Lasse-Maijan etsivätoimiston laatua. Tapaus oli siis sopivan mutkikas ja tarjosi lukijalle mahdollisuuden yhdistellä johtolankoja ja yrittää selvittää syyllisen henkilöllisyys. Haluan nostaa esille myös sen, miten rohkeasti Widmark luo hahmojaan. Esimerkiksi tässä kirjassa yksi keskeisimmistä hahmoista on paikkakunnan pappi, jonka puheeseen Widmark on istuttanut hahmon henkilökohtaista vakaumusta ilmentäviä lauseita, kuten "Herran rauhaa, rakkaat lapsukaiset" ja "Tuo on merkki taivaasta!". Sen jotenkin tulee erityisesti huomioineeksi, kun ottaa huomioon miten joitakin uskontoon liittyviä asioita yritetään suitsia muun muassa koulumaailmasta (Suvivirren laulamatta jättäminen, ei hengellisiä aamunavauksia jne). Olen ennemminkin huomannut, että Widmark tuo esimerkiksi homoseksuaalisuuden aivan kiertelemättä lastenkirjaan (teoksessa Uimahallin arvoitus), ja mielestäni onkin hienoa, että hän uskaltaa tuoda hahmoihinsa moniulotteisuutta eri tavoin.

Kapteeni

Milla Keränen: Kapteeni

471 s., Gummerus 2016

 

Milla Keräsen toinen romaani Kapteeni tarttui mukaani kirjaston uutuushyllystä. Nykyään aika harvoin etsin luettavaa uutuushyllystä, sillä yleensä varaan kiinnostavat uutuudet ja etsin kirjastosta muuta luettavaa. Kapteeni kuitenkin vaikutti kiinnostavalta historiamiljöönsä ja aiheensa puolesta, joten se pääsi mukaani.

 

Kapteeni kertoo Johan Rosenista, joka kantaa lempinimeä Kapteeni. Hän sai lempinimen jo pikkupoikana enoltaan Andersilta, joka oli merimies. Andersia katsellessa Johaniin syttyi palo merelle jo pienenä ja niin hänestä lopulta tuli kuin tulikin merimies, vaikka isä odotti hänestä ainoana poikana jatkajaa suvun kauppahuoneelle. Johan purjehtii Friedrichshamn-nimisellä aluksella, joka haaksirikkoutuu Tammisaaren saaristossa. Johan jää talveksi maihin ja näkee 16-vuotiaassa tammisaarelaisneitosessa enemmän kuin muut. Greta rakastuu mieheen ja he avioutuvat muutamaa vuotta myöhemmin. Siitä alkaa Kapteenin pyristely kahden vaiheilla, kun toisaalla veri vetää merelle, mutta velvollisuudet vaatisivat jäämään Porvooseen hoitamaan kauppahuonetta vaimon rinnalla. Samaan aikaan Greta odottaa uudessa kotikaupungissaan miestään palaavaksi.

 

Romaani sijoittuu 1700-luvun puoliväliin ja jälkipuoliskolle, jolloin elettiin purjelaivojen aikaa. Merenkäynti oli taidokkuudesta huolimatta usein silkkaa arpapeliä, sillä myrsky ei ole ainoa epävarmuustekijä. Greta odottaa Intiaan saakka purjehtivaa miestään Porvoossa tietämättä onko mies edes elossa. Vuosiin he eivät saa toisistaan mitään tietoja, sillä kirjeet eivät kulje valtamerialuksille tai toiselle puolelle maailmaa. Kun Johan palaa, hänen pitäisi jäädä kotimaahansa, mutta Intiassa esitetty pyyntö saa maan jälleen polttelemaan jalkojen alla. Mitä kaikkea rakkaus voi kestää, entä ystävyys? Greta huomaa, että hänen pitää itse luoda onnensa maissa, kun Johanin palo merelle ylittää jopa hänen kiintymyksensä vaimoonsa. 

 

Sekä Johan että Greta joutuvat tekemään kipeitä valintoja, enkä voi sanoa, että Kapteeni olisi ansainnut kunnioitustani missään vaiheessa. Hänen palonsa merelle, kaikenvoittava halunsa menestyä ja saada alus komentoonsa on jotenkin piinallista, sillä vaikeuksien edessä Johan ei näyttäydy kovinkaan vakaana ja ansiokkaansa miehenä, vaan pikemminkin heikkona ja milloin millekin "himolle"alttiina. Greta sen sijaan ansaitsee myötämieleni, sillä minun kävi jotenkin surku perheestään eroon joutunutta nuorta rouvaa, jonka mies jätti pärjäämään oman neuvoin. Tämän asetelman vuoksi en voikaan olla hämmästelemättä miten Greta yhä vain rakastaa miestään, mutta jäi Greta muutenkin minulle hieman arvoitukseksi.

 

Mielestäni Kapteeni oli sujuvalukuinen romaani, joka eteni reipasta vauhtia. Välillä mielestäni kerronta oli turhankin ylimalkaista, sillä vuodet vierivät nopeaan eikä siitä huolimatta oikein mikään muuttunut mihinkään suuntaan. Toisaalta ehkä Keränen halusi kuluneilla vuosilla tehostaa vaikutelmaa kaiken kestävästä rakkaudesta, mutta siitä huolimatta teos oli mielestäni hieman tylsä. Porvoossa ei tapahdu oikein mitään tai siltä ainakin näyttää, eikä Johan tunnu merimatkoistaan ja pyrkimyksistään huolimatta saavan ikinä oikein mitään aikaan. Luinkin tämän teoksen lähinnä sujuvalukuisuudesta nauttien, vaikka ehkä pikkuisen halusinkin tietää asettuuko Johan koskaan Porvooseen ja onko oikeasti mies vaimolleen. Luulenpa, että joku joka jakaa Johanin rakkauden merta kohtaan voisi pitää tästä enemmän, minä kun en tunnetusti ole meri-ihmisiä.

 

♠♠♠

Hovimäki: Oolannin sodasta sortovuosiin

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin

415 s. + Hovimäen aikaan s. 417-431

Gummerus 2004, 2.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan neljäs osa

 

Aloitin viime keväänä minulle rakkaan Hovimäki-sarjan uudelleenluvun. Luin kolmannen osan kesäkuussa ja siitä vierähtikin aikaa nyt tähän helmikuuhun saakka ennen kuin neljänteen osaan tartuin. Nuorempana luin Hovimäet aina ahmimalla peräkkäin, mutta nykyään on niin paljon kirjoja lukulistalla, että uusintaluvut joutuvat odottamaan. Osittain pitkä aikaväli selittyy myös sillä, että tämä ajanjakso Oolannin sodasta sortovuosiin on minulle epämieluisin niin kirja- kuin tv-sarjassakin, joten lukeminen lykkääntyy myös makuasian vuoksi.

 

Tämä teos siis käsittää vuodet 1851-1896. Ajanjakso on pitkä ja hovimäkeläisten vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja kuvaa tapahtumia laajemmalla aikavälillä kuin tv-sarjan tuotantokausi, joten muutamaan kysymykseen tulee tätä teosta lukiessa vastaus. Minulle tämä kirja on kuitenkin epämieluisin muutamasta syystä, jotka oikeastaan vasta nyt tämän ties monennenko lukukerran jälkeen pystyn erottelemaan. Yksi syy on hahmot, joista muutama vähemmän miellyttävä astuu kuvioihin ja useampikin tuttu ja pidetty hahmo kuolee. Toinen syy on miljöö, sillä tämä teos sijoittuu melko pitkälti Helsinkiin tai muualle maailmalle eikä niinkään Hovimäelle. Kolmanneksi syyksi mainitsen tunnelman, joka ei mielestäni ole kovinkaan mukava, vaikka niin kartanolaisille kuin sepän perheellekin tapahtuu positiivisiakin asioita.

 

Hovimäellä siis tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Lindhofien perhettä kohtaa onnettomuus toisensa perään, kun ensin perheen nuorin lapsi Carl Erik menehtyy, Wilhelm joutuu lähtemään maasta pidettyään humalassa venäläisvastaisen maljapuheen, Carl Magnus loukkaantuu pahoin lasihytin palossa ja menehtyy ja sitten menehtyy vielä koko perheen kantava voima Johanna-rouva. Myös Marie kohtaa pettymyksiä elämässään eikä Wilhelmkään löydä lopullista onnea, jonka hän mielestäni ansaitsisi. Sepän perheessä emännän menehdyttyä nuori Katri joutuu ottamaan vastuun kaikista taloustöistä eikä asiaa helpota muistamaton Stina-muori, jota pitäisi vahtia kaiken työn lomassa. Mutta on myös positiivisia käänteitä, kun niin Katri kuin veljensä Juhokin pääsevät opiskelemaan, Marie pääsee maailmalle oppimaan lisää maalaamisesta ja Wilhelm astuu isännän saappaisiin varmoin ottein.

 

Wilhelm on tässä sarjassa yksi niistä hahmoista, jotka minua eniten surettivat. Hän olisi ansainnut todellisen ja kestävän onnen, sillä avioliitto oikukkaan Vavan kanssa ei sitä hänelle tuo. Wilhelm on pystyvä isäntä ja hän olisi tarvinnut rinnalleen samanlaisen emännän kuin Magnuksella oli aikoinaan Johanna. Vava sen sijaan ei välitä muusta kuin itsestään enkä voi olla tuntematta häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hänen sisimpänsä paljastuu hyvin katalaksi. Vava ei ollut kartanon emännäksi alunperinkään yhtään sen sopivampi kuin Wilhelmin oma Hanna-äiti, mutta eri syistä. Hahmoista suosikkieni kärjessä säilyy edelleen Sepän Erkki, joka kohtelee kaikkia tasapuolisesti. Siitä syystä tuntuukin haikealta, että tässä teoksessa sanotaan hyvästit paitsi Erkille myös monelle muulle tutuksi tulleelle hahmolle, kuten Carl Magnukselle, Johannalle ja Anna-mamsellille. Erityisen ikävää on luopua Johannasta ja Annasta, jotka ovat olleet vuosikymmeniä kartanon elämän keskushahmoja ja vahvoja tukipilareita, joita ilman Hovimäen tunnelma on ratkaisevasti erilainen. Palvelusväki alkaa haipua taka-alalle, kun ennen taas he elivät läheisesti mukana kartanolaisten elämässä. Taloudenpitokin tuntuu olevan epävakaampaa Wilhelmin vakaasta isännyydestä huolimatta.

 

Hovimäen tunnelma siis muuttuu ja miljöö keskittyy muutenkin  pitkälti Helsinkiin. Tuntuu, että kartanomiljöö jää hyvin toissijaiseksi, kun taas aiemmin Hovimäki on ollut nimen omaan koko tarinan sydän. Myös historiallisena ajanjaksona tämä on mielestäni jotenkin puuduttava: toki britit hätyyttävät satamakaupunkeja, usean vuosikymmenen jälkeen järjestetään vihdoin valtiopäivät, koulujärjestelmälle luodaan pohja ja kohdataan hirveät nälkävuodet, mutta todellista toimintaa on kuitenkin kovin vähän ja osittain hovimäkeläisten vaiheiden nivoutuminen historiallisiin tapahtumiin on hieman epäluontevan oloinen. Muutoin ajanjaksona tämä on kuitenkin siinä mielessä kiintoisa, että hovimäkeläisille tapahtuu koko ajan jotain mullistavaa, joka muuttaa jopa käsityksiäni joistakin hahmoista. Esimerkiksi voisin mainita, että lapsena sarjaa ensimmäistä kertaa katsoessani Vava oli kiehtova hahmo, sillä hän oli niin kovin erilainen kuin kartanon aiemmat emännät. Nykyään tuo erilaisuus ei kiehdo, vaan lähinnä harmittaa niin Wilhelmin kuin kartanonkin puolesta.

 

Mielestäni teoksen päällimmäinen tunnelma on jotekin ankea ja se tietysti syö intoani niin tätä kirjaa kuin samaa ajanjaksoa käsittelevää tuotantokauttakin kohtaan. Ankeus johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että teoksessa on niin paljon kuolemaa ja huolen varjot häivähtävät itse kunkin yllä. Onnen hetket ovat loppujen lopuksi melko ohikiitäviä. Tunnelma tuntuu osittain myös hieman hätäiseltä, sillä teoksen loppupäähän on ympätty monien vuosien edestä tapahtumia melko suppeaan tilaan. Ymmärrän toki, että sillä on haluttu kuroa umpeen tuotantokausien väliin jääviä aikoja, mutta mielestäni niiden kertomiseen olisi voinut kuitenkin panostaa enemmän. Hienoa on kuitenkin se, että teos antaa vastauksen monille kysymyksille, kuten mikä oli Esterin kohtalo, mitä Paulin elämässä tapahtuu ja miten helsinkiläiset Ingbergin sisarukset päätyvät Hirvikoskelle asumaan.

 

Vaikka olenkin nyt purkanut tuntemuksiani, on tämäkin osa mielestäni sarjaan sopiva ja sillä on ehdottomasti arvonsa kokonaisuudessa. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että pidän kirjasarjan viidennestä osasta melkoisesti enemmän kuin tästä, sillä siinä on jo ehtinyt tottua ajatukseen kartanosta erilaisena kuin aiemmin. Siinä myös kuvioihin astuu vahvemmin sellaisia hahmoja, joista opin pitämään paljon, kuten Ruth, Felix ja Otto-pehtoori. Vaan siitä lisää sitten ajallaan!

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla ja Heräämisen aika.

Ruma kreivitär

Kaari Utrio: Ruma kreivitär

Tammen äänikirja, 2003

8 cd-levyä

lukija: Lis Laviola

Olen tässä viime aikoina tutustunut hieman Kaari Utrion teoksiin äänikirjojen muodossa. Tällä kertaa vuorossa oli Ruma kreivitär, joka osoittautui tähän asti selkeimmäksi ja kiinnostavimmaksi kuuntelemistani teoksista. (Äänikirjan takana muuten mainittiin, että kesto on noin 7 tuntia, mutta se ei pidä paikkaansa - lähes jokainen levy kestää noin tunnin ja 10 minuuttia tai enemmän.)

Ruma kreivitär kertoo neljästä naisesta. Dorotea ja Julia ovat sisarukset, jotka elävät köyhyydessä rapistuvassa kotikartanossaan, kun isä hävittää kaikki varat. Ylhäinen sukutausta ei ole tae rikkaudesta, kuten sisarukset hyvin tietävät, mutta se on merkittävä avu avioliittomarkkinoilla. Dorotea on lisäksi kaunis, mutta Julia lähinnä arkipäiväinen. Hän onkin tarinan keskushenkilö, joka on saanut liikanimen ruma kreivitär. Sitten on vielä Carolina, joka on kaunis ja rikkaasta, mutta porvaristaustaisesta perheestä. Hänen päämääränsä on kuulua ylhäisöön. Augusta taas on kaikkea tätä: kaunis, rikas ja ylhäinen. Luonteen kauneutta häneltä kuitenkin puuttuu, ja Augusta onkin esimerkki siitä, miten ulkoiset puitteet eivät auta, jos sisus on mätä.

Teoksessa tarkkaillaan kaikkien näiden naisten yhteiskunnallista asemaa ja arkea. Huomionsa saa myös miesväki, joka kuuluu näiden naisten lähipiiriin joko sukulaissuhteen kautta tai ystävyyden siten. Teoksessa nähdään myös "miehenmetsästystä", kihlautuminen ja häätkin. Paljon kuitenkin tapahtuu, eikä kaikki välttämättä kulje sitä rataa kuin alussa näyttäisi tapahtuvan.

Mielestäni tämä teos oli alusta lähtien hyvin selkeä kaikin puolin. Aikaisemmin minua on Utrion teosten kohdalla hieman vaivannut se, että alussa esitellään paljon hahmoja ja ainakin äänikirjan kohdalla on ollut vaikea pysyä selvillä siitä kuka kukin on. Tässä teoksessa ei sitä ongelmaa kumminkaan ollut, vaikka monta hahmoa heti alussa esiteltiinkin. Jokainen hahmo oli niin omanlaisensa, että heidät oli helppo muistaa. Tarina myös eteni selkeästi ja riittävän tasaisesti, jotta juonenkäänteisiin oli helppo päästä kiinni. Kokonaisuutena tämä oli tasapainoinen teos, jonka juonenkäänteet pitivät mielenkiinnon yllä. Juonen parissa oli helppo viihtyä, sillä etenkin keskushahmo Julia osoittautui kiinnostavaksi ja vahvaksi yksilöksi, jonka vaiheita kiinnostuksella seurasin. Teos ei kuitenkaan ole vain viihteellinen, vaan siinä nähdään läpileikkaus paitsi naisen asemasta myös yhteiskunnallisista normeista 1800-luvun Suomessa.

♠♠♠♠

DIMILY - Rakastan

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan

409 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Love You?, 2015

suom. Sirpa Parviainen

 

Tammikuussa kuulin uudesta nuortenkirjatrilogiasta, joka on saavuttanut suurta menestystä maailmalla. Estelle Maskame aloitti trilogian kirjoittamisen 13-vuotiaana julkaisten tarinaa pala palalta netissä. Tarina saavutti nopeasti suosiota ja niin Maskame solmi kustannussopimuksen ja alkuperäistekstit poistettiin netistä. Kirjojaan varten Maskame on kirjoittanut tarinaa uudelleen.

 

Kuultuani tästä trilogiasta ajattelin aluksi, että ihan kiva, mutta ei varmaan minun juttuni. Päädyin kuitenkin nappaamaan avausosan lainalle ajatuksella "kokeilen tätä ekaa osaa", mutta en vieläkään uskonut tämän olevan minun juttuni. Kuitenkin melko nopeasti lukemisen aloitettuani tajusin, että nyt minulla on käsissä todella koukuttava nuortenkirja ja odotankin jo huhtikuuta, jolloin seuraava osa ilmestyy. Maskame yllätti minut täysin!

 

Teos kertoo 16-vuotiaasta Eden Munrosta, jonka vanhemmat ovat eronneet tytön ollessa 13-vuotias. Isä jätti vaimonsa ja tyttärensä Portlandiin ja lähti rakentamaan uutta elämää pitämättä lainkaan yhteyttä Edeniin. Yllättäen isä kutsuu Edenin viettämään kesää Santa Monicaan, jotta tämä voisi tutustua myös äitipuoleensa ja kolmeen velipuoleensa. Ajatus kesästä vihaamansa isän luona ei erityisemmin houkuttele Edeniä, mutta suostuttuaan tuumaan Eden huomaa, että tämä kesä todella muuttaa hänen elämänsä. Syynä on hänen vanhempi velipuolensa (avioliiton kautta) Tyler Bruce, joka on melkoinen öykkäri. Eden ei voi sietää Tyleriä ja tunne on molemminpuolinen. Yllättäen Eden huomaa ihastuneensa velipuoleensa, jonka kovan kuoren alla on myös herkempi puoli. Edenin täytyy todella hallita tunteensa paitsi "sukulaisuussuhteen" myös Tylerin tyttöystävän ja yleisen moraalikäsityksen vuoksi.

 

Mistähän minä nyt aloittaisin tämän positiivisten kommenttien tykityksen? Ensinnäkin mielestäni Maskamen teksti on todella hyvää (kiitos myös suomentajalle) ja sikälimikäli juoni noudattelee aiempia netissä julkaistuja tekstejä, niin hänellä on kyllä ollut jo 13-vuotiaana todella hyvä mielikuvitus. Itse hieman epäilin aluksi, että tämä on varmaan joku vähän kliseinen teiniräpellys, mutta olin väärässä, sillä teos on kyllä mielestäni laadukas ja onnistuu naulitsemaan myös aikuisen lukijan paikoilleen. Tietysti Tylerin hahmo on melko perinteisellä pahan pojan imagolla varustettu ja Edenin ihastuminen aluksi inhoamaansa tyyppiin myös melko nähty juttu, mutta uutta maustetta tuo velipuoli-sisarpuoli -asetelma. Opin itsekin pitämään Tylerista, mutta ennen kaikkea pidin lujasta ja päättäväisestä Edenistä, joka tuntuu kykenevän sopeutumaan melkein mihin tahansa. Eden on ihan yksinkertaisesti mukava likka.

 

Vaikka Maskame ei mielestäni juurikaan keskity kalifornialaisen miljöön kuvailemiseen vaan enemmänkin ihmissuhteisiin, niin mielestäni miljöö välittyy lukijalle hyvin. Minulle miljööstä tulee mieleen sekoitus hohdokkuutta ja uutuudenviehätystä, mutta myös kodikkuutta. Kodikkuuden tunne syntyy varmasti myös siitä miten yllättävän sopeutuvaisesti Eden solahtaa uuteen kotiinsa ja uuteen kaupunkiin. Itse alunperin epäilin myös hieman vierastavani rikkaiden kalifornialaisnuorten maailmaa, mutta viihdyinkin yllättävän hyvin, mikä varmasti johtuu myös Edenin "tavallisuudesta".

 

Kaikille varmaan kävi nyt selväksi, että pidin tästä kirjasta. Olen todella vakuuttunut tästä avausosasta ja iloinen siitä, että päätin päihittää ennakkoluuloni. Uskon kyllä, että tästä trilogiasta tulee hitti myös Suomessa, sillä kaikki ainekset siihen on olemassa: teoksessa on nuoruuden eloisuutta, kokeilunhalua ja ihastumista ja ne aiheet kiinnostavat yleensä nuoria. Ainut negatiivinen kommentti minulta tulee teoksen loppupuolelta, sillä silloin yhtäkkiä paljon tapahtumia vyöryi yli, myös Portlandin päässä kuohui ja kaikesta tunnemyrskystä huolimatta tunnelmasta tuli vähän turhan seesteinen. Onneksi ihan lopussa saatiin vinkki siitä, että pinnan alla kytee edelleen!

 

♠♠♠♠½

Naisten työt

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt - Pitkiä päiviä, arkisia askareita

240 s., Karisto 2012

 

Löysin kirjastosta Sirkka-Liisa Rannan mielenkiintoisen tietokirjan Naisten työt - Pitkiä päiviä, arkisia askareita ja päätin heti lainata sen. Se kertoo naisten moninaisista töistä 1860-luvulta 1960-luvulle poiketen välillä sivuhuomatuksina aiempaan tai myöhempään aikaan. Teoksessa luodaan katsaus myös naisen asemaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin, mutta pääpaino on kaikenlaisten töiden esittelyssä. Lukiessani huomasin, että tämä kirja sopii hyvin luettavaksi eräänlaisena jatkumona Tiina Miettisen teokselle Piikojen valtakunta, joka kuvaa naisten asemaa, yhteiskunnallisia oloja ja uramahdollisuuksia 1600-1700-luvuilla.

 

Sirkka-Liisa Ranta on tehnyt hyvin perusteellista työtä kirjoittaessaan tämän kirjan. Vasta tämän teoksen luettuani silmäni todella aukenivat kaikelle sille työmäärälle, jota esiäitinikin ovat elämässään tehneet - olin toki tiennyt, että mm. langat kehrättiin itse, pyykinpesu oli työlästä ennen pyykkikoneita ja taloustyöt olivat yleensä naisten vastuulla, mutta en ollut oikeasti osannut hahmottaa kuinka valtava työmäärä lopulta onkaan ollut. Ei voi muuta sanoa kuin että hattua nostan kaikille naisille, jotka ovat tuon työtaakan alla eläneet! Jotenkin minulle tuli kyllä yllätyksenä se miten monta työtä naiselle kuului ja miten paljon aikaa moni työ vaati, kun kaikki piti tehdä alusta asti itse, kuten esimerkiksi kylvää pellavat, kerätä sato, jalostaa se käyttökelpoiseen muotoon ja ommella vielä vaatteiksi asti.

 

Ranta valottaa teoksessaan yksityiskohtaisesti paitsi karjanhoidon teettämää työtä eläinlajeittain myös kodin puhtaanapitoon, ruokahuoltoon ja käsitöihin liittyviä vaiheita, jotka toden totta vaativat naiselta paljon osaamista ja kysyttiinpä siinä varmasti myös vikkelyyttä, jotta kaiken sai tehtyä. Toki täytyy muistaa, että ennen vanhaan apuna oli usein esimerkiksi tytär, miniä, talon muut naissukulaiset tai jopa piika, mutta on työmäärä silti ollut niin hurja, että sitä on vaikea käsittää. Kyllä jotenkin tuntuukin helpolta ajatus siitä, että voin mennä kaupasta ostamaan valmiina juuri sen väristä sukkalankaa kuin haluan tai pistää pyykit pyörimään koneeseen ja tehdä sillä välin jotain muuta.

 

Tätä kirjaa lukiessani ajatus liiti useaan otteeseen miettimään isoäitejäni ja heidän äitejään ja sitä millainen työmäärä heillä onkaan ollut. Erityisesti mietin minulle tuntemattomaksi jäänyttä isäni äitiä, joka oli syntynyt vuonna 1915, pientilan emäntä ja 16-lapsisen perheen äiti (isäni on nuorin). Vasta nyt havahduin ajattelemaan miten paljoon hänen onkaan pitänyt venyä. Samalla ajattelin myös hänen saamaansa kasvatusta ja sitä miten hänen elinaikanaan työt muuttuivat ja helpottuivatkin, kun kaupoista sai ostettua valmista tavaraa, jos siihen oli varaa. Sota-aika sitten olikin oma lukunsa, joka varmasti vaati vielä enemmän kuin aiemmin. Tuntuu hassulta, että minun isoäitini on elänyt niin kovin erilaisessa maailmassa kuin minä nyt. Tällaiset tietokirjat todella auttavat käsittämään asioita!

 

Suosittelen kyllä todellakin tätä teosta kaikille, joita kiinnostaa tämä aihe. Tämä kirja on varmasti oiva apu myös erilaisten esseiden kirjoittajille, sillä tässä on yksityiskohtaista tietoa helposti ymmärrettävässä muodossa. Paljon plussaa tämä teos minulta saakin runsaasta havainnollistavasta kuvituksesta ja selkeydestä niin tekstin asemoinnin kuin sisällönkin suhteen. Tätä teosta oli kyllä mukava lukea.

 

♠♠♠♠♠

Viiden kirjan haaste

Facebookissa on jo jonkin aikaa kiertänyt Viiden kirjan haaste, joka on nyt rantautunut myös blogeihin. Sain Todella vaiheessa -blogista tämän haasteen ja olen siitä hyvin iloinen, sillä Facebookin puolella en ole haastetta saanut ja olen ollut siitä hieman katkera. :DD En ole kehdannut tätä omatoimisesti itselleni napata, joten jee, nyt pääsen haastettuna tähän vastaamaan! :D

1. Kirja jota luen parhaillaan on Sirkka-Liisa Rannan tietokirja Naisten työt: Pitkiä päiviä, arkisia askareita. Se käsittelee aihetta sadan vuoden ajanjaksolla 1860-luvulta 1960-luvulle. Teos on hyvin mielenkiintoinen ja sopii hyvin eräänlaiseksi jatkumoksi lokakuussa lukemalleni Tiina Miettisen Piikojen valtakunnalle, joka käsittelee aihetta 1600-1700-lukujen osalta.

2. Kirja josta pidin lapsena... Niitä on niin monta! Alle kouluikäisenä suosikkejani olivat Kristiina Louhen Aino-kirjat, jotka viehättävät minua edelleen. Kouluikäisenä luin paljon ja suosikkeihin lukeutui muun muassa Ann M. Martinin The Baby-Sitters Clubit. Joitakin lapsuuden suosikkejani olen lukenut uudelleen myöhemmin, mutta tähän sarjaan en ole kajonnut. Pidin siitä kyllä todella paljon ja monen kirjan pääpiirteet on edelleen hyvin muistissa.

3. Kirja joka jäi kesken... Näitä on varmasti useampiakin, mutta tällä hetkellä mieleen tulee Hannu Salaman Juhannustanssit ja Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Yritin lukea niitä lukion kirjallisuusdiplomia varten, mutta molemmat jäivät kesken jo ihan ensimmäisillä sivuilla.

4. Kirja joka teki vaikutuksen on ehdottomasti Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa. Kyseinen kirja paitsi avasi käsitystäni asioista myös viitoitti minulle tien sellaisen kirjallisuuden pariin, josta pidän edelleenkin. Sen ansiosta kotimainen kirjallisuus ja etenkin vanhempi kotimainen kirjallisuus alkoi kiinnostaa, ja niin löysin muun muassa Minna Canthin ja F.E. Sillanpään tuotannon. Minun tekisi mieleni joskus lukea koko Pohjantähti-trilogia uudelleen, mutta vielä ei tunnu olevan sen aika.

5. Kirja johon palaan uudelleen... Näitäkin on monta. Harry Potterit olen lukenut useampaan kertaan ja jo varmaan vuoden ajan olen ajatellut ottaa sarjan uusintalukuun. Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on myös tullut luettua moneen kertaan, samoin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Jos pitää mainita jokin teos, jonka olen lukenut vasta kerran ja aion sen pariin palata, niin ainakin Muriel Barberyn Siilin eleganssi on hyvin vahvoilla.

Koska en tiedä ketkä kaikki tähän ovat jo blogeissaan tai Facebookin puolella vastanneet, niin jätän haastamatta ja kehotan vain kaikkia halukkaita omia vastauksia rustailemaan. :) 

Tammikuun luetut

Niin taas on jo pari päivää vierähtänyt tästäkin kuusta ennen kuin ehdin/jaksoin/pystyin alkaa listaamaan tammikuun luettuja. Tarkoitukseni oli alkaa tätä postausta kirjoittamaan eilen, mutta matkaan tuli pikkuinen muuttuja: onnistuin kaatumaan lumitöitä tehdessäni aika kivasti ja ranne otti osumaa. Tällä hetkellä siinä on tukiside ja pystyn kirjoittamaan tätä ihan hyvin, mutta muuten on vähän avuton olo, peukaloni on jokseenkin hyödytön enkä pysty olemaan ilman tukisidettä. Kävin tänään röntgenissä ja piakkoin saan soittaa ja tiedustella mitä kuvissa näkyy. Joten olkaahan varovaisia kun ulkona liikutte, tuo lumen alla oleva jää on nimittäin petollista!

Tammikuu oli hyvin kirjaisia kuukausi minulle ja hyvä niin. Minulla on jotenkin nyt ollut vähän sellainen "käperryn peiton alle kirjan kanssa ja luen niin paljon kuin voin" -olo, vaikka toisaalta olen ollut viime aikoina sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin ennen vuoden vaihdetta. Olen muuten iloinen siitä, että lukemiseni on tuntunut tammikuussa pakottomammalta kuin aiemmin. Uskoisin sen johtuvan siitä, että olen rajoittanut varausten tekemistä ja lukenut enemmän fiiliksen mukaan, kun ei ole tarvinnut miettiä mitä kirjoja joku muu jo odottaa minun jälkeeni. Olen kylläkin lipsahtanut varausten rajoittamisesta hieman, sillä nyt minulla on jo lainassa Morrisonin Luoja lasta auttakoon ja olen jonon kärkipäässä muun muassa Moyesin uusimpaan ja Kinnusen Lopottiin, samoin kuin pariin muuhunkin kirjaan... Hups. :D

Tammikuussa osallistuin ensimmäistä kertaa Blogistanian vuosittaiseen kirjaäänestykseen Finlandian, Globalian ja Kuopuksen osalta. Äänestämäni kirjat eivät olleet voitokkaita, mutta osa sijoittui hyvin kategoriassaan. Välillä oli muuten uskomattoman vaikeaa valita äänestettävät kirjat, sillä vaihtoehtoja oli yksinkertaisesti niin paljon eikä yhtäkään olisi halunnut jättää äänien ulkopuolelle. Osallistuin ensimmäistä kertaa myös kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen (linkki vie haastekoontiin), josta järjestettiin nyt toinen osa. Luin sitä varten Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, joka ehti olla lukulistallani vuosia. Aion kyllä osallistua myös kolmannelle kierrokselle, kun sen aika koittaa. Olen jo varovaisesti pohtinut minkä klassikon siihen lukisin, mutta en ole päässyt varmuuteen. Ensiksi minun tosin pitää miettiä minkä klassikon lukisin kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle, joka on jo kolmen viikon kuluttua.

Tammikuussa luin huikeat 10 kirjaa. Listasta muodostui mukavan monipuolinen, sillä edustettuna on myös mieskirjailijoita ja käännöskirjallisuutta. Yleensä niitä ei listoillani näy, mutta se ei ole mikään tietoinen valinta. Tammikuussa siis luin:

Herman Koch: Naapuri

Elina Rouhiainen: Vainuttu - Susiraja 4 

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli ikuisuus - kauhutarinoita

Marja-Leena Tiainen: Karjala comeback  

Kortelainen ym.: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta 

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Toni Morrison: Sula

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Lukemisiin!