Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi

 Markku Mantila: Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi

14h 43min., Docendo 2020

lukija: Jussi Puhakka

Kuuntelin viime vuoden puolella Markku Mantilan Peräseinäjoki-trilogian avausosan On toinenkin polku taivaaseen. Ihastuin kovasti juurevaan elämänmenoon ja värikylläisiin henkilöhahmoihin, joten otin nyt alkuvuodesta kuunteluun itsenäisen jatko-osan Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi. Pääosassa nähdään sama politiikan konkari Allan Lauttamus, joka edellisessä kirjassa ponnisteli työmiehestä kansanedustajaksi asti.

Peräseinäjoki on minulle joissain määrin tuttu paikka. Olin kolmena kesänä siellä kirjastossa töissä ja harrastuksissa, kosmetologilla ja jäsenkorjaajalla on tullut siellä kuljettua. Ehkä juuri tuon tuttuuden vuoksi oli niin herkullista sukeltaa Mantilan kuvaileman Peräseinäjoen kylänraitille 1980-luvulle.

Mikään ei ole Peräseinäjoellakaan kuin ennen. Kaupungistuminen näkyy väestörakenteessa, maaseutu tyhjenee ja kaikki tuntuu olevan murroksessa. Henkilökohtaisiakin kriisejä on, kun ikänsä töitä tehnyt saa potkut tuottavuuden nimissä, toista taas ei menneisyyden valinnat jätä rauhaan. Suomi on astumassa kohti kansainvälisempää verkostoa ja Kekkosen aika jää taakse. Suomi etsii suuntaansa ja niin tekevät peräseinäjokelaisetkin. He pohtivat elämäänsä ja tarttuvat rohkeasti tilaisuuksiin, sillä loppujen lopuksi jokaisella on vain yksi elämä.

Minun mielestäni Peräseinäjoki-trilogia on vähän sellainen, että siihen pitää tutustua itse ymmärtääkseen koko sen yhteiskuntaa luotaavan ulottuvuuden. Suuret rattaat pyörittävät kaikkea, ja vaikka peräseinäjokelaiset ovat pieni osa isoa kokonaisuutta, he eivät jää puristuksiin. He ovat rohkeita, päämäärätietoisia ja sitkeitä. Henkilöhahmoja on varsin paljon kaikista yhteiskunnan kerroksista. Ensimmäisessä osassa oli aluksi vähän vaikea pysyä perillä heistä, mutta värikkäät persoonat alkavat kyllä piirtyä mieleen. Pidän tästä sarja ja kolmas osa on minulla jo varauksessa äänikirjana.

Tulilahti: Tutkimuksia naismurhista

Teemu Keskisarja: Tulilahti - Tutkimuksia naismurhista

240 s., WSOY 2023

kansi: Martti Ruokonen

Teemu Keskisarja vieraili viime syksynä kirjastossamme luennoimassa otsikolla Pohjanmaan rikoshistoria. Hän keskittyi pitkälti Kyllikki Saaren tapaukseen, josta kertovan kirjankin olen lukenut. Hän kertoi työstävänsä uutta kirjaa, jossa sivutaan myös jalasjärveläisen Lempi Ojalan tapausta 1930-luvulta. Kiinnostus heräsi ja varasin kirjan heti, kun se vain oli mahdollista.

Tulilahti on minulle rikoshistoriasta tuttu tapaus. 1950-luvun lopulla tapahtunut Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen henkirikos Tulilahden leirintäalueella on näkynyt lehdistössä tasaisesti edelleen. Tapaukseen ei koskaan löytynyt aukottomasti todistettavaa syyllistä, mutta Keskisarja pohtii kerättyjä todisteita ja kuulustelupöytäkirjoja rikoshistorioitsijan näkökulmasta: olisiko jotain voitu tehdä toisin, jäikö jotain olennaista huomaamatta? Kirjan luettuaan voi todeta, että taisi tosiaan jäädä.

Tulilahden tapauksen lisäksi Keskisarja pyrkii taustoittamaan ajankuvaa ja aihepiiriä, siis naismurhia, laajemminkin. Hän nostaa esille kivennapalaisen talollisen tyttären Esteri Rantasen, joka joutui naapurinsa surmaamaksi ihan yllättäen syksyllä 1932. Toinen isommin esille nouseva tapaus on edellä mainittu jalasjärveläisen Lempi Ojalan tapaus, jossa ahdistelijoitaan pakoon pyrkinyt piika kiipesi sillankaiteen yli turvaan ja lopulta putosi virtaan huhtikuussa 1932. Kolmantena on lauttasaarelaisessa autiotalossa 1920-luvulla sattunut kaksoissurma, joka selvisi uhrien nopean löytymisen vuoksi. Nuorten naisten kohdalla oli matkassa paljon sattumanvaraisuuksia, mutta onneksi sattumalla oli sormensa pelissä myös löytymisen suhteen ja rikollinen sai rangaistuksensa.

Vaikka Kivennavan, Jalasjärven ja Lauttasaaren tapaukset luovat kehystä naismurhien historialle, tuntuivat ne Tulilahden surmien käsittelyn kannalta hieman irrallisilta - joskin kiinnostavilta - osasilta tässä kirjassa. Keskisarjan tyyli kirjoittaa tekee historian eläväksi, hänellä on teräviä huomioita ja hän käyttää värikästä sanastoa. Olen lukenut häneltä useampiakin kirjoja, mutta tämä Tulilahti tuntui nopealukuisimmalta ja mukaansatempaavimmalta ainakin tekstin puolesta.

Lukupiirikirja: Jaakobin portaat

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

192 s., Otava 2022

Maaliskuun lukupiirikirjana luimme Joel Haahtelan Jaakobin portaat. Haahtela on minulle itselleni sellainen kirjailija, jonka tekstistä on vaikea saada kiinni. Hänen utuinen ja unenomainen tyylinsä ei oikein uppoa, ja tuntuu, että jotain olennaista kirjan sanomasta menee ohi. Samalta tuntui Jaakobin portaiden kohdalla, mutta lukupiirikeskustelun myötä sain uusia oivalluksia.

Teoksen päähenkilönä on mies, joka saa puhelinsoiton jerusalemilaisesta psykiatrisesta sairaalasta. Hänen veljensä on siellä hoidettavana, hän on sairastunut niin sanottuun Jerusalemin syndroomaan, ja tarvitsee saattajaa kotiin. Mies matkustaa Jerusalemiin ja käy ilmi, että veli oli yrittänyt selvittää isoisän muistikirjassa kuvattujen Jaakobin portaiden arvoitusta.

Kuten sanottu, koin vaikeaksi saada tästä kirjasta kiinni. Minusta tuntuu, että vasta loppumetreillä ja etenkin lukupiirikeskustelun myötä oivalsin jotakin. Mies ja hänen veljensä ovat menettäneet äitinsä lapsena. Kumpikin tuntuu ajelehtivan elämässään, etsivän jotain kadonnutta. Kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen, kun mies löytää ikään kuin unennäkönä takaisin äidinrakkauteen, siihen tiettyyn ja silti universaaliin.

Jotenkin oivallus äidinrakkauden merkityksestä ja kaipuusta kolahti minuun. En tiedä halusiko Haahtela käsitellä juuri sitä aihetta, mutta minä löysin tästä ennen kaikkea sen aiheen. Ehkä se nousi minulle niin voimakkaasti esiin, sillä äitini kuolemasta on pian kulunut vuosi. Olen siis käsitellyt aihetta mielessäni hyvin paljon kuluneina kuukausina.

Haahtelan teksti vaatisi varmasti enemmän aikaa ja makustelua kuin mihin minulla oli mahdollisuus. Hänen pienoisromaaninsa ovat tiiviydestään huolimatta monisyisiä, jopa melkein yksityiskohtaisia. Hän ei ole minun kirjailijani, mutta moni lukupiirissä tuntui pitävän hänestä.

Huonetoveri

Ruth Ware: Huonetoveri

475 s., Otava 2023

alkup. The It Girl, 2022

suom. Elina Koskelin

kansi: Tiia Javanainen / Purotie Design

Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja hänen teoksensa menevät ilmestyessään aina automaattisesti lukulistalleni. Huonetoveri on tuttuun tapaan hyvin otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, jossa asetelma keikahtaa päälaelleen useammin kuin kerran.

Kun Hannah Jones aloitti opintonsa Oxfordin yliopistossa, hän sai huonetoverikseen valovoimaisen ja suositun Aprilin, jonka kanssa ystävystyi. Terävästä kielestään ja ikuisista jäynistään huolimatta April ei joutunut sen kummemmin riitoihin. Sitten joku murhasi hänet, eikä hänen huonetoverinsa ja parhaan ystävänsä Hannahin elämä palannut enää ikinä ennalleen.

Teos jakautuu kahteen aikatasoon. Ennen kertoo yliopiston tapahtumista 10 vuotta sitten, jälkeen on Hannahin nykyhetki. Menneisyyden tapahtumat palaavat vainoamaan Hannahia aivan uudella tavalla, kun Aprilin murhasta tuomittu mies kuolee vankilassa. Sitkeät toimittajat aloittavat jälleen yhteydenottotulvansa, mutta pahinta on, että Hannah alkaa kyseenalaistaa antamansa todistajanlausunnon. Näkikö hän oikein, jäikö jotain huomaamatta?

Huonetoveri ei ole mielestäni ihan Waren parhaimpia, mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin todella koukuttava tarina. Yllätyksellisyys säilyy ihan loppuun asti, vaikka lukija jo pariin otteeseen luulee päässeensä totuuteen kiinni. Paikoitellen jännitys on  lähes piinaavaa, vaikka samalla sitä uskaltaa jotenkin odottaa, että kaikki kääntyy hyvin. Suosittelen!

Taatelitalvi

Maija Kajanto: Taatelitalvi

Kahvila Koivu, osa 2

230 s., WSOY 2022

kansi: Laura Noponen

Maija Kajannon Korvapuustikesän jatko-osa Taatelitalvi ilmestyi niin varkain, että oivalsin asian vasta joulun tienoilla, kun vein töissä kirjoja varaushyllyyn. Odottavan aika oli pitkä, vaikka lopulta sain kirjan luettavakseni melko nopeasti. Taatelitalvi sopii jouluisesta miljööstään erinomaisesti luettavaksi vaikka näin helmi-maaliskuussa.

Mummonsa kahvilatoiminnan omakseen ottanut Kristiina Kivimaa elää kiireistä aikaa. Hän on avaamassa kahvilatoiminnan oheen myös hotellin, kun vanhaan kouluun tehtävä remontti ensin valmistuu. Kahvilan arkinen hyörinä ja pitkiksi venyvät työpäivät takaavat sen, että virkavapaata ottaneen kunnanjohtajan ajatteluun ei jää ylimääräistä aikaa.

Pidin Taatelitalven kotoisasta tunnelmasta. Lumen, kylmän ja pimeän keskellä kahvila Koivu tuntuu lämpimältä, kutsuvalta ja pehmein tuoksuin syliinsä kietovalta turvapesältä kaikkea ankeaa ja ahdistavaa vastaan. Samaan aikaan Kajanto kuitenkin kuvaa Krissen hektistä ja stressaavaa arkea vähän liiankin hyvin, niin että lukijalle ei välttämättä tarjoudu ihan sellaista unohdusta omasta arjestaan kuin mitä itse ainakin olisin ehkä toivonut. Jostain syystä samaistuin Krissen stressiin vähän turhankin hyvin, vaikka lukeminen viihteestä menikin.