Kottikärrykaruselli

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

234 s., Tammi 2022

kansi: Timo Mänttäri

Kun kuulin, että Veera Niemiseltä julkaistaan kolmas teos, olin samaan aikaan sekä toiveikas että hieman varautunut. Pidin Niemisen esikoisteoksesta Avioliittosimulaattorista todella paljon, kun taas Ei muisteta pahalla oli pettymys. Sekin yritti kaiketi olla riemukas ja hauska kirja, mutta minuun se ei kolahtanut laisinkaan. Sen jälkeen Kottikärrykaruselli oli ilahduttava lukukokemus, jo paljon enemmän Avioliittosimulaattorin kaltainen tilannekoominen ja nasevaan dialogiin nojaava teos.

Katri on hevostilayrittäjä, sinkku ja lapseton eli kaikkea sitä, mitä akateeminen ja perinteisiä perhemalleja ihannoiva suku kammoksuu. Hän on vahva, itsenäinen ja kiireinen, täysin kyllästynyt jonninjoutavuuksiin ja turhaan dramatiikkaan, kun miljoona asiaa odottaa tekijäänsä. Paletti menee sekaisin, kun Ilmari-serkku tiedustelee Katrilta mahdollisuutta majoittaa hänen tyttärensä kesän yli, maksua vastaan totta kai. Yhtäkkiä Katrin kiireiseen ja itsenäiseen arkeen kuuluu myös teini-ikäinen Jennica, eikä hän yhtään tiedä miten kasvattaa ja ohjata nuorta ihmistä elämässä eteenpäin. Kun pasmoja alkaa sekoittaa myös orastava rakkaustarina ja tallilla hermoja kiristää asiakkaiden mahdottomat vaatimukset, on harmoninen maalaisidylli vielä tavallistakin kauempana.

En ole koskaan itse ollut heppatyttö enkä ole erityisen kiinnostunut hevosista, vaan olen tyytynyt enemmänkin ihailemaan niiden ylväyttä kauempaa. Siitä huolimatta tarina vei mennessään ja tallimiljööseen oli helppo sujahtaa mukaan. Ihmissuhdekuviot oli kuvattu kaunistelemattoman värikkäästi ja asiakaspalvelutyön vaihtelevat kohtaamiset tarjosivat hupaisaakin dialogia tai vähintäänkin Katrin päänsisäisiä ajatuksia. Kirjan loppupuolella huomasin jopa naureskelevani ääneen asti, kun vauhti vaan kiihtyi.

Kottikärrykaruselli on sinänsä viihteellinen, mutta samaan aikaan myös uskottava teos. Tällä kertaa Nieminen ei lyö samalla tavalla hösseliksi kuin Ei muisteta pahalla -teoksessaan, joten mielenkiinto pysyi mukana kirjan viimeisille sivuille asti. Tällaisia kirjoja voisin Niemiseltä mielelläni lukea lisääkin.

Tyttö maissipellossa: Anna Jokisen mysteerikuolema

Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa - Anna Jokisen mysteerikuolema

6h 45min., Docendo 2022

lukija: Laura Hänninen

Tyttö maissipellossa on paitsi tositarina Anna Jokisen katoamisesta ja kuolemasta Torontossa 1910-luvun alkupuolella myös laajemmin kuva siirtolaisnaisten asemasta uudessa maassa, jonne lähdettiin niin suurin toivein. Unelmien maa ei tarjonnut kaikille sitä vaurautta ja hyvinvointia, jota niin moni lähti tavoittelemaan. Vastassa oli erilainen yhteiskunta, kielimuuri ja ankaraa työntekoa, kaikki asioita, joita siirtolaisväestön yhteisöllisyys ei aina pystynyt lievittämään.

Keuruulaissyntyinen reilu parikymppinen Anna Jokinen katosi Torontossa joulukuussa 1913 tanssi-illan jälkeen ja hänet löydettiin kolme viikkoa myöhemmin kuoleman kielissä maissipellosta. Hän menehtyi ennen kuin ehti kertoa, mitä hänelle oikein tapahtui. Kirjassaan Jenni Stammeier avaa mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumaan liittyvien faktojen ja tuon ajan ilmiöiden ja olemuksen kautta. Selvää on, että Annan tapaukseen ei koskaan saada aukotonta vastausta, mutta vaihtoehtoisia selityksiä kyllä löytyy varsin hyviäkin.

Vaikka teos nimensä mukaisesti kertoo Anna Jokisen tapauksesta, on se ihan ihan yhtä lailla tai jopa enemmänkin tarkka kuvaus siirtolaisnaisten asemasta 1900-luvun alun Kanadassa. Yhteiskunnallinen kuvaus luo vankan viitekehyksen Annan tapaukselle niin, että tämä kirja ei missään tapauksessa oli true crime -jännitystarina vaan pikemminkin naisen asemaa ja tuon ajan maailmanmenoa kuvaava tietoteos. Pidin tätä hyvin mielenkiintoisena. Teos oli selkeä ja äänikirjanakin helposti seurattava. Minulla sattui olemaan samaan aikaan lainassa tämä teos ihan kirjana, joten pystyin tarkistamaan karttakuvia, mutta Annan jäljillä pysyi kyllä hyvin myös ilman sitä mahdollisuutta.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joita kiinnostaa historia, naisen asema ja sen kehitys yhteiskunnassa, siirtolaisuus tai rikostarinat.

Lukupiirikirja: Enkelipuu

Lucinda Riley: Enkelipuu

602 s., Bazar 2018

alkup. The Angel Tree, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Laura Noponen

Lukupiiri palasi joulutauolta tammikuussa. Olen itsekin taas uutta lukuintoa täynnä, joten oli kiva päästä keskustelemaan yhteisestä kirjasta. Valitsin tammikuun kirjaksi Lucinda Rileyn Enkelipuun, sillä tauko oli hieman pidempi ja lukuaikaa siten enempi, joten paksummankin kirjan ehti hyvin lukea.

Olen aiemmin lukenut Rileyltä Seitsemän sisarta -sarjaa, joten oli ihan mielenkiintoista tutustua johonkin muuhunkin teokseen. Teoksen jälkisanoista sain selville, että Enkelipuu on itse asiassa kirjoitettu Rileyn (silloinen Edmonds) aiemmin julkaistun kirjan runkoon, mutta hahmoja uudistaen ja juonenkäänteitä muuttaen. Itse pidin tästä lukuromaanista, vaikka hahmoista valtaosa jäi etäisen tuntuisiksi tai en ainakaan pitänyt juuri kenestäkään.

Enkelipuu sijoittuu vuosiin 1945-1985 ja Rileylle varsin ominaisella tavalla juonessa siirrytään eri kertojien ja eri aikakausien välillä niin, että lopulta kokonaiskuva rakentuu ja hahmottuu ehjäksi. Teoksessa on paljon ennalta-arvattavia piirteitä ja stereotyyppisiäkin ratkaisuja, mutta siitä huolimatta sukutarina kartanomiljöineen vei mennessään varsin hyvin. Jotkut lukupiiriläisistä kommentoivat, että tarina tuntui todella epäuskottavalta, mikä on kyllä toisaalta ihan tottakin, mutta siitä huolimatta tarina vei minut mennessään. Rileyllä oli taito vangita lukijansa huomio ja kuljettaa juonta niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään.

Enkelipuu oli paikoitellen yllättävänkin ahdistava ja epämiellyttävä kirja, vaikka sen parissa enimmälti viihdyinkin. Tietyt juonenkäänteet tuntuivat todella piinaavilta, kun tapahtumat alkoivat luisua kohti huipentumaansa. Mikään varsinainen hyvänmielen joulukirja tämä ei siis ollut, vaikka vähän niin kuvittelinkin alunperin.

Lukupiirikirja: Syystanssiaiset

P.D. James: Syystanssiaiset

348 s., Otava 2012

alkup. Death Comes to Pemberley, 2011

suom. Maija Kauhanen

Lukupiirimme kokoontui marraskuun lopussa jääden silloin joulutauolle. Kysyin alkusyksystä lukupiiriläisiltä toiveaiheita ja P.D. Jamesin tuotanto nousi esiin, joten valitsin meille kirjaksi Syystanssiaiset.

Ensinnäkin minulle oli uutta tietoa, että P.D. James oli nainen eikä mies. Monella muulla on ilmeisesti ollut sama mielikuva. James on tunnettu etenkin Adam Dalgliesh -sarjastaan, mutta Syystanssiaiset ei ole osa sitä, vaan sijoittuu Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon maisemiin. Mr. Darcyn ja hänen Elizabeth-vaimonsa asuttaman Pemberleyn kartanon mailla tapahtuu henkirikos juuri ennen vuotuisia syystanssiaisia, mikä suistaa kartanon tasaisen elämän raiteiltaan.

Jännärin sijoittaminen klassikkokirjasta tuttuihin maisemiin on sinänsä mielenkiintoinen valinta, mutta emme olleet asiasta silti kovin ihastuksissaan. Kuten James itse toteaa esipuheessaan, Austen olisi luultavasti kirjoittanut tällaisen kirjan itse, jos olisi halunnut viedä hahmonsa murhatutkimuksen keskiöön. Toisaalta oli toki kiva palata tuttujen hahmojen pariin, mutta itse kallistun myös sille kannalle, että miljöön ja hahmojen puolesta James meni pitkälti sieltä, missä aita oli matalin. Olisiko tämä ollut kiehtovampi jossain muussa kartanomiljöössä, sitä en tiedä. Hieman hölmö olo tästä kuitenkin jäi.

Hahmojen ja miljöön usiokäyttöä suurempi ongelma oli hidastempoisuus ja toisteisuus. Samoja asioita kerrattiin yhä uudelleen ja uudelleen ihan kyllästymiseen asti, mistä johtuen 348 sivua tuntui melko pitkältä urakalta. Pidin kuitenkin teoksen huumorinpilkahduksista. Ehkä voisin lukea joskus Adam Dalglieshin tähdittämiä kirjoja, sillä niitä jotkut piiriläisistä kehuivat Syystanssiaisia paremmiksi.