Joulukirja: Ruukin salaisuus

Eva Frantz: Ruukin salaisuus

kuvittanut Elin Sandström

268 s., Kustantamo S&S 2021

alkup. Hemligheten i Helmersbruk, 2021

suom. Anu Koivunen

Tänä vuonna joulunpyhien kirjaksi valikoitui jännityskirjailija Eva Frantzin nuortenkirja Ruukin salaisuus, joka on jaettu 24 lukuun. Alunperin suunnittelin, että voisin lukea tätä joulukalenterin tyyppisesti, mutta säästin kuitenkin jouluksi koko kirjan.

Ruukin salaisuus sijoittuu pääosin 1970-luvulle. 12-vuotiaan Floran äiti on vuokrannut Helmerinkylästä mökin, jonne hän asettuu joulukuun ajaksi työskentelemään kirjaprojektinsa parissa. Floralle itsenäinen koulunkäynti maalla sopii, sillä hän ei oikein viihdy kerrostalokodissaan eikä hänellä ole edes ystäviä, joita kaivata.

Flora huomaa pian viihtyvänsä Helmerinkylässä paremmin kuin arvasikaan. Lasiruukin omistajaperheelle kuulunut vanha kartano, jonka mailla vuokramökki sijaitsee, vetää häntä puoleensa. Tyhjilleen jäänyt kartano tuntuu valinneen Floran pelastamaan sen purkutuomiolta, ja pala palalta Flora saa kuulla lisää vanhan ruukin ja omistajaperheen vaiheista. Tarinan mukaan perheellä oli sittemmin kadoksiin jäänyt aarre, jonka avulla kartano voitaisiin pelastaa. Jonkun on vain löydettävä se ensin. Kartano ei päästä mailleen ketä tahansa, sillä von Hiemsin taika tuntuu suojelevan tiluksia, mutta jostain syystä Flora tuntuu olevan tervetullut.

Ruukin salaisuus on mielestäni melkolailla täydellinen joulukirja. Siinä on arvoituksellisuutta ja jännitystä, joulun perinteitä, sukutarinaa ja mielikuvitusta kiehtova rapistuva kartanomiljöö. Pala palalta paljastuva sukupolvien taakse ulottuva tapahtumasarja on juuri sellainen, joka on omiaan vangitsemaan huomioni. Lukijalle siitä paljastetaan ensin hieman enemmän kuin itse päähenkilölle, mikä oli ehkä paikoitellen hämmentävää - jouduin muistuttamaan itseäni, että Flora ei vielä joistakin asioista tiedä - mutta samalla koukuttavaa. Sujuvalukuinen kiinnostava tarina kuroutuu lopussa nykyhetkiin asti, mikä sinetöi ruukin tarinan mielestäni hyvin.

Haastekoonti #lukuhaaste21_sjkkirjasto

Osallistuin vuonna 2021 vain yhteen lukuhaasteeseen, mutta se ei vielä taannut sitä, että saisin haasteen jopa suoritetuksi. Omaksi yllätyksekseni sain kuitenkin Seinäjoen kaupunginkirjaston henkilöhaasteen suoritetuksi hyvissä ajoin ilman minkäänlaista viime hetken lukupaniikkia. Siitä syystä haluaisin jo intoa puhkuen kääntää katseeni kohti ensi vuoden lukuhaastetta, mutta ensin on paketoitava tämä vanha.

Seinäjoen henkilöhaasteessa siis luettiin kirjoja, joissa esiintyy erilaisia hahmoja. Suurin osa haastekohdista tuli suoritettua kuin huomaamatta, mikä varmasti osaltaan selittää sen, että sain haasteen valmiiksi. Tämä oli kyllä kiva haaste, ja pidin siitä myös siksi, että se on niin yksiselitteinen. Haasteissa minulla nimittäin tahtoo olla se tyyli, että suoritan ne todellakin hartaudella ja jokaisen haastekohdan täytyy todella täyttyä. Siksi laajasti tulkittavat haastekohdet tai lepsut asenteet turhauttavat, koska tottakai lukuhaasteet ovat vakavia asioita.. :-D

Haastelistani näyttää tältä:

1. kirjallisuuden ystävä Matt Haig: Keskiyön kirjasto

2. vanhus Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain

3. yksineläjä Delia Owens: Suon villi laulu

4. työtön Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

5. sukupuoli- tai seksuaalivähemmistön edustaja Salla Simukka: Korkeapaine/Matalapaine

6. yliluonnollinen olento tai taruolento

7. duunari Noora Vallinkoski: Perno Mega City

8. maaseudun asukas Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

9. suurkaupunkilainen

10. sotilas Alan Bradley: Piiraan maku makea

11. potilas tai hoitohenkilökunnan jäsen Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

12. äiti tai isä Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

13. nuori Ashley Elston: 10 x sokkotreffit

14. taiteilija Lucinda Riley: Varjon sisar

15. eläinten ystävä

16. rikollinen Lauri Johansson & Jarkko Sipilä: Late - Suomen pelätyimmän rikollisen tarina

17. seikkailija Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär

18. vallankäyttäjä William Golding: Kärpästen herra

19. tummaihoinen Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads

20. muusikko tai musiikin harrastaja Enni Mustonen: Näkijä

21. urheilija

22. uskonnollinen ihminen Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia

23. luonnossa liikkuja Anni Kytömäki: Kultarinta

24. opettaja, opiskelija tai oppilas Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen

25. poliisi Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

26. rakkauselämässään aktiivinen ihminen Beth O'Leary: Vaihtokauppa

27. verkkomaailman tuntija Amanda Vaara: Yösähköä

28. ruoan ystävä Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila

29. humoristinen tai hauska henkilö Mikko With: Saakelin satanen

30. juhlija

Listalla olevien kirjojen joukossa on monta sellaista, jotka voisin mainita viime vuoden helmiin kuuluviksi. Jos näistä valitsisin viisi huippua, mainitsisin Tolosen, Owensin, Vallinkosken, Ishiguron ja Rileyn. Nyt samaan aikaan harmittelen, että top5-listalle ei mahtunut esimerkiksi Kytömäen Kultarinta. Niin monta hyvää ja erilaista kirjaa! Toivottavasti ensi vuonna haastelista näyttää yhtä hyvältä.

Kirjakaapin avain 10 vuotta

 

Asioita, joita en pysty käsittämään:

- Kirjakaapin avain täyttää tänään 10 vuotta

- minne ne vuodet ovat menneet?

- ja miten ne näin nopeasti ovatkin vierineet?

28.12.2011 olin 19-vuotias kirjastoalan amk-opiskelija, joka aloitti kirjablogin pitämisen

kirjekaverinsa ehdotuksesta ja hänen kanssaan. Muistan, miten lähettelimme tekstareita ja mietimme blogille nimeä ja sumplimme blogin ulkoasua. Nimi Kirjakaapin avain oli minun ehdotukseni, ja vaikka valitsimme sen osin siksi, että pari muuta vaihtoehtoa oli jo varattuna, on se tuntunut minusta hyvältä ja omalta. Jäin parin kuukauden jälkeen ylläpitämään blogia yksin, koska opiskelukiireiltään Elina ei kokenut ehtivänsä panostaa tähän niin paljon kuin haluaisi.

Ensimmäisen postaukseni näpyttelin seuraavana päivänä blogin luomisesta, joten ihan ensimmäisestä päivästä ei konkreettisia muistoja blogissa ole. Luin ensimmäistä postaustani tänään ja huomasin, että vastassa ei ollutkaan niin kauheaa myötähäpeää nuorta minua kohtaan kuin oletin. Itse asiassa tunnistan itseni tekstistä sangen hyvin, vaikka ehkä ensimmäisen postauksen mietteisiin sekoittui hieman turhaa juhlavuutta. Kirjoitin mm. näin:

Kirjastoalan opiskelijana haluan johdattaa muut hyvän kirjallisuuden pariin ja arvostamaan sitä. Kirjoja ei voi koskaan lukea liikaa eikä niitä ole olemassa liikaa, varmasti jokaisella kirjalla on paikkansa ja tehtävänsä.

Siteerasin myös Ranganathanin lakeja ja esitin kainon toiveen, että blogi saisi edes muutaman lukijan. Kyllähän teitä lukijoita sitten tulikin mukava määrä ja edelleenkin tännekin ilmestyy uusia lukijoita, vaikka kirjoista keskusteleminen tuntuu siirtyneen nykyään yhä enemmän instagramiin. Itsekin tein blogille tilin sinne päivälleen 3 vuotta sitten, ja sinne kirjaan lyhennelmät blogiteksteistä ja välillä muitakin kirjajuttuja. Se kulkee käsi kädessä tämän alkuperäisen blogin kanssa ja täydentää sitä. Pidän instagramin tarjoamista helpoista tavoista olla vuorovaikutuksessa, mutta tätä alkuperäistä en mitenkään voisi hylätä kokonaan.

10 vuoden aikana on tapahtunut paljon, se lienee sanomattakin selvää. Vaikka mitä olisi tapahtunut, kirjat ovat aina kulkeneet rinnallani - joskus aktiivisena seuralaisena, toisinaan taas enemmän taka-alalla antaen tilaa muulle. Ne ovat tarjonneet minulle varmasti ainakin tuhat erilaista elämää iloineen ja suruineen, ne ovat olleet matkalippuna maailmalle ja uskollisena ystävänä vuosien varrella. Blogikin on välillä uinunut todellisessa hiljaiselossa, mutta pysynyt elossa. En olisi alun perin uskonut, että Kirjakaapin avaimesta tulee minulle näin tärkeä. Olemme kasvaneet ja kehittyneet yhdessä, sillä vuosien myötä blogikin on uudistunut ja tapani kirjoittaa ja ilmaista itseäni muuttuneet ainakin jonkin verran. Luulen, että jotain minun kasvutarinastani on luettavissa kirja-arvioiden rivien välistä. Jatkamme edelleen yhteistä matkaa, ja toivottavasti vielä pitkään!

Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa 

19h 16 min., Minerva Kustannus 2020

alkup. Au revoir la-haut 2013 

suom. Sirkka Aulanko

lukija: Antti Virmavirta

Kuuntelin pari vuotta sitten keväällä Pierre Lemaitren teoksen Silmukka, josta pidin kovasti. Kirjailija jäi mieleeni ihmismieltä taitavasti kuvaavana kirjoittajana, joten odotin Näkemiin taivaassa olevan yhtä otteessaanpitävä kokemus. Kieltämättä teoksen juonikuvio on mieleenpainuva ja Antti Virmavirta tekee lukijana todellakin oikeutta Lemaitren kerronnalle, mutta jotenkin tämä jätti vähän kylmäksi, oli ehkä jotenkin hieman outo.

Teos sijoittuu I maailmansodan loppuun ja sen jälkeisiin vuosiin. Se on oikeastaan kertomus siitä, miten yksi päätös saattaa muuttaa koko elämän suunnan. Tarinan keskiössä on ylennyksestä ja kunniasta haaveileva luutnantti, joka ampuu kaksi omaa miestään, jotta saisi sodan loppumista odottavat miehet hyökkäämään vihollisen kimppuun. Varsinaisena päähenkilönä on kuitenkin Albert Maillard, jolle luutnantin teko selviää sattuman kautta. Hän joutuu nyt itse oman nahkansa puolesta pelkäävän luutnantin koston kohteeksi, mutta hänet pelastaa niin ikään sattumalta taiteellisesti lahjakas Edouard Péricourt, joka loukkaantuu vakavasti. Siitä lähtien Albert kokee velvollisuudekseen auttaa henkensä pelastanutta miestä kaikin mahdollisin tavoin.

Kun selvittelin alkuteoksen nimeä, törmäsin samalla netissä luonnehdintaan, jonka mukaan Näkemiin taivaassa on eräänlainen veijariromaani. Oikeastaan vasta tuo luonnehdinta loksautti teoksen "paikoilleen" mielessäni, sillä se auttoi minua  ymmärtämään millaisesta tarinasta on kyse. Luulenpa, että teos jätti minut kylmäksi nimen omaan siksi, että en oikein tiennyt millaisena teoksena sitä tulisi tarkastella: historiallisena romaanina, jonkinlaisena jännärinä vai jonakin muuna?

Mieleenpainuva teos tämä kyllä on, sen verran erikoisia piirteitä ja dramaattisia käänteitä siinä riittää. Jotenkin nyt kiinnostukseni Lemaitren muihin teoksiin tutustumisesta hieman laimeni. Tämän jatko-osiin tuskin ainakaan tartun.

Operaatio Hardcore Ysäri

Heidi Silvan: Operaatio Hardcore Ysäri 

111 s., Myllylahti 2021

kansi: Karin Niemi

Olen tänä syksynä kiertänyt poikkeuksellisen paljon vinkkaamassa 5.-6. luokkien oppilaille, vaikka tavanomaisesti vinkkaus on keskittynyt alemmille luokille. Koska minulla ei ole valmista vinkkilistaa tuolle ikäryhmälle, olen käynyt nuortenkirjoja vinkkarin otteella läpi. Tähän kirjaan törmäsin meidän harjoittelijan vinkistä, mutta vinkkilistalle tämä ei lopulta päätynyt. Juoni-idea on kuitenkin kiva!

12-vuotias Otso viettää paljon aikaa puhelimella tai pelikonsolin ääressä. Kun puhelin viedään huoltoon, isä haastaa Otson elämää viikon ajan ysärimeiningillä: ei puhelinta, pelikonsolia tai muita teknisiä laitteita. Otso ottaa haasteen vastaan, koska haluaa näyttää skeptiselle isälleen, että pystyy siihen. Hän saa houkuteltua mukaansa kolme kaveriaan, ja niin alkaa Operaatio Hardcore Ysäri. Panoksena on paitsi maine myös mummon lupaama viisikymppinen.

Juoni-idea on mielestäni hauska, laittaa nyt nykynuori elämään ysärin hengessä ilman teknisiä vempeleitä viikoksi! Joskus omakin 2000-luvun alkuvuosiin sijoittuva teini-ikäni tuntuu auttamattoman muinaiselta, kun nykytekniikkaa katsoo. Otsolle kavereineen sattuu monenlaisia kommelluksia, kun he yrittävät keksiä tylsään ysäriviikkoonsa tekemistä. Ensin heidän tosin pitää keksiä mitä ihmiset ysärillä oikein tekivät...

Vaikka idea onkin mielestäni kiva, toteutus on ehkä hieman tylsä minun makuuni. Meni vähän liikaa koheltamiseksi, joten oikein sellaista kunnon tarttumapintaa ysärihenkeen ei sitten lopulta ollutkaan. Tulipa nyt luettua ja koettua kuitenkin.

Martan tarina

Enni Mustonen: Martan tarina - pienoisromaani

133 s., Kirjamedia Oy/Kirjakauppaliitto 2021

kansi: Noora Westerlund

Vuoden 2021 Kirjan päivien kunniaksi kaupanpäällisinä jaettu Enni Mustosen Martan tarina kertoo Syrjästäkatsojan tarinoiden Pukijasta ja Näkijästä tutun Martta Valon elämästä ennen Amerikkaan lähtöä. Pienoisromaanissa pureudutaan sisällissodan aikaan eli vuosiin, jotka antoivat sysäyksen Amerikkaan muutolle.

Pohjanmaalta kotoisin oleva Martta Valo on viinaanmenevän kurikkalaisen työmiehen ja tämän vaimon vanhempi tytär, joka vasta ripiltä päästyään lähtee piikomaan kauas kotoaan aina Längelmäelle asti. Ylitalon tilalla hän lunastaa paikkansa vanhan emännän luotettuna sisäpiikana, mutta ankarat ajat ovat tulossa, kun maa jakautuu punaisiin ja valkoisiin. Kun sota päättyy, ei mikään ole enää likimainkaan entisellään.

Martan tarina tarjoaa tarkemman kuvauksen asioista, joita on jo sivuttu Syrjästäkatsojan tarinoissa. Sinänsä siis mitään uutta ja yllättävää ei ole tarjolla, mutta ihan kiinnostava lukupaketti tämä kuitenkin oli. Pidin Martan pohjalaisesta mielenlaadusta, mutta eniten hahmoista taisin kuitenkin pitää vanhasta emännästä, joka oli järkähtämätön ja reilu. Nopealukuinen teos, ei nyt mikään kirjallisuuden helmi varsinaisesti, mutta ihan kiva lisälehti sarjaan.

Tässä kirjassa on muuten todella hieno kansi, pidin siitä kovasti. Nyt lukemisen jälkeen se avautuu myös ihan uudella tavalla.

Lukupiirikirja: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Suklaapuoti 1

413 s., Otava 1999

alkup. Chocolat, 1999

suom. Arja Gothoni

kansi: Katja Alanen

Lukupiirimme jäi joulutauolle suklaantuoksuisissa tunnelmissa, sillä vuoden viimeisessä kokoontumisessa keskustelimme Joanne Harrisin läpimurtoteoksesta Pieni suklaapuoti, tietysti suklaata syöden.

Olen lukenut tämän teoksen aikaisemminkin, joskus yli 10 vuotta sitten eli jo ennen blogiaikaa. Silloin mieleeni jäi, että elokuva oli jotenkin parempi. Aika näyttää tehneen teokselle hyvää, sillä nyt taidan olla toista mieltä.

Vianne Rocher saapuu tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään tyttärensä Anoukin kanssa. Kiertolaisen elämään tottunut, vahvasti ennusmerkkeihin ja arjen taikuuteen luottava Vianne perustaa kylään suklaapuodin, jonka vastaanotto on ristiriitainen. Ankaran katolisessa kylässä paaston aikaan toimiva heikkouteen houkutteleva suklaapuoti herättää pahennusta, mutta on myös niitä, jotka löytävät suklaapuodista elämäänsä sitä lämpöä ja inhimillisyyttä, jota ovat niin kovasti kaivanneet.

Lukupiirissä yleinen mielipide oli, että tämä oli ihan mukavaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Yllättävän paljon tästä löytyi keskusteltavaa, vaikka etukäteen olin ajatellut, että onko tämä liian kevyt lukupiirikirjaksi. Hahmojen väliset ristiriidat, suklaapuodin ja kirkon vastakkainasettelu ja miljöö pyörivät keskustelun keskiössä. Joku totesi hyvin, että suklaapuodin puitteet pehmensivät tarinaa paljon. Se on epäilemättä totta, sillä esimerkiksi Muscatien avioliitto ja jokilaivojen väkeä kohtaan kohdennettu epäluulo ja viha olisivat ilman lohdullista suklaapuotia ja sen inhimillistä omistajatarta olleet aika tavalla ankeampaa luettavaa. Olimme myös yhteisesti hyvin vaikuttuneita siitä, miten hienosti Harris saa välitettyä tuoksu- ja makuaistimukset lukijalleen.

Minulle jäi nyt lukemisen jälkeen sellainen olo, että haluan lukea myös tämän jatko-osat. Sitä en tiedä milloin se aika koittaa, mutta kyllä tästä sellainen kipinä jäi. Karamellikengät kuulostaa ainakin houkuttelevalta nimeltä!

Rouva Einstein

Marie Benedict: Rouva Einstein

10 h 4 min., Sitruuna Kustannus Oy 2021

alkup. The Other Einstein, 2016

suom. Kaisa Haatanen

lukija: Ritva Holmström

Tutustuin Albert Einsteinin ensimmäiseen vaimoon Mileva Mariciin ensimmäisen kerran Liv Strömquistin sarjakuva-albumissa Einsteinin vaimo. Hänen persoonansa jäi mieleeni, joten päätin ottaa kuunteluun Marie Benedictin vastikään suomennetun Rouva Einsteinin. Vaikka kyseessä on kaunokirjallinen teos, pohjautuu se Milevan ja Albertin todelliseen tarinaan. Aiemmin en ole ollut oikeastaan mitään mieltä Albert Einsteinista, mutta tämän kirjan kuunneltuani päällimmäinen ajatukseni on: jukolauta mikä itsekäs ukko!

Milevan ja Albertin tiet kohtaavat ensikertaa, kun Mileva pääsee ainoana naisena opiskelemaan fysiikkaa Zürihin yliopistoon. Aina älyllisesti ja ammatillisesti hyvin kunnianhimoinen Mileva tuntee kohdanneensa miehen, jonka kanssa tasavertainen kumppanuus on mahdollista. Älyn ja sydämen liitto ole sellainen kuin Mileva odotti. Vuosi vuodelta hän jää yhä enemmän uraauurtavana fyysikkona mainetta niittävän miehensä varjoon.

Mileva Maricin roolista Einsteinin tunnetuimpien ja käänteentekevimpien teorioiden ja löytöjen taustalla on keskusteltu paljon. On sanottu, että todellisuudessa Mileva oli miestään älykkäämpi, ja 1800-1900-luvun miehisessä tiedeyhteisössä puoliso pääsi niittämään mainetta ja kunniaa pitkälti vaimonsa ansiosta. En tiedä mitä ajattelen tästä asiasta, mutta mielestäni on ilmeistä, että Albert ei kohdellut vaimoaan hyvin. Älykäs Mileva joutui käyttämään aikansa taloustöihin ja lastenhoitoon, kun puoliso lipui yhä kauemmas. Suuri rakkaustarina kääntyi surulliseksi.

Rouva Einstein on sujuvajuoninen ja kiinnostava romaani. Mielestäni Marie Benedict onnistuu kuvaamaan tiedeyhteisöä kiehtovasti, vaikka itse olenkin enemmän humanisti.

Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä

Emma Teräs: Hieman hajalla - Ensirakkauden näytelmä

86 s., LURRA Editions 2021

kansi: Kim Söderström & Rax Rinnekangas

Emma Teräksen esikoisrunokokoelma Hieman hajalla edustaa niitä pienilevikkisiä runokirjoja, jotka menevät helposti itseltä hieman ohi. Bongasin tämän Instagramissa @marjoreading -tilin postauksesta, jossa erityisesti kiinnitin huomioni luonnehdintaan "runoja sydänsuruisille". Tunsin kuuluvani juuri tuohon ryhmään, joten varasin kirjan kirjastosta.

Kun elämässä kohtaa jonkin suuren tunnemylläkän, olipa se sitten onnellinen tai surullinen, ihmisellä on kuulemma tapana etsiä tunteilleen sanoittajaa. Minun kohdallani se ainakin pitää paikkansa, ja usein sanoittajana toimii laululyriikat tai kirjallisuus. Hieman hajalla oli minulle juuri nyt sopiva kirja luettavaksi, sillä olen hiljalleen toipumassa siitä sydänsurusta, jonka keväällä kohtasin. Löysin tästä teoksesta monta runoa, jotka tuntuivat sanoittavan tunteitani ja ajatuksiani. Luinkin tätä kirjaa moneen kertaan, sillä tiettyihin runoihin halusin palata uudelleen.

Emma Teräksen runot ovat helppotajuisia ja selkeitä, kuten Marjokin niitä luonnehtii. Ne ovat helposti tulkittavissa ja otollisessa tilanteessa myös samaistuttavissa. Niissä ei ole haastavaa vertauskuvallisuutta, vaan ne ovat hyvinkin raikkaita avoimuudessaan ja helppotulkintaisuudessaan. Nopealukuinen, mutta puhutteleva kokonaisuus.

Minä päästin irti

En siksi, että olisin halunnut

Minä päästin irti

Koska minun piti

s. 52 

Lukupiirikirja: Perno Mega City

Noora Vallinkoski: Perno Mega City 

359 s., Atena 2018, 2., tarkistettu painos

kansi: Jussi Karjalainen

Valitsin lukupiiriimme luettavaksi Noora Vallinkosken esikoisromaanin Perno Mega City, joka herätti ilmestyttyään paljon kohua. Saamieni tietojen mukaan teos vedettiin pois myynnistä vain pari päivää ilmestymisensä jälkeen. Muistin itsekin hatarasti, että kirjastoja pyydettiin poistamaan niteet kokoelmasta ja tilalle toimitettiin uudet, mihin sain myös vahvistuksen. Vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, se poiki Vallinkoskea vastaan nostettuja syytteitä kunnianloukkauksesta ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Osan hahmoista koettiin olevan tunnistettavissa todellisiksi henkilöiksi nimiensä, asuinpaikkansa, taustansa tai jonkin todellisen tapahtuman perusteella. Tapaus ei lopultaa edennyt oikeuteen asti, sillä Vallinkoski ja neljä asianomistajaa pääsivät sopimukseen, jossa Vallinkoski sitoutui maksamaan yhteensä 5500 euroa korvauksia. Suomalaisittain ajatellen harvinainen tapaus, ja aikamoisen myllyn läpi joutui esikoiskirjailija menemään.

Sain itse käsiini tästä kirjasta sekä tämän lukemani tarkistetun painoksen että ensimmäisen painoksen. Omien muistiinpanojeni pohjalta onnistuin jopa puoliksi sattumalta löytämään ne hahmot, joita oli jouduttu hieman muuttamaan nimen osalta tai muuten, mutta en lähde tässä erittelemään mistä hahmoista on kyse. Sen kuitenkin voin todeta, että itse en olisi osannut yhdistää syytteitä juuri näihin hahmoihin, mutta toisaalta se taitaa vain osoittaa sen, että muutokset tekivät hahmoista neutraalimpia. Toki ilman tätä kohua tuskin olisin pitänyt yhtään mitään hahmoa tunnistettavana. Asiaa oli kyllä kiinnostavaa tutkia kertojanvapauden näkökulmasta.

Perno Mega City kertoo Hannasta, joka syntyy duunariperheeseen ja viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Pernon lähiössä Turussa. Tietyllä tavalla teos käsittelee huono-osaisuutta ja eräänlaista lannistuneisuutta, mutta ei se kuitenkaan ole millään tavalla ankea tai toivoton, vaan aina jostain pilkahtelee valoa. Elämässä on vakaita ja turvallisia jaksoja, ja erityisesti perheen isä tuo elämään sekä vakautta että turvaa, kun äiti meinaa upota punaisen hetekan syövereihin mielen sairastuessa. Tätä on luonnehdittu myös köyhyyden kuvaukseksi, mutta sitä se ei mielestämme ole, sillä perhe ei kärsi suoranaista puutetta mistään, heillä on oma auto, jonkinlainen kesämökkikin ja matkustavatpa he myös ulkomaille. Vanhemmat käyvät töissä ja ruokaa on aina, vaikka vaatteita ei pestäkään Omo Colorilla.

Perno Mega Citystä käyty keskustelu pyörii pitkälti oikeuskohun ympärillä, jolloin sekä teos itsessään että sen kirjalliset ansiot jäävät sivuosaan. Meidän piiriläiset olivat yleisesti pitäneet tästä teoksesta, ja hieman pohdittiinkin, että olisiko tämä voinut olla vielä parempi, jos sen olisi voinut lukea aidosti ja puhtaasti fiktiona ilman kohun lyömää leimaa, joka sai  väkisinkin tarkastelemaan teosta myös muussa valossa. Erityisesti pidimme Vallinkosken sujuvasta kerronnasta ja huumorin pilkahduksista. Itse naurahtelin ihan ääneen asti Vallinkosken nasevalle kerronnalle. Koimme myös, että hän on tavoittanut lapsen näkökulman todella aidosti ja onnistuneesti. Juuri se lapsen asiat asioina -katsantokanta toi oman huumorinsa teokseen. Toivoisin Vallinkosken kirjoittavan lisää, sillä hän on aidosti hyvä ja otteessaan pitävä kertoja. Toivottavasti Perno Mega Cityn nostattama myrsky ei ole lannistanut häntä.

Lukupiiri: Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

Kirsi Ranin: Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

220 s., Nemo 2021

Lukupiiri on minulle monta. Vuosia se oli harrastus, sitten siitä tuli osa työtä. Lukupiirin ohjaaminen on yksi rakkaimmista työtehtävistäni, ja perustamassani lukupiirissä alkoikin tänä syksynä jo 5. lukuvuosi. Vaikka lukupiiri on nykyisin osa työtäni, on se edelleen hyvin lähellä harrastusta, sillä kirjojen lukeminen, kokoontumisten valmistelu ja keskustelun vetäminen on niin kivaa, että ei se välttämättä aina työltä tunnu. Lukupiiri antoi minulle myös aiheen graduuni, jossa tutkin kirjastokimppani avoimien ja maksuttomien lukupiirien merkitystä jäsenilleen.

Gradua työstäessä luin laajasti lukupiirejä käsittelevää kirjallisuutta, joten sen myötä sekä vuosien kokemuksen ansiosta lukupiiritoiminta on minulle läpeensä tuttua. Silti halusin lukea Kirsi Raninin Lukupiiri-kirjan, sillä pysyn mielelläni edelleen kartalla aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta. Kuten arvata saattoi, ei tämä kirja minulle uutta tietoa tuonut, mutta ihanan kotoisan lukuelämyksen tuttuakin tutumman aiheen äärellä, ja juuri sitä odotinkin. On ihanaa kietoutua tuttuuden peittoon ja muistella ja fiilistellä omia lukupiirikokemuksia ja graduprosessiakin.

Fiilistelyn ohella tässä kirjassa minulle olennaista oli loppupuolelle kootut 200 kirjavinkkiä eri aiheista. Olen monesti hyödyntänyt Kirsin Book Club -blogia, kun olen miettinyt luettavaa lukupiiriin, mutta jotenkin minulle silti on erityisen mieluisaa, että nyt hyväksi havaittuja ja lukupiiriin sopivia vinkkejä löytyy myös oikein paperilta. Aion kyllä käyttää listoja jatkossa suunnittelun tukena!

Pakko muuten sanoa myös vielä se, että tässä kirjassa on mielestäni todella onnistunut kansi, jotenkin elegantti ja kutsuva.

Agnes ja huvilan salaisuus

Tuutikki Tolonen: Agnes ja huvilan salaisuus

186 s., WSOY 2021

kuvitus: Kati Vuorento

kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Luin syyskuussa Tuutikki Tolosen kirjan Agnes ja unien avain, joka avaa arjen ja yliluonnollisen välimaastossa liikkuvan sarjan. Pidin kirjasta ihan valtavan paljon ja olen ottanut sen mukaan kirjavinkkauksiinkin - hyvällä menestyksellä - sillä selvästikin innostukseni kyseisestä kirjasta on tarttunut myös kuulijoihin. Nyt luin sarjan toissen osan Agnes ja huvilan salaisuus, joka vei mennessään ihan samalla tavalla. Tuskin maltan odottaa sarjalle jatkoa!

Agnes on perinyt äitinsä kanssa pitkään tyhjillään olleen Rauhalan huvilan isoisoäidiltään. Huvila kuului aikoinaan monia tragedioita kohdanneelle Brycknenin suvulle, johon isoisoäiti Agnes Mariakin kuului. Vanhassa huvilassa Agnes aistii välittömästi jotain selittämätöntä. Keskellä talvea ilmassa leijuu hento kesäkukkien tuoksu ja pianon kansi tuntuu aukeilevan kuin itsestään. Remontin keskellä talosta löytyy myös E-kirjaimella nimikoituja tavaroita, vaikka tiettävästi talossa ei ole asunut ainakaan ketään perheenjäsentä, johon kirjain voisi viitata. Kummallisuudet eivät lopu siihen, sillä huvilasta löytyy myös aikojen saatossa umpeen tapetoituja huoneita. Näyttää kovasti siltä, että Agnesilla ja hänen ystävällään Pullalla on jälleen arvoitus selvitettävänään.

Olen jälleen kerran niin innoissani lukemastani, että en oikein tiedä miten edes kuvailisin sitä riemua, jonka tämä kirja herätti, mutta yritetään nyt kuitenkin. Minä sitten pidän Rauhalan miljööstä. Se on täynnä ihanaa historian havinaa, kiinnostavia arvoituksia ja maagista realismia kutsuvimmillaan. Etenkin vanhan talon kätketyt salaisuudet kutkuttivat mielikuvitustani tässä tarinassa. Olen aina pitänyt vanhoista taloista, ja etenkin lapsena kartano- ja huvilarakennukset kiehtoivat minua erityisesti. Mitä kaikkea seinät ovat vuosien saatossa mahtaneetkaan nähdä ja kuulla? Kun miljööseen yhdistyy sujuva tarinankerronta ja nokkela ja sanavalmis päähenkilö, ei kirjan parissa voi olla viihtymättä.

Humiseva harju Seinäjoen kaupunginteatterissa

Emily Brontën Humiseva harju on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Alunperin omistin siitä pokkaripainoksen, jonka kannetkin jo uhkaavasti käpristyivät, mutta sitten löysin vaihtopisteeltä kovakantisen niteen ja vaihdoin pokkarini siihen. Toisaalta olisi ihanaa, jos se luetun näköinen ja paljon käytetty pokkarikin olisi tallella, mutta aina sitä havahtuu vasta jälkikäteen.

Humiseva harju tuli Seinäjoen kaupunginteatterin ohjelmistoon kevättalvella 2021, mutta jostain syystä en ehtinyt tai saanut aikaiseksi mennä esitystä katsomaan, vaikka halusinkin tutun tarinan lavalla nähdä. Onneksi nyt syksyllä tuli lisää näytöksiä, niin minäkin pääsin esitystä katsomaan. Ajattelin lyhyesti kirjoittaa tänne blogiin joitakin fiiliksiä siitä, vaikka minulla ei olekaan sen kummempaa asiantuntemusta teatteriesitysten arvioimisesta.

Ihan alkuun minun on sanottava, että viihdyin Humisevalla harjulla hyvin. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että useiden lukukertojen myötä oman pään sisälle luodut mielikuvat kohtaavat kovin hyvin muiden ihmisten näkemyksien kanssa, mutta nyt se onnistui yllättävänkin hyvin, vaikka etenkin miljöön suhteen omat mielikuvani ovat vahvoja. Mielestäni lavastus (Juho Lindström) ja valaistus (Hannu Raja-Aho) olivat todella onnistuneita ja kiehtovia. Etenkin vuotava katto oli mielestäni esitetty hienosti, samoin ikkunasta nummille avautuva näkyvä Rastaslaaksossa puhutteli minua jostain syystä erityisellä tavalla.

Tarinankerronta on mielestäni onnistunutta tässä Jo Cliffordin näytelmäsovituksessa, vaikka siinä ei alkuperäistä tarinaa kokonaisuudessaan esitetäkään. Seinäjoen Humisevan harjun on ohjannut Pauliina Salonius, ja se siirtyi näyttämölle yhtä tuulisena, vahvojen tunteiden täyteisenä ja voimakkaana kuin millaisena olen alkuteoksen tarinan kokenut. Ilta oli kaiken kaikkiaan hieno ja aika kului kuin siivillä.

Roolityöskentely oli pääsääntöisesti puhuttelevaa ja hyvää, mutta pari erityishuomiota haluan mainita. Vahvimpana roolisuorituksena pidän Jani Johanssonin tulkintaa Hindleysta, sillä se oli mielestäni eläväinen, ilmeikäs ja taitava suoritus. Jussi Jätinvuoren Heathcliff kasvaa hienosti tarinan edetessä ja tulkinta vahvistuu, vaikka alkupuolella en ollut ihan varma pidänkö tästä tulkinnasta. Kuitenkin esityksen loppupuolella hahmo tuskin jättää ketään kylmäksi. Naispäähenkilö Cathyn (Heidi Ajanto) tulkinta sen sijaan jätti minut ehkä hieman etäisen tunteen, sillä olin itse kokenut hahmon hieman eri tavalla kuin millaisen kuvan näytelmä antaa. Nyt hän näyttäytyi mielestäni  enemmän ailahtelevaisena ja hysteerikkona kuin suurten tunteiden naisena. Hahmoon ei oikein täysin saanut otetta eikä hänen tragediansa päässyt mielestäni täysin oikeuksiinsa.

Kaupunginteatterille täytyy antaa kiitosta ystävällisestä asiakaspalvelusta sekä koronaturvallisuuden huomioimisesta. En ole aktiivinen teatterissa kävijä, mutta joka kerta kokemus on ollut sellainen, että uudelleen on helppo ja mukava mennä.

Lukupiirikirja: Kärpästen herra

William Golding: Kärpästen herra

336 s., Otava 2007

alkup. The Lord of the Flies, 1954

ilmeistyi suomeksi ensimmäisen kerran v. 1960

suom. Juhana Perkki

Lukupiiri kokoontui viime viikolla keskustelemaan William Goldingin klassikosta Kärpästen herra. Tiesin jo kirjaa lukiessa, että tulkintoja ja keskusteltavaa tästä riittää, sillä vertauskuvallisessa tarinassa oli paljon pysähdyttävää, hätkähdyttävää ja ajatuksia herättävää asiaa.

Romaani sijoittuu II maailmansodan aikaan ja kertoo englantilaisista koulupojista, joita kuljettanut lentokone syöksyy maahan jonnekin Tyynenmeren saarelle. Lennolla olleista vain lapset selviävät. Osa on jo murrosiän kynnyksellä, mutta mukana on myös pienempiä lapsia, joita tenaviksi kutsutaan. Joukon johtajaksi nousee Ralph, vaikka kuoronjohtaja Jack havittelee myös johtajan asemaa. Alun paratiisimaisen elon jälkeen poikajoukossa alkaa nousta esiin ristiriitoja. Sivistyksen pinnan murentuessa paljastuu ihmisen raadollisuus.

Tämä kirja piti otteessaan kahdella tavalla. Aluksi luin kirjaa siksi, että miljöö ja huoleton retkitunnelma veti puoleensa, mutta jossain kohtaa luin siksi, että minun oli pakko saada tietää miten kaikki päättyy. Loppujen lopuksi halusin teoksesta myös äkkiä eroon, sillä kaikki muuttui koko ajan kamalammaksi loppua kohti, ja sitä oli hirvittävää lukea. Miten raakaa ja julmaa kaikesta tulikaan!

Lukupiirissä paljon keskustelua herättivät teemat vallankäytöstä ja vastuuttomuudesta sekä ihmisessä asuvasta pahuudesta. Aluksi yksinäinen saari vaikutti lähtötilanteesta huolimatta sodan kourissa olevan Euroopan rinnalla turvalliselta paratiisilta, jossa voisi kohtalaisen rauhallisin mielin odotella pelastetuksi tulemista, mutta kun alkukantaiset vaistot ja pelko saavat jalansijaa, muuttuu tilanne väistämättä. Myös hahmojen toiminta, osan henkinen kasvu ja osan taantuminen villi-ihmisiksi herätti ajatuksia.

Kärpästen herra oli todella mieleenpainuva lukukokemus. Ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen löysin myös kirjan, jota en halua enää lukea uudelleen, sillä se meni niin ihon alle, että aiheutti toisinaan suoranaista fyysistä pahaa oloa. Siinä määrin ahdisti poikajoukossa tapahtuvat muutokset, etenkin järkevän ajattelun katoaminen ja yhteishengen luhistuminen, että tätä ei ole tarvetta toistamiseen lukea. Psykologisena kuvauksen tämä on kyllä todella vahva, ja tästä saisi helposti aikaan pidemmänkin tekstin, jopa esseen. Sen sijaan, että kirjoittaisin itse, linkitän tähän Jokken kirjanurkan tekstin. Mielestäni Jokke avaa tätä teosta niin onnistuneesti, että hänen tekstiinsä kannattaa tutustua.

Nolo elämäni: Olisinpa suosittu

Rachel Renée Russell: Nolo elämäni - Olisinpa suosittu 

283 s., WSOY 2020 (Sanoma Magazines Finland Oy 2012)

alkup. Dork Diaries, Tales from a Not-So-Fabulous Life, 2009

suom. Jani Bohm

Olen viime viikkoina kiertänyt töissä kirjavinkkaamassa monella koululla. Olen täydentänyt 5.-6. luokkien vinkkilistaani, ja vaikka en yleensä postaakaan kirjavinkkausta varten lukemistani kirjoista, niin tästä Nolo elämäni -sarjan avauksesta halusin kuitenkin kirjoittaa.

Nikki Maxwell aloittaa uudessa hienostokoulussa vapaaoppilaana ja joukkoon sulautumista helpottaakseen hän toivoo vanhempiensa ostavan hänelle uuden älypuhelimen. Valitettavasti vanhemmilla ei ole minkäänlaista tilannetajua, ja he ostavat tyttärelleen kuolettavan nolon ja vanhanaikaisen päiväkirjan. Alkujärkytyksestä selvittyään Nikki huomaa, että päiväkirjaan riittää sittenkin kirjoitettavaa. Keskiössä on uuden koulun oppilashierarkia, kouluarki ylipäätään sekä teini-ikäisen tytön haaveet ja pelot.

Nolo elämäni -sarja on tämän ensimmäisen osan perusteella eräänlainen tyttöpäähenkilöllä varustettu vastine Neropatin päiväkirjoille. Siinä yhdistyy samalla tavalla sarjakuva, romaanikerronta ja päiväkirja. Sarjojen huumori tuntuu hyvin samanlaiselta, on tilannekomiikka, loistavaa ylidramaattisuutta ja itseironiaa. Itse viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin ja monen monta kertaa nauroin ihan ääneen asti hulvattomalle kerronnalle. Erityisesti kirjastonhoitoon liittyvät kommentit olivat huvittavia näin kirjastoammattilaisen näkökulmasta.

Vaikka tämä kirja olikin päällisin puolin tosi hauska, on siinä myös vakavampi puoli. Nikkin joutuminen jos ei nyt suoranaisesti kiusatuksi mutta ainakin jonkinlaiseksi silmätikuksi koulun suosituimman tytön toimesta tuntuu välillä hyvin tukahduttavalta. Koulumaailman  hierarkia tuntuu epäreilulta, vaikka Nikki käsitteleekin asiaa pitkälti huumorin kautta ja sisukkaasti päättää myös seurata omia haaveitaan, vaikka hänen olonsa yritetäänkin tehdä kurjaksi.

Ansioistaan huolimatta tämä kirja ei ole mielestäni kestänyt aikaa kovin onnistuneesti. Julkisuuden henkilöihin liittyvät viittaukset eivät esimerkiksi välttämättä ihan aukea tämän päivän teineille eikä teoksessa esitelty teknologia nykyään ole ihan kuuminta hottia. Sinänsä on harmi, että teos on sellaisilla asioilla sidottu vähän liikaakin tiettyyn aikaan, sillä sisältönsä puolesta teos tuskin muuten vanhenee.

Lukupiirikirja: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luce 1

389 s., Bazar 2014

alkup. The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009

suom. Maija Paavilainen

kansi: Satu Konttinen

Meidän lukupiiri aloittaa huomenna jo viidennen lukuvuotensa. Näiden vuosien aikana on ehditty lukemaan monenlaisia kirjoja, vaikka välillä kokoontumiset joutuivat tauolle koronan takia. Viides vuosi aloitetaan Alan Bradleyn dekkarin parissa. Piiraan maku makea tuli ehdotuksena piiriläiseltä, mutta itsellänikin on ollut jo vuosia aikeena tutustua tähän sarjaan.

Flavia de Luce on eversti de Lucen kolmesta tyttärestä nuorin. Hän on vasta  11-vuotias, mutta siitä huolimatta hän on paitsi sangen nokkela myös todella taitava kemisti. Hän on myös tyttäristä älykkäin, ainakin omasta mielestään. Kun Flavia löytää heidän kotikartanonsa kurkkupenkistä ruumiin, tuntuvat poliisit suhtautuvan häneen melko alentuvasti, mikä loukkaa hänen älyään. Hän ei ole mikään lapsellinen pikkutyttö, ja sen Flavia päättää näyttää myös poliiseille. Hän ryhtyykin myös selvittämään kurkkupenkin vainajan tapausta.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tarina on kuin tehty Agatha Christien ja Viisikkojen lukijoille. Allekirjoitan tämän, sillä kyseessä on todellakin dekkari perinteiseen makuun. 1950-luvun miljöö tarjoaa kiinnostavat puitteet ja ihan omanlaisensa tunnelman tälle tarinalle. Tietynlaista kartanomystiikkaa, maalaisidyllin romuttumista ja poliiseja nokkelampi maallikko, siinäpä hyvä ja perinteinen yhdistelmä dekkarin pohjaksi.

Minä pidin tästä kirjasta monestakin syystä. Tietysti miljöö on yksi syy, mutta Flavian pikkuvanha ja hivenen näsäviisaskin hahmo on sangen kiinnostavaa seuraa. Myös juonenkuljetus on onnistunutta ja perinteisestä sankaritar joutuu vaaraan -juonikuviosta huolimatta loppuvaiheessa myös oikeasti aika jännittävää. Kaikkein eniten taisin kuitenkin pitää kirjan kielestä, sillä se on ihastuttavan nokkelaa ja leikittelevää, paikoitellen oikeasti todella hauskaakin. Niin mainioita vertauksia ja kielikuvia, Flavian ajatusten sävystä nyt puhumattakaan. Aluksi ihan merkkailin post it -lapuilla näitä kohtia kirjaan, mutta sitten juoni vei niin mennessään, että se ihan unohtui. Teoksen kieli on joka tapauksessa todella nautittavaa luettavaa. Suomentaja on tehnyt tässä todella hyvää työtä.

Agnes ja unien avain

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain

183 s., WSOY 2020

kuvitus: Kati Vuorento

kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Olipas kerta kaikkiaan ihastuttava kirja! Mukaansatempaava, kiehtovasti historian havinaan kietoutuva ja miljööltään ja tunnelmaltaan kutsuva ja ihana tarina, kokolailla nappiosuma. Voin heti sanoa, että aivan varmasti tulen lukemaan myös teoksen jatko-osan Agnes ja huvilan salaisuus.

Agnes on alakoulun kuudennelle luokalle menevä nokkela ja sujuvasanainen tyttö. Hän on juuri muuttanut äitinsä kanssa Harmalan pikkukaupunkiin, sillä äiti on saanut sieltä töitä. Agnes tutustuu tienooseen paitsi lenkittämällä naapurin Ossi-koiraa myös äitinsä työtoverin pojan kanssa. Pullaksi kutsutun pojan kanssa Agnes alkaa selvittää Harmalan vanhalta hautausmaalta löytämänsä vauvan haudan arvoitusta. Sukunimeä vailla oleva hauta jää nimittäin vaivaamaan Agnesia, sillä hautakiven mukaan siihen haudatulla vauvalla on paitsi lähes tismalleen sama nimi kuin Agnesilla myös sama syntymäpäivä, vaikkakin toki vuosikymmenien erotuksella.

Pidin siitä miten tässä teoksessa oli monenlaisia aineksia. Siinä kerrotaan tavallisesta arjesta, perhesuhteista ja ystävyydestä, mutta mukana on myös kiehtovalla tavalla historian mysteerien selvittämistä ja Agnesien unien kautta myös ripaus maagista realismia. Erityisesti mysteerin selvittämisestä teki kiehtovaa se, miten siinä hyödynnettiin tiedonhakutaitoja ja erilaisia lähteitä lehtiarkiston aarteista kirjaston kokoelmiin ja netin syövereihin. Tiedonhakutaidot näyttäytyvät hyödyllisenä ja omalla tavallaan coolina taitona.

Agnes on mielestäni hahmona mukava samoin kuin Pullakin. Heidän kanssaan on kiva selvittää vauvan haudan mysteeriä, vaikka tuo hauta on lähtökohtana surullinen ja haikea. Itseäni on kuitenkin aina kiehtonut niin historia kuin hautausmaatkin, sillä hautausmaiden rauha, vaienneet tarinat ja juurikin se historian havina tekevät niistä minulle kiinnostavia paikkoja. Pidin myös teoksen maagisesta realismista. Unimaailma on kiehtova asia ja unien kautta Agnesin saamat viestit tuntuvat jännittäviltä. Arvoituksellinen onkin yksi adjektiivi, jolla tätä teosta voisi kuvailla.

Jos olisin lukenut tätä kirjaa lapsena, olisin varmasti ollut enemmän kuin haltioissani, sillä juuri tämän tyyppisistä tarinoista pidin silloin erityisesti. Näin aikuisenakin pidin tästä teoksesta todella paljon, ja mielestäni tästä löytyy hyvin kerroksia myös aikuiselle lukijalle. Ehdottomasti suosittelen tutustumaan tähän kirjaan.

Vaihteeksi vapaalla

Veera Vaahtera: Vaihteeksi vapaalla

214 s., Tammi 2021

kansi: Emmi Kyytsönen

Jos Veera Vaahteran edellinen teos Vedet silmissä ei ollutkaan mielestäni ihan täysosuma, niin tämä Vaihteeksi vapaalla kyllä yllätti siihen nähden positiivisesti. Pidin päähenkilö Unnan hahmosta, joka oli yllättävänkin samaistuttava, vaikka onkin lähtökohtaisesti olennaisimmilta piirteiltään hyvin erilainen kuin minä.

Unna on viettänyt teini-iästä lähtien suurimman osan elämästään parisuhteessa. Aina suhteen päättyessä hän on ripeästi etsinyt rinnalleen uuden ihmisen, mutta nyt kun pitkä parisuhde Jeren kanssa päättyi, Unna on ensimmäistä kertaa päättänyt pysytellä sinkkuna ja opetella selviytymään omillaan. Prosessiin kuuluu kipuilua ja isojakin oivalluksia, sillä yksinolo mahdollistaa asioiden käsittelyn ihan uudella tavalla. Yllättäen "vapaalla" onkin mukavampaa kuin Unna osasi ajatellakaan. Itsetuntemus kasvaa ja oma suunta alkaa löytyä paremmin.

Vaikka Vaihteeksi vapaalla onkin viihdekirja, ei se ole mitään kevyintä höttöä. Huumoria kyllä riittää ja kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta sen alla on vakavampaakin pohdintaa. Mielestäni tasapaino säilyy hyvin, ja näin tuoreeltaan sanoisin, että minulle tämä on Vaahteran parhaimpia teoksia. Otin jopa parista tekstinpätkästä itselleni kuvat muistiin, sillä ne tuntuivat itselle niin osuvilta. Pari viimeisintä teosta (Sopivasti sekaisin ja Vedet silmissä) olivat pettymyksiä, mutta nyt Vaahtera näyttää jälleen saaneen kunnon vireen ylle.

Kyllikki Saari: Mysteerin ihmisten historia

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari - Mysteerin ihmisten historia

357 s., WSOY 2021

kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Kyllikki Saaren surma Isojoella keväällä 1953 on yksi Suomen rikoshistorian tunnetuimmista tapauksista. Olen itsekin Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, joten tapaus on täällä ehkä erityisen tunnettu. Viime syksynä vierailin ensimmäistä kertaa Saaren suohaudalla, ja se oli kyllä sellainen paikka, että toista kertaa ei tarvitse mennä.

Ihmisten luonne on syntyjään sellainen, että selvittämättömät tapaukset puhuttavat ja mysteerit jäävät painamaan mieltä. Tässä teoksessa Teemu Keskisarja kirjoittaa Kyllikki Saaren mysteerin auki. Hän ei esitä tulkintaa murhaajasta, mutta hyvin perusteellisen kuvan hän tapahtuneesta ja tapauksen tutkimisesta antaa. Näitä seikkoja kuvatessaan Keskisarja kyllä kertoo seikat, jotka puhuvat epäiltyjen syyllisyyden tai syyttömyyden puolesta, mutta varsinaiset spekulaatiot hän jättää lukijalle itselleen.

Keskisarja on historioitsija, ja sen kyllä tästä teoksesta huomaa. Tätä teosta oli ihan ilo lukea siinä mielessä, että Keskisarja on sujuvasanainen kertoja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Keskisarja puhaltaa "mysteerin ihmiset" henkiin, tekee heistä läpeensä inhimillisiä. Historioitsijan ote ei ole mässäilevä, ehkä pikemminkin realistinen. Keskisarja on asiantunteva ja perustelee kerronnassa tekemänsä valinnat. Kaikki kirjan kirjoitusprosessissa tehdyt valinnat ovat perusteltuja eikä skandaalinkäryiseen mustamaalaamiseen sorruta, vaikka ihmisistä osittain puhutaankin ihan oikeilla nimillä.

Vaikka olen ajatellut, että Kyllikki Saaren tapauksen pääpiirteet ovat minulle läpeensä tuttuja, tuli tämän kirjan myötä minulle myös uutta tietoa. Toki tietoni tapauksesta perustuvat lähinnä samoja asioita toistelleisiin lehtijuttuihin, mutta jotenkin silti yllätyin uusista tiedoista. Keskisarja on kyllä tehnyt perusteellista työtä, mikä tekee tästä teoksesta todella kiinnostavaa ja jopa nautittavaa luettavaa, vaikka Kyllikki Saaren kohtalo onkin äärimmäisen surullinen. Monen elämä muuttui ratkaisevasti Kyllikin surman myötä eikä pieni Isojoki enää ollut entisensä.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

304 s., Gummerus 2018, oikolukematon ennakkokappale

kansi: Hilla Semeri

Sisko Savonlahden esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ilmestyi vuonna 2018. Sain kirjan silloin ennakkokappaleena ja palan matkaa sitä luinkin, mutta jotenkin se jäi lukulistalle odottelemaan. Halusin lukea kesälomalla edes jonkin oman hyllyn kirjan, joten valitsin tämän. Aluksi olinkin innoissani, sillä tämä tuntui kolahtavan oikein todella. Teoksen edetessä innostus laantui ja ehkä hieman petyinkin, mutta ihan mukaansatempaavaa tekstiä tämä kyllä on.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka on jäänyt elämässään vähän jumiin. Hän makoilee parvekkeensa lattialla kuunnellen ihmisten kiljuntaa Linnanmäeltä ja miettii entistä poikaystäväänsä, josta hänen on vaikea päästä yli. Pitäisi nousta ylös lattialta ja henkisesti, etsiä töitä, tasapainottaa talous, rakastua, olla positiivinen.

Varmasti aika monen elämässä on ollut tärkeitä ihmissuhteita, joiden päättymisestä on vaikea päästä yli. Ainakin minun elämässäni on ollut, ja juuri se taitaa olla syynä siihen, miksi tämä kirja aluksi kolahti niin lujaa. Samaistuin päähenkilön kokemaan tunteeseen siitä, että jotain tärkeää ja olennaista puuttuu, elämässä on iso aukko eikä sitä niin vain täytetä. Mielestäni tämä eron käsittelyn kuvaus oli onnistunutta. Tykkäsin myös romaanin episodimaisesta rakenteesta ja Savonlahden tyylistä kirjoittaa. Huumorin ja melankolian toisiinsa kietoutuvat sävyt kuvastavat hyvin päähenkilön elämää.

Mikä sitten sai innostuksen laantumaan ja toi tullessaan pettymyksen tunteen? Ehkä se, miten päämäärätön päähenkilö välillä oli. Tuskastuin ja ahdistuin hänen ajelehtimiseensa ja eräänlaiseen huolettomuuteensa, siihen miten hän koko ajan oli pyytämässä taloudellista apua muilta yrittämättä kovin ponnekkaasti itse tehdä asialle mitään. Kun ihmisellä on murheita, ei maalliset asiat tietenkään välttämättä ole päällimmäisenä mielessä. Kuitenkin päähenkilö tiedostaa muutoksen tarpeen, haluaakin sitä, mutta ei vain meinaa oikeasti aikuistua. Vaikka kasvua lopussa tapahtuukin, se ei riittänyt minun kohdallani hälventämään tuota tuskastumisen tunnetta.

Kirjahyllyni vanhimmat kirjat

Osallistuin hiljattain Instagramin puolella stooreissa kiertäneeseen haasteeseen, jossa valmiilla listalla oli numeroituja kysymyksiä. Muut käyttäjät saivat valita listalta numeron ja haasteeseen osallistuja vastasi stoorissa. Yksi kysymyksistä oli "vanhin omistamasi asia". Vastasin, että luultavasti joko keinutuolini tai kuvan kirjat. Yksityisviestillä sain lisää kysymyksiä näistä kirjoista, mutta jouduin myöntämään, että en suoraan sanottuna edes muista mitä nämä kirjat oikeastaan ovat. Lupasin tarkistaa asian, ja samalla päätin tehdä aiheesta oikein oman postauksensa. Pahoittelen kuvien kehnoa laatua, olisi pitänyt muokata ne ennen kuin alan kirjoittaa tätä postausta. Lisään kuvat myös Instaan ja muokkaan julkaisutyökalulla niistä hieman parempia,

Nämä kolme kaunista vanhaa kirjaa ovat päätyneet minulle oikeastaan hieman mutkan kautta. Yksi niistä on äitini enoltaan saama Suomen Perustuslakien sisällys vuodelta 1899 (kuva vasemmalla). Teoksen on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava ja kyseessä on 2. painos. Sen on "esittänyt" ilmeisesti L. Mechelin (en ole etunimen kirjaimesta ihan varma) ja se on suomentanut K.J. Ståhlberg. Teos on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin, mutta en ole asiantuntija. Joka tapauksessa koristeellinen goottilaistyylinen kirjasinlaji on kyseessä. Teos on ilmeisen käytetyssä kunnossa ja sen on omistanut ainakin J.V. Peltonen vuonna 1912.

Kaksi muuta kirjaa ovat tulleet minulle myös äitini kautta. Hänelle ne ovat kulkeentuneet siten, että perheystävien poika osti talon, jonka pihapiirissä on myös niin sanottu vanhatupa, ja nämä kirjat ovat sieltä löytyneet. Äitini sai kirjat perheystäviltä ja antoi ne sitten minulle. Molemmat kirjat ovat sisältä huonossa kunnossa ja kokeneet selvästi kosteusvaurioita, joten en ole niitä juuri lehteillyt.

Paksumpi kirja on tehty ehkä jopa jonkinlaisiin puukansiin, ainakin ne ovat paksut ja vankat. Siinä on ollut jopa kirjan sulkemiseen tarkotetut nahkaremmit, mutta ne ovat irronneet ja helatkin kuluneet kokolailla pois. Tämä kirja on Suomalainen Wirsi- ja Ewankeliumi-kirja, siihen sopiwain kappalten tausta, esiwallan armollisesta käskystä..., ja se on painettu vuonna 1876 ?.W. Wilenin ja kumpp. kirjapainosta.  Kyseessä on ilmeisesti vuoden 1857 teoksen täydennetty painos. Tämäkin on painettu fraktuuralla. Herman Jaakoonpoika Autio on omistanut kirjan vuonna 1881. Herman oli syntynyt 13.5.1819. Hän on kirjoittanut nimensä ja syntymäaikansa jatkeeksi mielestäni seuraavat sanat: "joka tämän pyhän ja kalliin kirjan varastaa sitä pirurakastaa ?? 1886". Tässä kirjassa on myös kirjoitettu perheenjäsenten tietoja, mutta niistä ei saa juuri muuta selkoa kuin hajanaisia sanoja ja nimiä.

Ohuempi kirja on vuonna 1855 painettu Uusi Testamenti. Tämä on näistä vanhin, ja siten luultavasti myös omistamistani asioista kaikkein vanhin (keinutuolin ikää kun en tarkalleen edelleenkään tiedä, mutta se on luultavasti 1900-luvun alusta). Uusi Testamenti on Englandin ja ulko-maiselda Biblia-Seuralda Londonisa toimitettu ja präntätty ilmeisesti Samuel Rumstedtilda tai Numstedtilda. Hauskaa, miten kirjoitusasun muuttuminen näkyy vanhan kirjan sanamuodoissa! Tämäkin kirja on painettu mielestäni fraktuurakirjaimin.

Uusi Testamentti on ainakin jossain kohtaa kuulunut Edla Heikkilälle. Luultavasti juuri hän on kirjoittanut kirjan loppuun perheenjäsentensä syntymäpäivät, vaikka Edla onkin kirjoitettu Eetla. Perheen pää Samuli syntyi heinäkuun 22. päivä 1873, vaimo Eetla 24.5.1875, esikoinen Eino 30.8.1899 ja nuorempi poika Reeti (en ihan ole varma nimestä) 13.2.1902. Tarina ei kerro siunaantuiko perheeseen lisää lapsia. Oletettavasti juuri Edla on myös kirjoittanut kirjaan sanat "Muistakaa aina nämä kolme asiaa elämänne lyhyyttä kuolemanne varmuutta ijankaikkisuutenne pituutta". Ote lienee lainaus jostain, ehkä Raamatusta, en tiedä. Jotenkin aika pysäyttävä toteamus, vaikka itse ei kovin uskonnollinen olisikaan.

Etenkin nämä kaksi samasta paikasta saapunutta ja varmaankin tavalla tai toisella samaan sukuun liittyvää kirjaa ovat mielestäni edellisten omistajien kirjoitusten ansiosta kiinnostava kappale historiaa. Nämä kirjat ovat varmasti olleet arvossa pidettyjä ja tärkeitä omistajilleen, ovathan ne säilyneet kuitenkin kumpainenkin noin 150 vuotta tai ylikin tähän päivään asti, vaikka jossain vaiheessa ovatkin jääneet vanhaan  rakennukseen olosuhteiden armoille.

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

155 s., Tammi 2019

alkup. The Diary of a Young Girl, 2017

suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret

234 s., BookStudio Oy 1997

alkup. Practical Magic, 1995

suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.