sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Vienan punainen kuu

Hietamies, Laila: Vienan punainen kuu
399 s., Otava 1992

Laila Hietamies (tai Hirvisaari) on kuulunut suosikkikirjailijoihini siitä lähtien, kun luin hänen esikoisteoksensa Lehmusten kaupunki. Siitä alkaa nyt olla puolitoista vuotta ja siinä ajassa olen lukenut lähes koko hänen tuotantonsa, vain kaksi sarjaa ja pari yksittäisteosta on enää lukematta. Vaikka olen lukenut paljon hänen kirjojaan, joka sarjassa on oma jujunsa ja uusi aiheensa. Niin tässäkin teoksessa on erilainen aihe kuin muissa lukemissani teoksissa.

Vienan punainen kuu kertoo Vienan asemasta ja sen asukkaisen kohtaloista suuren murroksen melkeessä: Suomi itsenäistyy, mutta ajautuu sisällissotaan. Sekä Venäjän bolsevikit että Suomen valkoiset haluavat vapauttaa Vienan ja liittää sen osaksi omaa maataan. Mutta kukaan ei kysy vienalaisilta mitä he haluavat. Teoksen päähenkilö on Aniviisu, ristimänimeltään Anna-Liisa, nuoreksi naiseksi varttuva orpotyttö. Suurten historiallisten mullistusten lisäksi tarina kuvaa Anna-Liisan henkilökohtaisia ratkaisuja, joita tyttö tekee sydämellään.

Vienan punaista kuuta aloitellessani olin vähän ihmeissäni, sillä siinä ei ollut sellaista samantyyppistä mukaansatempaavaa aloitusta kuin Hietamiehen muissa teoksissa. Vaikka teos kiinnosti, se oli jotenkin rauhallisempi ja hitaammin etenevä kuin muut teokset. Jotenkin odotin koko ajan, että koska tässä nyt päästään itse asiaan. Vaikka aika juoksi nopeasti Aniviisun lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, olisi tarinaa voinut mielestäni tiivistää. Teos olisi ehkä ollut parempi, jos olisi keskitytty nimenomaan Vienan alueen suureen murrokseen ja kehitelty tarinaa sen ympärille. Kuitenkin tarinan edetessä loppua kohti ymmärsin miksi tällainen ratkaisu on tehty, sillä pitemmän ajanjakson mukaanmahduttaminen auttaa ymmärtämään päähenkilöiden valintoja.

Vienan punainen kuu kuvaa hyvin sellaisia ihmisiä, joita ei aja vallan- tai kostonhalu vaan puhdas lähimmäisenrakkaus. He eivät tahdo valita puolta, mutta voiko kukaan pysyä täysin puolueettomana Vienassa vallitsevassa tilanteessa, kun kumpikaan puoli ei hyväksy puolueettomuutta. Hietamies osoittaa, että liiallinen kiihkomielisyys ja omistautuminen asialleen tekee ihmisistä susia toisilleen. Eikä silloin erotella kuka on syytön ja kuka syyllinen. Kuvaus on aitoa ja koskettavaa, jännittävääkin: kuinka tässä vielä käy?

Mielestäni Vienan punainen kuu ei ole kokonaisuutena täysin samanveroinen kuin Hietamiehen muut teokset, joihin en voi olla sitä peilaamatta. Teoksen loppu on huikea, samoin tekijän jälkisanat ovat tärkeät: ne antavat tarinalle aivan uuden ulottuvuuden. Siinä tekijä kertoo, mistä tämä teos sai alkunsa. Luonnonkuvaus on tässä teoksessa aivan omaa luokkaansa, siihen Hietamies ei ole yltänyt (tai panostanut) muissa teoksissaan läheskään samoissa määrin. Lukija pystyy näkemään silmiensä edessä Vienan kauneuden.

♠♠♠½

perjantai 28. syyskuuta 2012

Stora boken om Mumin

Jansson, Tove: Stora boken om Mumin
205 s., Alfabet 2008

Nu jag försöker att skriva på svenska. Förlåt mig, här kan vara några skrivfel och ordföljdfel, men hoppas att ni klarar med det. :) Jag har köpt den här boken i maj 2010 när jag var i Stockholm. Vi hade studieresa där, men vi fick göra vad som helst. Jag gick till bokhandeln och köpte den här boken. Jag har inte läst det tidigare, men nu jag måste läsa någon bok till bibliotekssvenska -kurset, så jag valde det.

Stora boken om Mumin består av många olika Muminböcker. Här är en kapitel av Trollkarlens hatt, Kometen kommer och Trollvinter, en tecknad serie Mumin och den gyllene svans och så vidare. Här är också några mumins recepter: pannkakor, Lilla Mys pepparkakor och Snusmumrikens utfärdssoppa. Och många korta visor, karta över Mumindalen, Mumindalen från A till Ö och mycket mer. I sin helhet här är några korta berättelser, till exempel "Hur gick det sen?" och "Vem ska trösta knyttet?".

Jag tycker att det är lätt att förstå vad Jansson har skrivit. Man behöver inte att ha så väldig bra språkkunskaper på svenska, eftersom det är en barnsbok. Stora och vackra bilder, som Jansson har själv tecknad, hjälper att följa berättelser. Jag tycker att bilder är en av de bästa sidor om den här boken.

Boken är intressant eftersom det är så mångsidig. Man ledas inte när man läser den här boken. Både korta och långa historier gör det trivsam att läsa, och man kan välja om man vill läsa kort eller lång historia: det spelar ingen roll, eftersom här är inte homogen intrig. Jag tycker att det var kul att läsa Muminböcker i sin original version. Och om någon är inte så bra att prata svenska, kanske den här boken kan hjälpa med det och utveckla språkkunskaper.
♠♠♠♠

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Aika mennyt palaa

Timonen, Karoliina: Aika mennyt palaa
279 s., Tammi 2012

Sain toissapäivänä luettua loppuun Karoliina Timosen esikoisromaanin Aika mennyt palaa. Yleensä syöksyn aika nopeasti bloggaamaan lukukokemukseni herättämiä ajatuksia ihan tuoreeltaan, mutta nyt annoin mietteideni hieman levätä. Timosen teos on niin erilainen kuin monet muut lukemani kirjat (itse asiassa en ole tainnut lukea mitään samanaiheista aikaisemmin), joten halusin sulatella lukemaani kaikeassa rauhassa.

 Aluksi suhtauduin hieman nihkeästi tähän teokseen. Uskoisin sen johtuvan nimenomaan siitä, että en uskonut pitäväni tämänaiheista kirjallisuudesta. Sitten kuitenkin päätin antaa tälle mahdollisuuden, onneksi. Sanotaan nyt vaikka näin, että tässäpä on teos, jonka oikeasti tiedän varmuudella haluavani kirjahyllyyni.

Aika mennyt palaa kertoo suomalaisesta Klarissasta, joka on nähnyt lapsesta saakka samaa unta aina sillointällöin. Kun Klarissa perheineen lähtee vuodeksi Bostoniin miehen työn perässä, hän näkee saman unen uudelleen. Hän alkaa nähdä unensa nuoren naisen elämästä kertovia unia sarjamuotoisesti. Unien nainen, Corinne, kokee elämässään paljon ja hänen osuutensa teoksesta on todella mielenkiintoinen: Corinne pakenee juutalaisvainoja Amerikkaan ja yrittää jatkaa eteenpäin. Unet alkavat muuttua niin todentuntuiseksi, että ne alkavat lähes hallita Klarissan omaa elämää. Mikä on näiden unien tarkoitus?

Teos on jaettu lukuihin, jotka kertovat vuorotellen Klarissan ja Corinnen elämistä. Itse olin jo heti alussa selkeästi sitä mieltä, että Klarissan tarina on tylsähkö. Siis minun mielestäni se oli hieman ehkä liiankin täydellistä, elämä rullaa eteenpäin ja puhutaan lähinnä vain arkipäiväisistä asioista.. Kerronta ei sytyttänyt lukuintoa ainakaan minun kohdallani. Mutta Corinnen tarina oli jotakin muuta. Hänen mysteerinsä innosti lukemaan eteenpäin ja eteenpäin, ratkomaan pala palata hänen arvoitustaan ja kohtaloaan: millaiseksi hänen elämänsä muodostui ja mikä on yhteys juuri Klarissaan. Corinnesta kertovat osuudet ovat mukaansatempaavia ja mielenkiintoisia. Loppua kohden Klarissan ja Corinnen tarinoiden kohtaaminen luo Klarissastakin kertovista osuuksista mukaansatempaavia. Se olisi vain saanut mielestäni tapahtua hieman aikaisemmin.

Minua häiritsi tai ehkä voisin jopa sanoa ärsytti tässä teoksessa nimet. Miksi päähenkilön ja hänen perheenjäsentensä nimien pitää olla niin erikoisia? Toki ne tarttuvat mieleen hyvin, mutta olen aina itse jotenkin kavahtanut sellaista ja pitänyt sitä jopa tekotaiteellisena. Tuntuu jotenkin kamalalta arvostella toisen tekemiä nimivalintoja näin, mutta kumminkin. Ehkä se ei olisi ärsyttänyt niin paljon, jos edes osa nimistä olisi ollut tavallisempia. Pienestä se ihmisen mieli ärsyyntyykin. Mutta lukiessa tuo seikka unohtui aika nopeasti, joten painettakoon se nyt sitten villaisella.

Tämä kappale sisältää nyt sitten pienen juonipaljastuksen, jokainen lukekoon omalla vastuullaan. Toki aika moni onkin tästä jo blogannut (yhtäkään arviota en tosin ole lukenut), joten ehkä tämä nyt ei häiritse ketään. Eli siis pidin tarinaa hyvinkin uskottavana, sillä unet ovat sellainen aihe, josta kukaan ei loppujen lopuksi voi sanoa mitään varmaa. Iltaisin kirjan suljettuani ja valot sammutettuani jäin jopa hetkeksi odottamaan, että tapahtuuko nyt jotakin mystistä. Minua ehkä jopa hieman pelotti ajatus jostakin yliluonnollisesta kokemuksesta. Mutta sitten (nyt juonipaljastus!) lopuksi selvisi, että myös Klarissan tytär näkee samankaltaisia asioita entisestä elämästään: ja että he itse asiassa ovat Corinnen perheen jälleensyntyneitä jäseniä. Siinä vaiheessa meni mielestäni hieman yli ja uskottavuus katosi jonnekkin.

Kaiken kaikkiaan tämä on todella mielenkiintoinen ja hyvin kehitelty tarina, joka kyllä kannatti lukea. Oikein hieno suoritus esikoiskirjailijalta. Toivon Timosen jatkavan kirjailijuuttaan edelleen.

♠♠♠♠

lauantai 22. syyskuuta 2012

Tsemppaava blogiystävä

 


Sain Katrilta tämän mieltä lämmittävän nimityksen tai tittelin, miksikä kukin sitä nyt sitten haluaa sanoa. Kiitos paljon, tämä oli ilahduttava ylläri. :)

Ajattelen, että tsemppaavia blogiystäviä ovat sellaiset ihmiset, jotka kommentoivat blogiini kohtalaisen usein. Se oikeasti kannustaa (tai tsemppaa) kirjoittamaan kun tietää, että edes jotakuta kiinnostaa mitä olen kirjoitellut. Siksi laitankin tämän eteenpäin itseoikeutetusti niille, jotka kommenteillaan ovat kannustaneet kirjoittamaan. Ihan ensimmäiseksi annan tämän Elinalle, sillä ilman häntä en olisi varmaan koskaan edes perustanut blogia. Elinalla ei enää ole omaa blogia, mutta eipä se taida tässä haitata. :) Tämä kuuluu myös Katrille, Unnille, Elma Ilonalle ja Aletheialle. Lisäksi vielä Sannalle, joka taannoin kannusti minua "I <3 your blog" -tunnustuksella. 

Onhan tietä muitakin ja jokainen kommentti on yhtä ilahduttava. Ajattelen tätä asiaa nyt kuitenkin pitemmällä tähtäimellä, joten ymmärtänette varmasti.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Muutama sananen

Ajattelin kirjoitella muutaman sanasen syksyn kuvioistani ja suunnitelmistani. Lukeminen on nyt ollut vähän hidasta, ei oikein ole koulupäivien jälkeen jaksanut tarttua kirjoihin tai jos olisi jaksanut, tekemistä on ollut yllinkyllin. Kyllä tämä tästä taas, jahka nyt vain pääsee taas rytmiin kiinni. Tällä hetkellä on kesken Karoliina Timosen Aika mennyt palaa, jota luen suurella mielenkiinnolla. Harmi vain, että iltaisin olen ollut niin väsynyt, etten ole vielä päässyt ihan hirveän pitkälle.

Syksyn kuvioitani värittää vahvasti koulu ja erilaiset kirjallisuuteen liittyvät jutut. Aloitin opsikelukaupunkini kansalaisopiston järjestämässä kirjallisuuspiirissä kulkemisen tämän kuun alussa, ja odotan seuraavaa kertaa jo innolla. Piiri kokoontuu neljän viikon välein ja olen nuorin osanottaja, mutta mitäpä tuo haittaisi. Kirjallisuuspiirissä saan ainakin keskustella kirjoista, jippii! Tykkään keskustella ja vaihtaa mielipiteitä kirjallisuudesta, ja siksi olenkin kovin iloinen, kun tänne blogiin on alkanut sataa enemmän kommentteja. Kiitos niistä, tuntuu aina mukavalta saada jonkinlaisia reaktioita aikaan: edes vastausreaktion. :D

Koska olen kirjastoalan opiskelija, kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että koulussakin olen tekemisissä kirjallisuuden kanssa. Lokakuussa aloitan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kurssin, joten uskoisin, että luvassa on kyseiseen aiheeseen liittyviä arvioita. Siksi olenkin ruvennut jo ottamaan pientä varaslähtöä ja suunnittelemaan mitä lasten- ja nuortenkirjoja voisin lainata. Muuten en kirjallisuutta nyt syksyn aikana opiskele, vaikka mielenkiintoa olisikin.

Blogini yksivuotissynttärit lähestyvät kovaa kyytiä: tosin suuri hetki on vasta joulukuun lopussa. Olen kuitenkin jo ajatellut, että järjestän tuolloin ensimmäisen arvontani. Palkinnotkin olen ehtinyt suunnittelemaan, mutta en ole niitä vielä hankkinut: onhan tässä aikaa. Ilmoitan asiasta tarkemmin sitten kun on sen aika. Olen myös ajatellut tehdä blogiini jonkinlaista ulkoasunmuutosta, lähinnä varmasti värimaailmaa tulen muuttamaan. Saas nähdä mihin päädyn. :)

Ilokseni olen saanut huomata, että lukijoita tulee koko ajan lisää. Tervetuloa vaan kaikille uusille lukijoille! :) Sehän on tämän homman suola, että tietää ihmisten lukevan omia kirjoituksia ja myös ottavan niihin kantaa. 

Lopuksi vielä kerron mitä kirjoja olen tämän kuun aikana ostanut. Kaikki ovat kirjaston poistomyynnistä, aikuisten kirjat maksoivat 2 ja lasten- & nuortenkirjat 1€.
Aikuisten kirjoista mukaan tarttui Laila Hirvisaaren Imatra-sarjan neljäs osa Vuoksen helmi sekä Sonja-sarjan päätösosa Viktoria (Hietamiehen nimellä). Lisäksi ostin Kate Atkinsonin Ihmiskrokettia. Nuortenkirjoista ostin vain yhden Neiti Etsivän ja lastenkirjoista kolme Tammen kultaista kirjaa. Niissä on niin herttainen kuvitus, että en voinut vastustaa. :) Aika hyvä saalis mielestäni, vaikka olisinkin toivonut löytäväni vieläkin enemmän kaikkea kivaa.

Hauskaa ja kirjarikasta syksyn jatkoa kaikille!

maanantai 17. syyskuuta 2012

Tyttö peilissä

Ahern, Cecelia: Tyttö peilissä
109 s., Gummerus 2012
suom. Terhi Leskinen
alkup. Girl in the Mirror

Lähdin lauantaina pikaisesti kirjastoon lainaamaan sanakirjaa. En tietenkään voinut vastustaa kaunokirjallisuuden uutuuksien hyllyä, josta bongasin tämän Cecelia Ahernin teoksen Tyttö peilissä. Takakansi lupaa "maagisia ja mieleenpainuvia satuja aikuisille", joten päätin kokeilla. Teos sisältää kaksi satua. Olen aikaisemmin lukenut Ahernilta P.S. Rakastan sinua ja Sateenkaaren tuolla puolen, mutta siitä on jo aikaa. En ehkä olisi napannut tätä mukaani, jos olisin tajunnut lukeneeni Ahernia ennenkin: hän kun ei ihan kuulu suosikkeihini.

Luin kuitenkin tämän teoksen, koska halusin lukea jotain kevyttä (ja ohutta) välillä. Täytyy sanoa, että Ahern on kehitellyt nämä kaksi satuaan mielenkiintoisesti, ja ensimmäisestä on ehkä löydettävissä joitakin irlantilaiseen mytologiaankin viittaavia elementtejä. En silti pidä näitä mitenkään kauhean erikoisina, vaikkakin ne ovat mieleenpainuvia. Minusta tuntuu, että tarinoissa jäi puuttumaan jotakin olennaista, ne vain loppuivat. Aika paljon jäi itselle ratkaistavaksi.

Tyttö peilissä (yksittäinen tarina) oli mielenkiintoinen ja odotin seuraavaa käännettä innokkaasti. Loppu kuitenkin oli täysi pettymys ja romutti aika pahasti sen mystisen tunnelman, joka oli ruvennut tarinan edetessä tiivistymään. Muistojentekijässä taas ei mitään jännittävää ikinä ollutkaan, lähinnä outoja ja selittämättömiksi jääviä asioita. Siitä tarinasta en kauheasti pitänyt. Kevyenä välilukemisena nämä menettelevät, mutta enpä nyt suosittele ketään ihan vartavasten tätä kirjastosta hakemaan. Jos törmäät tähän, niin kokeile kumminkin.

♠♠

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Homer-kissan uskomaton elämä

Cooper, Gwen: Homer-kissan uskomaton elämä: pelottoman kissan tarina eli mitä opin rakkaudesta ja elämästä sokean ihmekissan seurassa
370 s., WSOY 2011
suom. Marja Helanen-Ahtola
alkup. Homer's Odyssey 2009

Gwen Cooperin lumoava tositarina Homer-kissan uskomaton elämä kertoo Miamin kadulta löytyneestä kissasta, joka menettää pahan silmätulehduksen seurauksena molemmat silmänsä. Kukaan ei halua ottaa pentua kotiinsa, sillä kukaan ei usko sen selvityvän. Ainut poikkeus on nuori eläinlääkäri, joka ehdottaa Cooperille, että tämä ottaisi pennun. Ja se on rakkautta ensi tapaamisella.

Kissa saa nimekseen Homer, sokean runoilijan Homeroksen mukaan. Cooperilla on jo ennestään kaksi kissaa, Scarlett ja Vashti, mutta silti Homer sopeutuu hyvin. Pieni kissanpentu osoittaa, että aina ei tarvita silmiä. Mielestäni kissa osoittaa samalla myös sen saman totuuden, jonka Antoine de Saint-Exupérykin totesi: "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

On koskettavaa lukea pienen kissan elämästä aikuiseksi kissaksi ja huomata kuinka mainio kissa kirjallisuuden ystäviltä olisi jäänyt tuntematta, jos Cooper ei olisi pentua pelastanut kotiinsa. Itse olen hyvin herkkä eläinten ja etenkin kissojen kokemalle kaltoinkohtelulle ja pahalle mielelle. Minua kosketti kovasti se, että kukaan ei huolinut pentua. Se on kamalaa.

Cooperin teos on todellinen rakkaudenosoitus hänen jokaiselle kissalleen, mutta etenkin Homerille. Kun ottaa kissan todella pienenä, hädin tuskin luovutusikäisenä, siihen syntyy erityinen side. Olen sen itse kokenut ja saan nauttia siitä edelleen joka päivä. Lisäksi samaistuin Cooperiin siinä mielessä, että hän toi esille asian, joka pätee minunkin kohdallani: kissat menevät kaiken muun edelle. Niillä pitää olla hyvä olla, enkä minä jätä omiani ikinämilloinkaan. Olen sen niille luvannut ja aion myös pitää.

Vaikka Cooper selkeästi rakastaa kissojaan, ihmettelen silti hänen tekemiään asioita. Cooper asui hyvin lähellä World Trade Centerin torneja, jotka tuhoutuivat syyskuun 2001 terrori-iskuissa. Silloin Cooper lähti sokeasti muiden mukana pois Manhattanilta kohti Brooklyniä. Ja sitten vasta hän tajusi huolehtia kissoistaan: miten ne pärjäsivät. Itse en voisi ikinä ajatellakaan jättäväni kissojani selvitymään omin nokkinensa ja pelastavani vain oman nahkani. Tietysti shokkitilanne on sellainen, että aina ei ajattele selkeästi, mutta silti.

En tiedä mitä muuta enää sanoisin, sillä en oikein osaa ajatella tätä teosta selkeästi, koska sen sisältö koskettaa minua henkilökohtaisesti. Ei mitenkään kauhean rakentava arvio, mutta suosittelen kumminkin tätä kaikille kissaihmisille!

♠♠♠♠

maanantai 10. syyskuuta 2012

Kun kyyhkyset katosivat

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat
361 s., LIKE 2012

Moni on odottanut innolla ja malttamattomuudella Sofi Oksasen uutukaisen Kun kyyhkyset katosivat ilmestymistä. Minäkin kävin sen jo hyvissä ajoin varaamassa kirjastosta ja sainkin sen sieltä ensimmäisenä käsiini. Vaikka Oksaselta on Puhdistuksen kaltaisen menestysteoksen jälkeen lupa odottaa paljon, suhtauduin maltillisesti tähän uutuuteen enkä oikeastaan kasannut sille minkäänlaisia odotuksia. Olen myös tarkoituksella jättänyt kaikki teosta koskevat lehtiarviot ja muut kirjoitukset lukematta. Hyvä niin, sillä olisin saattanut joutua pettymään: minusta tämä teos ei ollut yhtä kiinnostava ja käsinkosketeltava kuin Puhdistus, vaikkakin tämä on myös hyvin suunniteltu ja kirjoitettu romaani.

Kun kyyhkyset katosivat kertoo Viron lähimenneisyydestä 1940- ja 1960-luvuilla, aikana jolloin pieni maa joutui ensin saksalaisten miehityksen ("avustuksen") alle ja sittemmin Neuvostoliiton osaksi. Tuona aikana ihmiset tekivät valintoja vallitsevissa olosuhteissa ollen milloin kenenkäkin puolella, ja nuo valinnat saattoivat vaikuttaa ratkaisevasti heidän loppuelämiinsä. Osa oli rohkeasti Viron täyden itsenäisyyden kannalla ja liike harjoitti maanalaista toimintaa. Oksanen on istuttanut ihmiset hyvin tähän kuvioon, luonut heistä esimerkkejä eri tavoin ajattelevista ihmisistä. Hän kuvaa monipuolisesti ja aidosti eri tilanteissa olevien ihmisten elämää, kirjailijan selkeä perehtyneisyys aiheeseen näkyy heti.

En haluaisi paljastaa teoksesta liikaa, koska moni ei ole tätä vielä ehtinyt lukemaan tai käsiinsä saamaan. Sen verran voin kuitenkin turvallisesti juonipaljastuksia tekemättä sanoa, että oikeastaan kaikki teoksen henkilöhahmot liittyvät toisiinsa tavalla tai toisella. Oksanen avaa näitä suhteita hienosti pala palalta, teoksen kuuden eri osan myötä paljastuu aina uutta, joka nostattaa tapahtumia uuteen valoon. Myös tapahtumien kuvaus eri ihmisten näkökulmasta (eri ihmisten ollessa minäkertojina) monipuolistaa teoksesta saatavaa tulkintaa. 

Minun täytyy tunnustaa, että aluksi olin hieman hämmentynyt henkilöhahmojen suhteista ennen kuin pääsin jyvälle miten kukakin liittyy mihinkin. Lisäksi vahvasti poliittinen ilmapiiri ja henkilöhahmojen liittyminen poliittisin tilanteisiin teki teoksesta hieman hankalaselkoisen aluksi, sillä en oikeastaan tiennyt miehityksenalaisen Viron vaiheista mitään kummempaa, vain sen mitä lukion kursseilla ehdittiin käsittelemään. Kuitenkin tämä teos kaunokirjallisesta genrestään huolimatta opettaa samalla Viron historiasta, niin taitavasti ja huolella Oksanen on tositapahtumia sijoittanut romaaninsa juoneen. Teos on jopa aika järkyttävä osoittaessaan, että loppuviimein monet ajoivat ensisijaisesti omaa etuaan jopa väärennetyin todistuksin ja dokumentein.

Kirjan ulkoasusta haluan mainita vielä erikseen. Sanon suoraan, että Mika Perkiökangaksen suunnittelema kansi on mielestäni luotaantyöntävä ja tylsä. Ymmärrän kansikuvan kontekstin juoneen, mutta jos totta puhutaan, kuinka moni lukisi tällaisella kannella varustetun teoksen, jos kirjailija olisi joku muu kuin Sofi Oksanen? Näköhään kannesta voi tehdä kuinka tylsän tahansa, jos kyseessä on Oksasen kaltainen "kotimaisen kirjallisuuden kirkkain tähti": teos myy silti kuin häkä.

Oksasen uutukainen herätti minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita. Luinkin sitä epätavallisen kauan, koska se vaatii pureksimista ja pohtimista. Tämä ei ole mikään läpilukuromaani, jonka voi unohtaa heti kun takakansi sulkeutuu. Vaikka tämä teos ei mielestäni yltänytkään Puhdistuksen tasolle, ansaitsee tämäkin ehdottomasti useamman lukukerran. Voin sanoa, että ihmiset eivät ole odottaneet tätä turhaan.

♠♠♠♠

torstai 6. syyskuuta 2012

Veljeni, Leijonamieli

Lindgren, Astrid: Veljeni, Leijonamieli
231 s., WSOY 1984, 5.p.
suom. Kaarina Helakisa
alkup. Bröderna Lejonhjärt, 1973

Olen jo jonkin aikaa pitänyt yllä pientä projektiani, että luen aina välillä jonkun lastenkirjallisuuden klassikoihin luettavan teoksen, koska en ole niitä lapsena oikeastaan lukenut. Astrid Lindgreninkin tuotannosta Peppi Pitkätossu ajoi nopeasti hänen muiden teostensa edelle. Nyt Veljeni, Leijonamielen luettuani olen oikeastaan iloinen, että luin sen vasta nyt.

Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatanista ja Kaarlesta. Kaarle on sairaalloinen pikkupoika, joka tulee kuolemaan pian. Joonatan taas on kuin satuprinssi, reipas ja rohkea ja vieläpä komeakin. Mutta sitten käykin niin, että Joonatan kuolee pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta ja Kaarle jää yksin. Joonatan on kertonut hänelle Nangijalasta, paikasta jonne pääsee kuoleman jälkeen. Sinne Kaarlekin nyt haluaa, koska siellä on Joonatan. Kun Kaarle kuolee, hän pääsee kuin pääseekin Joonatanin luo ja huimat seikkailut odottavat veljeksiä.

Veljeni, Leijonamieli oli tietyllä tavalla mielestäni raaka ja raju teos. Siinä on paljon väkivaltaa, pelottavia asioita ja uhkailua, vaikka kyseessä on lastenkirja. Kuvituskin on sitten sen mukaista, tummanpuhuvaa ja mahdollisesti lapsia pelottavaakin. Toisaalta Lindgren osoittaa hienosti, että elämä ei ehkä pääty kuolemaan, vaan siirrytään vain toiseen paikkaan. Silti en ymmärrä, että miksi paikka pitää kuvata vaarallisemmaksi ja pahemmaksi kuin maanpäällinen todellisuus. Itse ainakin haluan ajatella, että kuoleman jälkeen pääsee paikkaan, jossa on rauha ja aina hyvä olla.

Kuitenkin Lindgrenin kuvaus veljesten välisestä syvästä kiintymyksestä ja ystävyydestä on vertaansa vailla. Molemmat ovat valmiita tekemään toistensa puolesta mitä tahansa. On hienoa, että kirjailija osoittaa seikkailujen lomassa kuinka suuri voima on ystävyydellä ja rakkaudella sekä uskolla hyvän voittamisesta. Teoksessa on siis toiveikas pohjavire, vaikka se päällisin puolin onkin synkeähkö.

Pohdin vielä sitä, että voiko lapsi ymmärtää tätä teosta kuitenkaan pohjia myöten. Itse kuvittelisin, että tämä teos voi jopa pelottaa tai ahdistaa ainakin herkempiä lapsia. Vaikka lastenkirja saakin herättää lapsen pohtimaan ja kysymään ja kyseenalaistamaankin asioita, en silti toivosi sen tapahtuvan pelkäämisen kautta. Onko joku teistä lukenut tämän lapsena? Mitä ajattelitte siitä silloin? Entä vanhempana lukeneet?

♠♠♠

tiistai 4. syyskuuta 2012

Papin tytär + Papin rouva

Aho, Juhani: Papin tytär - Papin rouva
350 s., SKS 2000
Ensipainokset: Papin tytär 1885, Papin rouva 1893

Juhani Aho kuuluu kiistatta klassikkokirjailijoihimme. Mielestäni hän on asemansa ansainnut, sillä hän on hyvin taitava kuvaamaan erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Olen aikaisemmin lukenut hänen tuotannostaan Rautatien ja Juhan, nyt oli sitten Papin tyttären ja Papin rouvan vuoro.

Alun perin aikomukseni oli lukea vain Papin rouva, jonka laitoin TBR100 -listalleni, mutta kun kirjastossa oli sillä hetkellä vain yhteisnide, päätin lukea molemmat. En voi välttää vertaamasta näitä kahta teosta, jotka molemmat kuvaavat Elli -nimisen papintyttären (ja myöhemmin papinrouvan elämää).

Itse pidin enemmän Papin tyttärestä, koska siinä tapahtui enemmän eikä vain haaveiltu ja oltu kaunosieluisia ja surumielisiä. Papin tyttäressä Ellin elämä on jotenkin rohkeampaa ja rempseämpää eikä niin vaikeaa. Elli on vanhan rovastin ja ruustinnan kuopuslapsi, jonka veljet ovat huomattavasti tätä vanhempia. Ellillä on kova kotikuri eikä hän saa tehdä mitään omasta mielestään kiinnostavaa, mutta silti hänellä on jopa hieman uskallusta kapinoida. Kun Elli sitten lupautuu puolisoksi miehelle jota ei rakasta, hän ikään kuin lannistuu. Siitä kertoo Papin rouva.

Elli elää lapsettomana miehensä rinnalla, miehen josta hän ei välitä. Yksinäinen maalaispappila jossa ei tapahdu varsinkaan talvella mitään, ei riitä tekemään Elliä onnelliseksi. Hän olisi tahtonut nähdä maailmaa, ja hän pohtii miksi oikeastaan lupautui miehelle, jota ei rakasta. Ellin vanha rakkauden kohde Olavi saapuu pappilaan ja Ellin elämä muuttuu. Mitään mullistavaa tai säädytöntä ei heidän välillään tapahdu, mutta silti hän pääsee piinaavasta surumielisyydestään ainakin hetkeksi.

Odotin koko ajan, että Elli repäisisi kunnolla ja sanoisi miehelleen niin kuin asiat on. Mies kun tuntuu olevan pölkkypää joka ei huomaa mitään tai sitten hän ei vain halua huomata. Minua kyllä rupesi pitemmän päälle ärsyttämään, että venyttiin vain hentomielisyydessä.

Kaiken kaikkiaan Aho onnistuu hyvin kuvaamaan Ellin elämää ja nostamaan esille naisen tuntoja. Maisemakuvaus on kaunista ja tuo oikean kesän silmien eteen. 

♠♠♠½

lauantai 1. syyskuuta 2012

Raja

Pulkkinen, Riikka: Raja
399 s., Gummerus 2006

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja laitoinkin sen sitten TBR100 -listalleni. Odotukseni teosta kohtaan olivat hyvin ristiriitaiset: toisaalta olin kuullut teoksesta pelkkää hyvää, mutta toisaalta ei oikein huvittanut tarttua tähän. Olen lukenut Pulkkisen Totta -teoksen (sen "ensimmäisen version") silloin kun se oli aivan uusi, ja minulla onkin kyseinen teos itselläni. Jotenkin en pitänyt siitä kovinkaan paljon, mutta nyt Rajan luettuani harkitsen lukevani sen uudelleen. Sillä Rajasta minä pidin.

Raja etenee neljän eri ihmisen kertomana. Jokaisella on oma tarinansa, mutta ne kietoutuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan erilaisilla tulkinnoillaan tilanteesta. Ainoastaan Anjan tarina on mielestäni erillinen muista. Yhteyksiä on selvästikin, mutta silti se on täysin oma asiansa: ainoastaan sen teema yhdistää sen muihin ja se toimiikin nähdäkseni rakentavana "vertauskohtana", sillä Anjalla on paljon opetettavaa.

Teoksen tärkein kysymys on: "missä menee raja?". Kuka määrittelee missä raja menee, ihminen itsekö vaiko yleiset normit? Entä onko oikein tehdä niin kuin sydän sanoo, vaikka laki tai järki sanoisikin toista? Koska saa valehdella vai saako koskaan? Esimerkiksi näitä asioita Pulkkinen pyörittelee romaanissaan taidokkaasti ja saa lukijansa ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Hän kirjoittaa vahvasti ja rohkeasti.

♠♠♠♠