Kertomus näkevistä

Saramago, José: Kertomus näkevistä

382 s., Gummerus 2007

suom. Erkki Kirjalainen

alkup. Ensaio sobre a Lucidez, 2004

Luin lukiossa kirjallisuusdiplomiani varten José Saramagon teoksen Kertomus sokeudesta. Siitä on kulunut nyt yli kolme vuotta, mutta silti muistan kyseisen teoksen kuin olisin sen juuri äsken lukenut, sillä se oli todella vaikuttava. Se kuuluu kyllä ehdottomasti lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Kertomus näkevistä on kyseisen teoksen eräänlainen sisarteos, mutta minun mielestäni se ei yltänyt samalla tasolle kuin Kertomus sokeudesta.

Kertomus näkevistä kertoo poikkeustilanteesta, jossa jonkun nimeltä mainitsemattoman maan pääkaupungissa enemmistö äänioikeutetuista äänestää tyhjää. Kun vaalit uusitaan suurin odotuksin ja sama tulos toistuu entistä tyrmäävämpänä, on kriisi valmis. Maan poliittinen johto (ministerit) päättävät saartaa kaupungin ja jättää asukkaat selviämään yksikseen ilman järjestyksenvalvontaa. Heidän yllätyksekseen kaupungissa kaikki kuitenkin sujuukin miltei paremmin kuin ennen.

Kertomus näkevistä pyörii vahvasti byrokratian ja voisi sanoa jopa korruption turmeleman politiikan ympärillä. Päättäjät eivät halua nähdä todellisia syitä kansan poikkeuslaatuiseen mielenilmaukseen, vaan etsivät syitä ja syyllisiä olemattomista salaliitoista. Lopulta asiat vain kärjistyvät.

Kertomus näkevistä on hyvin mielenkiintoinen teos, jolla ei ole onnellista loppua. Sitä olisin kaivannut, koska minulla on luontainen tarve uskoa, että kaikki päättyy hyvin. Vaikka jotkut asiat järjestyvätkin, niin en nähnyt paljon valoa tunnelin päässä vaan vain uusia ongelmia. Toivottavasti ikinä ei oikeasti käy edes lähellekään näin kuin tässä kirjassa.

Sen verran vielä, että minun nähdäkseni kannattaa ensin lukea Kertomus sokeudesta ja sitten vasta tämä teos, jos siis tämän aikoo joskus lukea. Lisäksi haluan sanoa, että edes jonkinasteinen kiinnostus politiikkaa ja maailman tilaa kohtaan on eduksi, sillä silloin tästä teoksesta saa enemmän irti.

♠♠♠½

Hoivakodin kissa Oscar

Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar

254 s., Otava 2011

suom. Pekka Tuomisto

alkup. Making Rounds with Oscar, 2010

Olen viime aikoina kärsinyt tietynlaisesta lukuongelmasta: en ole millään meinannut keksiä mitä lainaisin kirjastosta ja mikään lukulistalla odottava ei ole oikein innostanut. Päätinkin kokeilla jotakin erilaista ja tartuin tähän Oscar-kissasta kertovaan teokseen.

Hoitokodin dementia-osastolla asustavalla Oscarilla on erityislaatuinen kyky vaistota lähestyvä kuolema. Muuten melko syrjäänvetäytyvä kissa ilmestyy aina pitämään valvojaisiaan sen potilaan sänkyyn, joka tulee kuolemaan seuraavaksi. Oscar on erehtymätön ja hänen ansiostaan hoitajatkin osaavat jo ilmoittaa omaisille että loppu on lähellä, vaikka lääketieteellisesti kaikki näyttäisi olevan hyvin.

Oscar onnistuu ihastuttamaan niin hoitajat kuin potilaat ja heidän perheensäkin, mutta lääkäri David Dosa on epäilevä. Miten kissa voisi muka aavistaa sellaista, mitä älykäs ihminen ei huomaa? Dosa ryhtyy tutkimaan Oscarin kykyä ja haastattelee edesmenneiden potilaiden omaisia, joista kukin kertoo läheisensä tarinan ja sen miten Oscarin läsnäolo kuoleman hetkellä vaikutti heihin.

Kirjan nimen perusteella odotin enemmän keskittymistä kissaan, mutta kuitenkin melko suuri osa teoksesta keskittyy ihmisten tarinoihin ja heidän sairaushistoriaansa. En näe sitä kauhean olennaisena kissan tarinan kannalta, vaikka toisaalta niinkin voi ajatella: tarinat voivat korostaa kissan uskomatonta vaistoa. Paljon on kuitenkin sellaista, mikä ei liity kissaan millään tavalla.

David Dosa kertoo esipuheessaan, että "kerronnallisista syistä olen muuttanut todellisia tapahtumia jonkin verran". Herääkin kysymys, että onko Oscarin kyky esitetty vakuuttavammin kuin mistä on kyse? Minä ainakin olisin toivonut, että kissa olisi esitetty täysin todellisessa valossa, vaikka se olisikin voinut viedä lumovoiman hänen kyvyltään.

Itse uskon, että eläimet voivat vaistota ihmisen ja erityisesti heille rakkaan perheenjäsenen lähestyvän kuoleman. Itse asiassa myös minun lähisuvustani löytyy sellainen tapaus. Eläimet ovat yleensä paljon viisaampia kuin ihmiset olettavat, sen olen kahden kissani kanssa huomannut. Voisin myös filosofoida tässä loputtomiin miksi eläimet ovat joskus ihmisiä ymmärtävisempiä olentoja, mutta jätän tämän tähän.

♠♠♠

Tunnustus!

 

Olen niin otettu tästä ensimmäisestä tunnustuksesta, jonka blogini sai. Wihii, kiitos tästä kuuluu Sannalle Luettua -blogiin! Kiitos paljon! :)

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

3. Kopioi post it  -lappu ja liitä se blogiisi.

4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Minulla on oikeasti pahoja vaikeuksia päättää, että kenelle tämän tunnustuksen haluan antaa, koska kaikki seuraamani blogit ovat omalla tavallaan todella hyviä. Aika moni blogi tämän on jo saanutkin, joten ehkä tulee joku saa sen uudelleen. Annan tunnustuksen seuraaville blogeille:

+ Marialle Sinisen linnan kirjastoon. Blogin yleisfiilis on niin hyvä, että siitä pitää antaa pointseja. Lisäksi hänen kehittämänsä Kirjallisuuden äidit -haasteensa on todella kiva ajatus!

+ Morrelle Morren maailmaan. Pidän siitä, että blogissa käsitellään teoksia monipuolisesti ja nostetaan esille asioita eri kanteilta. Lisäksi myös hänen ideoimansa haaste Kuusi kovaa kotimaista on mainio!

+ Kirjoihin kadonneelle Aletheialle. Olen monesti lukenut hänen blogistaan kirjoista, jotka kiinnostavat minua tai ovat alkaneet kiinnostaa.

+ Elma Ilonalle Tarinauttisen hämärän hetkiin. Tämä blogi onkin kohtalaisen uusi tuttavuus minulle, mutta tykästyin kovasti hänen tapaansa kertoa kirjoista kolmessa osassa. Käykää itse tsekkaamassa mitä tarkoitan!

+ Katrille La petite lectrice -blogiin. Sinne tämä tunnustus on tainnut jo mennäkin, mutta täältä saat vielä yhden. Katrin blogi oli ensimmäinen kirjablogi, jota aloin lukea - ja pitkälti sen vuoksi innostuin itsekin aloittamaan bloggaamisen.

Olkaattepa hyvät! :)

Tyttö tulevaisuudesta

Teräs, Mila: Tyttö tulevaisuudesta

205 s., Otava 2004

Hyvät lukijat, saanko esitellä: kaikkien aikojen suosikkinuortenkirjani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta. Luin sen uudelleen nyt useamman vuoden tauon jälkeen ja silti löysin siitä edelleen sitä hohtoa, joka ihastutti minua 14-vuotiaana yläastelaisena. :)

Tyttö tulevaisuudesta kertoo 15-vuotiaasta Aadasta, joka vastaa kaupan seinältä löytämäänsä ilmoitukseen kukkien kastelusta. Hänen tulee kastella Metsäkylän vanhan pappilan vanhaa oleanteria, mutta paikan päällä hän törmää johonkin odottamattomaan: aution pappilan vanhaa pianoa soittamalla hän pystyy matkustamaan ajassa vuoteen 1889.

Aada saa sadan vuoden takaa jopa ystävän, mäkitupalaisen tyttären Tildan. Tildan kanssa hän kohtaa paljon asioita, jotka olivat ennen ihmisille arkipäivää: kurjuus, köyhyys, luokkaerot, tiukat kirkolliset määräykset ja paljon muuta. Silti Tildan maailmaan siirtyminen on hänelle pakokeino oman elämän harmeista ja ongelmista.

Kun luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa, olin todella ihastunut historiallisista raameista, joita nuortenkirjoista aika harvoin löytää. Vaikka teoksen tapahtumat kerrostuvat kahteen eri aikaan (sillä täytyyhän Aadan myös kotona näyttäytyä), ei teos ole silti sekava. Voisin sanoa, että tämä teos innosti minua entisestään perehtymään historiaan niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. En voi sanoa olevani mikään historia-nero mutta kuitenkin.

En oikeasti tiedä mitä antaisin tälle teokselle pisteitä. Pidän tästä teoksesta paljon, kuten suosikin asema jo vihjaa, mutta en silti koe voivani antaa sille täysiä pisteitä, koska siinä on minun mielestäni myös puutteita. Jotenkin on vaikea arvostella teosta, koska olen pitänyt siitä niin kauan ja se osittain sumentaa arvostelukykyni. Mutta päädyn kuitenkin antamaan

 vahvan

♠♠♠♠
Onko joku teistä lukenut tämän teoksen? Entä mitä piditte siitä?

Kultarikko

Mustonen, Enni: Kultarikko - Pohjatuulen tarinoita

252 s., Otava 2012

Kultarikko on Enni Mustosen trilogian Pohjatuulen tarinoita päätösosa. Trilogia kertoo suvun naisten tarinaa sukupolvi sukupolvelta. Ensimmäinen osa Lapinvuokko kertoo Annikista, toinen osa Jääleinikki Eliisasta ja Kultarikko Heidistä. Voin sanoa, että Kultarikko on mielestäni trilogian paras teos. Siinä on sitä romantiikkaa ja oikeaa todentuntua, jota minun mielestäni romantiikka-/rakkaus -kategoriaankin laskettavissa teoksissa pitää olla.

Päätososa sijoittuu ajallisesti 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun. Päähenkilö Heidi Felder on parikymppinen hotellialan opiskelija, joka on työharjoittelussa Hong Kongissa ja intiimissä suhteessa pomoonsa. Kun äiti Eliisa pyytää Heidiä lähtemään Annikki-ämmin avuksi Lappiin, suvun syntysijoille, Heidi ei epäröi.

Heidi tapaa Lapissa lomakyläyrittäjä Arttu Savelan, jonka morsian on lähtenyt ja jättänyt selviytymään yksin. Heidi ja Annikki päättävät auttaa molemmat omilla tavoillaan. Ei aikaakaan, kun romanttiset väreet alkavat kulkea Heidin ja Artun välillä.

Teoksessa on hauskaa ja odottelevaa kihelmöintiä ja sähköä, kun lukija koko ajan odottaa, että koska jotakin ratkaisevaa tapahtuu nuorten välillä. Arkinen elämä ja samalla arkinen romantiikka on mielestäni hyvin todentuntuista. Henkilöhahmoihin ei kuitenkaan jotenkin pääse kovin sisälle, mutta toisaalta se ei nyt kauheasti haittaakaan.

Yksi asia nousee jälleen todella minua häiritseväksi tekijäksi, vaikka sillä ei juonen kannalta ehkä ole kauheasti merkitystä (no ei ole!). Asia on se, että Heidin eno on yhtäkkiä saanut nimekseen Tapio, vaikka muistaakseni edellisissä osissa nimi oli Henrik. Onko tässä nyt joku pointti muuttaa nimi viimeiseen osaan? Se on ärsyttävää. Toinen ärsyttävä tekijä ja jopa suurikin asia on se, että huonosti suomea puhunut Heidi alkaakin yhtäkkiä puhua hyvinkin suomea. Välillä tekstiin on istutettu pientä kielellistä "haparointia" repliikeissä ja ajatuksissa, joten uskottavuus ei ole täysin mennyttä. (Toisaalta kielen oppii nopeiten puhumalla, joten ymmärrän seikan siinä mielessä.)

Lisäksi haluan vielä sanoa, että minusta kirjan kansi on hyvin suunniteltu ja jopa kaunis, mikä innostaa tarttumaan kirjaan. Sisältö on saanut arvoisensa kannen.

♠♠♠♠½

Kuolleet omenapuut

Lehtonen, Joel: Kuolleet omenapuut

174 s., Otava 1967, 4. p.

1. p. 1918

Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, jonka päähenkilöt ovat suurelta osin tuttuja jo Putkinotko -teoksesta. Olen kyseisen teoksen viime syksynä lukenut, joten aika hyvin oli tapahtumat vielä mielessä. Novelleissa oli helpompi pysyä mukana ja kiinnostuskin pysyi paremmin vireillä kuin Putkinotkossa.

Kuolleet omenapuut kuvaavat vuotta 1918, joten sisällissotaa koskevia teemoja ei voida välttää. Mielestäni Lehtonen käsittelee hyvin sodan tapahtumia ja henkilöiden mielialoja. Muutenkin yleiset asenteet maan ja kansan tilaa kohtaan nousevat esiin monipuolisesti, vaikkakin lähinnä Juutas Käkriäisen ajatuksien kautta niitä puretaan. On myös mielenkiintoista saada tietää miten Juutas on jatkanut elämäänsä suuren perheensä kanssa.

Mielestäni nämä novellit olivat aika mielenkiintoisia, mutta jotakin todella puuduttavaa siinä oli kuitenkin. Ehkä se johtui siitä, että novellit olivat verrattain pitkiä, jopa yli 20 sivua. Kirjoitustyyli oli myös hyvin rönsyilevä, joten pääasia meinasi joskus hukkua muun sekaan.

♠♠♠

Vuoksen helmi & Pihkovan kellot

Hirvisaari, Laila: Vuoksen helmi

483 s., Otava 2008

---

Hirvisaari, Laila: Pihkovan kellot

420 s., Otava 2009

Nyt on sitten Laila Hirvisaaren Imatra -sarjan kaksi viimeistä osaa luettu. Hirvisaari päättää sarjansa todella mallikkaasti ja lukijalle jää toiveikas olo: henkilöiden "elämä jatkuu" ja heillä on tulevaisuus.

Vuoksen helmi sijoittuu pääosin Imatralle ja siellä olevan Valtionhotellin miljööseen. Päähenkilö on Julia Morton, jonka avioliitto rakoilee ja elämä kuljettaa häntä kauemmas miehestään. Julia politikoi edelleen ja hän tapaa monia mielenkiintoisia persoonia, jotka opettavat häntä katsomaan asioita eri suunnilta. Eletään sortokauden aikaa ja Venäjä vaikuttaa entistä enemmän suomalaisten elämään.

Pihkovan kellot siirtyy aivan toiseen miljööseen, kuten jo teoksen nimikin kertoo. Päähenkilöksi nousee Julia Mortonin ohelle (ja ohikin) Anna Kristiina Kuzmina, joka lähtee Pihkovan liepeille perustettavaan sotasairaalaan hoitajaksi ja lääkäriksi. Siellä Anna Kristiina näkee ja kokee paljon sellaista, mikä järkyttää ja muuttaa häntä. Samoin on Julian laita. Maailmansota muuttaa kaikkia, jotka sen läheltä kokevat.

Itse hieman mietin Pihkovan kellojen liittymistä sarjaan. Toki henkilöt ovat samoja, mutta kuitenkin kun kyseessä on Imatra -sarja, on hieman erikoista siirtää päätösosa Pihkovaan ja Narvan alueelle. Imatrasta vain puhutaan, mutta tapahtumat eivät sijoitu sinne. Toisaalta Pihkovan kellot on todella erinomainen päätösosa, kuten jo aikaisemmin mainitsin.

Hieman jäin myös kaipaamaan ritikanrantalaisia Imatralta. Vilma Haikala oli Vuoksen helmessä kuitenkin melko olennainen hahmo, mutta nyt hänetkin siirrettiin täysin taka-alalle. Muutenkin olisi ollut kiva lukea myös siitä, mitä Ritikanrantaan ja Tornatorille kuuluu. Toisaalta taas kokonaisuus on toimiva näinkin.

Pakko on sanoa, että Pihkovan kellot on luultavasti koko sarjan paras teos, koska siinä on eniten tunnetta ja toimintaa. Hirvisaari olisi minun nähdäkseni voinut rakentaa aiheesta jopa oman yksittäisen romaanin, jos olisi halunnut.

Vuoksen helmi

♠♠♠½

Pihkovan kellot 

♠♠♠♠½

Rakkautta & Kun on tunteet

Jotuni, Maria: Rakkautta. Kun on tunteet.

201 s., Otava 1961

Maria Jotunin kahdesta novellikokoelmasta Rakkautta ja Kun on tunteet on yhteisnide. Rakkautta julkaistiin alunperin vuonna 1907 ja Kun on tunteet 1913.

Rakkautta ja Kun on tunteet käsittelevät nimiensä mukaisesti rakkautta ja rakkauden vaikeutta erilaisten ihmisten kohdalla. Novellien henkilöt ovat niin rikkaita kuin köyhiä, nuoria kuin vanhojakin. Jotunin novelleista löytyy sellaista syvää oivallusta ja ajatusta, joka tekee niistä ajattelemisen arvoisia. Usein varsinainen merkitys on piilotettu rivienväleihin.

Joskus en kyllä ajattelemallakaan hoksannut joidenkin novellien pointtia, sillä ne on saatettu kirjoittaa hieman vaikeaselkoisesti etenkin nykypäivän lukijan näkökulmasta: sanontatavat ovat muuttuneet. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että nämä novellit eivät minun silmissäni yllä Huojuvan talon tasalle, mutta niissä näkyy samaa terävyyttä.

Yhteisniteen eräänlaisessa esipuheessa mainitaan, että Jotunin teokset on kirjoitettu ihmisille jotka ymmärtävät "suurta, viiltävää ja parantavaa huumoria". En tiedä, mutta minä en ainakaan kovin helposti löydä novelleista huumoria. Tietyllä tavalla sitä on olemassa, mutta minulle se ei oikein välity.

♠♠♠

ps. kansikuvaa ei nyt ole, sillä kansi (paperiton) kansi on niin huonossa kunnossa ettei sitä kannata kuvata

Yhden toivon tie

Havaste, Paula: Yhden toivon tie

426 s., Gummerus 2012

Paula Havasteen Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaksi rakkautta. Kaikki jotka ovat lukeneet sen ja pitäneet siitä tulevat varmasti pitämään myös tästä jatko-osasta. Vaikka kyse onkin itsenäisestä jatkosta, niin silti Yhden toivon tie linkittyy tietyiltä osin vahvastikin edelliseen osaan. Siksi suosittelenkin, että kannattaa lukea ensin Kaksi rakkautta, sillä tämä teos paljastaa sen kaikkein olennaisimmat asiat, jotka tekevät siitä niin huikaisevan.

Yhden toivon tie kertoo rinnakkain Annan ja Oilin tarinaa. Anna pakertaa opintojensa kimpussa ja pyörittää taloutta yksin aviomiehen ollessa (jatko)sodassa. Anna joutuu luopumaan paljosta sellaisesta, mikä oli hänelle ennen tärkeää. Onneksi tyttäret ovat omatoimisia ja reippaita, sillä ilman heitä Anna tuskin jaksaisi kaikkia töitään. Oili taas elää melko yltäkylläistäkin elämää Kemissä ja toimii hoitajattarena saksalaisten silmäsairaalassa. Oili on salakihloissa saksalaisen Horstin kanssa ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Mutta sitten tulee rauha ja saksalaiset joutuvat lähtemään. 

Minua henkilökohtaisesti ärsytti pitkään Oilista kertovat osuudet, sillä minua kiinnosti enemmän Annan elämä: onhan Anna jo tutumpi hahmokin edellisestä osasta. Oilin sinisilmäisyys ja naiivius sodasta ja saksalaisista sai minut myös ärsyyntymään. En oikeastaan näe häntä kovin olennaisena hahmona juonen kannalta siinä mielessä, että mielestäni teos olisi ollut kiinnostavampi ilman Oilia. Toisaalta hänen elämäntiensä tuo teokselle lisää tunnetta ja antaa ajattelemisen aihetta. Loppuosa teoksesta on mielestäni jopa raskasta luettavaa.

Toivoisin, että sarjaan tulisi vielä yksi osa, joka kertoisi miten Anna ja Oili selviävät sotakorvausten ja ainaisen puuteen rasittamassa Suomessa. Havaste ei varmastikaan jätä tätä  sarjaa tähän, sillä vielä jää avonaisia kysymyksiä.

♠♠♠♠½

Neljä kertaa Tsehov

Tsehov, Anton: Lokki. Vanja-eno. Kolme sisarta. Kirsikkatarha.

312 s., Otava 1999

suom. Martti Anhava

alkup. Tsaika (1896), Djadja Vanja (1899?), Tri sestry (1901), Visnjovyi sad (1904)

Urakka on takana ja olo on kuin väsyneellä olympiavoittajalla. Selvisinpäs. En ymmärrä miksi Anton Tsehovin näytelmiä niin kehutaan, sillä minä en osaa arvostaa niitä. Jotenkin kaikki lukemani venäläinen kirjallisuus on ollut jotakin sellaista, etten ymmärrä mistä sille niin suuri kunnioitus tulee. Tämän näytelmien yhteisniteen halusin lukea, koska ajattelin näiden näytelmien tuntemisen olevan hyödyksi yleissivistyksen kannalta.

Ihan pakko on sanoa, että en löytänyt Lokista ja Kirsikkatarhasta mitään komediallisia piirteitä, mutta komedioita ne nyt kumminkin ovat olevinaan. Kirsikkatarha on kuitenkin mielestäni paras näistä näytelmistä. Kaikkia näytelmiä vaivaa jo ensimmäiseksi henkilöhahmojen runsaus. Moni varmaan tietääkin, että venäläisillä on usein lempinimiä ja heitä kutsutaan useilla eri nimillä. Se vaikeuttaa huomattavasti näidenkin näytelmien seuraamista, kun joutuu muistelemaan, että kuka kukin olikaan. Näytelmät ovat mielestäni epäuskottavia juoneltaan ja joiltakin osin jopa tönkköjä. Hahmojen käytös on välillä omituista.

Takakannen teksti on mielestäni liioiteltua: "Tsehovilainen suru kauneuden katoamisesta, rakastamisen vaikeus ja henkilöiden avuttomuus kouraisevat yhä syvältä.". Minua näytelmät eivät liikuttaneet tippaakaan, enkä löytänyt sieltä kovin paljon surua kauneuden katoamisestakaan. No, makunsa kullakin.

Yhteisniteestä lienee vielä paikallaan mainita, että kaikki näytelmät on suomennettu Neuvostoliitossa vuonna 1980 julkaistujen painosten perusteella: näin ollen suomennosta ei ole tehty alkuperäisteoksista.

♠

Syysmaa 6: Matkalaiset

Holopainen, Anu: Syysmaa 6 -Matkalaiset

367 s., Karisto 2012

Hei vaan taas kaikille! Olenpas pitänyt pitkän hiljaisuuden, mikä ei johdu lukemattomuudesta kylläkään. Minulta on tulossa tämän kuun aikana pari yhteispostausta, joita varten on vielä osa lukematta, joten ei ole ollut siinä mielessä mitään kirjoitettavaa.

Sitten siis. Olen lukenut Anu Holopaisen koko Syysmaa -sarjan ja ensimmäiset kolme osaa useampaankin otteeseen. Olen jotenki alusta lähtien pitänyt sarjasta kovasti, mutta viimeiset osat ovat hieman tökkineet. En tiedä johtuuko se omasta varttumisestani vai ehkä jopa siitä, että sarjan terä on tylstynyt ihan oikeasti (ainakin minun silmissäni). Matkalaiset on sarjan päätösosa.

Matkalaisissa pääosaan nousevat "uusi sukupolvi" ja sarjan entiset päähenkilöt (Zara, Adaira, Sissa jne.) jäävät taka-alalle. Kaipasin vanhojen päähenkilöitä etualalle, sillä mielestäni ei ole järkeä laittaa "uusia" henkilöitä yhteen teokseen päähenkilöiksi. Nuoret haluavat koetella siipiään, mutta sillä on vakavia seurauksia: Yvana kaapataan ja hänen lapsena saamansa merkki alkaa vaiva; merkki joka vaikuttaa muihin ihmisiin eikä kovin positiivisesti.

Tarinan loppuosa etenee aika nopeasti ja ennalta-arvattavasti. Jotenkin loppuhuipennukselta menee se korkein huippu, jos tietää, että "tämä on sarjan viimeinen osa ja kaikki menee kuitenkin hyvin lopuksi". Lisäksi en oikein enää nauttinut lukemisesta, koska olen pitänyt sarjassa paljon juuri rehevän syksyisen luonnon kuvaamisesta ja puiden palvonnasta (uskonnoista) ja nyt ne ovat siirtyneet pienemmiksi elementeiksi.

♠♠♠