Heinäkuun luetut

Ihana heinäkuu on nyt loppusuoralla enkä voi mitenkään käsittää sitä. Heinäkuuni oli niin upea kaikin puolin, että tuntuu haikealta kääntää kalenterin lehti, vaikka kaikki tapahtumat elävät muistoissani mukana. Yleensä heinäkuu on minulle hieman surumielinen kuukausi ja voisi sanoa, että milteipä jopa inhokkikuukauteni, sillä se alkaa olla jo luopumista kesästä: valoisista öistä, silmiä huikaisevasta vihreydestä ja uuden alun tunteesta. En ole tänäkään vuonna täysin välttynyt näiltä tuntemuksilta, vaikka kuukauteni olikin kaikin puolin mukava.

Heinäkuussa tapasin kavereita tiheään tahtiin, kävin uimassa, viihteellä, mökkeilemässä, yövyin teltassa, työskentelin kirjastossa ja ehdin vielä lukemaankin paljon. Tuntuu, että sosiaalinen elämäni on huipussaan ja minä todella elän kesääni, sillä kesäähän on vielä paljon jäljellä! Tuija Lehtisen uutuusteos Tyttö elää kesäänsä sopi siis nimensä puolesta heinäkuun luettuihini täydellisesti.

Elokuussa lomailen ja toivottavasti ehdin lukemaan paljon. Lainasin paksun pinon kirjoja eilen, ja ne kaikki ovat vähintään muutaman vuoden takaa. Tämä vastapainoksi sille, että uutuusahmintani uhkaa nousta järkyttävän suureksi. Välillä tuntuu, että ryntään vain edellisen uutuuden parista seuraavan kimppuun, vaikka tarjolla olisi niin paljon mielenkiintoisia vanhempiakin teoksia. Heinäkuun luetuista 6/11 oli uutuuksia, hui.

Heinäkuun luettuni ovat:

Fjodor Dostojevski: Netotška Nezvanova 

Simon Tofield: Simonin kissa - Tuplasuperjättipakkaus 

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous 

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n rakkaudet 

Enni Mustonen: Hukkakauraa ja Saako olla muuta? 

Toni Morrison: Koti 

Finn Zetterholm: Lydian salaisuus 

Tuija Lehtinen: Tyttö elää kesäänsä 

Tittamari Marttinen: Viivi ja pitkä kuuma kesä 

Kaarina Helakisa: Taivaskissa

Heinäkuuni oli melko nuortenkirjatäyteinen, kuten huomata saattaa. Yksi parhaista lukukokemuksistani olikin Lehtisen teos, samoin Valan dekkari teki vaikutuksen. Toni Morrisonista muodostui minulle todellinen löytö, ja hänen teoksiinsa aion ehdottomasti tutustua lisää. Muutenkin lukukuuni oli melko hyvä niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Toivon mukaan elokuu jatkaa samaa linjaa.

Nyt toivotan teille kaikille valoisaa, lukuelämyksellistä ja ihanaa elokuuta!

Taivaskissa

Kaarina Helakisa: Taivaskissa

kuvitus: Eeva Hakkarainen

21 s., Otava 1988

Kaarina Helakisan runomuotoinen lastenkirja Taivaskissa on tarina kissasta, joka päättää etsiä taloonsa isännän. Vaikka tarina periaatteessa on mielikuvituksellinen seikkailu tohvelilla matkustavasta kissasta ja hänen uusista omistajistaan, on se myös paljon muuta. Minulle tämä oli ennen kaikkea tarina kissasta, joka tekee talosta kodin. Minulle kissat tekevät kodin, sillä täällä on aina joku odottamassa, kun tulen kotiin.

Eeva Hakkaraisen emalitöistä rakentuva kuvitus oli mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin ne joihin olen aikaisemmin tottunut. Myös kuvitus antaa lukijalle tilaa rakentaa tarinaa myös toisessa "ulottuvuudessa", sillä se ei anna liian selkeitä kuvia siitä, miten tarinaa pitäisi tulkita.

Runoelman ehdottomasti tehokkain pätkä löytyy sen kahdesta viimeisestä säkeistöstä. Vähän googlettelin tätä kirjaa, ja usein juuri tuon viimeisen sivun tekstiä oli lainattu ja se oli koettu lohduttavaksi lemmikin menetyksen hetkellä. Ja kauniistihan Helakisa on teoksen päättänyt, melkein tuli tippa linssiin:

"Olen avaruuksien Kissa,/olen Kissa ihmeellinen./Olen unien, tähtien kissa,/Tulin takaa pilvien.//Minä rakensin teille talon,/jossa paljon rakastetaan./Nyt takaisin lähden, vaan palaan/uniinne toisinaan."

Tämä nide on sellainen kääntökirja, eli toisella puolella on kokonaan toinen tarina, Kukonkerääjä. Siihen en kuitenkaan tutustunut äkkivilkaisua enempää, sillä se ei vaikuttanut minua kiinnostavalta.

Viivi ja pitkä kuuma kesä

Tittamari Marttinen: Viivi ja pitkä kuuma kesä

230 s., Tammi 2014

kansi: Erika Kallasmaa

En ole koskaan aikaisemmin lukenut yhtäkään Viivi Pusu -kirjaa, vaikka nuorempana aika monta kertaa ainakin kirjekaverini niitä minulle suositteli. Tittamari Marttinen ei myöskään ole koskaan oikein ollut minulle se "oma kirjailija" enkä ole liiemmin hänen tyylistään pitänyt. Mutta yhtä kaikki, uusin Viivi Pusu vaikutti niin mielenkiintoiselta ja ihanan kesäiseltä teokselta, että päätin kokeilla.

Viivin pitkään kuumaan kesään mahtuu niin mökkeilyä, grillimyyjän töitä, reissaamista kavereiden kanssa kuin myös osallistuminen paikallisteleviossa esitettävään kokkikilpailuun. Kesä on tapahtumia täynnä ja henkilöhahmojakin ihan riittämiin, mutta Viivin kuvioihin oli tosi helppo päästä sisälle, vaikka aiemmin en ollutkaan hänestä kertoviin kirjoihin tutustunut. Itse en ainakaan kokenut minkäänlaista haittaa siitä, sillä Marttinen kyllä sujuvasti taustoittaa hahmoa samalla kuin punoo uutta juonta.

Sujuvaa luettavaa tämä kirja ainakin oli kaikin puolin, mutta mutta. Niin. Pidin tätä kauhean lapsellisena ja epärealistisena, sellaisena harhakuvitelmia maalailevana. Ja kyllä, fiktio saa olla epärealistista, mutta kuitenkin välillä kuviot menevät himpun verran liian paljon liian epätodellisiksi. Viivi esimerkiksi ryhtyy Lindan tilalle grillimyyjäksi tuosta vain. Joo niin vissiin, ei ne työmarkkinat toimi silläviissiin. Miksi pitää luoda kuva, että niin on? Lisäksi Viivi on hyvin nuori ja jotenkin muka kovin itsenäinen, mikä on mielestäni hitusen ristiriitaista. Välillä muuten reipas hahmo kilpistyy melko lapsekkaaksi, mikä hieman haittasi minua. Toki Viivin ikäinen hahmo voi olla välillä lapsekaskin, mutta ero oli hieman liian räikeä.

Niin, ihan kivoja vaiheitahan Viivin kesään mahtuu ja tämä on varmasti hyvin oivallista luettavaa jollekin yläasteikäiselle. Tällaiselle kyyniselle 22-vuotiaalle tämä vain oli turhan lapsellista ja tosielämästä kaukaista. Tuntuu vähän pahalta arvostella teosta näin, kun tiedän kuitenkin, etten ole sen kohderyhmää. Mutta siitä huolimatta ei, en usko, että olisin pitänyt tästä yhtään enempää 15-kesäisenäkään. Ihan kiva kirja, mutta ei minun juttuni.

♠♠♠

Tyttö elää kesäänsä

Tuija Lehtinen: Tyttö elää kesäänsä

267 s., Otava 2014

kansi: Linda Yolanda/iStock

Tuija Lehtinen on aina ollut minulle sellainen kirjailija, jonka teoksista olen jollakin tavalla aina pitänyt, vaikka olisinkin niistä löytänyt ties mitä nokan koputtamista. Viimeisimmästä sarjasta, Rebekasta, löysin paljonkin sanomista, joten suhtauduin hieman jännityksellä tämän uutuusteoksen Tyttö elää kesäänsä lukemiseen. Tämä teos kuitenkin yllätti positiivisesti, sillä minä todella pidin tästä kirjasta hyvin sinisilmäisesti ja ilman kritiikin häivää. Nyt tulee mieleen asia jos toinenkin, josta tekee mieli mainaista. Mutta lukiessa ja heti lukemisen jälkeen päällimmäinen fiilis oli: m a h t a v a a !

Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Julia, joka päättää jättää tylsän elämänsä taakseen ja lähteä katselemaan maailmaa. Pitkin Suomea seikkaileva tyttö esiintyy milloin milläkin nimellä, sillä kaikkein vähiten hän haluaa saada ketään jäljilleen. Kesän aikana hän joutuu mummovahdiksi, päätyy kommuuniin ja löytää lopulta omat vahvuutensa. Matkalla hän kohtaa mitä erilaisimpia persoonia ja kuvioissa on aina joku poika, ei tosin välttämättä romanttisessa mielessä. Mutta kyllä tästä kirjasta silti löytyy myös muutakin kuin kaveruutta.

Tietyllä tavalla Julian seikkailut ja perheasetelma tuntuvat uskomattomilta: voiko olla. Mutta oikeasti who cares, minä ainakin nautin tämän kirjan lukemisesta täysin siemauksin, sillä päähenkilö on sangen supliikki nuori nainen. Julia-Maila-Anni-tiesmiltä löytyy kyllä aina taito luovia tilanteessa kuin tilanteessa ja yleensä vieläpä selvitä parhain päin, mikä kyllä on Lehtisen hahmoille melko tyypillistä. Julia oli oikein mukava hahmo, sellainen mukaansatempaava ja hauskakin.

Lehtisen teksti oli hyvin sujuvaa ja nokkelaakin, dialogia oli ilo seurata ja useammin kuin kerran erilaiset sanavalinnat nostivat virneen naamalle. Pidin myös siitä, että nyt Lehtinen suuntaa teoksensa selkeästi enemmänkin nuorille aikuisille, mille osastolle kirja onkin kirjastossa sijoitettu. Tämä mahdollistaa sen, että teokseen voi sijoittaa ehkä hieman rohkeampia käänteitä.

Olisin voinut viihtyä Julian parissa vielä pidempäänkin. Koko hahmokavalkadi oli hyvin mieleenpainuva, mutta etenkin pidin myös Sessestä ja Morasta, joissa oli aika monta särmää. Olisi kiva kuulla millaiseksi Julian elämä vielä kääntyy, joten toivon todella, että Julia pääsisi vielä edes sivuosaan Lehtisen tulevassa tuotannossa!

♠♠♠♠½

BINGO: Lydian salaisuus

Finn Zetterholm: Lydian salaisuus - Matka maalausten taakse

312 s.,  Otava 2007

alkup. Lydias hemlighet - ett magiskt konstäventyr 2004

suom. Sanna Manninen

kansi: Alexandra Stern

Aikamatkustus menneisyyteen on aihepiiri, joka kiehtoo minua. En yleensä juurikaan lue fantasiaa, mutta kun huomasin tämän Finn Zetterholmin teoksen kirjastossa, päätin kokeilla nappaisiko tämä. Perusrakenteeltaan tämä nuorten fantasiakirja oli ihan toimiva, tosin vielä toimivampi ja aihetta paremmin hyödyntäväkin tämä olisi pienin muutoksin voinut olla. Mutta tulipa taas poistuttua omalta mukavuusalueelta hetkeksi ja tällä teoksella sain vieläpä bingo-ruudukkoon uuden rastin. Siitä lisää tuonnempana.

Lydia on 12-vuotias tukholmalaistyttö, joka rakastaa piirtämistä ja maalaamista. Hänellä on oma salainen paikkansa puistossa, ja siellä hän usein istuu, mietiskelee ja piirtää. Tuolta pensaikon suojaan jäävältä aukiolta saavat alkunsa mystiset tapahtumat, jotka johtavat Lydian aikamatkoihin maalausten taakse. Tauluja koskettamalla Lydia imaistaan mukaan niiden maalausaikaan. Aikamatkallaan hän kohtaa niin da Vincin, Rembrandtin kuin Dalínkin.

Sinänsä aihe eli aikamatkustus ja samalla kurkistus maalaustaiteen historiaan on ihan hyvä. Samalla kertaa lukija pääsee tutustumaan niin maalaustaiteeseen kuin myös historiaan asumisesta ja pukeutumisesta lähtien. Mielestäni tässä teoksessa olisi voinut olla paljon aineiksia historialliseksi nuortenromaaniksi, jos jokaista aikakautta olisi lähdetty kehittelemään erikseen: siksi paljon aikaa Zetterholm käyttää miljöön luonnehtimiseen. Lydian aikamatkustus tuntuu usein jäävän sivuseikaksi ja matkojen karttuessa myös muuttuvan toisteiseksi tietyiltä osin. Olisin toivonut enemmän luonnehdintaa mukaan otetuista taiteilijoista ja jotain konkreettisempaa kontaktia juuri maalausten ja Lydian välille: nyt taulut ovat vain väline siirtyä ajassa, eivät juuri sen kummempaa. Taiteilijoista on pienet tietoiskut kirjan lopussa, mutta mielestäni heidän luonteenlaatujaan ja muita ominaisuuksiaan olisi voitu enemmänkin kuvailla itse tarinassa.

Odotin tältä kirjalta siis jotain muuta mitä sain. Toisinaan Lydian siirtyminen toiseen aikaan tapahtui niin tylsästi ja uudessa ajassa lähdettiin liikkelle niin hitaasti, että ihan tylsistytti. Sitten päivät vain kuluivat kauhealla vauhdilla eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Ehkä olisi kannattanut valita vähemmän taiteilijoita eli aikakausia mukaan, niin jokaiseen olisi voitu syventyä tarkemmin. Nyt tämä jää vähän puolitiehen, ikävä kyllä.

♠♠♠

Tämän kirjan luettuani saan siis ruksia Le Masque Rougen Emilien ideoimasta bingoruudukosta kohdan "fantasia". Se tarkoittaa, että saan vihdoin huudahtaa: BINGO! Voittavan rivin luetut teokset olivat seuraavat:

 Alle 200 sivua Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n rakkaudet

 Dekkari Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Fantasia Finn Zetterholm: Lydian salaisuus

Romantiikka Enni Mustonen: Hukkakauraa

Kuuluu kirjasarjaan Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Keltainen kesä: Koti

Toni Morrison: Koti

133 s., Tammi 2014

alkup. Home 2012

suom. Seppo Loponen

Sainpas kuin sainkin luettua ainakin yhden kirjan Keltaiseen kesään. Alun perin ajattelin aloittaa minulla jo pitkään lainassa olleella Saramagon Oikukas kuolema -teoksella, mutta uutuushyllystä nappasin mukaan ensimmäisen Morrisonini ja päätin kokeilla sitä. Tämän jälkeen olen ihan varma, että tulen lukemaan vielä lisää Toni Morrisonin teoksia.

Koti kertoo sisaruksista, Frankista ja Ceestä, joiden molempien elämässä on omat kipupisteensä. Georgialaisessa pikkukaupungissa varttuneet sisarukset olivat jo lapsina toistensa tuki ja turva, sillä itsekkäät isovanhemmat ja elannon eteen raataneet vanhemmat eivät tarjonneet mitään turvallisuutta. Kuten teoksessa luonnehditaan, oli Frank Ceen varsinainen äiti, vaikka oli itsekin vielä pikkupoika. Korean sota kuitenkin heitti sisarukset erilleen, sillä Frank päätti lähteä vapaaehtoiseksi ennen kuin muuttuisi itse vanhempiensa kuvaksi. Cee jäi pärjäämään yksin ja elämä kuljetti häntä erilaisiin huonopalkkaisiin töihin sekä lopuksi myös "koe-eläimeksi". Vain Ceen tilanne saa traumatisoituneen Frankin palaamaan Georgiaan.

Morrisonin romaani on lyhyt, mutta sisältää paljon asiaa siitä, mitä sota, epävakainen lapsuus, alituinen köyhyys ja liiallinen luottavaisuus voi saada aikaan. Lyhyessä teoksessa on paljon huomioita siitä, miten vahvempi turhan usein käyttää valtaansa hyödykseen ja nitistää heikompansa: isovanhempi vie parhaat ruuat, aviomies varastaa auton, sotilas tappaa lapsen... Listaa voisi jatkaa edelleen, sillä näitä pointteja teoksesta todella löytyy. Morrisonin luoma kuva on melkoisen raadollinen, mutta toisaalta tarinassa on myös aitoa välittämistä ja huolenpitoa, minkä Frankin ja Ceen välinen lojaalius osoittaa. Itse näen heidän välinsä osoituksena siitä, että kaiken pahan keskelläkään ei saisi unohtaa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä.

Hieman moitteita annan kerrontaratkaisusta, sillä tarina tuntuu etenevän palan sieltä ja palan täältä. Aluksi se tuntui hieman vaikeaselkoiselta, vaikkakin siihen tottui nopeasti. Osittain ratkaisu johtunee siitä, että teoksessa on monia näkökulmia ja useampi hahmo pääsee esittämään näkemyksiään asioista. Useampi näkökulma ei onneksi tee tarinasta liian sekavaa, vaan pikemminkin monisyisemmän, vaikka kerrontaratkaisu välillä mielestäni hieman ontuukin.

Lukukokemus oli kaikkiaan voimakas, mutta ei kuitenkaan ravisteleva. Vaikka teoksessa kuvataan monia ikäviä asioita, ei se kuitenkaan ole ankea. Siitä kertonee se, että nyt lukemisen jälkeen minulla on ihan hyvä fiilis.

♠♠♠♠

Saako olla muuta?

Enni Mustonen: Saako olla muuta?

180 s., Otava 1985

Mustosen parissa jatketaan taas, tällä kertaa nappasin luettavakseni Mustosen toisen teoksen Saako olla muuta?. On ollut kyllä oikein ihanaa lähteä Mustosen luomien hahmojen mukana maaseudulle ja nauttia siitä idyllisyydestä, joka on Mustosen kirjoille jokseenkin ominaista. Seuraavaksi kuitenkin lienee jo aika lukea jotain muuta, sillä kokemukseni mukaan Mustosen kirjat ovat miltei parhaimmillaan silloin tällöin luettuina.

Saako olla muuta? kertoo Paula Siparista, joka jättää työnsä marketissa ja lähtee maaseudulle pieneen kyläkauppaan tuuraamaan äkillisesti sairastunutta setäänsä. Kaupan kate on miinuksella ja paljon parannettavaa löytyy, mutta Siparien sisukkuus ja kauppaverisyys ovat periytyneet Paulalle, ja hän tarttuu tuumasta toimeen, vaikka sulkemisuhka leijuu vääjäämättömänä kaupan yllä.

Kaupassa ahertamisen ohella Paulan elämässä on myös romanttisia sivujuonteita, sikäli kun hän niitä kiireiltään ehtii ajatella. Paula kokee jopa lyhyen romanssin, mutta pääsääntöisesti nuoren naisen ajatukset ovat kaupan tuottavuudessa ja kehitysideoissa. Vaan kun tarpeeksi isoja asioita tapahtuu, avautuvat Paulankin silmät tunteille, jotka ovat ehkä koko ajan olleet olemassa, mutta pysytelleet tiukasti tiedostamattomina.

En voi olla hieman vertaamatta eilen esittelemääni Hukkakauraa ja tätä, sillä niissä on paljon samaa. Molemmissa on päähenkilöinä vahvat naishahmot, jotka löytävät paikkansa ja tehtävänsä. Samoin molemmissa on nuoret miehet, joilla on hienohelmaiset ja hemmotellut tyttöystävät. Kummassakin teoksessa myös vasta lopussa paljastuu todelliset tunteet ja toiveet. Juonen perusrakenne on siis aika samanlainen, mutta yllättäen se ei minua haitannut, vaikka luinkin nämä teokset ihan peräkkäin. Jotenkin Mustonen on saanut niistä niin mielenkiintoisia samankaltaisuudesta huolimatta, että lukeminen pysyy mielekkäänä.

Minä pidin tästäkin kirjasta, sillä jotenkin miljöö on niin ihana, että sinne on ilo päästä mukaan. Romantiikka tuntuu tässä kirjassa pienenä jännityksenä, mikä on oikeastaan vain houkuttelevaa. Mustonen todella osaa kirjoittaa romanttisia teoksia ilman järkyttävää vaaleanpunaisella sokerihattaralla kuorruttamista. Paulan ja kumppaneiden parissa olisin kyllä voinut viihtyä vielä hieman pidempäänkin.

♠♠♠♠

Hukkakauraa

Enni Mustonen: Hukkakauraa

200 s., Otava 1986

 

Minuun iski äkillinen hinku lukea jotakin Enni Mustoselta. Nappasin käsiini tämän Mustosen kolmannen teoksen, Hukkakauraa, sillä takakansi lupaili sen olevan kerronnaltaan samantyyppistä kuin Maitotytössä, joka on yksi suosikeistani Mustosen tuotannosta. Ja kyllä Hukkakauraa oli oikein toimiva ja sujuvalukuinen, hienoisilla romanttisilla sivujuonteilla maustettu viihderomaani.

 

Tapahtumat sijoittuvat Kytöjoelle, jossa on ammoisista ajoista lähtien miehet pitäneet kaikenlaisen päätäntävallan itsellään. Pakkalan - tai Akkalan, kuten pilkallisesti sanotaan - tilalla on kuitenkin naisvalta, mikä on ollut omiaan vahvistamaan Pakkalan naisten ennenkin sitkeää luonnetta entisestään. Pakkalan nuorempi tytär Anna on palannut opintojensa jälkeen Kytöjoelle ja asuu ja auttaa kotitilallaan minkä ehtii. Kansalaisopistoon käsityönopettajaksi pestatulla Annalla on kuitenkin sisällään kipeitä tunteita, joita vasta oman tien löytäminen helpottaa.

 

Anna on nimittäin ulkoisesti tyystin erilainen kuin muut Pakkalan naiset. Mummu, äiti ja sisar sekä vielä sisarentytärkin ovat tummia ja emäntätyyppisiä, Anna on pitkä, hoikka ja vaalea. Siitä hän on saanutkin pilkkanimensä Hukkakaura, sillä Pakkalan naisten joukossa hän pistää silmään kuin hukkakaura pellolta. Noin 24-vuotiaalla Annalla ei ole paljon yhteistä perheellisten ikätoveriensa kanssa eikä maatalouskaan ole oikein hänen juttunsa. Vanhapiiaksi tituleerattu Anna löytää kuitenkin paikkansa ja saa arvostusta tekemästään työstä, mikä kasvattaa häntä ihmisenä paljon.

 

Romantiikka on tässä teoksessa oikeastaan vain sivujuonne, mutta kyllä sitäkin löytyy. Pakkalassa miehiin on aina suhtauduttu hieman vähätellen, sillä hyvinhän he ovat tulleet toimeen ilmankin. Samanlaisia ajatuksia on myös Annalla, joka kuitenkin kaipaisi toista aikuista ihmistä rinnalleen. Seurakuntapastori Matti saa Annan sydämen läpättämään, mutta kuka Pakkalan Hukkakauran lopulta korjaa? Ratkaisu on melko ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa pätkääkään. Teosta oli mukava lukea ja loppuratkaisu palkitsee lukijan, vaikka tuleekin hieman liian nopeasti.

 

♠♠♠♠

Venla T:n rakkaudet

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n rakkaudet

189 s., Otava 2014

Kesäisin minuun iskee yleensä hirvittävä hinku lukea nuortenkirjoja ja sitä kautta ikään kuin palata niihin huolettomiin kesiin, jolloin saatoin vain lukea mielinmäärin. Tämä Eppu ja Anna Nuotion yhteistyön tuloksena syntynyt Venla T:n rakkaudet on mielenkiintoinen sekoitus nuortenkirjallisuutta ja chick litiä, joista jälkimmäinen ei ole minulle kovinkaan tuttu genre. Voisin siis sanoa, että poistuin omimmalta alueeltani palatakseni yhdelle tärkeimmistä (nuortenkirjallisuus).

Venla T:n rakkaudet on päiväkirjamuotoinen kertomus siitä, miten Venla päättää ryhdistäytyä ja hoitaa kunnialla abivuoden ja suhteensa Matiakseen sekä päästä eroon tuuliviirimäisyydestä: Venla nimittäin ihastuu todella helposti. Päiväkirjaan hän purkaa niitä tuntojaan, joista on vaikea puhua kenellekään. Etenkin kun Venla onnistuu sotkemaan asiansa perinpohjaisesti ja huomaa vasta sitten, mikä todella olisi tärkeää.

Olen elänyt siinä luulossa, että chick lit on kevyttä kirjallisuutta. Siitä syystä oletinkin, että myös tämä teos olisi ollut hyvin kepeä, mutta valitettavasti siinä suhteessa hieman petyin. Tässä teoksessa on toki huumoria ja ihan hauskojan sattumuksia, mutta myös kamalasti väärinkäsityksiä, ongelmia, itsekkyyttä ja mieliharmia. Siis kaikkea epäkepeää. Vaikka toisaalta olen kyllä myös ymmärtänyt, että chick litissä sankaritar joutuu usein johonkin pulaan sähellettyään vähän sitä ja tätä. Mutta Venlan elämä kääntyy jonkinlaiseksi ongelmien mereksi, kun hän ei tajua lopettaa ajoissa. Ja oli kyllä hieman ahdistavaa, kun Venlan elämässä lähti moni asia liikkeelle niin, että hän ei enää itse voinut vaikuttaa asiaan mitenkään.

Lukutoukan kulttuuriblogin (josta alunperin tämän teoksen keväällä bongasin) mukaan tämä on Venlasta kertovan sarjan avausosa. Ja voi kyllä, tämä teos huutaa jatkoa. Inhosin sitä, miten tämä kirja loppuu: ihan liian avoimesti ja epävarmasti. Olisin kaivannut edes hieman onnellisempaa loppua, mutta nyt Venla jää jotenkin tukalaan tilanteeseen ja vaikka Venlan piittaamattomuus välillä ärsyttikin, niin en haluaisi silti sankarittaremme elävän ahdingossa. Ja loppu suorastaan viskaa silmille sen, että jatkossa Venla tulee edelleen kerjäämään vaikeuksia.

Kokonaisuutena Venla T:n rakkaudet on nopealukuinen teos, jonka parissa kyllä viihtyy ihan hyvin, vaikka välillä Venlan ahdinko tuntuu suorastaan tarttuvalta. Nuotiot kuitenkin taitavat huumorin käytön, mikä hieman keventää Venlan aikaansaamia solmuja. Tämä on mielenkiintoinen avaus sarjalle, jonka parissa täytyy varmaan jatkaa matkaa, jahka seuraava osa ilmestyy.

 ♠♠♠½

Villa Sibyllan kirous

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

426 s., Gummerus 2014

kansi: ?

Villa Sibyllan kirous on kolmas osa Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaan. Olen pitänyt sarjan aikaisemmista osista (Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa) paljon, eikä tämäkään osa jäänyt edeltäjiään huonommaksi.

Kosto ikuisessa kaupungissa päättyi mitä jännittävimmällä tavalla, mikä kyllä takasi sen, että tätä kirjaa on todella odotettu. Tässä teoksessa lukija saa hyvin vastauksia pohdituttamaan jääneisiin kysymyksiin, jotka liittyvät etsivä Arianna de Bellisin yksityiselämään ja erityisesti aikaan, jolta dramaattinen muistinmenetys häntä suojelee. Mielestäni Ariannan menneisyyttä ei ollut aina kovin sulavasti kuvattu, vaan hänestä ilmeni yhtäkkiä asioita, jotka tuntuivat jotenkin irrallisilta sen hetkisiin tapahtumiin nähden. Nyt kuitenkin moni menneisyyden solmu on auottu ja palat loksahtelevat kohdilleen, vaikka edelleenkin hänestä jää selvitettävää seuraaviinkin osiin.

Tämän teoksen varsinainen keissi saa alkunsa, kun asianajajaperheen huvila yritetään ryöstää. Talon emäntä on jo pidemmän aikaa saanut uhkauskirjeitä, eikä ryöstöyritys ainakaan paranna hänen mielenrauhaansa. Niinpä hän pyytää apua Ariannalta, joka ryhtyy selvittämään kuka haluaa vahingoittaa perhettä ja mistä syystä. Uhkailijaa jäljittäessään Arianna törmää muinaiseksi luultuun kulttiin sekä rikollisliigaan, mutta myös talouselämän korruptoituneisuuteen ja kieroiluun.

Mielestäni Vala on kehittynyt juonenpunojana hyvin, sillä vaikka hänen aikaisemmatkin dekkarinsa ovat pitäneet mielenkiintoani yllä, niin Villa Sibyllan kirous vei huomioini täysin. Jotenkin myös tyyli on muuttunut vakavammaksi ja lukijalta enemmän ajatustyötä vaativaksi, mikä ei suinkaan ole huono asia. Paras luonnehdinta voisi olla, että jännittävyysaste on noussut eikä Ariannan seikkailut ole enää ihan niin kevyttä luettavaa kuin aiemmin: sellainen leppoisa lenkkeily ja ruoanlaitto on tarinassa rajattu minimiin ja tapaus vie Ariannaa mitä erikoisempiin tilanteisiin. Muutoin Vala on säilyttänyt aikaisemmista osista tutun kerrontarakenteensa siinä missä kykynsä yllättää lukijansa täysin.

Pidin tapaukseen sujutettua antiikin aikaista kulttia oikein mielenkiintoisena lisänä tähän teokseen. Vala osaa maustaa tarinoitaan hyvin peri-italialaisilla asioilla, jotka ainakin minua kiehtovat. Ne syventävät miljöön yhteyttä tapahtumiin, ja se on kyllä Valan kirjoissa hoidettu aina täydelleen. Sen sijaan talouselämän lonkerot olivat mielestäni välillä hieman vaikeatajusia, vaikka en kyllä ole muutenkaan mikään ekonomianero.

Kokonaisuutena Villa Sibyllan kirous on kiehtova dekkari, joka nappaa lukijan erinomaisesti otteeseensa. Vala kirjoittaa pääsääntöisen sujuvasti, vaikka edellä kuvaamani Ariannan taustojen paljastuminen tuntui välillä hieman irralliselta. Harmillista muuten sujuvassa dekkarissa on myös selkeä hutilointi oikoluvussa. Tämä kirja vilisti erilaisia virheitä, kuten toistoa ja puuttellisesti muokattuja lauseita. Se hieman himmensi lukunautintoani, mutta onneksi ei täysin vienyt huomioitani itse tarinasta.

♠♠♠♠½

Simonin kissa: Tuplasuperjättipakkaus

Simon Tofield: Simonin kissa - Tuplasuperjättipakkaus

404 s., Gummerus 2013

 

Simonin kissa on yksi suosikkisarjakuvistani, ja olen kirjoittanut melkein kaikista aikaisemmista albumeista tänne. Tämä Tuplasuperjättipakkaus sisältää parhaita paloja näistä albumeista, mutta myös uusiakin juttuja löytyy. Eikä kyllä haittaa ollenkaan, vaikka jonkin jutun olisi jo useampaankin otteeseen "lukenut", sillä Simonin kissa jaksaa hymyilyttää yhä uudelleen.

 

"Lukenut" on lainausmerkeissä siksi, että tässä sarjakuvassa ei ole varsinaista tekstiä ollenkaan, vaan kaikki perustuu piirroksiin. Olen jo aikaisemmista albumeista kirjoittaessani todennut, että Tofield onnistuu hienosti luomaan pienillä jutuilla ilmeikkäitä ja eloisia kuvia, jotka kertovat todella paljon. Tätä asiaa en voi olla ihmettelemättä ja ihastelematta joka kerta, kun albumin avaan.

 

Simonin kissa on tuttuine ja uusine temppuineen yhtä hauska kuin aina ennenkin, siitä ei pääse mihinkään. Mielestäni aikaisemmista albumeista oli koottu melkoisen hyvä kokonaisuus, joka etenee hieman aihepiireittäin, vaikka selkeää jakoa ei olekaan tehty. Erityisesti minua huvittivat mahdollisimman aidot, vaikkakin toki kärjistetyt ja huumorilla väritetyt tosielämän kuviot: mitä kaikkea kissa keksiikään huomiota saadakseen tai ihan vaikka kiusatakseen. Joitakin tosielämässä koettuja juttuja (kuten että kissa varastaa ruokaa lautaselta, koettu on) oli kehitelty hyvin eteenpäin ja saatu hyvin hauskoiksi ja humoristisiksi tempauksiksi, mikä kyllä kertoo Tofieldin idearikkaudesta.

 

Simonin kissan parissa viihtyisin edelleen, joten toivottavasti albumeita tulisi vielä lisääkin.

 

 ♠♠♠♠½

Lisää Simonin kissaa blogissani: Simonin kissa, Simonin kissan pentu, Simonin kissa vs. maailma

Netotška Nezvanova

Fjodor Dostojevski: Netotška Nezvanova - Nuoren naisen tarina

235 s., Minerva 2008

alkuteos ilmestyi vuonna 1849

suom. Veikko Koivumäki

Luin joskus lukiolaisena Dostojevskin ehkäpä tunnetuimman teoksen. Kyseessähän on tietysti Rikos ja rangaistus, kirja, joka mielestäni oli sangen puuduttava ja tylsä, mutta luin sen päättäväisesti yleissivistyksen nimissä. Olkoonkin, että en osannut enkä osaa vieläkään täysin ymmärtää kyseisen teoksen arvoa, syvän muistijäljen se ainakin jätti. Dostojevskin tuotanto toisaalta kiehtoo ja kiinnostaa minua, mutta toisaalta tiedän jo valmiiksi, että se ei oikein ole minun juttuni. Uskalsin kuitenkin palata Dostojevskin pariin ja ottaa luettavakseni Netotška Nezvanovan, joka alunperin oli julkaistu jatkokertomuksena ja siitä oli tarkoitus tulla nykyistä laajempi.

Netotška Nezvanova kertoo nuoresta neidosta, jonka elämä on varhaislapsuudesta lähtien ollut kurjaa. Itsekäs isäpuoli, heikkoluontoinen äiti ja alati piinaava köyhyys tekivät tytön lapsuudesta ankean, kunnes hän nousi ryysyistä rikkauksiin molempien vanhempiensa kuoltua. Varakas ruhtinas otti hänet kasvatikseen, mutta lopulta Netotska muutti toiseen perheeseen. Kummassakaan perheessä Netotskan elämä ei ollut vaivattoman helppoa ja huoletonta, mutta selkeästi parempaa kuin lapsuudessa.

Tässä teoksessa todella näkyy psykologisen pohdiskeleva ote, jonka on sanottu olevan Dostojevskin teoksille tyypillistä. Henkilöhahmojen psyyke on erityisen tarkastelun alla, ulkoiset puitteet eivät mielestäni ole niinkään ratkaisevia. Dostojevski kuvaa ihmismieltä melkoisen tarkasti, mutta mielestäni kyllä välillä hieman turhan yliampuvasti. Ja suoraan sanoen en aina oikein edes ymmärtänyt, että mitä nyt taas tapahtuu. Tapahtumien kulku oli jotenkin erikoinen, sillä yhtäkkiä saattoi tapahtua jotain ilman sen kummempia selityksiä. Ymmärrykseni vajavaisuudesta huolimatta Dostojevskin esiin piirtämät luonteenlaadut ja persoonallisuudet olivat melkoisen mieleenpainuvia.

Netotškan tarina katkeaa äkisti, sillä teoksen lopussa päähenkilö on vasta 17-vuotias. Alunperin Dostojevski teki kuin tekikin tästä laajemman jatkokertomuksen, mutta viimeisimmät osat eivät ole säilyneet. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämän nuoren naisen tarina jatkui, sillä teoksen loppu on todella mielenkiintoisen avoin, kuin vastauksia vailla. Muutenkin teos oli melkoisen mielenkiintoinen ainakin Rikos ja rangaistukseen verrattuna, vaikkakin keskittyminen välillä herpaantui liiallisen psykologisen höpötyksen vuoksi. Kokonaisuutena kuitenkin ihan toimiva teos. Tästä voisi jonkun olla helppo aloittaa Dostojevskin tuotantoon tutustuminen, sillä onhan tämä varmasti paljon kevyemmin sulateltavissa kuin laajemmat romaanit.

♠♠♠

Kesäkuun luetut

Kesäkuu vierähti ohitse kuin huomaamatta. Minne se katosi? Tuntuu, että en ehtinyt edes lukemaan paljon mitään, vaikka kyllä listalle kertyi kuitenkin ihan mukavasti luettuja teoksia. Alkukuu meni töiden parissa totaalisen nääntyneenä eikä lukeminen oikein maistunut, vaikka lomalle jäinkin. Nyt tuntuu kuitenkin taas siltä, että lukeminen on kivaa ja useita mielenkiintoisia kirjoja on taas lainassakin. Kesäkuun lopussa otinkin oikein kunnon kirin, kun kirjat vetivät taas puoleensa.

Kesäkuussa tein siis paljon kaikkea muuta kuin luin. Lukemiselta vei töiden lisäksi energiaa myös uusi perheenjäsen, sillä perhe kasvoi kissanpennulla kuun alkupuolella. Tämä neiti onkin sitten sellainen täystuho, että ei kaksi vanhempaa ole edes yhteensä olleet tällaisia riiviöitä. Vaan on se rakas, en pois antaisi. :) Lisäksi kesäkuussa tapasin jälleen kavereitani hyvin tiiviiseen tahtiin. Kesäkuun paras elämys oli eittämättä Ilmajoen musiikkijuhlat ja Club for fiven konsertti, jonne voitin liput. Olin liput voitettuani kuunnellut muutamia kappaleita netistä, mutta en olisi arvannut, että kyseiseltä porukalta löytyy niin laaja repertuaari ja mainiota lavakarismaa. Suosittelen lämpimästi kaikille, menkää ihmeessä katsomaan ja ennen kaikkea kuuntelemaan, jos tilaisuus tarjoutuu.

Aloitin muuten eilen työt kirjastossa, olen siellä tämän kuun ajan sijaisena. Tuntuu ihanalta palata taas omiin ympyröihin ja lukeminenkin inspiroi huomattavasti, kun koko ajan löytyy uusia mielenkiintoisia teoksia. Lasten kuvakirjoihin olen ainakin jo alkanut perehtymään, sillä pidän työkaverini kanssa torstaina satutunnin. Ja tänään jopa intouduin lainaamaan sellaisen kirjailijan teoksen, jolta en ole aiemmin lukenut mitään. Mutta en vielä hehkuta sitä sen kummemmin, jos vaikka jääkin lukematta. :D

Mutta nyt sen enemmittä höpinöittä kuukauden luettujen pariin:

Anni Nykänen: Mummo 3 

Pekka Hiltunen: Iso 

Enni Mustonen: Lapsenpiika 

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta 

Eira Pättikangas: Kuinka monta iltaa 

Leena Laulajainen: 3 Alvar-kuvakirjaa

Luettua tuli siis 9 kirjaa, joista kolme tosin oli kuvakirjoja. Yksi kirja jäi keskenkin, mikä on minulle poikkeuksellista. Kyseessä oli Jennifer Worthin Hakekaa kätilö 2, joka ei vain lähtenyt viemään mukanaan. Sinänsä merkillistä, sillä ensimmäisestä osasta pidin ja tv-sarjaakin seurasin innolla. Tässä kuitenkin kerronta jotenkin tökki ja sitten en jaksanut enää edes yrittää. Ei siis natsannut minulle.

Mutta nyt toivotan kuitenkin kaikille oikein hauskaa heinäkuuta ja hyviä lukuhetkiä! :)