Yhden promillen juttuja

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

110 s., Otava 2012

Olen täällä taas! Kirjastokissa oli minulle niin vaikuttava lukukokemus, että ihan heti ei tehnyt mieli tai oikein pystynytkään uutta teosta lukemaan: joskus on vain pakko saada viipyä juuri lukemansa kirjan parissa vielä hetki pidempään. Hurahdin kyseiseen kirjaan niin kovasti, että minun piti saada se huutonetistä itselleni (no kun maksoi vain 6 euroa postikuluineen :-). Kaverini "huusi" sen minulle (ei ole tunnuksia itsellä) ja sain sen tänään käsiini, joten nyt voin palauttaa kirjaston kappaleen takaisin. Kiitos Kärppätoverilleni Koopeelle siis! :)

Sitten tähän juuri lukemaani Terhi Rannelan novellikokoelmaan Yhden promillen juttuja. Se sisältää 19 hyvin todentuntuista ja pysäyttävääkin tarinaa nuorten tai heidän tuttujensa alkoholinkäytöstä ja suhteesta alkoholiin. Itse en ole oikeastaan koskaan ollut mikään alkoholin kanssa koheltaja; toki minullakin oli se  vaihe, jolloin piti kavereiden kanssa päästä iltaa viettämään ja silloin tuli juotua. Ja sekin oli harvoin se. Nykyään ei edes ikinä tee mieli. Siksi tämä kirja oli minusta vähän raivostuttavakin: "miten joku voi muka elää noin" ja "miten typerää" olivat ajatuksia, jotka usein nousivat mieleeni. Jos tämä teos avaa nuorten silmät, niin hyvä. 

Kirjan nimi ja takakansiteksti on tehty niin ovelasti, että se ei oikeastaan paljasta sitä ehkä hieman "opettavaista" näkökulmaa ja siksi tähän voivat tarttua myös ne, joille alkoholi maistuu. Tarkoitan sitä, että jos suoraan sanottaisiin jotakin tästä silmien avautumisesta ja muusta, niin aika moni varmaan jättäisi tämän kirjan väliin. Yhden promillen juttuja voisi olla myös ihan hyvä kirja kouluissa luettavaksi vaikkapa kahdeksas- tai yhdeksäsluokkalaisille.

Monet näistä novelleista ovat aika yllättäviä, oikein välillä odotin, että mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuinka kaikki kääntyy. Välillä luulin tietäväni mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta en sitten kaiketi oikein tiennytkään. Aika onnistuneita novelleja siis, niissä on aitoutta ja ne on kerrottu nuorten omalla äänellä eikä paasaavalla aikuisen nuotilla. Kuitenkin osa novelleista oli niin sekavia ja "omituisia", että en oikeasti tainnut tajuta mistä oli kyse. Kerronta polveili liikaa ja ei oikein päässyt selville siitä mitä tapahtui. Tällaisia olivat esimerkiksi "Kolme tarinaa unohdetusta tytöstä nimeltä Christiane F.". Joidenkin novellien vastuullinen päähenkilö oli hyvää vaihtelua, ikään kuin kiitos niille, jotka uskaltavat olla omia itsejään ja vastustaa ryhmänpainetta.

Vaikka tässä teoksessa on hyviä puolia, niin täytyy sanoa, että Rannela kirjoittaa paremmin nuortenromaaneja kuin novelleja.

♠♠♠

Kirjastokissa

Vicki Myron: Kirjastokissa

303 s., Otava 2008

alkup. Dewey: A Small Town, a Library and the World's Most Beloved Cat 2008

suom. Laura Beck

Sain tästä kirjasta vinkin muutama kuukausi sitten ja tämä kirja alkoi välittömästi kiinnostaa. Kissaihminen ja kirjastonhoitaja(opiskelija), tämähän on ihan täydellinen kirja minulle! Tämä kirja meni suoraan luihin ja ytimiin, tunnen todella olleeni osa tarinaa ja tunteneeni Dewey Readmore Booksin.

Tämä on tositarina Dewey-nimisestä kirjastokissasta, joka löytyy tammikuisena jääkylmänä aamuna 1988 kirjaston palautusluukusta Spencerissä, Iowassa. Kirjastolaiset päättävät adoptoida kissan ja siitä kehkeytyy koko kaupungin lemmikki ja kirjaston sydän. Kissa otetaan hyvin vastaan, vaikka soraääniä kuuluukin.

Kirjastonjohtaja Vicki Myron oli Deweyn elämässä mukana koko sen loppuelämän, miltei 20 vuotta. Tämä kirja on Myronin rakkaudenosoitus Deweylle, muistomerkki sen elämälle ja teoille, jotta kissa ei koskaan unohtuisi. Sillä Dewey todella tuntuu olleen ihmeellinen kissa, joka vaistosi mitä siltä odotettiin ja toimi sen mukaan. Samalla se oli tyypillinen kissa, joka tunsi arvonsa ja otti paikkansa majesteettisella ylväydellä.

Voi Dewey. Liikutuin niin monta kertaa sen sydämellisyydestä, ainutlaatuisuudesta ja tempauksista kyynelistä nauruun. En oikeasti osaa kuvailla tätä kirjaa kauhean hyvin, koska koin tätä lukiessani niin valtavaa tunnemylläkkää, että en pysty pukea sitä sanoiksi. Itkin kuin vesiputous, kun väistämättä tuli se kohta, jossa kuvattiin Deweyn lähtö tästä maailmasta. Voi Dewey, ihana Dewey. Se saa jokaisen sydämen heltymään kirjankin kautta. Katsokaa tuota kansikuvaa. Mikä suloinen kissa. Tämä kissa sulatti sydämeni pelkästään kirjan välityksellä. Miten joku saattoikin hylätä Deweyn. Olen lumoutunut tästä kissasta.

Myron kirjoittaa aidosti, hänen tekstinsä on ihanan "nostalgista" ja kertomukset Deweystä ovat rehellisiä ja lämmöllä kirjoitettuja. Painosasu kyllä saa kritiikkiä, koska kuvat kappaleiden alussa olivat liian pieniä ja mustavalkoisia, ei niistä saanut kunnolla selvää. Tekstihän on toki avainasemassa, mutta kyllä tuollainen seikka häiritsee. Lisäksi hieman häiritsi se, että tämä kirja ei keskittynyt pelkästään kissaan, vaan toi esille myös Myronin omaa elämää. Toisaalta Dewey oli olennainen osa sitä ja sillä oli merkittävä rooli elämänmuutoksissa tukena ja turvana.

Olen itse kokenut kissojeni kanssa hyviä ja huonoja päiviä. Olen pelännyt mielettömästi toisen sairastuttua. Olen surrut ja painiskellut epätietoisuudessa, kun varmuutta sairaudenaiheuttajasta ei löydetty. Olen iloinnut, kun pikkuiseni parani. Olen ollut epävarma ja joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että joskus  minä olen se ihminen, jonka tulee päättää kissan elämästä. Se päivä ei onneksi tullut vielä. Olen hysteerisesti halunnut suojella poikiani parhaalla taidollani kaikelta pahalta. Kissani ovat minulle kuin lapsia. Tämän kertomuksen pointti on se, että ymmärrän täysin, miltä Myronista on tuntunut olla vastuussa kissasta ja huolehtia siitä, pelästyä kun kissa on vaikuttanut sairaalta ja kuitenkin jo pian nauraa sen uusille tempuille.

Tämä kirja sopii jokaiselle kissanomistajalle, joka tietää miten suuri vaikutus kissalla voi olla. Ei ole "vain" kissoja, sillä jokainen heistä on omanlaisensa.

Tässä vielä linkki Spencer Public Library:n Dewey-sivulle. Katsokaa myös kuvat sieltä.

♠♠♠♠♠

(tarinan vuoksi)

William N. päiväkirja

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

153 s., Otava 2011, 3.p.

William N. päiväkirja päätyi luettavaksi sattuman oikusta, sillä kävin viime viikolla alennusmyynnissä kirjakaupassa ja joku kirja piti vielä valita. Valinta osui tähän Kristina Carlsonin teokseen. En ollut koskaan kuullutkaan mistään Kristina Carlsonista, mikä on aika ihme: hänen teoksensa Maan ääreen sai Finlandia-palkinnon 1999 ja muitakin teoksia on palkittu.

William N. päiväkirja kertoo suomalaisesta kasvitieteilijästä ja jäkälätutkijasta, William Nylanderista (1822-1899). Teos on kerrottu nimensä mukaisesti päiväkirjamuotoon alkaen marraskuusta 1897 ja merkintöjen pohjaksi on käytetty Nylanderin elämän todellisia käännekohtia, vaikka muuten teos onkin fiktiivinen. 

William N. on aika erikoinen mies, jollakin tapaa jopa melkein hauska ihmeellisyyksissään. Nylanderilla on paljon sanottavaa vähän kaikesta ja hänen asenteensa tuo mieleen vanhan kunnon Mielensäpahoittajan. En tiedä mikä tässä hahmossa tuntuu niin samalta, mutta samaa niissä mielestäni on. Tätä teosta oli mielenkiintoista lukea, koska tekstissä on paljon totuuksia, jotka kirjailija on istuttanut Nylanderin ajatuksiksi. Ainakin miehellä tuntuu olevan itsetunto kohdillaan, jopa tiettyä omahyväisyyttä, joka on minun mielestäni aika huvittavaa.

Aluksi tämä teos tuntui hyvin hidastempoiselta ja kankealta. Jotenkin oli vaikea päästä sisälle päiväkirjaan, joka alkoi lähes "kesken kaiken" ja tuosta noin vain. Aluksi jopa epäilin, että jaksanko nyt lukea tätä loppuun. Kun teokseen pääsi sisälle, niin tämä osoittautui hyvin mielenkiintoiseksi ja oivaltavaksi kirjaksi. Loppua kohti minusta alkoi tuntua jopa hieman surumieliseltä, koska tiesin Nylanderin kuoleman lähenevän ja jotenkin jäi tunne, että häneltä jäi paljon kesken. Vaikka harvemmin sitä kukaan kai on valmis kuolemaan.

♠♠♠½

Teräsmiehen morsian

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

186 s., Otava 1995

Teräsmiehen morsian on jälleen osoitus siitä, että Eve Hietamies todella osaa kirjoittaa ja hänellä on sana hallussa. Olen jo jonkin aikaa halunnut lukea tämän ja kun sopivasti on menossa Avioliittojuonia -haastekin, niin tuleepa siinä sitten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Teräsmiehen morsian kertoo 8 vuotta naimissa olleista Iiriksestä ja Istosta, jonka välejä hiertää yksi sun toinenkin asia. Eniten eripuraa aiheuttaa siivoaminen ja ainainen kysymys "miksi aina minä" ja "mikset sä koskaan tee mitään". Ja ah niin ihanilla sukulaisilla on tietysti sanansa sanottavana. Lisäksi Iiriksen perheen menneisyydessä on kipeitä asioita, joita hänen ei anneta unohtaa. Isto ei koskaan asetu Iiriksen puolelle muita vastaan.

Mielestäni tämä teos on hyvä kuvaus siitä, millaista parisuhteessa voi olla, jos asioita ei puhuta selviksi ja pyöritetä arkea yhteisten pelisääntöjen mukaan. Se miten asiat voivat kärjistyä, tulee tässä hyvin esiin. Minun ainakin tuli Iiristä surku ja kiehuin kiukusta Istoa kohtaan, sillä pitäisihän tämän nyt vaimoaan puolustaa epäoikeudenmukaiselta kohtelulta, jestas sentään! Istossa ärsytti myös se, miten hän vieritti kaiken Iiriksen niskaan ja syytti tätä kaikesta olemattomastakin. Olisi tehnyt mieli mennä paikan päälle ja karjua Istolle, että tajua nyt hyvä mies jotakin! Kuten tästä voi päätellä, epäoikeudenmukaisuus on yksi asia, joka minua ärsyttää kovasti. Ainakin Hietamies onnistuu hyvin saamaan lukijansa mukaan tarinaan.

Vaikka onhan Istossakin jotakin hyvää. Hän puolusti Iiristä pari kertaa joskus menneinä vuosina. Ja tuo kaupasta Ilta-Sanomat, banaaneja ja viinimarjamehua, jos Iiris on kipeä. Mikä sitä rakkautta sitten on, teos kysyy. Onko se pieniä-suuria tekoja ja näkyykö se aina arjen tiimellyksessä? Voiko unohtaa sen, että joutuu huolehtimaan kaikesta, jos toinen vie joskus roskat? Onko kaikki ongelmat sillä kuitattu? Näitä kysymyksiä Iiris pohtii mielessään.

Tämä teos ei ole kovin kevyt kirja siis, mutta ei liian raskaskaan siitä huolimatta, että tempauduinkin voimakkaasti mukaan Iiriksen puolelle. Tässä on eräänlaista arjen komiikkaakin ja Iiris osaa kyllä antaa täyslaidallisia takaisin, hänen rohkeutensa ja suoruutensa on ihailtavaa. Tietyllä tavalla hän on siis hyvin vahva nainen. Mielestäni loppuratkaisu on jotenkin vapauttava ja oikea, näytön paikka. Silloin Iiris on lopullisesti itsenäinen henkilö, ei enää kiinni Istossa.

♠♠♠♠

Simonin kissa

Simon Tofield: Simonin kissa

? s., Gummerus 2010

 

En mitenkään malttanut pitää sormiani erossa tästä ale-löydöstäni, Simonin kissa -sarjakuvateoksesta. Tarkoitus oli blogata tästä vasta myöhemmin, mutta minkäs teet. Osallistun tällä teoksella myös sarjishaasteeseen. Olen selaillut tätä nyt jo moneen kertaan ja kerran mennyt oikein järjestelmällisestikin läpi. Tässä teoksessa ei siis ole luettavaa tekstiä, vain kuvia. Minun oli tarkoitus ottaa kuvia sisällöstäkin, mutta en huomannut tehdä sitä valoisaan aikaan. Esimakua saatte esimerkiksi YouTubesta kirjoittamalla hakusanaksi "Simon's cat".

 

Tämä sarjakuva toteuttaa mielestäni hyvin periaatetta "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa". Tämä ei edes kaipaa sanoja, sillä kuvat ovat suoraviivaisesta tyylistään huolimatta hyvin eläviä ja aitoja, herättävät tunteita (naurattaa!) ja hykerryttävät mieltä. Tässä kerrotaan tarinaa ja viedään sitä eteenpäin hyvin hauskasti kuvan keinoin, ja sanat olisivat jopa liikaa. Tofieldilla on hyvä mielikuvitus.

 

Tämä on jokaisen kissanomistajan must-teos, ja uskallan väittää, että jokaiselle kissanomistajalle on tullut esiin teoksessa humoristisesti esitettyjä tilanteita. Tietysti tässä on käytetty hyvin liioittelevaa ja kärjistävää tyyliä, joka tehoaa hyvin, mutta ainakin minun mielikuvitukseni voisi kuvitella omat kissani esimerkiksi tekeytymään lintulaudaksi, jos se vain olisi mahdollista. :D Yleensä itsekin keksin kaikkia hauskoja tarinoita ja seikkailuja, joihin kissani ovat päivän aikana muka joutuneet, joten kaipa tämä siksikin iskee huumorintajuuni täysin.

 

Mielestäni tämä sarjakuva on tietyllä tavalla sukua Karviselle, sillä tämäkin kissa on ruoan perään ja tekee tempauksia omistajalleen, joka tuntuu aina vetävän lyhyemmän korren. Silti tästä ei jää tunnetta, että Karvista olisi jotenkin matkittu, päin vastoin. Ideaa on jalostettu pidemmälle ja saatu toimivaksi, tässä on erilaista tempoa ja "uskottavuutta": esimerkiksi kissan tempaukset voivat olla todellisia, kuten vaikkapa säikäyttäminen hyppäämällä sohvansarjalle kesken jännittävän elokuvan, eikä mitään lumiukon viemistä sänkyyn. Hauskaa sekin kyllä ja Karvinen on edelleen suosikkisarjakuvani, mutta kyllä tämä yltää ihan samalle tasolle ja onkin Karvisen rinnalla suosikkejani.

 

Tämä teos mielestäni on myös kunnianosoitus kissoille, merkki siitä että niiden äly, tietynlainen viekkaus ja vallaton mielikuvitus on tiedostettu.

 

♠♠♠♠♠

Kamut: Lemmikkien aikaan

Patrick McDonnell: Kamut - Lemmikkien aikaan

144 s., Egmont Kustannus 2007

suom. Asko Alanen

Nyt on sitten aloitettu Seitsemän sarja -sarjishaaste. Päätin lähteä pois mukavuusalueeltani ainakin näin aluksi ja lukea jonkin sellaisen sarjakuvateoksen, jonka hahmoihin en ole aikaisemmin juuri tutustunut. En oikeastaan yhtäkkiä muista yhtäkään Kamut -sarjakuvaa, jonka olisin lukenut ennen tätä.

Luen hyvin hyvin harvoin sarjakuvia ja tämänkin lukeminen kesti melkein viikon. Jos olenkin "huono" lukemaan sarjakuvia, jos lehtien lyhyitä sarjakuvastrippejä ei lasketa, niin olen vielä huonompi kirjoittamaan niistä. Siinäkin mielessä tämä haaste on hyvä juttu: paitsi että tutustun sarjakuviin, opin toivottavasti myös sanomaan niistä jotakin rakentavaa.

Kamut lienee monelle tuttu sarjakuva, mutta sanottakoon nyt pohjustukseksi, että päähenkilöt ovat Jalo-koira ja Kati-kissa, jotka ovat ystävykset. Minulle jäi hieman hämärän peittoon, että miten nämä kaksi tuntevat toisensa, sillä eivät he ainakaan  vaikuttaneet asuvan samassa talossa.

Tässä sarjakuvateoksessa on kaikenlaisia sivun mittaisia sarjakuvia, joiden tapahtumat sijoittuvat ympäri vuoden erilaisiin tapahtumiin. Paljon liikutaan ulkoilmassa ja kuvataan etenkin Katin käytöstä kotonaan, sillä hänen omistajansa (tai pitäisikö sanoa henkilökuntaan kuuluva mummeli) on niin sanotusti tossun EIKUN tassun alla. Minua ainakin nauratti välillä ihan älyttömästi kissan tempaukset ja omistajien hölmistyneet ilmeet, kissanomistaja kun olen itsekin. Jalokin on oikein suloinen tapaus, mutta ei niin mieleenpainuva kuin Kati.

Minua ilahdutti erityisesti se, että tässä teoksessa oli myös myös löytöeläinten hankkimiseen ja niille kodin löytämiseen tähtääviä sarjakuvia, jotka kannustavat tutustumaan kodittomiin eläimiin. On hienoa, että sarjakuvapiirtäjät, jotka ainakin minun ymmärtääkseni tavoittavat paljon yleisöä, ottavat kantaa sellaiseen asiaan ja pyrkivät vaikuttamaan ajatuksiin.

Itse en kauheasti pitänyt tästä piirrostyylistä, se on jotenkin liian rosoinen minun makuuni. Olen aina pitänyt selkeistä kuvista ja hahmoista, jollaista tämä piirrostyyli ei edusta. Värikuvitus on mielestäni tässä oikein toimiva ja hyvä, mikä ilahduttaa värien ystävää. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että tämä sarjakuva ei sytytä minua lukemaan. Kaipaan sarjakuvilta paljon hauskoja kommelluksia ja huumoria, vaikka vakavatkin asiat toimivat joskus (kuten tuo mitä yllä selostin). Tämän teoksen kommellukset eivät vain istu huumorintajuuni niin napakasti, että tästä suuremmin innostuisin. Ihan kiva tähän oli kumminkin tutustua eikä se kaduta ollenkaan. :)

♠♠♠

Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

366 s., Teos & Schildts & Söderströms 2012, 3.p.

suom. Leena Vallisaari

alkup. Is 2012

Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää on juuri niin vaikuttava lukukokemus kuin odotinkin. Suhtauduin myönteisiin arvioihin hieman pelonsekaisesti, koska pelkäsin pettyväni teosta lukiessani. Niin ei kuitenkaan käynyt ja voin liittyä niiden ylistävien ihmisten sarjaan, jotka ovat tästä jo sanansa sanoneet.

En oikein tiedä mitä uutta osaisin enää tästä teoksesta sanoa, koska kaikki ylistyssanat on jo lausuttu ja kirjoitettu moneen kertaan. Jää ottaa lukijansa täysin otteeseensa, vaikka itse luinkin sitä aika hitaasti: halusin varmistaa, että mikään ei mene minulta ohi ja pääsen nauttimaan tästä hienosta lukuelämyksestä täysin siemauksin. Halusin myös rauhassa pohtia juonenkäänteitä ja viipyä vielä hetken päähenkilöiden ja upeasti kirjoitetun kirjan parissa.

Jää kertoo saaristoseurakunnan uudesta, nuoresta papista, joka saapuu perheineen karulle kirkkosaarelle intoa täynnä. Perhe rakentaa innolla tulevaisuutta ja sota on ohi, heillä on paljon suunnitelmia tulevan varalle. Pappi on seurakunnan ihastukseksi hyvä laulamaan ja pastorska oikein ehtivä naisihminen. Heidät otetaan avosylin vastaan. 

Pappilan ympärillä, niin merellä kuin maallakin, jylläävät luonnonvoimat saavat lukijan elämään mukana saaristolaisten elämässä: anna heidän saada heinät kuivina latoon, toivottavasti jää ei vielä murru alta ja murra ihmisten elämää. Juuri tuo jää oli minun mielestäni hyvin henkeäsalpaavasti kuvattu. Itse pelkään suuria vesialueita veden mahdin vuoksi enkä ole koskaan ollut meri-ihminen, etenkin jää vaikuttaa pelottavalta arvaamattomuutensa vuoksi. Koko ajan jännitti, että mitä vielä sattuukaan. Luonnon kuvaus on osuvaa, kouriintuntuvaa ja aitoa.

En halua kertoa juonesta yksityiskohtia, joita ruotisin kyllä mielelläni. Kaikki eivät ole kuitenkaan tätä vielä lukeneet, joten en halua pilata kenenkään lukukokemusta. Minusta tuntuu, että jos kuvaisin juonta, minun olisi helpompi sanoa kaikki mitä tästä teoksesta ajattelen. Sanon kuitenkin, että minun mielestäni tämä on erityisesti kuvaus kahden toistaan rakastavan ihmisen avioliitosta, jota molempien velvollisuudet välillä rasittavat ja aiheuttavat kitkaa. Suurin kuitenkin on rakkaus, joka kantaa Petteriä ja Monaa heidän uudessa elämässään. Lisäksi kirja on kirjoitettu todella monisyisesti kuvaten välillä Monan ja välillä Petterin tuntoja, jolloin heidän liitostaan muodostuu ehjä kokonaiskuva.

Voisin kirjoittaa teoksen elävästä kielestä ja siitä miten onnistuneesti se tuntuu olevan suomennettu. Voisin kirjoittaa siitä miten tämä teos sai minut myötäelämään koko papin perheen elämässä ja ymmärtämään heitä kaikkia ja tuntemaan johonkin heistä kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden kuin se kohdistuisi minuun itseeni. Voisin kirjoittaa paljon siitä miten jopa tuskallisen aito tämä teos on, miten haikeaa on päästää henkilöistä irti kansien sulkeuduttua. Jää murtautuu suoraan lukijan ihon alle ja jättää vahvan jälkitunteen. Hienoa, hienoa, hienoa!

♠♠♠♠♠

(osallistun tällä teoksella Oi maamme Suomi! -haasteeseen) 

Kirjalöytöjä

Joku teistä ehkä muistaakin, kun kerroin joulukuussa olevani "kateellinen", koska isäni sai työnantajaltaan joululahjaksi 30 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Sattumoisin olin jo ehtinyt ostaa hänelle joululahjaksi sen ainoan kirjan, jonka hän olisi lahjakortillaan ostanut (Reino Lehväslaihon uusin/viimeinen) eli lahjakortti oli periaatteessa tarpeeton hänelle. Siispä eräs kiltti, kiva Jonna omii lahjakortin itselleen. :D Issee ei vielä tiedä, että satuin käyttämään hänen lahjakorttinsa tänään. Enpä kyllä usko hänen sitä pahakseen pistävän, muuten kortti olisi ihan tosissaan jäänyt käyttämättä. Ja sitä paitsi en ostanut kirjoja vain itselleni, vaan ostin kirjoja myös lahjakortin alkuperäiselle saajalle. :)

Olen ehkä ollut hieman jälkijunassa alennusmyyntien kanssa, vaikka sillä on kyllä puolensa: hinnat ovat entisestään laskeneet. Toisaalta valikoima ei ole enää kovin laaja ale-kirjojen osalta. Onnistuin kuitenkin löytämään yhteensä kuusi kirjaa, joista kaksi menee isälleni. Ne olivat 4,95 kappale ja sotakirjoja kumpikin, Esa Siréniä ja Jorma Kurvisen neljän (?) teoksen yhteisnide. Eiköhän niillä saa anteeksi tuon lahjakortin käytön. :-D

Neljä kirjaa siis minulle, jee! En muista koska olisin viimeksi käynyt kirjakaupassa ja ostanut uusia kirjoja. Alunperin olin ajatellut ostaa Ulla-Lena Lundbergin Jään (joka on muuten nyt minulla kesken), mutta alennuspöydät vetivät minua puoleensa kuin liimapaperi kärpäsiä konsanaan. Tässäpä ne ovat hintoineen päivineen:

Onpas taas niin laadukas kuva, että heti saa selvää. :D 

Mutta joo, sarjakuvista kotiutin Simon Tofieldin Simonin kissan, tuo on aivan mahtava sarjakuva (olen lukenut toisen kirjan) ja siitä löytyy Youtubesta klippejä, katsokaa ihmeessä. Niille nauraa ihan kippurassa ja osa tuntuu olevan kuin suoraan omasta elämästäni. :D Hintaa tällä oli 7,95 € (laitan nyt sulkuihin alkuperäiset hinnat, jotta voin vielä hekumoida löydöilläni. Eli 11,95 €). En yleensä osta sarjakuvia, mutta tuo oli pakko saada, jokaisen kissanomistajan ehdoton ykkönen. :)

Jyrki Vainosen Swiftin ovella ei ollut varsinaisessa alepöydässä, pikemminkin edellisten alekirjojen hyllyssä. Hintaa löytyi 4,95 (33,10). Minun on pitänyt tuo lukea, mutta sitten se jotenkin jäi. Ehkä se nyt tulee luetuksi jossain vaiheessa.

Kristina Carlsonin William N. päiväkirja oli niin ikään herätevalinta, mutta vaikutti ihan lupaavalta. Hintaa tuolle tuli 4,95 (29,95).

Hanna Tuurin esikoisromaani Orapihlajapiiri lähti mukaani lähes ensimmäisenä, sillä luin joskus hänen ihan ensimmäisen teoksensa Vihreän saaren puutarhoissa, josta pidin kovasti. Sitten piti lukea hänen muitakin teoksiaan, mutta jotenkin sekin jäi. Onneksi tämä oli siellä minua odottelemassa, jee. :) Hintaa tällä oli 4,95 (26,95).

Olisi siellä ollut paljon muutakin mielenkiintoista ostettavaa tietokirjojen ja kaunokirjojenkin puolelta, mutta lahjakortti nyt oli rajallinen eikä minulla ollut itselläni rahaa laitettavaksi kirjoihin juuri nyt. Itselle jäi maksettavaksi vajaa kolme euroa, mikä ei sentään minua konkurssiin ajanut. Onneksi kirjasto on keksitty, jotta opiskelijakin voi sivistää itseään kirjallisuudella. :) Ainakin noiden kolmen viimeisen kirjan alkuperäiset hinnat ovat mielestäni aika kovia, vaikka tokihan niiden painamisesta jne. tulee kustannuksia.

Tällaista tällä kertaa, palaillaan piakkoin Jään arvostelun kanssa.

Puhdas valkoinen

Terhi Rannela: Puhdas valkoinen

145 s., WSOY 2004

"Puhdas valkoinen" on nuortenkirjailija Terhi Rannelan esikoisteos, jolle on nyttemmin olemassa myös jatko-osa. En ole aikaisemmin lukenut tätä esikoisteosta tai sen jatko-osaa, joten nyt oli korkea aika aloittaa: Rannela on hyvä kirjoittamaan ja kuuluukin suosikkinuortenkirjailijoihini.

Tämä teos kertoo 14-vuotiaasta Reijasta, joka pääsee työharjoitteluun paikallislehteen. Tytön silmissä siintää ura toimittajana, joten hän paneutuu työhönsä innolla. Reijaa pyydetään tekemään juttu paikkakunnalla vallitsevasta muukalaisvihasta, mikä on päähenkilölle kasvun ja itsetutkiskelun paikka: onko hän niin suvaitsevainen kuin luulee olevansa? Juonessa kulkee mukana myös Reijan seurustelusuhde Tuukkaan, joten teos ei ole liian painottunut työhön ja kirjoittamiseen.

Tästä teoksesta mielestäni huomaa melko selkeästi, että kyseessä on esikoisteos. Jotenkin Rannelan teksti on vain uudemmissa teoksissa sujuvampaa ja kekseliäämpää, nyt hän takertuu ehkä enemmän kuvailuun ja teksti on osin kulmikasta. Päähenkilöstä on luotu ehkä hieman liiankin kunnollinen hahmo, joka panostaa jo täysillä tulevaisuuteen ja on jotenkin liian tönkkö. Tai en oikein osaa selittää sitä, mutta hahmo on vain jotenkin liian kiltti ja kunnollinen, perinteinen tietyllä tavalla. Ja se on asia, mikä ei minua kauheasti viehätä nykynuortenkirjoissa. Lisäksi tämä Reija on ollut jo kesätöissäkin, mikä pani minut miettimään: eihän se ole mahdollista, eikös kesätöihin pidä olla vähintään 15-vuotias? Onko kyseessä asiavirhe vai poikkeustapaus, mene ja tiedä, mutta se oli minua häiritsevä seikka.

Tässä teoksessa käsitelty muukalaisviha puhuttelee edelleen, liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen, sillä asiahan on yhä melko kuuma peruna eri puolilla Suomea. Rannelan teos on tietyllä tavalla hyvin kasvattava ja opettava, se voi ohjata nuoria suvaitsevaisuuden suuntaan ja kohtaamaan omat epäluulonsa, kuten päähenkilökin tekee. Tässä on otettu erityisesti esille venäläistaustaiset maahanmuuttajat, joka on mielestäni hyvinkin ajankohtainen viime aikaisten huostaanottokohujen ja venäläisiin kohdistuneen epäluulon vuoksi. Edelleenkin valittevan moni (nuori) käyttää halventavaa ilmaisua venäläisistä ja ajattelee, että "saisivat painua sinne minne pippuri kasvaa", ja samalla vaalitaan sota-aikana syntynyttä vihaa ja katkeruutta. Siksi on hienoa, että Rannela käsittelee aihetta juurikin toimittajantyön kautta, koska siinä maahanmuuttaja Nadja pääsee ääneen. Lisäksi Rannela nostaa esille sen tosiseikan, että nykyvenäläiset eivät ole vastuussa edellisten sukupolvien teoista niin kuin ei suomalaisetkaan ole vastuussa meidän edellisten sukupolviemme teoista. Mielestäni Rannela on tarttunut aiheeseen rohkeasti ja ennakkoluulottomasti, mikä on hieno asia.

Myös kirjan nimi on mielestäni hyvä ja moniulotteinen tai -selitteinen. Sen voi ajatella tarkoittavan joko puhdasta valkoista paperia, joka odottaa tekstiä tai sitten teoksessa käsiteltyä ajatusta "puhtaasta suomalaisesta (valkoisesta) ihmisestä". Toisaalta nimi ei ole järin houkutteleva, ainakaan minun mielestäni, mutta aukeaa lukijalleen kuitenkin hyvin.

Aion kyllä lukea tämän jatko-osan varmasti melko piankin, sillä Reijan kasvu ihmisenä alkoi kiinnostaa.

♠♠♠½

Lapinkylä: sukutarina

Annika Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

334 s., Bazar 2012

suom. Outi Menna

alkup. Lappskatteland. En familjesaga 2006

Pakko sanoa, että on uskomatonta, että tällaisen kirjan suomennosta on odotettu kuusi vuotta sen ensijulkaisusta. Tai en tiedä onko tätä kirjaa edes tiedostettu aikaisemmin, mutta tuntuu silti ihmeelliseltä, että jo näin vaikuttavan oloinenkin kirja on odotellut niin monta vuotta. On kuitenkin hienoa, että se on nyt suomennoksen myötä saavuttanut suosiota Suomessakin ja saanut ansaitsemaansa huomiota täällä blogeissa.

En oikeastaan taaskaan tiedä mitä kirjoittaisin juuri lukemastani kirjasta. Sen voin sanoa, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään näin lumovoimaista teosta: olen lukenut hauskoja, koskettavia, jännittäviä, yllättäviä ja muutenkin hyviä kirjoja mutta en mitään näin lumoavaa. Annika Wennströmin kaunis kieli, luontoa kunnioittava asenne ja johdonmukaisesti rakennettu tarina luo eheän kokonaisuuden, johon uppoutuu mielellään. Välillä minulla tosin oli hieman vaikeuksia pysyä perässä, kun liikuttiin eri sukupolvien matkassa. Oli kuitenkin hyvä, että teoksen alusta löytyy sukupuu, josta saattoi tarkistaa asioita.

Tässä teoksessa nuori nainen löytää sattumalta vanhat kengänpaulat, mutta kukaan koko suvusta ei tunnu tietävän mistä ne ovat peräisin. Suvun vaietut asiat ja sukujuurien tukahduttaminen vaivaa päähenkilöä, joka ei oikein tunnu tietävän minne hän kuuluu. Hän tahtoo ottaa asioista selvää. Teos kuljettaa lukijaansa neljän sukupolven naisten matkassa.

Erityisen mielenkiintoinen tämä teos on mielestäni siksi, että se kuvaa saamelaisten kulttuuria ja aikaa, jolloin saamelaiset ajettiin ahtaalle. Tällaista ei minun tietääkseni ole aikaisemmin juuri julkaistu ja nyt tämä vähemmistö saa myös heille kuuluvaa huomiota. Vaikka teos sijoittuukin Ruotsiin, niin onhan se käännytys ja jopa sorto ollut samantyyppistä myös Suomen puolella. Ehkä juuri siksi tämä teos on saanut suomalaisilta lukijoilta kiitosta.

Toinen mielenkiintoa herättävä asia on sana "sukutarina" ja se miten tässä teoksessa liikutaan useassa eri ajassa aina vuodesta 1861 lähtien. Tuo ajan kulku luo hyvän poikkileikkauksen siitä, miten saamelaisiin on eri aikoina suhtauduttu ja miten se on vaikuttanut heihin itseensä. Mielestäni teoksen pysähdyttävin kohta löytyy ihan teoksen lopusta, sivulta 332: "Vuosikausien ajan sisällä kannettu häpeä jylisee korvia huumaavasti. Me olemme aina väistyneet sivuun. Mutta kukaan ei itke. Meidät on karkoitettu kahdesta maailmasta". Tuon kohdan voi ajatella koskemaan pelkästään teoksessa kuvattua tiettyä sukua, mutta samalla sen voisi ajatella kuvaavan myös saamelaiskansan suuren osan tuntemuksia; jos he yrittivät sopeutua muuhun väestöön, ei heitä sinne kelpuutettu, mutta samalla heitä saatettiin alkaa karsastaa myös alkuperäisen saamelaisväestön keskuudessa. Ihmiset jäivät kahden maailman väliin. Minä ajattelisin, että Wennström luo tällä teoksellaan myös suvaitsevaisuuden ilmapiiriä.

♠♠♠♠½

 

Kiirastuli

Yrjö Jylhä: Kiirastuli - Runoja rauhan ja sodan ajoilta

128 s., Otava 1972, 2.p.

1.p. 1941

Yrjö Jylhä on tunnettu erityisesti tästä runoteoksestaan Kiirastuli. Kouluissakin Jylhän tuotannosta mainitaan aina ensimmäisenä tämä, ja olen kuullut sen olevan vaikuttava teos. Olenpas tainnut pari runoakin joskus lukea jostakin koulun harjoitusmonisteista tai vastaavasta. Päätinkin tarttua tähän teokseen nyt, koska en ole aivan hetkeen aikaan lukenut aikuisten runoja.

On todellakin totta, että tästä teoksesta löytyy vaikuttavia ja vahvoja runoja ja niiden teema on selvä: sota ja rauha. Mielestäni tässä teoksessa nousee esille se miten toinen seuraa toista ja vaikuttaa toiseen. Vaikka olisi rauha, ei sodan haamut jätä rauhaan sodan kokeneita ja sodan päättyminen koetaan eri tavoin. Vastaavasti sota-aikana kaivataan rauhaa ja arkisia askareita, ja samalla mahdollisesti pelätään jo uutta sotaa vaikkei edellinenkään ole vielä loppunut.

En osaa valita tästä teoksesta sitä parasta tai vaikuttavinta (vaikuttavimpia) runoa, mutta joissakin tunnelma oli jotenkin käsinkosketeltavampi. Vaikka runot kertoisivatkin sodasta, ei silti tunnu lainkaan painostavalta: mielestäni Jylhä osaa luoda rauhallisen tunnelman raskaastakin asiasta, eräänlaisen pysähtyneisyyden tai tyvenen hetken. Lisäksi tämä teos on tietyllä tavalla vähäeleinen, mutta samalla runsas: on taitolaji luoda voimakkaita tunnelmia ilman suurta paatosta ja samalla täyttää lukijan mieli kuvin ja tuntein.

Olen lukenut parempiakin runokokoelmia. Tai oikeastaan on ehkä väärin sanoa, että parempia. Mutta kumminkin sellaisia, jotka ovat vaikuttaneet minuun enemmän kuin tämä. Joka tapauksessa kyseessä on hieno teos, joka on tosiaankin arvonsa ansainnut.

♠♠♠½

Onnellisia ihmisiä

Päivi Alasalmi: Onnellisia ihmisiä

168 s., Gummerus 1992

En taaskaan oikein tiedä mitä kirjoittaisin juuri lukemastani kirjasta. Ainakin tästä Päivi Alasalmen Onnellisia ihmisiä voi sanoa sen, että se on totaalisen yllättävä ja sen tapahtumat saavat varmasti lukijan silmät pyöristymään hämmennyksestä ja tuntemaan omituista painontunnetta rintakehässä: miten julmia ihmiset ovatkaan.

Onnellisia ihmisiä kertoo vuorotellen aviopari Mariannen ja Jalin sekä taidemuseossa työskentelevän Ritvan tarinaa. Marianne ja Jali ovat päällisin puolin oikein mallikelpoinen pariskunta ja heidän elämänsä on täydellisessä järjestyksessä: on tyttö ja poika, hyvät työpaikat ja palkat sekä oma tiilitalo hyvällä asuinalueella. Ritva taas on pakko-oireinen ja tabletteja kuin leipää napsiva panikoija, joka pelkää vähän kaikkea ja on varautunut vähän kaikkeen. Näiden kolmen elämät kietoutuvat täysin yllättäen yhteen vain sattuman oikusta.

Erityisesti Ritvan minäkertoja-osuudet olivat raskasta luettavaa: miten kamalaa olisikaan itse olla vanki omassa elämässään, varautua kaikkeen ja suunnitella elämänsä pakko-oireiden perusteella. Samalla se osoittaa, että me emme todella voi koskaan tietää, että mitä toisen päässä liikkuu. Loppua kohden myös Mariannen minäkertoja-osuudet alkavat olla aika rankkaa luettavaa, vaikka naisen selväjärkisyys tuokin tunteen, että tuo nainen kyllä pärjää.

Alasalmen kirjoitustyyli on hyvin otteessaan pitävä ja hän kuljettaa juonta taitavasti. Jotenkin tämän teoksen tapahtumien saamat käänteet vain yrittävät työntää lukijan luotaan, vaikka saman aikaisesti haluaa tietää miten kaikki vielä päättyy. 168 sivua tuntuu aika lyhyeltä sivumäärältä, mutta Alasalmi on luonut sen raameihin hyvin vaikuttavan ja painavan teoksen, joka tuntuu paljon laajemmalta ja pidemmältä. Tämä ei kyllä ole Alasalmen parhainta antia, vaikkakaan olen lukenut vasta 4 kirjaa häneltä. Ihan mielenkiintoinen ja luettava kirja kumminkin.

♠♠♠

Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus

120 s., Tammi 2012

suom. Marja Kyrö

alkup. Seglats i semtemper, 2011

Viime vuonna tästä Johan Bargumin Syyspurjehduksesta kirjoitettiin paljon blogeissa, joten en oikeastaan tiedä mitä tästä kirjoittaisin. Ainakin sen voin sanoa, tartuin tähän kirjaan alunperin, koska ajattelin lukea sen Oi maamme Suomi -haasteen Uudenmaan osioon. Sinne sen siis tulen merkitsemään, mutta samalla tämä nyt sopisi kahteen muuhunkin haasteeseen: Tuntemattomiin kirjailijoihin ja Avioliittojuonia. En oikeastaan haluaisi merkitä samaa kirjaa useaan eri haasteeseen, koska tahtoisin lukea mahdollisimman paljon eri kirjoja. Ehkä laitan tämän Tuntemattomiin ja maakuntahaasteeseen, koska ensiksi mainittuun voisin listata kaikki vuoden aikana lukemani minulle uudet kirjailijat (ei esikoiskirjailijat).

No jospas sitten muutama sananen itse kirjasta. En lähde tässä nyt juonta sen kummemmin purkamaan, sanotaan nyt vaikka että teos kertoo kahdesta miehestä, jotka ovat rakastaneet samaa naista. Sitten toinen mies katoaa purjehdusretkellä ja jäljellä on kaksi erilaista versiota tapahtumien kulusta: toisen kertoma ja toisen kirje.

Mielestäni Bargum kirjoittaa kauniisti ja suomentajallekin voi antaa kiitosta, sillä teksti tuntuu aidolta ja alkuperäisen kaltaiselta. Bargum käyttää sanoja hienovireisesti ja taitavasti luoden hyviä tunnelmakuvia ja nostattaen ajatuksia. En kuitenkaan kokenut tätä teosta kovin vahvasti, koska esimerkiksi tässä vahvasti esillä oleva purjehdus ei ole minulle tuttua enkä tiedä siitä mitään, niin ja sitä paitsi en erityisemmin pidä merestä. Erilainen ympäristö olisi voinut toimia minun kohdallani paremmin, vaikkakin purjehdus on tärkeä asia tämän teoksen juonen kannalta.

 

Tästä teoksesta pystyin löytämään selkeän suosikkikohtani: hyvin kauniin ja vaikuttavan kappaleen sivulta 47, sen totuus oikeasti mietityttää ainakin minua välillä.

"On jotain, mikä ylittää kaiken järjen, se jopa minunkin on myönnettävä: että kaksi ihmistä kohtaa. Että rakkautta on."

♠♠♠

Historian suurnaiset

Reinhard Barth: Historian suurnaiset

306 s., Ajatus kirjat 2009, 2. p.

suom. Tuulikki Virta ja Katja Zöllner

alkup. Frauen die Geschichte machten. Von Hatschepsut bis Indira Gandhi.

Barthin tietokirja Historian suurnaiset on odottanut lukemistaan jo ties kuinka kauan, sillä ostin tämän joskus muutama vuosi sitten alennusmyynnistä ja en sitä kuitenkaan lukenut. Nyt kirjallisuuspiiriin pitää lukea jokin teos tietopuolelta (elämäkerta, tietokirja jne.), joten päätin pienentää oman hyllyni lukemattomien kirjojen määrää. Alunperin ajattelin, että myyn tämän pois luettuani tämän ensin, mutta olen tullut toisiin ajatuksiin: tästä en halua luopua.

Historian suurnaiset käsittelee nimensä mukaisesti historian lehdille jääneitä 26:tä naista, jotka ovat rohkeasti ajaneet asiaansa, hallinneet maataan tai vaikuttaneet ajatuksiin. Mukaan mahtuu niin Egyptin muinaisia kuningattaria kuin eurooppalaisia merkkinaisia ja "nykynaisia" eri puolilta maailmaa. Nykynaisia lainausmerkeissä siksi, että viimeisin heistä kuoli 1980-luvulla. Mielestäni ylivoimaisesti kiinnostavimmat henkilöt tässä teoksessa ovat Kleopatra, Elisabet I, Elisabet Stuart, Katariina Suuri, Marie-Antoinette ja Ison-Britannian Viktoria.

Teoksessa kuvataan jokaisen naisen tarinaa ja vaikutusta tapahtumien kulkuun noin 10 sivun verran, ja vaikka se tuntuu lyhyeltä määrältä, niin mielestäni se on sopiva. Näin ehtii tutuksi tulla useampi naishahmo ja samalla kronologisesti järjestetty naissarja kuvastaa hyvin aikojen ja naisen aseman muutosta: ennen vaikutusvaltaa sai miehen välityksellä ja vaikutusvaltaa oli niillä, joilla oli vahvoja miehiä lähipiirissä, sitten naisen asema parani ja asiat muuttuivat. En ole oikeastaan koskaan ennemmin ajatellut, että juuri nuo tunnetut historian naishahmot, joita tuossa aikaisemmin luettelin, ovat saaneet merkittävää tukea mieheltään/miespuolisilta kannattajiltaan tai vaikuttaneet niin voimakkaasti johonkin mieheen, että tämä on toiminut naisen tahdon mukaan silkasta hullaannuksesta.

Mielestäni tämä teos on myös sivistävä, koska nyt tulee tutuksi nimeltä tuntemiaan henkilöitä, joiden historiaan ei ole sen kummemmin aikaisemmin tutustunut. Lisäksi tietopuoleinen tutustuminen tiettyihin hahmoihin voi avartaa aikaisempaa suhtautumista tai mielipidettä, koska monesta näistä naisista on tehty lukemattomia romaaneita ja elokuvia, joiden tulkinta on viihteellinen. Esimerkiksi juurikin Marie-Antoinette ja Katariina Suuri nousevat nyt ensimmäisinä mieleen, sillä Carolly Ericksonin ja Laila Hirvisaaren romaanit näistä naisista on julkaistu melko hiljattain.

Olen hyvin kiinnostunut ihmiskohtaloista ja elämäntarinoista, joten siksikin tämä teos upposi minuun. Kuitenkin välillä tiettyjen "sankarittarien" osioissa kuvattiin enemmänkin miesten toimintaa tai hänen perhesuhteitaan kuin itse naisen elämää ja vaikutusta. Samoin olisin toivonut enemmän kuvausta naisten henkilökohtaisen elämän puolelta enkä poliittiselta kannalta, koska siksi näiden naisten tarina jää jotenkin hieman hajanaiseksi. Toisaalta kirjailija on halunnut ottaa nimen omaan tietyn näkökulman ja siinä mielessä kokonaisuus on ehjä.

Tämä on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu teos, mutta välillä tuntuu, että suomennoksessa on tapahtunut jokin kömmähdys tai sitten alkuteksti on ollut jotenkin epäselvä ja tulkinnanvarainen. En kuitenkaan antanut sen nyt enempää häiritä. Hyvää tässä teoksessa on myös se, että lopusta löytyy kattava ja henkilöhahmon mukaan jaettu lähdeluettelo, joten uskottavuutta löytyy ja lisää lukumateriaalia sen myötä myös. Vielä mielenkiintoisempi tämä voisi olla, jos joku kotimainen kirjailija olisi tämän kirjoittanut, koska henkilöhahmojen valinta voisi olla enemmän pohjoismainen eikä keski-eurooppalainen vaikutuksiltaan ja siten puhutella lukijaansa paremmin täällä Suomessa.

♠♠♠♠

Valokuvavarkaat

Orvokki Autio: Valokuvavarkaat

152 s., WSOY 1988

En ole aikaisemmin lukenut mitään Orvokki Autiolta, mutta laitoin "arpapelillä" yhden hänen teoksistaan TBR100 -listalleni luettavaksi. Onneksi tein niin, sillä olen vaikuttunut: Valokuvavarkaat on mainosti kirjoitettu teos, jossa on ajatusta. Aikaisemmin olen hieman skeptinen Aution tuotantoa kohtaan johtuen ehkäpä Pesärikko-trilogiasta. En edes tiedä mistä minulle on tullut "vastenmielisyys" sitä kohtaa. Jos joku tietää kertoa siitä jotakin, niin kommentoikaa ihmeessä, sillä haluaisin lukea Autiota lisääkin jossakin vaiheessa.

Valokuvavarkaat kertoo äidistä ja kahdesta tyttärestä. Naiset tuntuvat olevan jollakin näkymättömällä tavalla sidoksissa toisiinsa, vaikka se kuluttaakin heitä kaikkia. Anelma-tytär on aina ollut sisartaan huonompi, syntipukki ja musta lammas. Näillä kaikilla naisilla on kuitenkin jotakin yhteistä, sillä jokainen heistä haluaisi saada suvun valokuvat itselleen.

Tämä kirja ei ole mikään hyvän mielen kirja, sillä Autio kuvaa terävästi Anelman elämää syntipukkina ja huonompana, vähemmän rakastettun lapsena. Mikään mitä Anelma tekee, ei saa hyväksyntää äidiltä ja sisarelta. Katkeruus ja ehkä jopa kateuskin näkyy läpi. Anelma kuitenkin kasvaa vahvaksi naiseksi, joka oppii lopulta olemaan ottamatta moitteita huomioon.

Oli aika raskasta lukea sitä, miten Siviä-äiti syyllistää nuorimmaistaan kaikesta: Anelman lihavuutta saa hävetä, hän tekee vääriä valintoja, hän syö liikaa, maalaa vääränlaisia tauluja ja näyttää isältään. Raivostuttavinta on, että äiti ei edes tajua tekevänsä väärin. Erityisesti särähti tajuntaan se, että edes olemalla kolmen Laudaturin ylioppilas, parempi kuin sisarensa, hän ei silti ole mitään äidilleen. Ansa-sisko on äidin "bestis" ja he vetävät aina yhtä köyttä, Anelma on ylimääräinen.

Vaikka teema onkin näin raskas enkä yleensä pidä psykologisista romaaneista kovin paljoa, niin tämä teos piti todella otteessaan. Aloitin tämän eilen illalla ja olisin jatkanut vaikka heti loppuun, mutta pakotin itseni lopettamaan, koska oli jo niin myöhä. Suosittelen kyllä kokeilemaan, sillä tämä on vaikuttava teos. Takakannessa sanotaan näin: " Valokuvavarkaat on rankka kirja syyllisyydestä, yhden lapsen syyllistämisestä, pinttyneistä tavoista ja ylpeydestä." Kerrankin saa sanoa, että takakansiteksti osui täysin nappiin.

♠♠♠♠½

Vain routainen maa

Eira Pättikangas: Vain routainen maa

352 s., Karisto 1997

Eira Pättikankaan kolmas romaani "Vain routainen maa" sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle jonnekin 1800-1900-lukujen vaihteeseen. Päähenkilönä on mökintyttö Meimi, jonka elämää romaani seuraa pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi. Tyttö joutuu jo 8-vuotiaana piikomaan, koska perhe on köyhä ja ruokaa niukalti. Meimistä kehkeytyy työteliäs nuori nainen, joka uskaltaa toivoa itselleen jotakin parempaakin: emännänpaikkaa Kyngäksen talosta. Vaan pian tyttö näkee, että kaikki ei mene ihan niin kuin toivoisi, sillä hän on vain piika.

Tämä teos oli siinä mielessä hyvin mielenkiintoinen, että se kuvastaa päähenkilön vaiheita lapsesta asti, sitä millaista on ollut elää nälässä ja epävarmuudessa ja joutua lopulta jo lapsena pois kotoa. Se tuo teokseen syvyyttä aivan eri tavalla kuin pelkän nuoruuden tai aikuisuuden kuvaaminen. Harvemmin tällaiseen teokseen törmää, jossa mennään täysin lapsenkin ajatuksia seuraten. Täytyy kyllä sanoa, että aluksi se vähän tökki ja odotti tapahtumien etenemistä: lapsen tietämättömyys asioista vähän haittasi lukukokemusta. Kirjan lopussa ymmärsin kuitenkin miksi Pättikangas on tehnyt ratkaisun kuvata myös lapsen vaiheita tarkasti.

Meimille käy perinteisesti, kun nuori-isäntä hylkää naapuritalon piian. Pättikangas kuvaa Meimin hyvin vahvana nuorena naisena, joka ei nujerru, vaan jatkaa elämäänsä eteenpäin. Meimi on siis hyvin esimerkillinen siinä mielessä, mikä sopii tähän kirjaan: se tavallaan näyttää, että ei pidä lannistua ja aina on edessä tulevaisuus.

Teoksen lukukokemusta himmentää murteella kirjoitetut dialogit. Sanojen ymmärtäminen ei sinänsä tuottanut minulle vaikeuksia, mutta murteen lukeminen on hitaampaa kuin normaalin puhekielen tai kirjakielen, koska sen lukemiseen ei ole niin tottunut. Teoksen kuitenkin jaksaa lukea läpi, vaikka teos ei olekaan mitenkään järisyttävä tai yllättävä. Sen salaisuus piileekin ehkä sen tasaisuudessa. Lisäksi on hauskaa lukea vanhoista tavoista yhden maakunnan alueella, ne kun vaihtelevat niin paljon pitkin Suomenmaata.

Tämä teos on ensimmäinen Oi maamme Suomi -haasteeseen lukemani teos. Lisätietoa haasteesta löytyy "haasteet" -sivulta.

♠♠♠